Siunattua juhlaa...

Luulenpa, että tulen olemaan tiiviisti töissä ja sen jälkeen tovin lomalla, joten blogini päivittyy seuraavan kerran kenties vasta ensi vuoden puolella.

Toivotan kaikille oikein siunattua ja rauhallista Kristuksen syntymäjuhlaa!!!

Joulu lähestyy...

Niinpä niin... suuri juhla lähestyy taas. Koristeet ja valot on ripustettu ikkunoille. Pöydille on kertynyt hieman enemmän kynttilöitä. Varsinaista jouluhässäkkää ei ole vielä oikeastaan ollut.

Omassa työssäni olen tulevasta juhlasta puhunut jo hyviin moneen otteeseen. Tietysti, tällaisista asioista ei voi puhua liikaa, mutta itselle tulee väistämättä hieman papukaijamainen olo, kun eri järjestöjen ja muiden tahojen joulujuhlat keskittyvät juuri joulukuun puoleenväliin. Olen tietysti iloinen, että niihin kutsutaan, mutta jotenkin sitä haluaisi itseltään vaatia aina jotain uutta. Tarkoitan tällä sitä, että joka tilaisuudessa pystyisi käsittelemään asiaa hieman toisesta vinkkelistä. Sitä saattaa ihan tiedostamattaan jättää asioita sanomatta, kun alitajunta hokee sinulle: "Hei Andrei, sinähän sanoit tämän asian pari tuntia sitten. Keksi jotain uutta!"

Mitenköhän tässä sitten selviäisi tulevasta joulukiireestä. Luulenpa, että suurin osa ihmisistä ei lähde kauppoihin riemusta kiljuen. Tämä on kuitenkin sen luontoinen asia, joka vain pitää tehdä. Ensimmäinen rynnistysaalto keskittyy joulukuun viikonloppuhin. Sitten tulee vielä jouluaattona viime hetken rutistus, kun on pakko ostaa kaikki nopeasti pilaantuva ruoka, esimerkiksi maito. Lisäksi on vino pino nitä juttuja, jotka on vain unohtunut tai mitkä on tullut vahingossa syötyä hieman ennakkoon.

Jossain mielessä pidän pääsiäisestä enemmän. Siihen ei (vielä) liity niin paljoa kaupallisuutta ja ulkoista suorittamista. Ajatelkaa nyt tätä joulutouhua... on pakko ostaa sitä ja tätä. On pakko tehdä sitä ja tätä. Sitten itse jouluna on pakko mennä sinne ja tänne ja syödä sitä ja tätä, koska se on PERINNE.

Joulun lukujärjestys on monelle pahuksen tiukka...milloinkohan sitä ehtii oikein lepäämään...

Rehellistä työtä...

Tässä on taloremppa parhaillaan menossa ja eilen illalla nostelin betonipaloja paikasta toiseen. Alaselkäni ryhtyi jossain vaiheessa muistuttamaan olemassaolostaan. Tajusin silloin, että en ole tehnyt rehellistä työtä pitkiin aikoihin...

Armeijassa aikoinaan todettiin, että alaselässä on jotain pientä vääristymää, joka voi rasitustilanteissa hieman tuntua. Homma lähti varmaan alunperin siitä liikkeelle, että tykistön ammuslaatikoiden kantaminen aiheutti suoranaista kipua alaselässä. Joka tapauksessa homma tutkittiin ja sain siitä ihan lausunnon.

Muutamia muutto- ja talkookeikkoja lukuunottamatta en ole kovin paljoa tehnyt fyysistä työtä. Pitää kaiketi uskoa, että yliopiston kautta tähän hommaan päätyminen ei ole lihasvoimia sillä tavoin rasittanut.

Vielä opiskellessani teologiaa, eräs pappi kysyi minulta, että onko minulla pyrkimys kirkolliselle uralle heti valmistuttuani vai ajattelinko tehdä siinä välissä "rehellistä työtä". Tuo sanonta on jäänyt siitä mieleen ja vieläkin se jaksaa hymyilyttää. Alan hiljalleen ymmärtää, mitä tuo sanonta tarkoittaa.

Eihän tätä hommaa voi kovin tavalliseksi kutsua työaikojen ja muiden seikkojen perusteella. Ulkopuolisten silmissä saattaa helposti näyttää siltä, että pappi toimittaa ne pakolliset palvelukset viikonloppuisin kirkossa ja sitten viikolla istuu virastossa pyörittelemässä peukaloita. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä se näyttää.

Pyrkimyksenäni on kuitenkin tehdä tätä työtä rehellisesti. Suurin ongelma taitaa olla se, että en ole tehnyt kunnon fyysistä hommaa aikoihin. Pitäiskö pyytää joulupukilta kuntopyörä tai vaikkapa painoja nosteltaviksi? Tai ottaiskohan ne minut takaisin armeijaan...

Mikä ajoi taas Berliiniin?

Olin tässä taas Berliinissä.
Mikä ajaa ihmisen sinne sitten keskellä talvea?
Ensinnäkin, sinne matkustaminen ei ole kovinkaan kallista kun käyttää esim. AirBerlin-lentoyhtiötä (tietysti lento on nimenomaan silloin halpa, jos sen muistaa varata hyvissä ajoin).

Tästä lentoyhtiöstä sanottakoon sen verran, että palvelu on hyvää ja lentoyhtiö on saanut ihan kunniamaininnan toimivuudestaan. Lennolla saa esimerkiksi voileivän ja limpparin ihan ilmaiseksi, kun taas Ryanairilla saa joka maapähkinästä ja laukusta sekä muista jutuista maksaa erikseen... ja varmaan kohta myös WC:n käytöstäkin. Eli halpalentoyhtiössäkin on suuria eroja. Lentoaikakaan ei ole kohtuuton. Helsinki-Berliini lento kestää 1h 40min, joten se menee melkein yhdessä hujauksessa.

Berliini on suuri kaupunki, mutta sen julkinen liikenne toimii hämmästyttävän tehokkaasti. Sanoisinko, että saksalaisen tarkalla täsmällisyydellä. Lisäksi olo on suhteellisen turvallinen esimerkiksi metrossa. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys suurkaupungeissa. Esimerkiksi Pietarin metrossa todennäköisyys tulla ryövätyksi on suurempi kuin Berliinissä.

Lisäksi saksalaiset osaavat suhteellisen hyvin englantia monissa paikoissa, joten se laskettakoon eduksi. Kouluruotsistakin voi olla myös hitusen hyötyä, jos pitää yrittää ymmärtää jotain tekstiä tai ihan yksinkertaisia lausahduksiakin.

Mutta mennäänpä nyt itse ajankohtaan, eli miksi juuri joukukuun alussa?


Saksassa on tietysti silloin kaikissa kaupungeissa joulumarkkinat. Nämä markkinat saattavat kuulostaa hieman epämääräiseltä, mutta ne ovat ehdottomasti tutustumisen arvoiset. Sanottakoon heti alkuun, että joulumarkkinat ovat eri asia kuin meidän mielikuviin syöpynyt käsitys kauppojen järjettömästä kiireestä, jota vauhdittaa jouluostoksiin liittyvä suorittamisen paine.

Toki markkinoilla kiertelee paljon ihmisiä, mutta heillä ei näytä olevan varsinaista kiirettä mihinkään. Ihmiset kiertelevät kaikessa rauhassa kojusta toiseen ja seurustelevat keskenään. Meidän ensikosketus taisi olla herkkukoju, josta löytyi esim. suklaalla kuorrutettuja omenoita ja mansikoita, marsipaanita tehtyjä perunoita yms. Alan ymmärtää aivan toisella tavalla sen kohdan satua, jossa Hannu ja Kerttu saapuivat metsän keskellä olleelle piparkakkutalolle...

Matkustamisen iloja...

Uusien paikkojen näkeminen on aina mukavaa ja se todellakin avartaa mieltä. Matkalle lähteminen jännittää aina hieman ja matkustaminen aiheuttaa stressiä. Omalta kohdaltani täytyy myöntää, että stressikerroin on ruvennut lisääntymään nimenomaan tuossa paikasta A paikkaan B siirtymisessä. Siirtyisin mieluusti suoraan Star Trekistä tutulla siirtimellä haluamaani matkakohteeseen.

Mutta mikä sitten mättää?
Kuten olen joskus aiemmin maininnut, niin lentomatkailuun liittyvä terrorismin pelko saa monet tuntemaan itsensä enemmän tai vähemmän rikolliseksi. Erilliseen pussiin pakattavat shamppoo- ja käsirasvatuubit ovat tietysti pieni muodollisuus. Samoin metallinpaljastaminen ujellus ja sen kautta tarkempi syynäys.

Mutta Paul Kilduffia vapaasti lainatakseni, aina kun esimerkiksi vanhuksia ja invalideja syynätään perusteellisesti turvatarkastuksessa, niin samaan aikaan toisessa maailmankolkassa terroristit hykertelevät vahingoniloisesti luolissaan. Tietysti, nesteiden kuljetuksen rajoittamisen myötä myös odotushallin pullotetun veden myyjät ovat alkaneet hykerrellä käsiään.

Mutta kaikki tietysti tapahtuu meidän omaksi parhaaksi ja siinä ei kärsi kuin matkustusmukavuus. Ja matkustaessa sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista. Siinä kai piilee sen viehätys. Mutta ei se aina niin kivaa ole, kun homma ei toimi...

Mikko ja minä odotellaan omia laukkujamme... Taustalla olevat laukut ovat joltain aivan toiselta lennolta...

Vaikenen hetkeksi

Yritän pitää muutaman päivän lomaa, joten lepuutan samalla aivojani. Tämä tarkoittaa sitä, että uusia päivityksiä ei tule heti. Mutta olen jo 147 vuodatusta kirjoittanut, joten kannattaa selata niitä, jos aika todellakin tulee NIIN pitkäksi.

Vaiettu asia 1

Viime viikolla oli otsikoissa muutama vaiettu asia. Ensinnäkin oli Sofi Oksasen haastattelu, joka herätti paljon keskustelua. On tietysti totta, että lehdet mieluusti poimivat räikeimmät kannanotot ja painottavat niitä, koska niistähän lukijat innostuvat.

Suomessa innostuttiin haukkumaan Oksasta siitä, että hän näillä kannanotoillaan tahraa Suomen mainetta. Mutta pystyykö joku muka kumoamaan sen väittämän, etteikö hyvin moni suomalainen mies olisi alkoholiin ja väkivaltaan taipuvainen?

Ilmeisesti nyt osuttiin arkaan paikkaan. Kysymyksessä on selvä suomalainen tabu. Asia, josta ei saa puhua, tai joka tulisi sivuuttaa ilman sen suurempaa hämminkiä. Asioiden kieltäminen ei kuitenkaan paranna mitään, vaan sama touhuhan jatkuu silloin entiseen malliin.

Mutta kuka haluaa puhua asiasta ja myöntää, että "meidän perheen isännällä on huono itsetunto ja se aina ryyppää useaan otteeseen joka viikko ja siinä samassa suutuspäissään pieksee muutkin perheenjäsenet lemmikkieläimiä myöten. Eihän se kivalta kuulosta, mutta se ei myöskään hävitä tuota faktaa pois maan päältä.

Samaisen asian on esittänyt aikoja sitten Eppu Normaali biisissään "Murheellisten laulujen maa". Tästä biisistä kaikki tykkäävät, vaikka kannanottona se on tismalleen sama, mitä Sofi Oksanen tässä taannoin sanoi.

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään,
jossa jo esi-isät juovuksissa tottakai
hakkasivat vaimot, lapset jos ne kiinni sai

Perinteisen miehen kohtalon
halus' välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä,
enkä koskaan viinaa juo
muuten juon talon

Lumihanki kutsuu perhettä talvisin,
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isien
Mut kun työnvälityksestä työtä ei saa,
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa

Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa viinakauppaa

Se miehen epätoivoon ajaa,
kun halla viljaa korjaa
Keskeltä kylmän mullan hiljaa
kylmä silmä tuijottaa
kun kirves kohoaa

Keskeltä kumpujen, mullasta maan
isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää
ei mittaa järki, eikä Kärki määrää,
jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit
ja kiinni pysyvät taivahan portit
Einari Epätoivosta
ne kertovat

Vahingonilo, paras ilo?

