Kerron teille nyt erään pienestä kaupungista, jonka kirkossa oli hyvin omalaatuinen liturginen tapa (huoli pois, tämä ei ole tapahtunut Suomessa). Joka tapauksessa tuossa kirkossa oli tapana liturgiassa Kerubiveisun jälkeen tehdä niin, että miehet ja naiset vaihtoivat puolta kirkkosalissa. (Kuten varmasti jotkut tietävät, niin ortodoksisessa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puoli, vaikka tästä ei nykyään enää niin jyrkästi pidetä kiinni.) Eräs tuonne liturgiaan mennyt ulkopaikkakuntalainen henkilö rohkaisi mielensä liturgian jälkeen ja kysyi syytä näin outoon tapaan mitä hän ei ollut missään muualla tavannut. Kukaan ei osannut suoraan vastata tähän, vaan kaikki totesivat sen olleen heidän traditionsa jo pitkään. Hieman seikkaperäisemmän kyselyn jälkeen eräs vanha mummonen muisteli, että kun hän oli lapsi, niin kirkossa ei ollut kuin toisella puolella kirkkosalia lämmitysuuni. Tämän vuoksi talvella uunin puolella seisovilla tuli kuuma, kun taas toisella puolella oleville tuli kylmä. Niinpä silloinen kirkkoherra päätti, että noin puolessa välissä liturgiaa oli miesten ja naisten vaihdettava puolta. Myöhemmin kirkon lämmitysjärjestelmä uusittiin tasapuolisemmaksi, mutta tästä huolimatta oli tuo outo puoltenvaihto jäänyt elämään. Siitä oli tullut seurakunnalle pyhä liturginen perinne, joka alkujaan oli kuitenkin ollut hyvinkin käytännönläheinen ja ymmärrettävä toimenpide.
Edellä olevaa tarinaa en varmasti muista oikein, mutta voin hyvin uskoa sen olevan totta aivan tässäkin muodossa. Meillä ortodoksisessa perinteessä on olemassa Traditiota, traditiota ja käytännön sanelemia tapoja. Nämä kaksi traditiota on nyt erotettu toisistaan isoilla alkukirjaimella. Tuo Traditio on tietysti se hyvin olennainen osa ortodoksista uskoa, jonka toisena tukipilarina on Raamattu. Tuohon Traditioon kuuluu kanonit ja sakramentit, sekä pyhien ihmisten opetukset ja ylipäätänsä Kirkon teologia, joka koskettaa nin monia asioita, kuten esimerkiksi hymnografiaa, luostarisääntöjä ja paastoa. Traditio elää ja tekee eläväksi koko ortodoksisuuden. Pyhiä kirjoituksiakaan ei lueta pelkkänä tekstinä tai historiankirjana, vaan nimenomaan Tradition valossa. Tähän olen viitannut joskus aiemminkin mainitsemalla, että Raamattu on Kirkon oma kirja, joka aukeaa sisältä päin. Jos sitä tulkitaan vailla tuota Traditiota, niin silloin se muuttuu käsittämättömäksi.
Mitä sitten on traditio?
Tuo pienempi traditio pitää sisällään kirkollisia tapoja, jotka ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa ja niissä voi olla suuriakin paikallisia eroja. Esimerkiksi virpomisperinne on tällainen traditioon kuuluva tapa, jolla juhlan sanomaa viedään virpomalla ihmisten koteihin. Samoin liturgiset värit ja kirkon koristelu kuuluvat tietyllä tavalla tällaiseen traditioon, jossa voi olla paljonkin monenkirjavuutta ja paikallisia eroja.
Tuon pienen tradition jälkeen tulevat sitten sellaiset asiat, jotka liittyvät tuohon alussa esittämääni kertomukseen, eli tavat jotka ovat syntyneen ihan käytännön sanelemana. Näillä asioilla ei ole enää paljoakaan merkitystä pelastuksen kannalta ja teologisesti voidaan jo puhua sellaisista "lillukanvarsista", joihin ei tule edes tarpeettomasti takertua. Mutta tällaisista asioista voi tulla joskus hyvin merkityksellisiä ja suoraan sanottuna suuria pelastukseen liittyviä kysymyksiä.
