Kuvia Petrun praasniekasta

Tässä muutamia kuvia eilisestä Petrun praasniekasta Nurmeksesta. Samassa praasniekassa vietettiin myös kanttori Mauri Mahlavuoren eläkkeellejäämisjuhlia. Kuvia löytyy vielä enemmän myös seurakuntamme Facebook-sivuilta (LINKKI), joita voi katsella myös ilman Facebookkiin rekisteröitymistä.

Mirhallavoitelun mysteerio liturgian pienen saaton yhteydessä.

Liturgian suuri saatto.

Isä Sulo Naakka jakaa ehtoollista diakoni Jaakko Vainion avustamana.

Tuohustyttönä meidän Anna.

Monen vuoden toivotukset liturgian lopussa.

Kanttori Mauri Mahlavuori esiintyy tyttärensä Sannan kanssa.

Isä Sulo muistelee menneitä.

Kirkkokuoron edustajat luovuttivat Anssi Mikael Okkosen taideteoksen Maurille.

Lähikuva taulusta.

Eläkkeelle jäänyt kanttorimme Mauri.

Valokuvat jumalanpalveluksesta ovat Anssi Mikael Okkosen ottamia ja seurakuntasalista Andrei Verikovin ottamia.

Katoavat valokuva-albumit

Paljon on porukkaa Rasimäen praasniekassa. Mutta harvan taidamme nimeltä tuntea.

Tuossa taannoin rymysin kirkkoherranviraston holvissa ja vastaan sattui useitakin valokuva-albumeita. Näistä albumeista löytyi tuttuja henkilöitä ja tuttuja paikoja.

Onhan niitä vanhoja valokuvia tosiaan kiva katsella. Mutta, mutta...

...Siinä vaiheessa tajusin, että 2000-luvulle tultaessa ovat perinteiset valokuva albumit alkaneet hiljalleen kadota. Digiaika toi mukanaan digikamerat ja sen myötä digikuvat, joita ei tarvitse painattaa enää paperille. Lähes kaikilla on tätä nykyä digikamera, jolla täysin ummikkokin osaa ottaa suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia. (Tai ainakin sellaisia jotka eivät ole täysin tärähtäneitä tai yli/alivalottuneita).

Monissa seurakunnan tilaisuuksissa kameroiden salamavalot välkkyvät entistä tiuhempaan, mutta tästä huolimatta seurakuntaan ei ole tullut enää uusia valokuvia. Me saatamme ottaa digikameroillemme satoja, ellei jopati tuhansia valokuvia vuoden aikana. Tästä huolimatta kuvat jäävät lojumaan tietokoneille, joista harvat ja valitut kuvat saattavat päätyä sitten Facebookkiin tai johonkin muuhun netin kuva-albumiin. Netti on kuitenkin siitä viheliäinen paikka, että hyvätkin kuvat ja asiat tahtovat hukkua tuohon valtavaan informaation valtamereen.

Mutta palataanpa vielä valokuviin ja valokuva-albumeihin. Monien sukujen kuvallinen historia on päätynyt lopulta kaatopaikalle tai uuniin polttopuiden jatkeeksi. Tämä johtuu siitä, että nuorempi sukupolvet eivät ole kiinnostuneet kuvista, joiden henkiöt ja paikat eivät kerro yhtikäs mitään. Isäni teki aikoinaan havainnon siitä, että valokuva vailla tekstiä ei tosiaan avaudu katsojalle ja tämän vuoksi valokuva saattaa tosiaan päätyä roskikseen. Oma lukunsa on sitten vielä diakuvat, joiden katselu vaatii oman laitteensa. (Keneltä sellaistakaan enää löytyy?)

Aika ajoin tulee niitä hetkiä, jolloin haluamme tietää omasta suvusta ja historiasta enemmän. Nähdä edes valokuvien välityksellä henkilöitä ja paikkoja, jotka ovat muuttuneet tai sitten poistuneet silmiemme edestä jo vuosikymmeniä sitten. Siinä mielessä meidän olisi syytä säilyttää kuvat ja nähdä sen verran vaivaa, että kirjoittaisimme niihin vielä ajankohdan paikan ja niissä esiintyvien henkilöidenkin nimet. Tästä voi olla arvaamattoman paljon iloa tuleville sukupolville.

Mutta jos kuvat eivät enää siirry tavalliselle albumille, niin kuinka pitkään ne lopulta säilyvät? Kopioimmeko koko kiintolevyn sisällön aina kun vaihdamme tietokoneen uudempaan? Olemmeko ottaneet varmuuskopion siltä varalta, että nuo tiedostot saattaisivat syystä tai toisesta tuhoutua. Olemmeko millään tavoin kirjoittaneet ylös, että mitä näissä kuvissa on, vai onko ainoa informaatio kuvasta epämääräinen numerosarja?