En ole omistanut digiboksia enää puoleentoista vuoteen. Eikä se ole kyllä harmittanut laisinkaan. Harvassa ovat ne tilaisuudet, joissa pääsen todistamaan, etten ole todellakaan menettänyt mitään. Tällainen tilaisuus kuitenkin koitti, kun olin vaimoni isovanhempien luona kylässä. Keskustelimme niitä näitä olohuoneessa ja taustalla pyöri jokin amerikkalainen sarja, jossa mässäiltiin onnettomuuksilla. Siinä lensivät kilpa-autot volttia, urheilukatsomossa oli joukkotappelu ja maastopyöräilijä vieri 50 metrin pudotuksen rotkoon. Tuota pyöräilijän onnettomuutta näytettiin monen monta kertaa, myös hidastettuna ja suurennettuna. Kylläpäs on ”mukavaa” kun tällaiset onnettomuudet on saatu tallennettua kaikkien katsojien mielenkiinnoksi ja iloksi. Kaikkea ne kännykkäkamerat ja muut pienet tekniset tallentimet tuovatkaan meidän eteemme.

Kysymys ei ole kuitenkaan vain yhdestä onnettomuuksiin keskittyneestä TV-sarjasta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Suurin osa kilpailuohjelmista ei keskity juhlistamaan voittajaa, vaan ennemminkin niissä hehkutetaan, kuinka joku häviää ja joutuu ulos kilpailusta. Enää ei siis valita kilpailun voittajaa, vaan valitaankin se henkilö, joka seuraavaksi putoaa pois. Tietysti, lopulta jäljelle jää se voittaja, mutta se taas ei jaksa ihmisiä pitkään kiinnostaa. Onko tämä sitä vahingoniloa?

Jos televisio tarjoaa onnettomuuksia ja tappioita, niin entäs lehdet sitten? Sanon tässä heti alkuun, että en ole ostanut iltapäivälehtiä viimeiseen neljään vuoteen, eikä sekään harmita ollenkaan. Pelkkä vilkaisu lööppeihin vahvistaa uskoani siitä, että lehtien sisältö on suunnattu sille suurelle yleisölle, jota kiinnostavat nimenomaan huonot uutiset. Kuinka usein lehtien otsikoissa muka loistavat hyvät uutiset? Valitettava tosiasia on näet se että, mitä traagisempi onnettomuus tai vastoinkäyminen, sen paremmin lehti myy.

Kenties kysymys ei ole tässä tapauksessa suoranaisesta vahingonilosta, mutta kyllä kielteiset asiat vaan kummasti jaksavat kiinnostaa ihmisiä. Mitä ihmiset sitten ajattelevat näitä lukiessaan? Päällimmäisenä voi olla kauhistus ja sen jälkeen hieman lohdullinen ajatus siitä, että ”hyvä ettei minulle käynyt niin”. Enää eivät riitä toimintaelokuvat, vaan nyt toimintaa pitää olla myös uutisissa tai muutoin ne eivät jaksa kiinnostaa. Kielteinen tai jollain tavalla dramaattinen julkisuus vetoaa ihmisiin paremmin. Onnistumiset ja ilon aiheet pääsevät suuriin otsikoihin yleensä vain silloin, kun ne liittyvät urheiluun.

Olen saanut myös omassa työssäni kokea sen, että kielteinen julkisuus kiinnostaa enemmän. Pari vuotta sitten pääkirkon lämmitys reistaili lähes päivittäin. Totesin tämän samaisen asian ohimennen YLE:n radiojumalanpalveluksen nauhoituksesta vastaavalle henkilölle, joka asenteli mikrofoneja kirkossamme. Ilmeisesti tieto seurakuntaamme kohdanneesta vastoinkäymisestä ylitti uutiskynnyksen, sillä heti alkuviikosta maakuntaradion toimittaja soitti minulle ja halusi tehdä näistä lämmitysongelmista jutun. Kysyin silloin, että eikö toimittajaa kiinnostaisi tehdä juttua enemmin jostain kirkollisesta tai hengellisestä asiasta? Vastaus oli kielteinen. Ymmärsin rivien välistä, että sellaiset asiat eivät liiemmin kiinnosta kuulijoita.

Johtopäätös: Huonot uutiset siis kiinnostavat enemmän kuin hyvät uutiset. Ainakin silloin kun ei ole kysymys itsestä tai omasta lähipiiristä. Jokaisen on kuitenkin syytä varautua pahimpaan, sillä kuolleisuus on edelleen tasan sata prosenttia.

Yleistystä ja mielikuvia

Mehän kaikki varmasti tiedämme mitä sana "yleistäminen" tarkoittaa. Siinähän esimerkiksi yhden henkilön edesottamukset alkavat leimata koko ammatikuntaa tai sitä ryhmää johon hän kuuluu. Jostain kumman syystä yleistämistä ei tapahdu niin paljoa myönteisissä asioissa, vaan enimmäkseen kielteisissä.

Seuraavat otsikot ovat mielestäni yleistämistä, koska tunnen henkilökohtaisesti vain ja ainoastaan yhden asiaan liittyvän henkilön, joka on hyvin näkyvällä tasolla mukana politiikassa:

”Ortodoksinen kirkko tiukentamassa pappien kuria” (YLE 12.11.2009)

”Ortodoksipiispat selvittävät pappien sidonnaisuuksia politiikkaan” (HS 25.11.2009)

”Arkkipiispa Leo: Ortodoksipapit pois politiikasta” (YLE 25.11.2009)

Yllä oleva otsikko antaa tasan tarkkaan sellaisen kuvan, että lähestulkoon jok'ikinen ortodoksinen pappi on mukana poliittisessa toiminnassa. Asiahan ei minua liiemmin liikuttaisi, lukuunottamatta sitä faktaa, että olen itse pappi... Mutta en ole, enkä tule ikinä olemaan mukana politiikassa.

Sitten taas otsikko "Ortodoksinen kirkko tiukentamassa pappien kuria" antaa lukijalle sellaisen kuvan, että papit istuu päivät pitkät kapakassa ja hoitavat työtehtäviään, jos siltä nyt sattuu tuntumaan.

Onhan se totta, että kaikkiahan uudet säännöt ja kuri koskevat, mutta tuntuu ihan siltä, että tässä on koko pappien ammatikunta leimattu porukaksi, joilla on kytköksiä ties mihin. Onko tämä jonkinmoista kasvojen pesua, että ortodoksisessa kirkossa kaikki tulee olemaan nyt putipuhdasta.

Mielestäni uutisessa olisi ollut korrektia korostaa sitä faktaa, että tällä hetkellä ortodoksisen kirkon virassa olevalla ja seurakunnallista perustyötä tekevällä papistolla ei ole sen kummempia kytköksiä sinne taikka tänne ja kaiken lisäksi itse kukin yrittää hoitaa työnsä niin hyvin kuin se vain on mahdollista.

On se kumma, kun huipulla tuulee niin eniten se ravistelu näyttää tuntuvan täällä ruohonjuuritasolla. Ei oo ensimmäinen, eikä varmaan viimeinen kerta...

Uskonnollinen propaganda

Taas kerran "uskonnollinen propaganda" nostaa päätään täällä Suomessa. Italiassa kauhistuksen aiheena oli risti seinällä. Tällä Suomessa tätä julkeata kristillistä touhua ovat harjoittaneet eräät Pohjanmaalla sijaitsevat koulut, joissa on luettu ruokarukous.

Jos 80% suomalaisista on kristittyjä, niin eikö kaiken järjen mukaan ole aika luontevaa, että kristillisyys voisi leimata jokapäiväisiä asioita? Mutta näinhän tämä ei ilmeisesti voi mennä?!!? Ihmettelen edelleen, ettei kukaan ole vielä uskaltanut kritisoida siniristilipun käyttöä, vaikka siinä on selvästi kristillinen symboli. Eiköhän tämäkin kohta tapahdu...

Demokratiaa olisi se, että asiat toimisivat enemmistön mukaan, mutta ei täällä. Ja syy on kyllä meissä itsessämme. Suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta uskonnolliset asiat. He eivät siis kiellä uskontoa, kuten vapaa-ajattelijat, vaan heitä ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Sama suuntaus on politiikassa. Ihmiset olevinaan kannattavat jotain puoluetta, mutta ei heitä lopulta kiinnosta pätkän vertaa mitä politiikan kentällä tapahtuu.

Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ryhmä pystyy sanelemaan asioita kaikkien puolesta. Näin tapahtuu politiikassa ja näin tapahtuu myös uskonnossa.

Niin kauan kuin kristittyjä on enemmistö, tulisi kouluissa tuoda kristillisyyttä ainakin jollain tasolla esille. Uskonnottomat voivat perustaa vaikka omia kouluja, joissa on risteistä puhtaat seinät ja Jumalasta ei muutoinkaan puhuta mitään. Tällöin he voisivat toteuttaa tuota uskonnosta vapaata elämää.
Sitten taas kun kristittyjä on alle 50%, niin silloin me perustamme omat koulumme, joissa voimme toteuttaa uskonmukaista elämäämme.

Milloin koittaa aika, jolloin tämäkin yllä oleva kristillinen symboli poistetaan julkisuudesta?

Mitä tänään (en) katsoisi telkusta...

Olen jo moneen kertaan ylpeillyt sillä, että meidän taloudessa ei ole digiboksia ja silti olemme pärjänneet ihan hyvin. Katson kuitenkin aika ajoin ohjelmaopasta ja pohdin, että jäisinkö jostain hyvästä paitsi. Seuraavassa muutamia ohjelmia, joita voisin katsoa:

TV1
17.00 TV-uutiset (ihan vain saadakseni tietää mitä päivän aikana on tapahtunut)
19.00 Hetki luonnossa (no luontojuttujahan katsoo aina)
21.00 A-zoom (siinä oli jotain uskonnosta)

TV2
22.05 Kova laki (poliisi ja oikeussarjoja jaksaa katso pienen setin per viikko)

TV3
20.00 Ilman johtolankaa ("Without a Trace" - huonosta otsikkosuomennoksesta huolimatta hyvä sarja)

Enempää en viitsi laittaa edes ohjelmia, koska ilta on jo täynnä tällä aikataululla. Voisin laittaa myös tähän, että mitä en katsoisi vahingossakaan:

Kaikki saippua- sekä realitysarjat, jotka hallitsevat 85% kaikesta ohjelmastarjonnasta (YLE:n kanavia lukuunottamatta).

Kaikesta huolimatta en tarvitse digiboxia. Uutiset näen lehdestä tai netistä ja olen ostanut itselleni DVD-boxin sarjasta Without a Trace. Hetken luonnossa voi suorittaa livenä ja uskonnollisia asioita näen myös joka päivä. Että silleen...

Avioero

"Lähes puolet avioliitoista päätty Suomessa eroon"
Näin julistaa Helsingin Sanomien verkkosivuilla oleva otsikko (HS 15.11.2009. Tässä uutisessa tuotiin esille mm. se, että nykyään avioero ei ole niin paheksuttavaa kuin ennen ja uusi yksilökeskeinen citykulttuuri tukee tätä ajattelua. Nykyinen maailmanmeno on myös lisännyt kiireellisyyttä ja parisuhteelle tervettä yhdessäoloa on vähemmän.

Kiire ja maallistuminen. Tuttuja juttuja, jotka tuovat mukanaan monia lieveilmiöitä. Sanon nyt tässä heti alkuun, että avioero on vaihtoehto, jos liittoon kuuluu piirteitä, jotka selkeästi loukkaavat toista ihmistä. Väkivalta on esimerkiksi oikeutettu syy avioeroon, vaikka eroa ei voida koskaan pitää ihanteellisena asioina. Voimme kuitenkin sanoa, että se on kahdesta pahasta selkeästi se pienempi.