Otan tähän asiaan liittyen esimerkin, jossa kyse on nimenomaan käytännön sanelemasta tavasta eikä mistää muusta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu Suuressa suitsutuksessa, jossa pappi / diakoni suitsuttaa koko kirkon ympäri (ei kuitenkaan ulkopuolelta). Sanon jo tässä vaiheessa, että suitsutus kuuluu olennaisena osana ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, tässä tapauksessa tarkoitan nimenomaan kirkkosalissa tapahtuvaa suitsutukseen liittyvää siirtymistä. Itse suitsutus on paljon enemmän kuin vanha käytännön sanelema tapa.
Suitsutus kuvaa uhrilahjaa ja rukousta, joka kohoaa Jumalalle. Se on tilan pyhittämistä ja me myös osallistumme jumalanpalvelukseen kaikilla aisteilla. Me suitsutamme kaikelle mikä on pyhää, eli ikoneille, jotka kuvaavat pyhiä ihmisiä ja pyhiä tapahtumia ja ne luovat muun kokonaisuuden kanssa kirkosta Jumalan valtakunnan ikonin. Mutta me suitsutamme myös ihmisille, jotka ovat pyhiä ja Jumalan kuvan mukaan luotuja. Suuressa suitsutuksessa suitsutetaan ikonit ja ihmiset.
Ja nyt käytäntö sanelee sen, että miten suitsutus tapahtuu. Mikäli kirkko ei ole valtava ja ikonit on aseteltu tarpeeksi korkealle, niin ihmisten ei ole välttämätöntä siirtyä mihinkään, sillä kummatkin voidaan suitsuttaa yhtäaikaa. Mikäli kirkko taas on valtava, sokkeloinen tai ikonit ovat alhaalle asetettuja, niin silloin voivat ihmiset tehdä tilaa ja muodostaa käytävän jota pitkin suitsuttaja kulkee. Kyse on siis tilasta ja siitä, että mikä on käytännössä paras vaihtoehto toteuttaa suitsutus (eli hyvin kirkkokohtainen asia). Siirtyminen tuossa tilanteessa ei ole pelastuksen kannalta merkityksellinen asia.
Tämä edellä mainittu asia on sellainen, jossa tahdikkuus on kultaakin arvokkaampaa. Ihmiset jotka tulevat tutustumaan ortodoksisuuteen ovat monesti hyvin arkoja siinä, että miten heidän tulisi kirkossa käyttäytyä. Suuren suitsutuksen "liikehdintä" voi luoda sellaisen tilanteen, jossa tietämätön ei tiedä minne mennä. Jos joku tässä tilanteessa haluaa ohjata jotakuta, niin sen pitäisi tapahtua erittäin kauniista ja asiallisesti. Uskon, että tämä on yksi niistä jumalanpalveluksen kohdista, jossa tahdittomuudella ja karkealla huomauttamiselle on nostettu tarpeettomasti kirkon kynnystä ja näin tehty juuri sitä, mikä on lähetystyön vastakohtaa, eli karkoitettu ihmisiä kirkosta. Kyllä pappi ja diakoni mahtuvat suitsuttamaan suhteelliseen pienessäkin tilassa. Kirkossa ei on hyvin vähän asioita, joita voisimme oikeasti tehdä väärin. Niinpä lillukanvarsista ei tarvitse tehdä pelastuksen kannalta oleellisia asioita. Kirkkoherra (pappi) selittäköön omassa seurakunnassaan, että miten on hyvä toimia silloin kun pappi / diakoni suitsuttaa.
KUVA: Anna Verikov
Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.
Olkaa hyvä!
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.
Olkaa hyvä!
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Kirkon yhteyteen saapuminen
Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin salaisuuksista, jotka avautuvat niille joilla on vilpitön kiinnostus oppia uutta ja toivottavasti tämän myötä halu tulla myös Kirkon yhteyteen. Jokaisen kristityn tehtävänä on tehdä lähetystyötä, vaikka erheellisesti pidämme lähetystyötä etäisenä asiana, jota toteutetaan pelkästään muilla mantereilla.
