Byrokraattinen mielenlaatu

"The bureaucratic mentality is the only constant in the universe."

-Dr. McCoy, Star Trek IV: The Voyage Home

Edellä oleva lainaus on mielestäni aika osuva totuus siitä, mitä me täällä Suomessakin osaamme harjoittaa erinomaisella tavalla. Me olemme lahjakkaita siinä, että noudatamme kaikkia sääntöjä ja ohjeita pilkulleen. Lainkuuliaisuudessahan ei mielestäni ole mitään vikaa, vaan yleisessä maalaisjärjen käytössä.

On varmasti paljon tilanteita, joissa sääntöjä ja ohjeita pitäisi pystyä soveltamaan, jotta se palvelisi siinä tilanteessa ihmisiä paremmin. Säännöthän ovat luotu meidän avuksi, eikä niin, että me olisimme sääntöjen orjia.

Tähän kaikkeen kun yhdistetään vielä sellainen hieman ahdasmielinen työmoraali, niin soppa on valmis. Meillähän eivät pikku sairaudet ja vaivat saa ihmistä pysäyttää, vaan töihin on mentävä vaikka pää kainalossa. Työnohjaukseen tai terapiaan ei voi missään nimessä mennä, sillä silloin ihminen osoittaisi ulospäin, että kaikki ei ole niin täydellisesti kunnossa. (Henkilökohtaisesti pidän suurempana sairautena sitä, ettei ihminen pysty myöntämään sitä tosiseikkaa, ettei hän ole täydellinen).

Tuossa viime kirjoituksessa jo viittasinkin siihen, että tuo byrokraattinen mielenlaatu on pesiytynyt myös kirkkokuntaamme. Virastoja pidetään auki kirkollisina juhlapyhinä ja seurakuntien työntekijät istuvat pöytiensä ääressä, vaikka kaiken järjen mukaan heillä tulisi olla mahdollisuus mennä kirkkoon.

Monet kirkon työntekijöistä tekevät työajatonta työtä, mutta siitä huolimatta he istuvat tyhjänpanttina virastossa siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan heitä. Muistan varsin hyvin ne ajat jolloin notkuin eräässä virastossa, vaikkei kukaan tullut edes keskustelemaan. Ja jos olisi yllättäen tullut, niin olisin ollut vain 3 minuutin kävelymatkan päässä tuosta virastosta. Mutta siellä piti istua ihan istumisen ilosta. Kivaa, eikös?
Sama koski iltapalvelukseen menemistä, vaikkei minulla ollut edes varsinaista toimitusvuoroa. Alttarissa seisoi kuusi pappia odottamassa vigilian alkua ja minä siellä joukon jatkona, vaikka kotona olisi odottanut vaimo ja pieni lapsi. Tuossa tilanteessa nuori isä olisi rehellisesti sanottuna ollut ennemmin perheen kanssa kotona rauhassa, (sillä rauhallisia iltoja oli aika harvassa). Jumalanpalveluksia siinä seurakunnassa sai toimittaa tarpeeksi muutoinkin, joten en kokenut niitä harvoja poissaoloja todellisina hengellisinä laiminlyönteinä.

Voisin kertoa paljon enemmänkin faktoja, jotka liittyvät tähän "ihanaan" byrokratiaan ja työmoraaliin. Mutta jätän tällaiset jutut nyt kuitenkin kertomatta. Toivon ainoastaan vilpittömästi, että pystyisimme karistamaan tällaista painolastia pois elämästämme. Kenties tämäkin edellyttää sitä sukupolvenvaihdosta, jonka myötä asiat sitten hiljalleen muuttuvat.

Ajankäyttöä ja puuhastelua

Jos omasta työstä pitäisi löytää jokin suoranainen kompastuskivi, niin se ainakin minun kohdalla on nimenomaan ajanhallinta. Tietysti ”ajanhallinta” on jo sanana hieman outo. Kenties olisi parempi sanoa, että minulla on yksinkertaisesti vaikea olla ajattelematta työasioita silloin kun olen kotona tai yleensä vapaalla. Olen huomannut, että jatkuva työasioista murehtiminen on hyvin kuluttavaa ja raskasta. Olen kyllä oppinut tunnistamaan asioita, jotka liittyvät ongelmalliseen ajankäyttööni.