Mutta mitä on tuo yksilökeskeinen ajattelu, joka näyttää tukevan avioeroa?
Ensimmäisenä tulee mieleen se, että siinä ihminen ei halua tehdä missään asioissa myönnytyksiä. Parisuhde on kuitenkin aina kompromissi. Joistakin asioista on luovuttava yhteisen edun nimissä. Jos kaksi ihmistä toimii tismalleen omien halujensa mukaan, niin yhteentörmäys on selvä ja ongelmia tulee silloin roppakaupalla. Uhrautuvaisuutta ja kunnioitusta pitää löytyä kummaltakin osapuolelta. Yksilökeskeisessä ajattelussa omat tarpeet käyvät kaiken muun edelle, jopa oman aviopuolison.

Toinen tähän liittyvä asia on oikeastaan enemmän biologinen, mutta sekin tukee juuri yksilökeskeisyyttä. Kysymys on ihastumisesta. Biologisesti ihastumisen tarkoituksena on saattaa kaksi ihmistä yhteen. Varmasti moni tietää, että ihastumisen tunne vie ihmisen mukanaan ja kysymys on puhtaasti sanottuna aika euforisesta tilasta. Tämä tila ei yleensä kestä pitkään ja ihastuminen muuttuu rakastumiseksi, joka tilana on luonnollisesti hieman "rauhallisempi" .

Yksilökeskeisessä ajattelussa tätä ihastumisen euforista tilaa jäädään monesti kaipaamaan. Ja monesti helpoin tapa palata tuohon tilaan on se, että etsitään itselle uusi ihastumisen kohde. Ajattelu on lyhytnäköistä, sillä tästä voi tulla loputon kierre, sillä ihastuminenhan ei voi kestää loputtomiin.

Joku voi sanoa, että "erosin, koska liitossamme ei ollut rakkautta". Mitäpä jos kysymys olikin siitä, että rakkaudelle ei annettu tilaa ja ihastumisen haihduttua, vain kaikki lopetettiin. Toisin sanoen, luovutettiin ennen kuin todellinen "taistelu" oli edes alkanut. Avioliitto ei sakramenttina luo rakkautta tyhjästä, vaan sitä pitää olla entuudestaan. Avioliitto kyllä lisää ja ylläpitää rakkautta ja on tällöin myös uskomaton voimavara.

Uusi ryhmä Facebookissa

No niin. Nyt on sitten Facebookissa ryhmä nimeltä "Olen ortodoksi!"
Päälimmäisenä ajatuksena ryhmän luomisessa oli tietysti verkostoituminen. Onn mukava huomata, että ortodokseja on muitakin kuin minä itse. Etenkin läntisessä Suomessa tämä on enemmän kuin totta. Muistuu mieleen omat kouluvuodet, jolloin sain olla monesti koko koulun ainut ortodoksi. Sitten on vielä se, että tuossa ryhmässä voidaan pitää yllä kehittävää keskustelukulttuuria, kun kaikki luonnollisesti esiintyvät omalla nimellään.

Tähän liittyen olen ollut hieman kiireinen. Mutta pitää kyllä iloksi ja riemuksi todeta, että muutamassa päivässä on sinne on löytänyt tiensä yli 350 ihmistä. Se on hyvä juttu :)

Hyvitystä työlle

Olen tuossa aikaisemminkin maininnut työssäjaksamisen ja sen, että siihen pitäisi panostaa. Työssäjaksamiseen liittyvät myös lieveilmiöt, joiden taustoja ei ole pohdittu tarpeeksi.

Kun ihminen alkaa uupumaan ja toisaalta urautumaan työssään, alkaa hän etsiä korvaavia asioita saadakseen vastinetta "loputtomille" ponnisteluilleen. Monesti ihmisestä voi esimerkiksi muodostua muiden silmissä hankala, joka haluaa olla kaikessa oikeassa ja joka haluaa myös mahdollisimman paljon huomiota ja kiitosta osakseen. Tämä tapahtuu lähes tiedostamatta.

Toinen tekijä on tietysti raha. En usko, että meillä kirkon työhön pyrkisi ihmisiä, jotka tulevat sinne puhtaasti "leipäpappi" asenteella. Työn luonne nyt vain yksinkertaisesti on sellainen, että se vaatii kutsumusta. Mutta kenties ajan myötä, ihmisestä voi tulla enemmän tämänkaltainen, mikäli työssäjaksamiseen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota.

Raha on kuitenkin huono työmotivaation lähde. Joku tiesi kertoa, että palkankorotus vaikuttaa työhön motivoivasti vain noin kahden viikon ajan. Tämän jälkeen ollaan käytännössä samassa pisteessä kuin ennen palkankorotusta.

Monesti raha näyttelee kuitenkin hyvin suurta roolia kaikessa. Ja jälleen kerran, aivan kuin puolivahingossa, ihminen alkaa etsiä hyvitystä omalle työlleen myös rahallisesti. Joku ottaa ensin lyijykynän itselleen työpaikalta ja viisi vuotta myöhemmin hän huomaa, että omat ja firman rahat ovat menneet jo täysin sekaisin. Tässäkin on saattanut kaiken lähtökohtana olla alitajuntainen turhautuminen työhön ja jonkinlainen omatoiminen palkinnon hankkiminen työpanokselleen.

Kolmantena ongelmana on ajankäyttö. Jos ihminen turhautuu omassa työssään, niin se muuttuu puhtaasti suorituspohjaiseksi. Tälläinen suorittaminen sosiaalisessa työssä on hyvin viheliäistä, koska siinä ei muille ihmisille ei anneta enää aikaa, vaan päällimmäisenä pyrkimyksenä on saada kaikkia äkkiä pois alta, jotta pääsisi kotiin tekemään asioita, jotka kiinnostavat enemmän. Kirkollisessa työssä tämä on vielä kauhistuttavampi ajatus. Itse toivon ja rukoilen, että minä en ryhdy toimittamaan jumalanpalveluksia kellon kanssa. Silloin on asiat oikeasti pahasti pielessä.

Koko asian voi selittää siis näinkin:
Ilman kunnollista kohtelua ihmisestä voi tulla huono ja leipiintynyt. Kysymys ei tietysti ole pelkästään siitä, millaista arvostusta ja palautetta saamme. Meidän tulisi pystyä pitämään myös itse huolta omasta työkyvystä. Paras nykyajan apukeinoista on työnohjaus. Moni suhtautuu siihen kuitenkin hyvin kriittisesti. Kenties sen takia, että siinä pitäisi pystyä ensimmäisenä myöntämään, että minä en olekaan täydellinen omassa työssäni. Kenties kaikissa työpaikoissa tulisi tehdä asennekasvatusta siinä, että työnohjaus ei ole meille mikään turha juttu.

Kirkkokuntaa tämä samainen asia koskettaa hyvin läheisesti. Toivon hartaasti, että nämä ongelmat huomioidaan ruohonjuuritasoa myöten. Nykyään on paha tapa vain palkata konsulttifirmoja pitämään koulutustilaisuuksia, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on lisätä työntekijöiden työtehokkuutta. Hyvä asia sinäänsä, mutta hyödytöntä, ellei olemassaolevia ongelmia poisteta sitä ennen.

Jumalanpalveluksesta

Mikä on liturgisen elämämme tila?

Jonkun mielestä se on täydellinen ja toisen mielestä ei lähellekään sitä. Ehkä suurin synti tänä päivänä on mitata asioita hyvin ulkoisesti. Jonkun mielestä täydellisyys toteutuu ainoastaan silloin, kun kaikki on tehty tarkalleen ohjekirjan mukaan ja kirkkokansa osaa toimia sotilaallisen yhdenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Mikäli jollakin on kanttia toimia toisin (useimmiten tietämättään), saa hän osakseen vähintään paheksuvia katseita.

Onneksi voin todeta, että henki on muuttunut hieman terveellisemmäksi. Ulkoisten asioiden suorittaminen ei olekaan itsetarkoitus, vaan olennaisin asia onkin se rukous. Hyvä niin, vaikka tämän asian suhteen parannusta on tehtävä vielä paljon.

Mutta edelleen kuuluu kysymys, että mikä on liturgisen elämämme tila?
Ehkä asiaa pitää lähteä tutkimaankin sisältä päin. Tarkoitan tällä sitä, että mitä jumalanpalvelus antaa ihmiselle? Ensimmäisenä voikin pohtia, että viihdynkö minä kirkossa?

Mikäs kysymys tuo nyt sitten oli? Jos ihminen tulee omaehtoisesti kirkkoon, niin eikös hän siellä myös viihdy?
Jos jumalanpalvelus toteutuu oikealla tavalla, niin kenenkään ei pitäisi haluta kirkosta pois. Olon pitäisi olla samanlainen kuin opetuslapsilla Taaborin vuorella: "Herra, on hyvä, että me olemme täällä". (Matt. 17:4) Ihminen pääsee kosketuksiin tuolloin pyhyyden kanssa, jolloin hän ei kerta kaikkiaan halua mitään muuta.

Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Onko syy ihmisen, joka on saapunut paikan päälle enemmän vanhasta tottumuksesta ja siitä syystä, että jumalanpalvelus on asia mikä pitää suorittaa. Nyt hän sitten vilkuilee epätoivoisesti kelloa, kun palvelus on kestänyt viisi minuuttia pitempään kuin tavallisesti.
Kenties vika ei olekaan ihmisen asenteessa vaan tilassa. Jokin ikoni tai kenties penkki on väärässä paikassa. Kenties vika on toisessa ihmisessä. Jollakin on liian kirkkaat vaatteet, vaikka nythän on paasto. Joku kumartaa liian syvään, aivan liian teatraalisesti, tai sitten joku ei kumarra ollenkaan. Voi kauhistus sentään!
Vika on tietysti kuorossa ja kanttorissa. Itse voisin laulaa tuhat kertaa paremmin jos vain viitsisin. Tai itse asiassa vika onkin papissa, joka lukee välillä liian hitaasti ja saarnoissakin hän käsittelee asioita, jotka vaativat minulta aivan liian paljon.

Kaikki tietysti vaikuttaa kaikkeen, mutta ennen kaikkea siihen vaikuttaa meidän oma asenteemme. Sitä kannattaa pohtia ihan tosissaan...

Tunnustuksellista

Uutisissa oli juttu siitä, kuinka Italiassa luokkahuoneesta poistettiin risti, koska se loukkasi uskonnottoman oppilaan vakaumusta. Aloitteentekijä oli suomalainen.

Muistan joskus aikoinaan kuulleeni, että bussin radio on "kaksikorvainen". Jos joku halusi kuulla jotain radiosta, se voitiin laittaa päälle. Jos joku matkustajista taas samanaikaisesti vaati radion sulkemista, niin näin piti tehdä. Tämä taisi olla ihan kirjoittamaton sääntö, jonka tuo bussikuski kertoi. Siitä on lähemmäs 30 vuotta aikaa. Mutta ilmeisesti EI-ääni on se, jonka ehdoilla on mentävä.

Haluan kuitenkin pohtia tätä asiaa vielä hitusen lisää. Ensinnäkin, omalta kantilta katsottuna, minä en vaadi, että ateistien tai muiden uskontokuntien edustajien pitäisi toimia minun haluamallani tavalla. Minua ei loukkaa se, että oma lapseni osallistuu muihin kuin ortodoksisiin tapahtumiin. Minä en esimerkiksi vaadi, että lapseni luokkahuoneeseen laitetaan ikoni, vaikka mukavalta se tuntuisikin. Minun mielestäni erilaisuus on rikkaus ja me voimme oppia toisiltamme hyvin paljon.

Uskallan väittää, että normaali, "rehellinen ateisti" ajattelee samalla tavoin. Hän on myös sitä mieltä, että erilaisuus on rikkaus ja ikonit ja muut ristit seinillä eivät haittaa, koska hänelle ne eivät sillä tavoin merkitse mitään.