Evankeliumin opetus ja kutsu Kirkon yhteyteen on ulotettu koskemaan kaikkia. Lähetystyötä on jo esimerkiksi se, että otamme ystäviämme mukaan kirkkoon kuulemaan evankeliumia. Kuka tahansa voi tulla kirkkoon kuulemaan Sanaa, eli Kristuksen omakohtaista opetusta. On sitten aivan toinen asia, että millä tavoin tämä opetus vaikuttaa eri ihmisiin.
Muistamme varmasti sen, että Kristuksen luokse tuli paljon ihmisiä, mutta lopulta kaikki eivät halunneet hänen opetustaan noudattaa tai edes kuunnella. Evankelista Johannes kuvaa tämän seuraavasti:
"Tämän (Jeesuksen opetuksen) kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli!" --Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan." (Joh. 6: 60-62, 66)
Tähän viitaten on siis selvää, että kaikki eivät halua evankeliumin sanomaa kuulla myöskään tänä päivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi ensin tarjota kaikille tätä mahdollisuutta. Mutta mikä sitten saa ihmiset torjumaan Kristuksen? Onko kyse uskonopista, vanhoista tavoista poikkeamisesta vai liian korkeista ihanteista?
Syitä on varmasti lukuisia. Varmasti yksi merkittävimmistä on kuitenkin se, että tuo sanoma ei yksinkertaisesti miellytä kaikkia. Mutta miksi ihmeessä sen pitäisi edes näin olla?
Kautta aikojen on ollut pilvin pimein niitä jotka kalastelevat ihmisten suosiota kertomalla mukavia ja miellyttäviä asioita. Paljon on niitä jotka lupaavat elämän muuttuvan helpoksi ja vaivattomaksi kunhan vain liittyy heidän kerhoonsa.
Mutta Kristus ei luvannut seuraajilleen helppoa ja vaivatonta elämää, vaan Hän puhui ristin kantamisesta ja vaivannäöstä. Maallisten mittapuiden mukaan Hän puhui asioista, jotka olivat käsittämättömiä ja jopa mahdottomia. Kristilliset ihanteet eivät olekaan asioita, joiden olisi tarkoitus tehdä elämästä vaivatonta ja helppoa. Kristilliset ihanteet vaativat muutosta elämässämme ja monesti juuri tuo muutoksen tekeminen voi käydä ylivoimaiseksi. Jos me haluamme pitäytyä entisessä elämässä, niin silloin me sanomme noiden Kristuksesta luopujien tavoin: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?"
Edellä mainitun valossa monelle käy ylivoimaiseksi juuri se, että uskonmukaisessa elämässä mennään voimallisesti ihmisen mukaavuusrajojen sisäpuolelle. Suurena kiusauksena onkin soveltaa Kristuksen sanoja itselleen mukavampaan muotoon, kuin muuttaa itseään Kristuksen sanojen mukaiseksi.
Mutta palataanpa nyt itse otsikkoon ja siihen, että mitä polkua pitkin ihminen saapuu Kirkon yhteyteen. Jokaisessa seurakunnassa on varmasti omat käytännöt, joten kerron muutamia omia ajatuksia. (Tämän nyt ei pitäisi olla uusi asia, kun koko blogi on täynnä minun omia ajatuksia.)
Ortodoksisuudesta on varmasti moni ihminen kiinnostunut. Milloin on aika ottaa se askel, jolloin varsinainen liittyminen tulee ajankohtaiseksi. Edesmennyt (arkkipiispa) Nikean metropoliitta Johannes on sanonut, että kun ihmisen ei tarvitse enää pohtia tai epäillä liittymistään, niin hän on valmis. Kun ortodoksisuudesta tulee se itsestäänselvä ja luonnollisin vaihtoehto, niin hän on valmis ottamaan tuon askeleen. Ehkä voisi tässä yhteydessä puhua myöskin kodista. Kun ortodoksinen kirkko tuntuu oikealta kodilta, niin se on silloin se paras paikka.