Yksi epäkohta on varmasti se, että en tee kaikkea mahdollista silloin, kun minulla olisi mahdollisuus tehdä se. Toinen ongelma on se, että murehdin asioita, joille ei kertakaikkisesti voi mitään. Kolmas epäkohta on se, että en osaa sanoa ei, vaikka näin voisin aivan hyvin tehdä. Lisäksi, monien muiden tavoin suhtaudun työhön liian suorituskeskeisesti. Kuvittelen, että hyvä työntekijä on sellainen, joka puuhastelee koko ajan jotain työn parissa.

Saako päämäärätön puuhastelu sitten tyydytettyä ihmisen työmoraalin liittyvät tarpeet? Liian paljon on niitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että tekevät joka päivä jotain näennäisesti työhön liittyvää. Olen alkanut liittyä näiden ”puuhastelijoiden” joukkoon, jotka eivät osaa irrottautua työstään edes virallisena vapaapäivänään. Kaikkein hulluinta on se, että tällaiset puuhastelut saisi tehokkaasti hoidettua normaalin työpäivän yhteydessä puolessa tunnissa, jos niin vain viitsisi tehdä.

Tähän epäterveeseen työmoraaliin yhdistyy usein myös ajatus siitä, että olemme korvaamattomia. Homma ei voi toimia ilman minua, jonka vuoksi lomallakin pitää mennä käymään virastossa ja ihmisille soitetaan ja varmistetaan, että kaikki sujuu niin kuin pitää.

Rehellisintä oman itsensä ja perheen kannalta olisi se, että työpaikan avaimet ja kännykkä jätetään viraston pöydälle kun loma alkaa. On näet ensiarvoisen tärkeää, että perheen ei tarvitse hukkua minun työasioihin – etenkään silloin kun olen vapaalla.

Jälleen kerran löysin hyviä ajatuksia kirjasta ”Ravistettava” (Tuominen & Lindroos, s.113). Seuraava lainaus liittyy juuri tähän puuhasteluun ja siihen, että se ei kuitenkaan ole meille onnellisuuden tae:

”Haluamme tehdä ihan liikaa kaikkea, koska kuvittelemme, että se on tie siihen mitä me tavoittelemme: menestykseen, onneen ja rikkaaseen elämään. Kuitenkin kun onnellisuutta on tutkittu – toisin sanoen meiltä ihmisiltä on kysytty, mikä tekee meidät onnellisiksi – onnen salaisuus ei olekaan määränpää vaan matka. Onnellisuuteen vaikuttaa enemmän se, mitä ja miten me teemme kuin se mitä me saamme.”

Suomalainen työmoraali

"Vuonna 2007 mielenterveyden häiriöt kattoivat 22 prosenttia maksetuista sairauspäivärahoista. Kuitenkin vain alle kolmannes masentuneista jäi kahden vuoden seuranta-aikana vähintään kaksi viikkoa kestävälle sairauslomalle ja poissaolojakso kesti harvoin enempää kuin kaksi kuukautta, osoittaa Työterveyslaitoksen tutkimus. Sairauspoissaoloon vaikuttivat mm. ikä, työnantajasektori, työsuhteen pysyvyys, terveydentila ja oma näkemys tulevasta työkyvystä." (Työterveyslaitoksen tiedote 54/2009, julkaistu 21.9.2009, linkki)

Edellä oleva ei ole mitenkään uusi tieto. Tai oikeastaan tässä on monta asiaa, jotka vahvistavat käsitystä suomalaisesta "hullusta" työmoraalista.
Ensimmäinen fakta on tietysti se, että masennukset ja loppuunpalamiset ovat arkipäivää. Tästä voimme kiittää yhä tulosvastuullisempaa ja tuottavampaa työpolitiikkaa. Siihen liittyy esimerkiksi tuottavuuden nimissä tehdyt irtisanomiset, jonka seurauksena yksi ihminen alkaa tehdä 2-3 ihmisen työt.