Ne, jotka vaativat ulkoisten uskonnollisten merkkien ja symbolien poistamista, edustavat jotain muuta. He edustavat sitä samaa voimallista uskonnonvastaista toimintaa, jota nuoressa Neuvostoliitossa harjoitettiin vallankumouksen jälkeisenä aikana. Varmasti siihen uskonnonvastaiseen intoon oli vaikuttanut se, että kirkko oli tukenut itsevaltiasta monarkkia, joten siihen liittyi kielteisiä tunteita.

Jonkin asian, ihmisen tai yhteisön vihaamiseen liittyy yleensä traumoja. Joskus nämä traumat eivät ole omakohtaisia, vaan ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kysymys voi olla tietämättömyydestä ja korostuneista ennakkoluuloistakin. Uskonnonvastainen toiminta edustaa suvaitsemattomuutta siinä, missä joku ei halua nähdä ulkomaalaistaustaisia ihmisiä oman kotipihansa läheisyydessä tai samassa koulussa, missä hänen omat lapsensa ovat.

Paljon on vielä uskonnonvastustajille tehtävää. Uskoisin, että seuraavana projektina on siniristilipun muuttaminen toisenlaiseksi, sillä korostuuhan siinä aivan liian selkeästi kristillisyys. Kirkotkin pitäisi muuttaa uskonnottomiksi, koska niiden olemmassaolo häiritsee varmasti uskonnottomia. Uspenskin katedraalista voisi tehdä esimerkiksi sisäluisteluradan. Kyllä siinä kelpaisi kaikkien uskonnonvastustajien lasten kierrellä pylväiden ympärillä ja iloita uudesta uskonnottomasta ja symböölivapaasta yhteiskunnasta.

Hyvää alkavaa kulutusjuhlaa

Jaahas. Jo tuossa viime viikolla lapset kiinnittivät huomionsa kaupan hyllyllä olleisiin joulujuttuihin. Kannattaahan se jo lokakuun puolella ryhtyä julistamaan tulevaa talousjuhlaa. Lehdessä taisi kyllä olla jonkun kauppiaan haastattelu, jossa hän vakuutti, että ihmisistä vain tuntuu joulumyynnin alkavan joka vuosi hieman aiemmin. Näinhän ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Onpas kummaa... itse en kyllä huomannut, että esimerkiksi suklaajoulupukkeja yms. olisi myyty minun lapsuudessa jo lokakuussa!

Mutta kysymyshän on todellisuudessa vain ja ainoastaan rahasta... Onpas kummaa taas? Olen tainnut sivuta tätä samaista aihetta joskus aiemminkin.

Joulumyyntiä hilataan hiljalleen aikaisemmaksi, jotta ihmiset tuhlaisivat enemmän. Valtiovalta on ottanut tämän tuhlailua edistävä periaatteen ihan sydämen asiakseen, sillä niin vauhdilla ollaan uutta sunnuntaiaukiololainsäädäntöä korjaamassa. Siinä jäävät viinaveron ja mediamaksujenkin virittelyt toiseksi.

Eikä huolta jos ihmiset aloittavat tuhlailunsa jo lokakuun puolella. Onneksi on veronpalautus, jonka tarkka ajoittaminen joulukuun alulle takaa sen, että tuhlattavaa riittää myös joulukuun puolelle.

Kyllähän rahan syytäminen markkinataloudelle pitää näitä markkinatalouden rakenteita yllä, mutta touhu on saamassa hiljalleen neuroottisia piirteitä. Olen todella iloinen siitä, että asun maalla, jossa joulutouhotus tietysti näkyy, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Joulu on yhä enemmän ja enemmän kaikkea muuta kuin Kristuksen syntymäjuhlaa. Jopa vanha kunnon joulupukkikin sai markkinavoimien vauhdittamana ameriikooista punavalkean asun, jotta kaikki varmasti muistaisivat ostaa kolaa myös talven pimeydessä.

Juhlan tuntu ja sen arvokkuus ja juhlavuus tulevat esille sen sisäisessä kauneudessa ja juhlan todellisen merkityksen ymmärtämisessä. Juhlaa eivät tee todeksi tuhannet hiluvitkuttimet, joita riippuu joka nurkassa. Sitä eivät tee todeksi kauppojen sunnuntaiaukiolot, eivätkä punavalkeisiin pukeutuneet joulupukit.

Paitsi kyllä tekevät, jos joulun sijaan olemmekin valmistautumussa johonkin toiseen juhlaan...

Hyvää alkavaa kulutusjuhlaa teille kaikille!

Mieltymysten mukaan...

Kerron teille ensin pienen tarinan...
Oli kerran maanviljelijä, joka lähti käymään ensimmäistä kertaa elämässään satamakaupungissa. Hän näki siellä miehen, joka rakensi itselleen purjevenettä. Hetken ihailtuaan veneenrakentajan työtä hän sanoi: "Voisitko tehdä minullekin purjeveneen, mutta voisitko jättää siitä pois tuon rumannäköisen pohjalla olevan pidennyksen?"
Veneenrakentaja hämmästeli moista pyyntöä ja yritti perustella miehelle, että purjeveneessä köli on välttämätön asia, koska muuten vene kaatuisi lähestulkoon heti. Mutta maanviljelijä halusi ehdottomasti purjeveneen ilman köliä. Hänen mielestään kyse oli ulkoisesta asiasta joka olisi helppo muuttaa tuosta vain. Veneenrakentaja ei kuitenkaan suostunut moiseen, vaan sanoi miehelle, että tämä oli ainut toimiva vaihtoehto. Kysymys ei ollut ulkoisesta asiasta, vaan siitä, että köli kuuluu purjeveneeseen ja sen poistaminen ei ollut mahdollista. "Jos poistetaan köli, niin silloin poistetaan myös masto, jolloin sinulla on soutuvene, mitä minä en sinulle voi valmistaa".

Keksin tämän tarinan ihan hetki sitten. Mitä tällä haluan sitten sanoa?
Ensimmäinen kysymys on se, että miten maanviljelijä voi neuvoa ihmistä, joka rakentaa venettä? Hänellä ei voi olla tästä mitään tietämystä, mutta toki hän voisi vedota siihen, että maanviljelijöitä on paljon enemmän kuin veneenrakentajia, jolloin enemmistön täytyy olla oikeassa. Mutta onko enemmistö aina oikeassa ja voiko se sanella ulkoisten mittapuiden mukaan sen, että mikä on hyväksi ja mikä ei?

Ilmeisesti 44% suomalaisista on suorittanut teologisen tutkinnon, koska heillä on varaa sanoa, ettei siinä ei ole mitään pahaa, että samaa sukupuolta olevat vihittäisiin kirkolliseen avioliittoon. Mutta eiväthän kaikki ole tuota koulutusta saaneet. Entä jos nämä 44% ovatkin hartaita uskovaisia, jotka käyvät joka sunnuntai kirkossa ja osallistuvat seurakunnalliseen toimintaan. Mutta en usko siihenkään. Kirkossakäyntitilastot puhuvat vastaan.

Suoraan sanottuna suurinta osaa kyselyyn vastanneista ei pätkän vertaa kiinnosta kirkon opetus ja toiminta. He eivät halua muuttaa yhteisöä jossa itse ovat, vaan he haluavat muokata sitä yhteisöä ulkopuolelta käsin. Maanviljelijä kertoo veneenrakentajalle miten tehdään purjevene ja hitsari kertoo kirurgille, miten poistetaan aivokasvain. Siis tästähän tässä kärjistetysti on kysymys. Teologiaa ei muuteta mielihalujen mukaan, vaan asioille on oltava vankat perusteet ja osoitus myös siitä, että toiminnan muutos on hyväksi kaikille osapuolille.

Palaan tähän asiaan joku kaunis päivä. Sanon vielä sen, että vihkimättä jättäminen ei ole sama asia kuin tuomitseminen. Mietitääs vielä vähäsen, eikös vain?

"Vanhoillinen kirkko"

Yhä enemmän pohditaan sitä seikkaa, että miksi kirkko ja nykyihminen eivät kohtaa enää toisiaan? Asiaan on nähty monia eri syitä, joista yksi on se, että kysyntä ja tarjonta eivät vain kohtaa toisiaan. Kirkon heikkoudeksi on nähty myös se, että se on monissa asioissa liian vanhoillinen. Jos tämä on kerran homman nimi, niin ainoa lääke siihen näyttäisi olevan se, että tarjonta muutettaisiin sellaiseksi, että se vastaa kysyntää!

Mielestäni asiaa ei voida kuitenkaan ratkaista niin yksinkertaisesti. On aika pelottavaa ajatella, että minkähänlainen olisi sellainen kirkko, joka kaikessa vastaisi nykyihmisen "tarpeita". En tarkoita nyt sitä, etteikö kirkon pitäisi vastata ihmisen tarpeisiin, mutta kysymys kuuluukin, että minkälaisiin tarpeisiin?

Ajatellaanpa vaikka nykynuorten sosiaalisia tarpeita. Ennen muinoin nuorilla oli paljon harrastuksia, joissa kohdattiin toisia nuoria, käytiin esimerkiksi nuortenkerhoissa ihan vaan juttelemassa ja pelaamassa. Nykyään lähes kaikki kanssakäyminen tapahtuu netin välityksellä. Esimerkiksi Facebook ja Irkkigalleria ovat loistava tekosyy sille, ettei toista ihmistä tarvitse vaivautua kohtaamaan livenä. Urheiluharrastuksia en laske tässä tapauksessa mukaan sosiaaliseksi harrastukseksi, koska niissä pääsääntöisesti keskitytään muuhun kuin leppoisaan seurusteluun.

Jos tässä valossa katsotaan asiaa, niin kirkon pitäisi vastata tähän ajan haasteeseen siirtämällä lähes kaikki jumalanpalvelukset nettiin. Vastaako tämä kuitenkaan tarkoitusta? Ei varmasti, sillä tuota kautta ihminen voi saada osakseen vain murto-osan siitä, minkä hän voisi saavuttaa osallistumalla paikan päällä tuohon jumalanpalvelukseen.

Kirkon ei ole tarkoitus vetää kaikessa rimaa alas, sen vuoksi, että ihmiset sitä haluavat. Tietyt ihanteet ja periaatteet täytyy säilyttää, jotta ihmisestä tulisi hyvä. Ajatelaan vielä vertauksellisesti koulumaailmaa. Moni oppilas kiljuisi riemusta, jos matematiikan tunnilla opeltaisiin kertotaulu ainoastaan neljään asti. Tai miltä kuulostaisi ruotsin kielen koko kurssin suorittaminen sillä, että opeltaisiin pelkästään sanomaan "Hej!"

Kirkon ei tarvitse, eikä pidä olla vanhoillinen. Sen tulee muuttua sekä uudistua ja samanaikaisesti perustella ihmisille, miksi jäsenyydestä on hyötyä. Kirkon tehtävänä on kasvattaa ja johdattaa ihmistä. Asiaa ei voida kääntää nurinkurin siten, että ihmiset sanelisivat kaiken, miten kirkon tulisi toimia.
Ja palatakseni koulumaailmaan: Eivät oppilaatkaan sanele opettajilleen, mitä he haluavat, vaan he ottavat vastaan opetuksen, koska se on tarkoitettu heidän omaksi parhaakseen. Opetuksen keinot voivat muuttua, mutta sisältö ei!

Taas koulutuksessa

Jälleen kerran olin koulutuksessa, jossa pohdittiin henkilökohtaista osaamista. Muutama mielenkiintoinen asia jäi mieleeni. Yksi niistä oli se, että TIETO ei tee ihmisestä välttämättä viisasta, sillä tieto jostakin asiasta on vasta ensimmäinen askel siihen perehtymisessä. Tämä nyt saattaa kuulostaa joltain kiinalaiselta sananlaskulta, mutta näin se vain menee.

Me saamme tietoa lähestulkoon mistä tahansa. Haluan tässä yhteydessä rinnastaa tämän nyt kirkolliseen maailmaan, koska se on läheistä minulle. Esimerkiksi niin, että ihminen menee kirkkoon ja kuulee evankeliumiluvun. Hyvä! Hän on saanut siis uutta tietoa, kuultuaan siellä esimerkiksi Tuhlaajapojan vertauksen. Mutta tähän ei ole tyytyminen...