Jos valokuva-albumitkin päätyivät herkästi kaatopaikalle tai takkaan, niin kuinka helposti epämääräiset kuvatiedostot sitten poistuvat yhdellä napinpainalluksella? Digikuvien tulevaisuutta pahentaa se, että kuvia otetaan äärimmäisen paljon ja monesti niitä on roiskittu miten sattuu, jolloin harva jaksaa edes kahlata kaikkia kuvia läpi.

Tässä saattaa käydä niin, että meille tärkeät ja mukavat kuvat saattavat kadota jo pelkästään huonon dokumentoinnin ja valtavan kuvamäärän vuoksi. Tuntuu tosiaan hullunkuriselta, että yhä usempi ihminen "harrastaa" valokuvausta hyvin laadukkaillakin välineillä, mutta miten näiden kaikkien kuvien lopulta käy?
Kas siinäpä kysymys.

Tuomitseminen, sähköshokit ja pahuus

Lähimmäisten tuomitseminen on yksi maailman helpoimmista asioista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi jotenkin enemmän oikeutettua. Me tuomitsemme toisia ihmisiä jatkuvasti. Kyse ei ole vain niistä ihmisistä joiden kanssa olemme tekemisissä, vaan aloitamme tuomitsemisen jo olohuoneen sohvalta käsin.

Ajatellaan vaikkapa jääkiekko-ottelua seuraamista. Katsojina haukumme tuomarit, vastapuolen pelaajat ja tietysti myös suurimman osan oman joukkueemme pelaajista. Uskomme osaavamme asiat paljon paremmin kuin jäällä luistelevat sen alan ammattilaiset.
Poliitikot saavat myös kuulla kunniansa ja heidänkin hommansa osaisimme hoitaa huomattavasti paremmin.

Tuomitsemista tapahtuu kotona, työpaikalla ja kaikissa muissakin tilanteissa. Se ei ole vain haukkumista, vaan se on myös syyllistämistä, vähättelyä, ylenkatsomista, mustamaalaamista, pilkaamista jne. Kaiken tuon tuomitsemisen tarkoituksena on painaa toinen ihminen suohon, jossa hän lopulta lakkaa olemasta mitään.

Tuomitsemisen voi toteuttaa monella tavalla: Se voidaan sanoa kasvoista kasvoihin joko suoraan tai vihjailleen. Kuitenkin harva kykenee tähän, ellei sitten ole esimiesasemassa, joka antaa vallan ja voiman suoralle tuomitsemiselle.

Yleensä on helpompi tuomita epäsuoraan, jolloin tyydymme kuvailemaan toista ihmistä negatiivisesti hänen selkänsä takana. Se voi olla tavanomaista juoruilua tai tarkoitushakuista vähättelyä ja mustamaalaamista, jonka avulla pyritään saavuttamaan jotain toisen kustannuksella.

Tuomitseminen on väärin ja varmasti suurin osa ihmisistä tietää sen varsin hyvin. Saatamme kuitenkin yrittää puolustautua sillä, että se ihminen on ansainnut tuomiomme, koska hän on toiminut väärällä tavalla. Meillä on ikään kuin oikeus antaa vertauskuvallisesti jollekin ihmisille nelosen arvosana, koska hän on niin huono ihminen.

Mutta mihin perustuu meidän "oikeutettu" tuomio? Tiedämmekö kaiken toisesta ihmisestä ja tekemisistään, vai perustuuko tuomiomme kuulopuheisiin. Yhtä lailla voisi kysyä, että onko meillä varaa tehdä johtopäätöksiä pelkän ulkoisen toiminnan perusteella. Kristus esitti osuvan vertauksen fariseuksesta ja publikaanista, jossa ulkoisesti hurskas ja hyvä fariseus olikin sisältä omahyväisyyden kyllästämä. Sitten taas huonossa arvossa pidetty publikaani osoittautui paremmaksi ihmiseksi.

Meillä ihmisillä on valitettava taipumus viedä huonoa sanaa eteenpäin ja tehdä omia johtopäätöksiä, vaikka kyse olisikin kuulopuheesta. Usein ihminen ei tyydy vain puhumaan pahaa, vaan hän myös alkaa tekemään pahoja asioita. Otan seuraavaksi esimerkin sosiaalipsykologian saralta:

Ihmisen käyttäytymistä tarkoin tutkinut professori Albert Bandura suoritti vuonna 1975 kokeen, jossa useita eri opiskelijaryhmiä pyydettiin "kouluttamaan" toisten koulujen opiskelijaryhmiä siten, että virheellisestä suorituksesta annettiin eritasoisia sähköshokkeja. Nämä opiskelijaryhmät eivät siis tunteneet toisiaan ja he eivät olleet kokeen aikana samassa tilassa. Todellisuudessa kukaan ei saanut sähköshokkia, vaikka kouluttajaksi valitut opiskelijat näin kuvittelivatkin.
Ennen kokeen alkua kouluttajiksi valittujen opetusryhmäläiset kuulivat "vahingossa" keskustelun, jossa avustaja kertoi kokeen valvojalle, että seuraavan testiryhmän jäsenet ovat "hyviä tyyppejä". Toisessa tilanteessa taas keskustelijat  luonnehtivat tulevan testiryhmän jäseniä "eläimellisiksi".
Kokeen järjestäjät huomasivat, että kouluttajiksi valitut antoivat luulemilleen "hyville tyypeille" pienempiä sähköshokkeja kuin "eläimellisille" henkilöille. Kouluttajiksi valitut antoivat siis kovemman rangaistuksen tietylle ryhmälle pelkän kuulopuheen perusteella, vaikka heillä ei ollut mitään muuta todellista perustetta rangaista toisia ankarammin. Sen sijaan "hyvien tyyppien" testiryhmä pääsi keskimääräistä pienemmillä shokeilla.

Kun kouluttajaryhmän jäseniä haastateltiin kokeen jälkeen, niin heiltä kysyttiin syitä heidän antamiin  rangaistuksiin. He kokivat antamansa kovat rangaistukset oikeutetuiksi, koska testiryhmässä oli pahoja tyyppejä, joita voisi lyhyesti luonnehtia vihollisiksi. (Sana "eläimellinen" oli tarkoin valittu, koska sillä haluttiin epäinhimmillistää kyseistä ihmisryhmää.)

Tässä kokeessa oli monta mielenkiintoista seikkaa. Opiskelijaryhmät koostuivat aivan tavallisista henkilöistä. Kuitenkin, otollisissa puitteissa aivan tavallisista opiskelijoista tuli agressiivisempia ja kärjistetysti sanottuna sadistisia täysin tuntemattomia henkilöitä kohtaan. Näihin otollisiin puitteisiin kuului esimerkiksi se, että heillä oli oikeutettu syy (vahingossa kuultu keskustelu) toimia tällä tavoin. Lisäksi heidän ei tarvinnut toimia omana itsenään, vaan he pystyivät pysymään anonyymeinä. Lisäksi heidän ei tarvinnut pelätä sitä, että he "kouluttajina" joutuisivat edesvastuuseen, koska heille oli annettu valta toimia tällä tavoin. Samankaltainen sosiaalipsykologinen testi oli Philip Zimbardon johtama "Standfordin vankilakoe", josta kerron myöhemmin lisää.

Halusin ottaa tämän aiheen sen vuoksi, että tuossa jokin aika takaperin ilmaisin turhautuneisuuteni siitä, kuinka tietyissä netin keskustelufoorumeissa esiintyy niin paljon pahansuopaisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Nuo keskustelufoorumit tarjoavat kuitenkin suunnilliseen samanlaiset otolliset puitteet sille, että ihmisen luonnollinen ja hyvä moraalitaju alkaa hämärtyä ja hän alkaa käyttäytyä huonosti toista ihmistä kohtaan. Lyhyesti voi sanoa, että moni ihminen pystyy lähes huomaamattaan muuttumaan pahaksi otollisissa puitteissa.

Eräs rippi-isä antoi omalle rippilapselleen ohjeen pysyä kaukana sellaisista foorumeista, joissa sielunvihollinen ilmeselvästi vaikuttaa. Eräs tapa torjua vääränlaiset otolliset puitteet on se, että kukaan ei voi verhoutua nimettömyyden taakse ja pysyttelemään koskemattomassa asemassa. Juuri kuvittelemamme koskemattomuus ja näkymättömyys huokuttelevat meidät väärällä puolelle, jossa lähes kaikki paha on mahdollista. On hyvä muistaa, että sielunvihollinen toimii parhaiten juuri silloin, kun emme tiedosta sen läsnäoloa.

Palatakseni vielä alkuperäiseen aiheeseen. Kannattaako meidän siis uskoa kuulopuheisiin, jos ne saavat meidät toimimaan näinkin radikaalilla tavalla? Kannattaako meidän ryhtyä arkipäivän tilanteissa toistemme tuomareiksi, jos meidät on näinkin helppo johtaa harhaan?
Mutta eivätkö juuri lähes kaikki maailman sodat ja erimielisyydet johdu juuri siitä, että joku on onnistunut esittelemään vihollisen, jota vastaan joku ryhmä tai kokonainen kansa lähes huomaamatta ryhtyy taistelemaan? Esimerkiksi II maailmansodan Saksassa ihmisille tarjottiin otolliset puitteet, jotka mahdollistivat holokaustin. Olisimmeko me yhtään sen enempää suojassa jos meille tarjottaisiin näitä otollisia puitteita?