Mikä on sitten minun ensimmäinen ohje sellaiselle ihmiselle, joka haluaa liittyä kirkkoon?
Ensimmäisenä ihmisen tuli saapua kirkkoon jumalanpalvelukseen, sillä se kuvastaa parhaimmalla tavalla sitä mitä ortodoksisuus on. Samalla tavoin, jos joku haluaa tietää että miten ortodoksisuus eroaa jostakin muusta, niin parhaimman vastauksen saa menemällä kirkkoon. Liturgia kantaa itsessään koko ortodoksisuuden syvintä olemusta. Jos ihminen väittää olevansa kiinnostunut ortodoksisuudesta, mutta ei ole kiinnostunut käymään jumalanpalveluksissa, niin silloin tuo kiinnostus ei voi olla oikeanlaista.
Metropoliitta Kallistos Ware on kuvannut hyvin kauniilla tavalla jumalanpalveluksen merkitystä. Hän on viitannut kertomukseen siitä, kuinka suurruhtinas Vladimir etsi oikeaa uskoa ja kuinka hän lähetti palvelijoitaan sitä selvittämään. Konstantinopolista palanneet palvelijat kertoivat ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että he eivät tienneet olivatko he taivaassa vai maan päällä. Esipaimen Kallistos sanookin, että kauneudella on merkityksensä kuvatessaan taivaallista palvelusta. Ja oleellista on myös se, että taivas muuttuu liturgiassa todelliseksi täällä maan päällä. Edelleen Kallistos muistuttaa vielä siitäkin, että Vladimir ei lähettänyt palvelijoitaan kartoittamaan eri uskontojen moraalikäsityksiä tai uskonopillisia totuuksia, vaan hän lähetti heidät osallistumaan jumalanpalveluksiin.
Tämä opetus on tärkeä myös kaikille meille. Kirkon yhteyteen saapuminen tarkoittaa sitä, että me ensin astumme kirkkorakennuksen kynnyksen yli.
Evankeliumin opetus ja kutsu Kirkon yhteyteen on ulotettu koskemaan kaikkia. Lähetystyötä on jo esimerkiksi se, että otamme ystäviämme mukaan kirkkoon kuulemaan evankeliumia. Kuka tahansa voi tulla kirkkoon kuulemaan Sanaa, eli Kristuksen omakohtaista opetusta. On sitten aivan toinen asia, että millä tavoin tämä opetus vaikuttaa eri ihmisiin.
Muistamme varmasti sen, että Kristuksen luokse tuli paljon ihmisiä, mutta lopulta kaikki eivät halunneet hänen opetustaan noudattaa tai edes kuunnella. Evankelista Johannes kuvaa tämän seuraavasti:
"Tämän (Jeesuksen opetuksen) kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli!" --Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan." (Joh. 6: 60-62, 66)
Tähän viitaten on siis selvää, että kaikki eivät halua evankeliumin sanomaa kuulla myöskään tänä päivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi ensin tarjota kaikille tätä mahdollisuutta. Mutta mikä sitten saa ihmiset torjumaan Kristuksen? Onko kyse uskonopista, vanhoista tavoista poikkeamisesta vai liian korkeista ihanteista?
Syitä on varmasti lukuisia. Varmasti yksi merkittävimmistä on kuitenkin se, että tuo sanoma ei yksinkertaisesti miellytä kaikkia. Mutta miksi ihmeessä sen pitäisi edes näin olla?
Kautta aikojen on ollut pilvin pimein niitä jotka kalastelevat ihmisten suosiota kertomalla mukavia ja miellyttäviä asioita. Paljon on niitä jotka lupaavat elämän muuttuvan helpoksi ja vaivattomaksi kunhan vain liittyy heidän kerhoonsa.