Seuraava vaihe on näet YMMÄRTÄMINEN. Lapsen voi opettaa sanomaan, että 5+47 on 52, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi yhtäkkiä osaisi laskea yhteen. Hän ainoastaan osaa sanoa asian kaavamaisesti ilman ymmärrystä. Sama asia on evankeliumin vertauksen suhteen. Kuka tahansa osaa kertoa Tuhlaajapojan vertauksen, mutta ymmärtääkö hän todella sen, että mitä se tarkoittaa. Tähän tarvitaan opetus- ja valistustyötä, jotta todella ymmärrämme sen, mitä olemme kuulleet tai lukeneet.

Viimeinen vaihe on KÄYTÄNNÖN SOVELTAMINEN. Kaikki jää puolitiehen, jollemme osaa hyödyntää käytännössä sitä, mitä olemme kuulleet ja ymmärtäneet. Hankkimamme tieto siis jalostuu lopulta sille tasolle, että pystymme toteuttamaan sitä käytännön teoin.

Eräs huomionarvoinen toteamus on myös se, että pitkä kokemus jossakin työssä ei tee ihmisestä vielä täydellistä. Tällaisella henkilöllä on kyllä rutiiniosaaminen huipussaan, mutta rasitteena on sitten se, että hän ei kykene uusissa tilanteissa käyttämään muita keinoja kuin niitä, joita hän on vuosien varrella aiemmin käyttänyt. Tällä periaatteelle ajateltuna vanha ikälisään perustuva palkankorotus onkin aikansa elänyt. Rutiiniosaaminen voi muuttua ajan kuluessa todelliseksi rasitteeksi.

Eli paljon tuli taas opittua kaikkea uutta. Nyt on sitä tietoa...vielä pitäisi ymmärtää ja osata soveltaa käytännössä.

Selainpelejä

Olen varmasti joskus aiemmin kertonut, että nuorempana sitä tuli pelattua aika tavalla tietokonetta. Nykyään siihen ei samalla tavalla ole aikaa, eikä se enää niin paljoa kiinnosta kuin ennen. Mutta siitä huolimatta joskus tekee mieli nollata aivoja jonkin pelin parissa.

Koska minulla on tätä nykyä vain Apple käytössä, niin siihen ei löydy kasapäin pelejä Anttilan levyosastolta tai oikeastaan mistään muustakaan normaali kaupasta. Ainut vaihtoehto onkin pelata selainpelejä.

Mikäli termi on vieras, niin selitän hieman. Selainpeli nimensä mukaisesti toimii suoraan internet selaimelta esimerkiksi Firefoxin tai Safarin avulla. Peli luonnollisesti vaatii nettiyhteyden. Ne jotka ovat neuroottisesti pelanneet jotain farmipeliä Facebookissa ovat jo ymmärtäneet idean. (Kerrottakoon tässä yhteydessä, että itse en ole siihen vielä sortunut.)

Selainpelissä on se etu, että sitä voi pelata miltä koneelta tahansa, missä nyt vain on nettiyhteys käytössä. Monet pelit toimivat moitteettomasti myös kännykän kautta. Selainpelien tarjonta on hyvin laajaa, mutta varsinaisesti pelejä ei ole loputtoman paljon erilaisia, vaan ne ovat toinen toisensa toisintoja jopa pieniä yksityiskohtia myöten. Monia selainpelejä mainostetaan ilmaisena ja sitähän ne ovatkin. Mikäli haluat niistä enemmän irti, pitää sinun kuitenkin pulittaa tietty kuukausimaksu, joka on keskimäärin 10 dollarin luokkaa.

Ajattelin tässä kertoa muutamista niistä, jotta ei tarvitse turhaan haaskata aikaa kokeiluun, vaan voi mennä suoraan asiaan.


"Rakenna ja valloita... tai tule valloitetuksi" pelityyppi on yksi suosituimmista. Tähän kastiin kuuluvat esimerkiksi Travian, Empire Craft ja Evony. (Jälkimmäinen on graafisesti paras ja yllä on siitä esimerkki). Näiden pelien idea on kehittää resurssituotantoa (puu, kivi, rauta, vilja), parantaa rakennuksia ja tuottavuutta ja sitten ostaa vahvempia sotajoukkoja.
Minua jyrsi eniten näissä peleissä se, että hyväntahtoinen näpertely ajankuluksi ei kannata. Ei mene pitkään kun sotaisa naapuri äkkää sinut ja ryhtyy järjestelmällisesti hyökkäämään ja lypsämään sinun luonnonvarojasi. Mikäli haluat itse ryhtyä sotaisaksi naapuriksi on sinun valvottava yötäpäivää tuotantosi kannattavuutta ja mahdollisesti ottaa maksullinen palvelu käyttöön, jotta saat resursseja ja muita bonuksia nopeammin.


Toinen suosittu pelityyppi on "Hakkaa vaan". Tähän kastiin kuuluvat Gladiatus (yllä kuva), Battle Knight, Tanoth ja Tagoria. Idea on hyvin yksinkertainen: kehitä ukkoasi, osta aseita ja haarniskoja, suorita tehtäviä, jotka ovat toistensa kopioita, liity kiltaan ja haasta taisteluun toisia pelaajia. Nämäkin pelit ovat yleensä ilmaisia, mutta parempien aseiden ja haarniskojen hankkiminen tapahtuu huomattavasti helpommin, kun ostaa rubiineja, verikiviä yms. oikealla rahalla. Hauskaa niin kaun kuin sitä kestää.

Rehellisesti sanottuna, edellä olevat pelit eivät vaadi paljoa aivotyöskentelyä. Jos haluaa hieman monipuolisempaa tekemistä "yhdistä 3 tai useampi timantti" peleille, niin kannattaa vilkaista. Monista peleistä puuttuu delete account/profile- toiminto. Toisin sanoen, tyyppisi jää oleskelemaan virtuaalimaailmaan, vaikka itse et sitä käyttäisikään. Ilmeisesti pelinvalmistajat ajattelevat, että tällöin pelaaja ei niin herkästi suutuspäissään lopeta pelaamistaan kokonaan.

Huomattavasti persoonallisempiakin pelejä löytyy. Kerro niistä joskus toiste hieman enemmän.

Kommentteja päivän otsikoihin

”Button on mestari!”

- Kiva. Tämä tarkoittanee sitä, ettei vähään aikaan tarvitse kuunnella turhanpäiväistä F1 juttua urheilu-uutisista.

”Humalainen mies jäi auton alle Joensuussa. Mies selvisi vähin vammoin.”

- Juopon tuuria.

”Hirvenmetsästäjä osui henkilöautoon”

- Hullun tuuria.

”Kuluttajan on vain totuttava debit- ja credit termeihin”

- Suomalaiset ovat tottuneet jo Itellaan ja Soneraankin, mitkä eivät tarkoita yhtikäs mitään. Kyllä nyt luulisi englanninkielisten lainasanojen menevän paremmin läpi.

”Vanhanen: Asemani vahvempi kuin koskaan”

- Kiitos kuuluu YLE:lle, koska politiikassahan näkyvyys on kaikki kaikessa. Yksityiskohdilla ja asioiden todenperäisyydellä ei ole lopulta väliä.

”Kaikki euroviisuehdokkaat ovat selvillä”

- Entä selvinä?

”Tietokilpailupalkinto Somaliassa: rynnäkkökivääri ja kranaatteja”

- Tieto lisää tuskaa ja ilmeisesti kärsimystäkin tässä tapauksessa.

Raha avaa ovet kirkkoonkin

Luin päivän (17.10.2009) Hesarista Kirsikka Moringin kirjoituksen "Osta piletti taivaaseen". Siinä hän kertoo kuinka tylysti kävi Pietarissa, kun hän yritti päästä Nevskin lavran kirkkoon. Luostarialueen porttivahti peri maksun häneltä. Sama tapahtui uudestaan, kun hän oli menossa katsomaan luostarin vieressä ollutta hautausmaata.

Tämä on valitettavan tuttu juttu. Olen itsekin joutunut samalla "taivaan portilla" rahastuksen kohteeksi. Painoin kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin, eikä kukaan onneksi tullut vetämään minua takaisin maalliselle puolelle portteja.

Tämä ilmiö ei ole kuitenkaan uusi. Muistaakseni jo 1990-luvun loppupuolella lavran portilla saattoi olla joku luostarin rekrytoima mummonen väijymässä turisteja. Ajan mittaan satunnainen päivystys muuttui määrätietoisemmaksi rahatukseksi. Portista ei enää paineltu noin vain läpi. Tietysti maksun joutuivat silloin, kuin myös edelleenkin maksamaan vain nuo pakanalliset turistit, jotka eivät mitenkään voi olla tulossa kirkkoon rukoilemaan. Ilmeisesti kaikki ulkomaalaiset tulevat luostareihin ja kirkkoihin sillä asenteella, että ne ovat vain tavallisia museoita muiden joukossa. Heiltä siis pitää periä asianmukainen maksu.

Valitettava juttu. Museovinkkelistä tajuan homman juuri ja juuri, koska näin tapahtuu monissa monissa muissakin maissa, kun kysymys on historiallisesta ja suuresta pyhäköstä. Näissä paikoissa pääsymaksuun sisältyy kuitenkin jonkinlainen porkkana. Kirkon kryptassa on museo tai jokin muu näyttely. Suurissa katedraaleissa on mahdollista päästä myös torniin katsomaan huikeita näkymiä (kuten blogini otsikkokuvasta voi päätellä).
Nevskin lavrassa ei kuitenkaan ole museoita ja näyttelyitä, eikä katolle pääse ihailemaan maisemia. Se, että ihmistä ei päästetä kirkkoon rukoilemaan muuten kuin maksusta on lähestulkoon uskonnollisen irvokkuuden huippu.

Pietarissa olen jo aikapäiviä sitten tottunut siihen, että turisteille on museoissa ja muissa vastaavissa paikoissa täysin omat hinnat. Ja monesti palvelualttiutta ei ole olemassakaan ellei osaa vetää oikeasta narusta. Maassa maan tavalla tietysti, mutta ei sen aina tarvitsisi olla ulkopuolisia kohtaan niin epäkiitollista. Minulla on monesti ollut suurena onnena se, että olen saanut olla jonkun paikallisen ihmisen seurassa. Tällöin museoihin on päässyt paikalliseen hintaan ja Nevskin lavran kirkkoonkin on voinut mennä rukoilemaan ilman eri maksua...

Kesärenkaat

Niin siinä vain pääsi käymään, että talvikelit yllätti. Tai ei edes yllättänyt, vaan minä olin vain rehellisesti sanottuna laiska.
Joka tapauksessa laiskuuteni seurauksena luistelin kerärenkailla Ilomantsin ja Enon välistä tietä. Jouduin ajamaan hitusen hiljempaa ja päästämään normaalia vauhtia ajavat ohi. Tämäkin oli paikoitellen ongelmallista, kun auto ei meinannut pysähtyä ajoissa pysäkille.
Mitä tästä opimme? Kannattaa vaihtaa ajoissa ne renkaat. Ja kuten eräs ystäväni on sanonut. "Uudet renkaat tulee halvemmaksi kuin uusi auto".

Mitäs muuta sitten tänne kuuluu?
Talo on vielä hieman vilpoisa, kun ollaan juuri siirrytty kaukolämpöön. Nyt on monessa suhteessa parempi ja huolettomampi mieli.

Olen myös yrittänyt vapaa-ajalla lukea liturgian historiaa. Kerron siitä lisää, kunhan saan selville lisää. Joka tapauksessa aion tämän asian tiimoilta olla yhteydessä aika moneenkin eri suuntaan. Toivottavasti minulla riittää intoa tähän "pienoiseen" projektiin.

Ei tässä siis muuta. Ollaan elossa, eikä edes ojassa...