Toinen fakta on tietysti se, että vielä nykyäänkin koetaan jotenkin häpeälliseksi myöntää se, että ihminen voi olla väsynyt tai stressaantunut. "Mitä työkaveritkin ja asiakkaat ajattelevat, jos olen sairauslomalla? Pitävätköhän ne minua hulluna ? En ikinä saa ylennystä jos nyt jään sairauslomalle."

Tähän työmoraaliin kuuluu pakonomainen tarve pitää vahvaa julkisuuskuvaa yllä. Ihminen voi olla henkisesti romahtamispisteessä, mutta töihin mennään siitäkin huolimatta. Toinen tyyli on hoitaa hommat zombiena, eli työpaikalla on elävä kuollut, joka mekaanisesti hoitaa tarvittavat hommat. Tätä pahaa oloa ja turhautumista voidaan hoitaa esimerkiksi lyhyellä ja tehokkaalla, viikonlopun kestävällä ryyppyputkella. Siinä unohtuu pahimmat työmurheet ja v-mäinen esimies. Maanantaina työpaikalla on sitten krapulainen zombie, eli elävä kuollut, joka toivoo olevansa kuollut.

Miten sitten aikaisempina vuosina on selvitty työstressistä? Ensinnäkin tahti oli inhimmillisempi ja tekijöitä oli enemmän. Arjen ja pyhän ero oli tuolloin myös selkeämpi. Viikonloppuna tai vapaapäivinä todellakin levättiin ja oltiin erossa töistä. Nykyään kännykät ja sähköposti pitävät ihmisen mukavasti kiinni työssä myös vapaa-aikana.

Mikä sitten lääkkeeksi? Sekin nyt auttaa, että ihminen osaa hakeutua ajoissa hoitoon ja työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeään työnohjaukseen (mikäli työnantaja on tällaisen mahdollisuuden suonut). Nämäkin ovat itse asiassa oireiden korjailuja, mutta eivät todellisen alkusyyn poistajia. Kukahan voisi sanoa kaikille maailman yritysjohtajille tehokkaalla tavalla, että tuottavuus ei saisi käydä ihmisen työssäjaksamisen ja mielenterveyden edelle!

Olenko korvaamaton?

Varmasti jokaisella meistä on jonkinmoisia maailmanparannushaaveita. Niin myös minulla. Haluaisin jollain tavalla auttaa siinä, että kirkkokunnassamme työssäjaksaminen ja työhyvinvointi paranisi. Loppuunpalaminen ja toisaalta täydellinen urautuminen eivät tee hyvää työyhteisölle. Miten yksittäinen ihminen siinä voi sitten auttaa?

Ajattelisin näin, että varmasti löytyy työelämään liittyviä epäkohtia joita pitää korjata, mutta varmasti on omissa asenteissamme myös parantamisen varaa. Yksi asia on se, että voisimme luopua ajattelusta, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina.

Tämä korvaamattomuuden tunne yllättää yleensä normaalin työajan ulkopuolella, jolloin tulee pakottava tarve tehdä työasioita, koska kukaan muu ei siihen kuitenkaan kykene. Myös loma-ajat ovat otollista aikaa, jolloin lähes pakonomaisesti on tehtävä jotain työhön liittyvää ja mahdollisuuksien mukaan käydä myös työpaikalla varmistamassa, että sijainen nyt varmasti osaa hoitaa hommansa oikein.

Ihailtavaako työmoraalia, vaiko hullun hommaa? Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ihan sen vuoksi, että ei ole terveen ihmisen merkki jos työ hallitsee elämää liiaksi. Meidän tulee pystyä antamaan aikaa itsellemme ja perheellemme ja luottaa siihen, että työasiat hoituvat (tai odottavat meitä) silloinkin kun olemme vapaalla. Onko meiltä karkaamassa todellisen rauhoittumisen kulttuuri ja tilalle on tullut suorituskeskeisyys, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina?
Lainaan taas kerran ystäväni Jaakon sanontaa: "Pistä sormi vesilasiin ja ota se sieltä pois. -Jäikö sinne reikä?". Tuskinpa vain... kyllä joku aina pystyy hoitamaan asioitamme, kun vain annamme hänelle tilaa työskennellä.