Mutta Kristus ei luvannut seuraajilleen helppoa ja vaivatonta elämää, vaan Hän puhui ristin kantamisesta ja vaivannäöstä. Maallisten mittapuiden mukaan Hän puhui asioista, jotka olivat käsittämättömiä ja jopa mahdottomia. Kristilliset ihanteet eivät olekaan asioita, joiden olisi tarkoitus tehdä elämästä vaivatonta ja helppoa. Kristilliset ihanteet vaativat muutosta elämässämme ja monesti juuri tuo muutoksen tekeminen voi käydä ylivoimaiseksi. Jos me haluamme pitäytyä entisessä elämässä, niin silloin me sanomme noiden Kristuksesta luopujien tavoin: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?"
Edellä mainitun valossa monelle käy ylivoimaiseksi juuri se, että uskonmukaisessa elämässä mennään voimallisesti ihmisen mukaavuusrajojen sisäpuolelle. Suurena kiusauksena onkin soveltaa Kristuksen sanoja itselleen mukavampaan muotoon, kuin muuttaa itseään Kristuksen sanojen mukaiseksi.
Mutta palataanpa nyt itse otsikkoon ja siihen, että mitä polkua pitkin ihminen saapuu Kirkon yhteyteen. Jokaisessa seurakunnassa on varmasti omat käytännöt, joten kerron muutamia omia ajatuksia. (Tämän nyt ei pitäisi olla uusi asia, kun koko blogi on täynnä minun omia ajatuksia.)
Ortodoksisuudesta on varmasti moni ihminen kiinnostunut. Milloin on aika ottaa se askel, jolloin varsinainen liittyminen tulee ajankohtaiseksi. Edesmennyt (arkkipiispa) Nikean metropoliitta Johannes on sanonut, että kun ihmisen ei tarvitse enää pohtia tai epäillä liittymistään, niin hän on valmis. Kun ortodoksisuudesta tulee se itsestäänselvä ja luonnollisin vaihtoehto, niin hän on valmis ottamaan tuon askeleen. Ehkä voisi tässä yhteydessä puhua myöskin kodista. Kun ortodoksinen kirkko tuntuu oikealta kodilta, niin se on silloin se paras paikka.
Mikä on sitten minun ensimmäinen ohje sellaiselle ihmiselle, joka haluaa liittyä kirkkoon?
Ensimmäisenä ihmisen tuli saapua kirkkoon jumalanpalvelukseen, sillä se kuvastaa parhaimmalla tavalla sitä mitä ortodoksisuus on. Samalla tavoin, jos joku haluaa tietää että miten ortodoksisuus eroaa jostakin muusta, niin parhaimman vastauksen saa menemällä kirkkoon. Liturgia kantaa itsessään koko ortodoksisuuden syvintä olemusta. Jos ihminen väittää olevansa kiinnostunut ortodoksisuudesta, mutta ei ole kiinnostunut käymään jumalanpalveluksissa, niin silloin tuo kiinnostus ei voi olla oikeanlaista.
Metropoliitta Kallistos Ware on kuvannut hyvin kauniilla tavalla jumalanpalveluksen merkitystä. Hän on viitannut kertomukseen siitä, kuinka suurruhtinas Vladimir etsi oikeaa uskoa ja kuinka hän lähetti palvelijoitaan sitä selvittämään. Konstantinopolista palanneet palvelijat kertoivat ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että he eivät tienneet olivatko he taivaassa vai maan päällä. Esipaimen Kallistos sanookin, että kauneudella on merkityksensä kuvatessaan taivaallista palvelusta. Ja oleellista on myös se, että taivas muuttuu liturgiassa todelliseksi täällä maan päällä. Edelleen Kallistos muistuttaa vielä siitäkin, että Vladimir ei lähettänyt palvelijoitaan kartoittamaan eri uskontojen moraalikäsityksiä tai uskonopillisia totuuksia, vaan hän lähetti heidät osallistumaan jumalanpalveluksiin.
Tämä opetus on tärkeä myös kaikille meille. Kirkon yhteyteen saapuminen tarkoittaa sitä, että me ensin astumme kirkkorakennuksen kynnyksen yli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)