Vaihtokauppaa

Vieläkin uutisotsikoissa vellova vaalirahajuttu on herättänyt monia ajatuksia. En aio enää palata suoraan kyseiseen aiheeseen, mutta vaihtokaupoista ajattelin nyt hieman kirjoittaa.

Suurin osa kaikesta inhimmillisestä toiminnasta on vaihtokauppaa. Ihminen tekee lähes kaiken sillä periaatteella, että se hyödyttää häntä jollakin tavalla. Jos tuo hyötysuhde jää olemattomaksi, niin silloin moiseen touhuun ei kannata edes ryhtyä.

Tämä on sen luontoinen homma, että eläimetkin sen tajuavat. Kissa ja koira eivät esimerkiksi roiku ihmisen lahkeissa, elleivät ne saisi jotain hyötyä siitä itselleen. Tässä tapauksessa ruokaa, makupaloja, taputuksia ja silityksiä sekä lämpimän elinympäristön. Ne eivät siis hyvää hyvyyttään ala roikkua ihmisten seurassa. Kotieläin on syntynyt vaihtokaupan tuloksena.

Kanssakäymiset muiden ihmisten kanssa perustuvat usein myös vaihtokauppaan. "Kuka jaksaa hengailla tyypin kanssa, jolle pitää aina tarjota kaikki?"

Mutta kaikki ei aina ole vaihtokauppaa. Jos toinen haluaa toiselta jotain ilman vastapalvelusta tai hyvitystä, niin silloin on kyse hyväksikäytöstä. Sellaistakin tapahtuu valitettavan paljon. Vielä valitettavampaa on se, että usein hyväksikäytetty ei edes tajua tätä ennen kuin suurin vahinko on jo tapahtunut.

Entäs sitten se, että joku haluaa antaa toiselle jotain ilman hyvitystä tai vastapalvelusta?
Se on ihannoitava teko, koska silloin vilpittömästi halutaan auttaa toista ihmistä. Usein puhutaan "kristillisestä tasajaosta", mutta Kristuksen opetus ei puhu tasajaosta, vaan nimenomaan auttamisesta ilman vastapalveluksen odotusta:
"--rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin--" (Luuk. 6:35)

Helpommin sanottu kuin tehty...mutta täytyy meidän ainakin yrittää!

Hieman on kiire...

Tällä hetkellä puuhastelen sitä ja tätä... Tämä tarkoittaa sitä, että aivokapasiteettini on valjastettu enemmän työasioille ja en pysty suoltamaan mitään järjellistä tekstiä tänne. Mutta palaan kohta asiaan...

Kielteisyyttä etsimässä

Vaikuttaa siltä, että me suomalaiset olemme hyvin oppineet kielteisyyden voiman. Tällä tarkoitan sitä, että asioihin pyritään vaikuttamaan ennemmin kielteisyyden kuin myönteisyyden kautta.

Esimerkkejä löytyy paljonkin. Vaalirahakohu on tietysti totta, mutta pitää myöntää, että paikoitellen asiat on tuotu mediassa esiin tutulla ja turvallisella periaatteella: "Ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan."

Lehtien otsikot myyvät silloin kun niistä löytyy mahdollisimman kielteisiä ja ikäviä asioita. Tuntuu, että TV-sarjatkin perustuvat kielteisyyden voimaan. Kuka kilpailijoista tällä kertaa tiputetaan pois pelistä? Kas, siinäpä kysymys.

Kielteisyys näyttää olevan enemmän kuin joku pieni paha erinäisissä paikoissa. Se on tämän päivän ilmiö, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisiin.
Tätä rehellisesti sanottuna raadollista toimintatapaa löytyy myös kirkon piiristä. Vaaleissa ei keskitytä enää kehumaan sitä omaa ehdokasta, vaan voimavarat käytetään siihen, että saadan haukuttua sitä toista ehdokasta mahdollisimman paljon. Jos mitään ajankohtaista haukuttavaa ei löydy, niin sitten kaivellaan menneitä nuoruuden erheitä (jos ei ole, niin keksitään), joilla voidaan mukavasti mustamaalata toinen.
Missä on anteeksiantamus, uuden mahdollisuuden antaminen ja tasavertainen kohtelu?

Tällainen kielteisyyteen perustuva toimintatapa on enemmän kuin epäkristillistä ja se pitäisi pystyä kitkemään pois heti alkuunsa. Meidän tehtävä ei ole tuomita toista. Helpointa ja kunniallisinta olisi vain keskittyä siihen kannustamiseen ja hyvien puolien etsimiseen.

Energiansäästölampuista

Pidän itseäni suhteellisen vihreästi ajattelevana ihmisenä. Säästetään luontoa ja säästetään yleensä samalla myös laskussa. Energiansäästölamppujen osto kirpaisee tietysti kertaluontoisesti, mutta kyllähän ne sitten toimivatkin pitempään, vai miten lienee?

- Ainakin vessan uusi energiansäästölamppu paloi ihan kolmessa kuukaudessa. Oletan, että se oli viallinen versio.
- Kirkon seinävaloihin ei istu nämä uudet lamput, kun niissä on niin leveä alaosa. Eli, lamppu ei vain yksinkertaisesti kierry pohjaan saakka. Hmm, tämä aiheuttaa jo hieman päänvaivaa. Ostanko uudet seivävalot, vai pyydänkö sähköasentajaa muuttamaan kaikki 8x3 seinävalaisinta sellaiseksi, että uudetkin lamput siihen kiertyy?

On se muuten kumma, että tässä kehityksessä ei ulkonäkö ja käytännöllisyys näytä painavan paljoa mitään. Joku tiesi vielä sanoa, että ne sisältävät elohopeaa, joten ne ovat vielä kaiken kukkuraksi ihan puhdasta ongelmajätettä. No, niin...mitäs nyt sitten?

Siirtymäaika olisi kenties sittenkin saanut olla hieman pitempi, jotta Pelle Peloton olisi keksinyt sirommat ja toimivammat lamput. Mutta mitäs sille nyt sitten voi??? - Ei mitään!

En ole tyytyväinen tilanteeseen. Eikä ole suurin osa suomalaisista tyytyväisiä poliitikkojen toimintaan, mutta eivät hekään sille mitään voi? Eihän meiltä ole ennenkään kysytty mielipidettä ennen seuraavia vaaleja, joten...
Ei muuta kuin uudet lamput säätölekalla kiinni kierteisiinsä ja poliitikot jatkakoot entiseen malliin. Eihän yksittäinen kansalainen ei ole ennenkään tiennyt mitään lampuista tai politiikasta!

Politiikasta...

"Minulla on paremmat mahdollisuudet voittaa lotossa kuin nähdä hallituksen kaatuvan...."

Tässä eilinen toteamukseni, josta pidän edelleen kiinni.
Sanoin joskus aiemmin, että suomalaiset ovat passiivisia politiikassa. Ja tottahan se on!!! Ihmiset eivät nouse barrikadeille, vaikka maan edustuslaitos rypee korruptiouutisissa. Soraääniä on, mutta niitä löytyy yleensä pääasiassa lehtien mielipidepalstoilta ja netin foorumeista, jotka eivät vaikuta eduskunnan luottamusäänestykseen.

Jos tästä kohusta ei ole mitään muuta seuraamusta kuin se, että keskustan kannatus nousee (sympatian myötä). Huipulla voi tuulla näemmä ihan miten paljon tahansa, se ei kaada ketään. Onhan se ennenkin huomattu, että poliitikot tarvitsevat julkisuutta, vaikka se olisi sitten kielteistäkin.

Ja mikäs siellä ollessa... tavalliset "tyhmät" kansalaiset jupisevat ja kirjoittelevat soraääniään lehtiin ja foorumeihin (ja tällaisiin blogeihin), mutta mitäs siitä. Enemmistöhallitus on siitä hyvä, että se ei kaadu. Kukas nyt rupeaisi äänestyksessä omaan saappaaseen pissimään. Ja onhan se ryhmäkuri aina rehellisyyttä vahvempi asia.

Ihmisten luottamus laskee politiikka kohtaan ja seurauksena on... että politiikka kiinnostaa yhä vähemmän. Ja mitä vähemmän se kiinnostaa ihmisiä, niin sitä enemmän poliitikot voivat tehdä lipevää bisnestä. Loistava kiertokulku, josta ei kärsi muut kuin rehelliset kansalaiset, jotka hyväuskoisina ovat rahoittaneet tätä hommaa muutaman kiertotien kautta.

Demokratia toteutuisi paremmin silloin, kun väärinkäytöksistä olisi todellisia seuraamuksia. Ehkä voisimme tätä valtiovallan esimerkkiä noudatten päästää kaikki talousrikollisetkin vapaiksi. Hehän ovat varmasti vain vilpittömästi unohtaneet käydä kaikkia kuittejaan läpi.

Fakta on, että polittikan huipulle pääsevät todella lahjakkaat. Vähemmän lahjakkaatkin sinne pääsevät, kunhan saavat oikeanlaista avustusta, joka sitten korvataan muina palveluksina. Hetkinen?!!? Tämähän kuulostaa korruptiolta!!!

Ai niin, ketäs siitä nyt oikeasti olisi kiinnostunut...

Eläkkeelle

Eilen olivat Joensuun kirkkoherran Kalevi Kokkosen läksiäiset. Minulla oli mahdollisuus tuoda tervehdys hänelle juhlassa, joka kesti suhteellisen pitkään. Alkoi liturgialla klo 10 ja päättyi noin klo 16. Tervehdyksiä esitettiin yli 30 virallisen ohjelmaosan jälkeen.

Sanoin hänelle, että jossain mielessä kadehdin pappia, joka pääsee eläkkeelle. Tämä sen vuoksi, että eläkkeellä pappi voi edelleen toimittaa kaikkia jumalanpalveluksia ja käydä katsomassa ihmisiä varmasti niin paljon kuin haluaa. Tämä puoli on papin työssä parasta antia. Sen sijaan virastojutut ja toimintakertomukset yms. ovat sitten onneksi menneen talven lumia.

Mutta kyllä jokainen pappi on eläkkeensä ansainnut. Ehkä ulkopuolisen silmissä pappi vain toimittaa viikonloppuna palvelukset, istuu virastossa pari tuntia ja sitten vetää lonkkaa loppuajan. Harhaluulo!

Siihen työhön kuuluu jatkuva päivystys virallisia vapaita lukuun ottamatta. Kännykkäaikakautena tavoitettavuuden oletetaan olevan lähes 100% tasolla. Sähköpostiin oletetaan myös vastausta mielellään samana päivänä.

Työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen on myös vaikeaa. Perhe on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, mutta tietyin ehdoin. Jos tulee äkkilähtö, niin silloin perhe saa odottaa. Papin työajattomuus luo epäsäännöllisen työrytmin, joka tuo mukanaan kaikkea. Tai ehkä olisi helpompi sanoa, että vie mukanaan kaikkea.

Oletetaan, että kauan kaivatut ystävät ja sukulaiset ovat tulossa viikonloppuna käymään. Tervetuloa vaan meille kylään! Tosin, pidän perjantai-iltana esitelmän, josta suoriudun kotiin noin klo 20.30. (Joku voisi kysyä, että miksi juuri perjantai-ilta? Se nyt on ainoa ilta, jolloin vaimo ei ole iltatöissä ja voi olla lasten kanssa. Tällöin miehellä on varaa olla kotoa pois omissa töissään...tai ainakin niin, ettei lapsia tarvitse jättää iltahoitoon.) Niin, ja sitten lauantaipäivä menee hautajaisten ja parin muun jutun parissa. Tulen kotiin klo 20.30. Sunnuntaiaamuna klo 8.00 töihin ja kotona noin klo 13.

Niin, missäs ne meidän vieraat ovat? Ai, lähtivät jo takaisin Joensuuhun? Kas, kas... mikseivät vieraat tulleet sitten viikolla, kun on enemmän aikaa? Ai niin, silloinhan muut ihmiset ovat töissä.

Monia armorikkaita vuosia isä Kaleville ja kaikille eläkkeellä oleville ja siirtyville papeille! Totisesti, totisesti he ovat kauan kaipaamansa vapaan ansainneet!

Kiinnostaako?

Muistan lukeneeni jostain sosiaalipsykologiian liittyneestä jutusta, että ihmistyypit voidaan jakaa karkeasti 16 eri luokkaan. Tämä on tietysti vain ja ainostaan eräs tulkinta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1/16 ihmisestä on sellainen, joka tulisi erinomaisesti juttuun minun kanssani, tai ymmärtäisi lähes täydellisesti sen mitä minä haluan sanoa.

On siis turha kuvitella, että kaikki tulisivat juttuun kaikkien kanssa tai pysyisivät samalla aallonpituudella. Tietysti, jonkinlainen kohteliaisuus ja small talk kyky ja yhteys pitää säilyttää, vaikka ei oltaisikaan sen toisen ihmisen kanssa ihan samaa maata.

Mutta sitten on vielä erikseen ihmisen harrastuneisuus ja juttujen aiheet. Joku on kiinnostunut historiasta, toinen autoista ja kolmas tietokoneista. Tämähän on vielä tuon 1/16 päälle sellainen muuttuva tekijä. Usein syntyy tilanteita, joissa joku kertoo innostuneena tunnin verran siitä, kuinka hän oli hankkinut uuden auton ja on nyt viritellyt sitä. Olisiko kohteliasta sanoa, että ei voisi vähempää kiinnostaa, tai että ei vain ymmärrä asiasta paljoa mitään?

Puheenaiheet ovat kuin elokuvat. Joitakin kiinnostaa komediat, toista toiminta, kolmatta jännärit ja lähes kaikkia täydellinen hölynpöly. Miesten ja naisten elokuvamaussakin on paljon eroavaisuuksia. Yleensä jokin C.S.I. sopii kummankin makuun, mutta turha esimerkiksi tarjota Steven Seagal elokuvia vaimolle... se ei vain toimi.

Kiinnostaisiko sinua Steven Seagal elokuvat?

Suomalainen työmoraali

"Vuonna 2007 mielenterveyden häiriöt kattoivat 22 prosenttia maksetuista sairauspäivärahoista. Kuitenkin vain alle kolmannes masentuneista jäi kahden vuoden seuranta-aikana vähintään kaksi viikkoa kestävälle sairauslomalle ja poissaolojakso kesti harvoin enempää kuin kaksi kuukautta, osoittaa Työterveyslaitoksen tutkimus. Sairauspoissaoloon vaikuttivat mm. ikä, työnantajasektori, työsuhteen pysyvyys, terveydentila ja oma näkemys tulevasta työkyvystä." (Työterveyslaitoksen tiedote 54/2009, julkaistu 21.9.2009, linkki)

Edellä oleva ei ole mitenkään uusi tieto. Tai oikeastaan tässä on monta asiaa, jotka vahvistavat käsitystä suomalaisesta "hullusta" työmoraalista.
Ensimmäinen fakta on tietysti se, että masennukset ja loppuunpalamiset ovat arkipäivää. Tästä voimme kiittää yhä tulosvastuullisempaa ja tuottavampaa työpolitiikkaa. Siihen liittyy esimerkiksi tuottavuuden nimissä tehdyt irtisanomiset, jonka seurauksena yksi ihminen alkaa tehdä 2-3 ihmisen työt.

Toinen fakta on tietysti se, että vielä nykyäänkin koetaan jotenkin häpeälliseksi myöntää se, että ihminen voi olla väsynyt tai stressaantunut. "Mitä työkaveritkin ja asiakkaat ajattelevat, jos olen sairauslomalla? Pitävätköhän ne minua hulluna ? En ikinä saa ylennystä jos nyt jään sairauslomalle."

Tähän työmoraaliin kuuluu pakonomainen tarve pitää vahvaa julkisuuskuvaa yllä. Ihminen voi olla henkisesti romahtamispisteessä, mutta töihin mennään siitäkin huolimatta. Toinen tyyli on hoitaa hommat zombiena, eli työpaikalla on elävä kuollut, joka mekaanisesti hoitaa tarvittavat hommat. Tätä pahaa oloa ja turhautumista voidaan hoitaa esimerkiksi lyhyellä ja tehokkaalla, viikonlopun kestävällä ryyppyputkella. Siinä unohtuu pahimmat työmurheet ja v-mäinen esimies. Maanantaina työpaikalla on sitten krapulainen zombie, eli elävä kuollut, joka toivoo olevansa kuollut.

Miten sitten aikaisempina vuosina on selvitty työstressistä? Ensinnäkin tahti oli inhimmillisempi ja tekijöitä oli enemmän. Arjen ja pyhän ero oli tuolloin myös selkeämpi. Viikonloppuna tai vapaapäivinä todellakin levättiin ja oltiin erossa töistä. Nykyään kännykät ja sähköposti pitävät ihmisen mukavasti kiinni työssä myös vapaa-aikana.

Mikä sitten lääkkeeksi? Sekin nyt auttaa, että ihminen osaa hakeutua ajoissa hoitoon ja työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeään työnohjaukseen (mikäli työnantaja on tällaisen mahdollisuuden suonut). Nämäkin ovat itse asiassa oireiden korjailuja, mutta eivät todellisen alkusyyn poistajia. Kukahan voisi sanoa kaikille maailman yritysjohtajille tehokkaalla tavalla, että tuottavuus ei saisi käydä ihmisen työssäjaksamisen ja mielenterveyden edelle!

Kesän kuvasatoa...

Lankomies "ruorissa"...määränpäänä mökkireissu. Se oli ihan mukavaa vaihtelua Nurmeksen kaupunkielämälle. Vaimon mielestä paikallinen kaupunkielämä vastaa kyllä melkein mökkielämää.


Kesällä tuli grillattua ja hyvä niin. Talvi on pitkä ja sen aikana ehtii pahimmassa tapauksessa laihtua.


Maisemaa Kohtavaaralta kuvattuna. Monet kerrat on tullut sielläkin talsittua. Maisemat ovat hieman samat kuin Kolilta kuvattuna. Hieman matalammasta vinkkelistä ja Pielisen pohjoispuolelta kuvattuna.


Kesän satoa. Njam, njam...

Saajan etu

Mikä on saajan etu?
Noh, tietysti pitää ensin miettiä, että kuka tuo saaja on? Jos saaja on valtiovalta tai joku suurempi yritys, niin etuhan on ilmiselvä. Jos kysymyksessä taas on yksittäinen kuluttuja ja niin saajan etu on olemassa, mutta se tulee joskus hyvinkin pitkällä viiveellä.

Mistä tällainen ajatus nyt päähäni putkahti? Muistuu ensinnäkin mieleen opiskeluajat. Opinto- ja asumistukea kylläkin sai, mutta päätöksiin ja sitä kautta tuen saamiseen kului lopulta melko paljon aikaa. Saajan etu oli se, että sai rahaa, mutta kyllä sitä oli jo odotettukin.
Homma toimi kuitenkin toisinpäin paljon tehokkaammin. Tuen keskeyttäminen tapahtui alta aikayksikön, kun siihen vain löytyi vähänkin hyvä syy.

Jos yksittäiselle kuluttajan tilille nyt jostain syystä tulisi rahaa, niin siinä menee aina oma aikansa. Sen sijaan lasku mätkähtää käteen samoin tein. Jos sinulla on mahdollisuus pyytää tuo lasku kotiosoitteeseen, niin se on todennäköisesti postilaatikossa odottamassa ennen kuin itse olet päässyt edes perille.

Puhelinmyynnissä pätevät samat viidakon lait. Tilaaminen käy muutamassa sekunnissa, mutta peruuttaminen vie yleensä sata kertaa pitemmän ajan. Kysymys on jälleen kerran saajan edusta. Yksittäinen kuluttaja on aina nr 2 näissä kisoissa.

Kun tässä vanhaksi tullaan...

Vanhusten hoitoon liittyvät asiat ovat olleet aika paljon esillä viime päivinä. Täytyy nyt myöntää, että en ole kovin tarkkaan näitä lehtijuttuja lukenut. Ilmeisesti kysymyksessä ovat törkeät laiminlyönnit ja kyseenalaiset toimenpiteet vanhustenhoidossa. En kiistä etteikö näin ole.

Mutta ajattelin kirjoittaa muutaman ajatuksen liittyen yleisesti vanhustenhoitoon. Ensinnäkin, kukapa meistä haluaisi muuttaa pois kotoaan. Ja ennen muinoin näin ei tarvinnut edes tehdä, sillä sukulaiset asuivat vieri vieressä. Aina löytyi joku, joka hoitaisi ikääntyneetkin perheenjäsenet. Tämä samainen periaate on muuten valloillaan aika laajasti kaikkialla maailmassa.
"Sivistyneissä" länsimaissa vain on totuttu siihen, että pienet lapset tungetaan suoraan rintaruokinnasta päiväkotiin ja vanhukset taas sopivassa tilanteessa hoitokotiin. Aina löytyy tietysti poikkeuksia, mutta pääpiirteittäin homma on toimii tällä tavoin.

Taustalla on tietysti se ajattelu, että eihän kukaan jaksa normaalin työpäivän lisäksi hoitaa vielä muitakin. Kaupunkiasuminen luo tietysti myös omat puitteensa verrattuna maaseutuun, mutta ulkoimalla tämäkin näyttää onnistuvan. Ehkä suurin ongelma on kuitenkin raha!

Kun halutaan säästää niin ryhmäkoot suurenevat. Tämä on jo koulumaailmasta tuttu juttu. Pienet koulut lakkautetaan ja oppilaat lakaistaan suurempiin kasoihin. Kunnallisessa vanhustenhoidossa on sama tilanne. Ei ole mitenkään uutta, että vuodeosastojen sviitit ovat täynnä ja porukkaa pitää laittaa käytäville. Ja kun pitää säästää, niin ei sitä henkilöstöäkään voida palkata lisää.

Eli henkilökunta on aika kurjassa tilanteessa. Hoitoala on kutsumustyötä, mutta jossain se hyvän maun raja kulkee, kun töitä puskee päälle enemmän kuin kykenee tekemään. Tämän lisäksi omaiset käyttävät henkilökuntaa ukkosenjohdattimina, kun homma ei mene niin kuin pitää. Veronmaksajina me vaadimme hyvää hoitoa, mutta voiko työntekijä sille mitään? Varmasti kuka tahansa hoitaja riemusta kiljuen näkisi palkattavan lisää porukkaa osastoille ja laajammat tilat toimia. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista ja sitten vielä annetaan palautetta, johon ei itse voi vaikuttaa mitenkään.

Jos meissä suomalaisissa olisi vähääkään todellista vaikuttamisen henkeä, niin edeskuntatalon edessä olisi enemmän kuin 100 hengen mielenosoituksia. Mutta on helpompi käydä rähisemässä hoitohenkilökunnalle ja vilkaista mummoa siinä samassa viiden minuutin verran. Sitten onkin jo kiire kotiin katsomaan Salkkareita.

Neljän seinän sisältä...

"Koti, uskonto, isänmaa. Niitä pidettiin suomalaisina perusarvoina ennen.

Sitten tulivat EU, globalisaatio ja internet, jotka muuttivat käsitystä isänmaasta. Myös suhde uskontoon alkoi höltyä. Jäi koti, johon suomalainen linnoittautui ja teki olonsa elektroniikan keskellä mahdollisimman mukavaksi. Sieltä hänen kelpaa seurata maailman tapahtumia median välityksellä, turvallisen etäisyyden päästä.

Koti, mukava elämä ja virtuaalinen kansainvälisyys. Siinä arvot, joihin suomalainen tänä päivänä nojaa."

Lainaus 13.9.2009 verkkohesarin kirjoituksesta. (linkki)

Vaikuttaa todellakin siltä, että ihmiset viettävät tänä päivänä enemmän aikaa neljän seinän sisällä. Digiaikaan kuuluu se, että mahdollisimman moni asia myös hoidetaan digitaalisesti. Ilmeisesti pohjalla on myös se hedonistinen ajattelu, että kaiken pitää olla mahdollisimman vaivatonta. Uuno Turhapuron jääkaappi sohvan (tai tietokoneen) vierellä näyttää olevan nykyihmiselle se toimivin ratkaisu. Enää kuuluu kysymys, että tuleeko meistä myös Uuno Turhapuron näköisiä?

Käyhän suomalainen toki ulkonakin. Esimerkiksi koululaiset eivät voi hoitaa (ainakaan vielä) koulunkäyntiä kotoa käsin, joten raitista ilmaa pitää haukata sen koulumatkan verran. Tällöinkin on mahdollista paeta luonnon ääniä pistämällä kuulokkeet korviin. Koska tuo koulumatkan käy niin kovasti voimille, niin pitäähän sitä vielä vähintään yksi energiajuoma vetäistä matkaevääksi.

Aikuiset käyvät turvallisesti autollaan töissä, joten käytännössä se tarkoittaa 5 metriä kotiovelta autolle ja jopa 50 metriä työpaikan parkkipaikalta töihin.

Kommunikointi tapahtuu turvallisesti tietokoneen välityksellä. Myös mielipiteet ilmaistaan tällä tavoin, kuten minä nyt teen tätä blogia kirjoittaessani.

Tutkimus osoittaa myös sen tosiasian, jonka olen omassa työssäni huomannut jo monta kertaa. Ihmisten uskonnollisuus on muuttunut passiivisemmaksi. Kirkkoon meneminen nähdään liiaan suurena ja kenties tarpeettomana ponnistuksena. Onhan sitä väläyteltä näitä virtuaalikirkkoja netin välityksellä. Mielestäni täysipainoista hengenruokaa voi nauttia netin välityksellä yhtä paljon kuin oikeaa ruokaa. Eli se ei voi mitenkään korvata todellista osallistumista jumalanpalvelukseen. Virtuaalikirkko olisi taas yksi myönnytys aikamme hedonistiselle sohvaperunalle.

Mikäs sitten neuvoksi? Pitääkö tyytyä siihen, että maailman meno nyt on tällaista?
- Ei tarvitse. Tässä pitäisi vain ajoissa pystyä osoittamaan, että kaikki hyvät ja autuaaksi tekevät asiat eivät tulekaan loputtoman mediavirran mukana. Me emme vielä pysty täysin sanomaan, mitkä ovat digiajan seuraukset. Ainakin lastenpsykologit ovat huolissaan tietynlaisesta kehityksestä.

Ajassa ei tarvitse välttämättä palata taaksepäin, mutta voisi silti hieman miettiä, että mitkä asiat ovat ihmiselle hyväksi ja mitkä ei. Kannattaa muistaa sekin, että Uuno Turhapuro vietti aikaansa myös ulkona ja ihan luonnon keskellä. Olemmeko löyneet laiskuudessa Uunonkin laudalta? Kas, siinäpä kysymys.

Inglourious Basterds

Kävin tuossa eilen katsomassa Tarantinon elokuvan Inglourious Basterds. Ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli varmasti se, että vaimoni oli mukana katsomassa sitä. Toisaalta, Tarantinon elokuvat eivät ole tusinakamaa, joten se osaltaan houkutteli hänet varmasti mukaan.

Jos tämä olisi kenen tahansa muun ohjaama elokuva, niin vastaanotto olisi ollut enemmän kuin ristiriitainen. Tarantinon kohdalla vidaan kuitenkin tehdä enemmän kuin yksi poikkeus. Ensinnäkin hänen elokuvissa väkivallan näyttäminen hyvinkin yksityiskohtaisesti ei ole ihmetyksen aihe.

Toinen erityinen seikka on se, että tarinoissa voi olla periaattellinen "happy end", mutta koska porukkaa on lahdattu niin paljon, niin ei tiedä, että pitäisikö itkeä vai nauraa. Paha saa kyllä palkaansa, mutta millä hinnalla?

Kertomusten pahat tyypit voivat joskus olla sankareita kiinnostavampia hahmoja. Natsieverstiä näytellyt itävaltalainen Christoph Waltz teki upean roolisuorituksen ja oli tätä kautta kenties elokuvan värikkäin persoona. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli suhteellisen lyhyen roolisuorituksen brittikenraalina näytellyt Mike Myers, joka on tuttu mm Austin Powers elokuvista. Minua rupesi hymyilyttämään nimenomaan muistot hänen aikaisemmista elokuvistaan.

Elokuva muutti sodan historian hieman toisenlaiseksi. Tarantinon elokuvista tuttu raakuus pääsi elokuvissa oikeuksiinsa. Miksi Näin? Koska uskon, että sota oli nimenomaan raakaa. Moni katsoja käänsi päätään elokuvan aikana pelkästä puistatuksesta ja oikein on. Raakuus ei ole sodassa fiktiota, vaan totisinta totta. Sodassa ihmisellä menee todellisuuden taju ja kohta huomaa, että sota on nimenomaan sitä, että pitää tappaa ja mahdollisimman paljon.

Sota ei todellakaan ole ihannoitavaa ja kyllä siinä saa päätään kääntääkin pelkästä puistatuksesta. Elokuva on siis ristiriitainen, mutta hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, hyvä elokuva jää mieleen. Tästä jäi taas paljon mieleen... asioita, jotka eivät kaikki ole niin ihailtavia.

Mitä mielessä juuri nyt...

- Viinimarjoja on vielä hieman poimimatta, joten lähden kohta keräämään niitä...

- Kolme esitelmää on tekemättä. Tai oikeastaan olen tehnyt niitä jokaista jonkin matkaa eteenpäin. Milloin opin sen verran järjestelmälliseksi, että saisin tehtyä ne järjestäin?

- Lapset katsoo videota rauhassa. Hyvä! (Kyllä ne kuitenkin kohta rupee tappelemaan.)

- Pitää keittää (terveellistä) vihreätä teetä, jossa on myös kofeiinia. Pakko juoda, koska muuten rupee veto loppumaan.

- Pitää tehdä se seurakunnan toimintasuunnitelma jossain vaiheessa. Mutta ei vielä tänään.

- Missä mun puhelin on? Siihen on kuitenkin tullut jo puheluita...

Hätävarjelun liioittelua

Tässä on nyt kuultu yhden jos toisenlaisia ohjeita liittyen sikainfluenssaan. Kirkon piirissäkin on annettu paikallisia ohjeita niin Suomessa kuin myös ulkoimailla. Itse pidän tätä nykyistä menoa lähes hätävarjelun liioitteluna. Ja kuinka niin?

Kuten on jo todettu, kyseistä tautia ei lueta enää erityisen vaaralliseksi tartuntataudiksi. Onhan se toki jossain vieressä vaarallinen. Joku kertoi minulle, että Suomessa kuolee vuosittain 2000 ihmistä influenssaan. Se on aika paljon ja varmasti monet uhreista ovat olleet pitkäaikaisia vuodepotilaita. Tämän vuoksi se ei varmaan ole tilastollinen ihme. Mutta olisi hyvä herätä siihen, että kyllä ne muutkin, "tavalliset" influenssat ovat kaataneet ihmisiä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on ensimmäinen kerta kun jotain pöpöä ja sen siirtymistä paikasta toiseen on päätetty seurata suurennuslain alla ja tämän vuoksi jokainen tartuntatapaus tuntuu lähes katastrofilta!

Itse olisin melkein kiitollinen jos saisin kyseisin taudin jo nyt, koska niillä on todistettavasti tapana ärhäköityä ja muuttua entistä sitkeämmiksi ajan kuluessa.

Entäs sitten sikainfluenssa ja kirkko? Voin sanoa, että meidän seurakunnassa ei ole tällä hetkellä syytä tehdä mitään poikkeusjärjestelyjä. Jokaisen tulisi osata pestä kädet sekä aivastaa ja niistää sivistyneesti. Jos on ulkona liikkeellä, eikä pysty pesemään käsiä heti, niin hyvä tapa on niistää vasemmalla kädellä ja kätellä oikealla kädellä.

Minulla henkilökohtaisesti ei ole aikomusta ryhtyä suhtautumaan varauksella toisiin ihmisiin. Nykyään suhtaudutaan muutenkin jo epäluulolla ja tietyllä etäisyydellä toisiin. Tälläista hätävarjelun liioittelua ei tosiaankaan tarvita luomaan lisää etäisyyttä kanssaihmisiin. Kättelen tai suutelen poskelle ihan tuosta vaan, jos kyseinen ihminen on itse siihen valmis.

Eli, kätelläänkö...

Taas uudistumisesta

Olen kerran jos toisenkin maininnut uudistumisesta. Tämä on sen luontoinen asia, että se koskettaa varmasti kaikkia aloja yhtä tasapuolisesti. Kirjoitin seuraavanalaisen kolumnin meidän paikallislehteen:

On olemassa tarina uudesta työntekijästä, joka meni aamulla verstaalle ja nosti hiomakoneen esille. Hän kytki koneen pistokkeen vieressä olevaan pistorasiaan ja samassa paikalle syöksyikin jo vanhempi työntekijä. ”Ei sitä SIIHEN pistorasiaan laiteta” hän ärähti, ja ryömi vaivalloisesti viereisen pöydän alle, josta löytyi toinen pistorasia, mihin hän laitteen kytki. Uusi työntekijä yritti puolustella: ”Helpompihan se olisi ollut laittaa tuohon viereen, samaa sähkövirtaahan siitäkin saa”. Tämä ei riittänyt perusteluksi ja vanhempi työntekijä jyrähti: ”Meillä on aina tehty tämä asia tällä tavoin!” Tarinan todenperäisyydestä en mene takuuseen, mutta se kuvaa varsin hyvin sitä, että ihminen tottuu ajan myötä toimimaan tietyn kaavan mukaan. Tällöin ei enää ajatella voisiko asiat tehdä helpommin tai paremmin, vaan tehdään asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Jos kaikki ihmiset omaisivat syntymästään saakka tällaisen asenteen, niin eläisimme todennäköisesti vieläkin kivikaudella.

Uudistuminen ja uusien asioiden omaksuminen on useimmiten kivuliasta. Siihen voi liittyä suoranaisia riitatilanteita ja tahtojen sotaa. Tottumuksen voima on suuri ja sitä puolustellaan esimerkiksi seuraavin lausahduksin: ”- Emme ole ikinä tehneet sitä tuolla tavoin, on tuota kokeiltu joskus aiemmin, pärjäämme ihan hyvin ilman sitäkin, tuon uuden tavan oppiminen vie liian paljon aikaa.” Näitä lausahduksia voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ne kuvastavat sitä, että tietyllä tavalla tekemään opittua asiaa ei haluta opetella tekemään toisella tavoin.

Uusien asioiden kokeileminen koetaan aina jonkinlaisena riskinä. Rehellisesti pitää kyllä sanoa, että onhan tavanomaisesti poikkeaminen aina hieman pelottavampaa, mutta useimmiten se on ainut tapa saada aikaan tuloksia. Historia on kyllä osoittanut sen, että tutussa ja turvallisessa pitäytymisen ja varman päälle pelaamisen seuraukset eivät aina ole ihailtavia. Totta kai meillä on tietynlainen arvomaailma jonka puitteissa toimimme, mutta meille jää silti paljon liikkumavaraa uudistumisen kentällä. Kukaan ei jaksa pitkään kuunnella jossittelua ja jälkiviisautta, mutta kukapa meistä ei voisi sanoa, että jos olisimme vuosia sitten tehneet jotain uutta ja luovaa, niin asiat olisivat täysin toisella tavalla.

Luovuus ja uudistuminen ovat tulevat esiin mahdollisuuksien kautta. Ihmisellä on paljon piileviä kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiin vasta, kun hänelle annetaan tilaa toimia. Monet historian merkkihenkilötkin ovat nousseet esille sen vuoksi, että heille on annettu mahdollisuus toimia ja kokeilla jotain uutta. Tämä mahdollisuuden antaminen toimii kaikilla elämän aloilla. Myös siellä pienessä verstaassa, jossa toivottavasti ei enää ryömitä pöydän alle laittamaan pistoketta seinään.