KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

maanantai 24. joulukuuta 2012

Pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomilia



Seuraava teksti on pyhän Johannes Krysostomoksen jouluhomilia. Olen kääntänyt sen englannista suomeksi ja se on varmasti kieliopillisesti ja luettavuudeltaankin hieman raskas. Lisäksi se ei varmasti kaikilta osin ole käännökseltään sanatarkka. Toivon kaikesta huolimatta, että se välittää Kristuksen syntymäjuhlan sanoman teille kaikille.







Katso uutta ja ihmeellistä salaisuutta. Korvissani kaikuu paimenten laulu, ei huilujen pehmeänä melodiana, vaan voimallisena taivaallisena veisuna. Enkelten veisuna: Kerubien riemullisena kiitoksena, serafien ylistäessä Hänen kunniaansa ja arkkienkelten äänten sulautuessa tähän harmoniaan. Kaikki kokoontuvat ylistämään tätä pyhää juhlaa, katselemaan jumaluutta maan päällä ja ihmistä taivaassa. Hän, joka on yläpuolella, asuu nyt meidän lunastuksemme tähden maan päällä. Hänen nöyrtymisessä on jumalallinen armo esille tuotu.


Tänä päivänä Betlehem muistuttaa taivasta, enkelten äänten kuuluessa taivaan avaruudesta, ja siellä missä aurinko on, taivuttaa itsensä kaikkialle Vanhurskauden Aurinko. Älä kysy miten: sillä siellä missä Jumala niin tahtoo, kumoutuu luonnon järjestys. Sillä näin Hän tahtoi, Hänellä oli valta, Hän laskeutui maan päälle, Hän lunasti, kaikkien asioiden kääntyessä Jumalalle kuuliaiseksi.
Tänä päivänä Hän, joka on, on syntynyt. Ja Hän, joka on, tulee sellaiseksi mitä Hän ei ollut. Sillä olleessaan Jumala, Hän tuli ihmiseksi, luopumatta kuitenkaan jumaluudestaan. Eikä Hän menettänyt jumalallisuuttaan tullessaan ihmiseksi. Eikä Hän muuttunut tavanomaisella tavalla ihmisestä jumalaksi. Hänen läpipääsemätön luontonsa ei ollut muutokselle altis, vaan ollen Sana, Hän tuli lihaksi.


Ja niin kuninkaat ovat saapuneet. He ovat nähneet taivaallinen Kuninkaan saapuneen maan päälle. Häntä eivät tuoneet enkelit, eivät arkkienkelit, valtaistuimet, hallitukset, vallat tai voimat. Hän tuli uutta yksinäistä polkua kulkien, tullen esiin tahrattomasta kohdusta.
 
Koska tätä taivaallista syntymää ei voi kuvata, niinpä ei myöskään hänen tulemistaan ihmisten keskelle voida seikkaperäisesti tarkastella. Vaikka tiedän neitseen tänään synnyttäneen, ja uskon, että Jumala on siinnyt ennen kaikkia aikoja. Tästä sukupolvesta olen oppinut sen, että kunnioitan tätä hiljaisuudessa ja hyväksyen, että tätä ei pidä tutkia liialla uteliaisuudella ja monisanaisesti selittäen.

Sillä Jumalaa emme etsi luonnonlakien avulla, vaan uskomme lepää Hänessä, joka toimii.


Mitä minä voin teille sanoa? Mitä kertoa teille? Minä näen äidin ja näen esille tuodun lapsen, joka on syntymässä nähnyt päivänvalon. Hänen sikiämisensä tapaa en voi ymmärtää.

Luonto on levännyt, kun taas Jumalan tahto on toiminut. Oi sanomatonta armoa! Ennen kaikkia aikoja ollut Ainosyntyinen, joka on koskettamaton ja käsittämätön. Joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on ruumiiton; on nyt pukenut ruumiini ylleen ja on nyt näkyväinen ja altis turmelukselle. Ja minkä vuoksi? Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.

Kristus, löytäen neitseen pyhän ruumiin ja sielun, rakentaa itselleen elävän temppelin, ja tahtonsa mukaisesti muovautuu ihmiseksi neitseestä; tullen tänä päivänä esille, häpeämättä vähäistä luontomme.


Sillä alentavaa Hänelle ei ollut se, että Hän pukeutui siihen, minkä Hän oli itse tehnyt. Olkoon tuo käsityö ikuisesti ylistetty, mihin verhoutui sen oma Luoja. Sillä kuten lihaa alussa luotaessa, niin ihmistäkään ei voitu tehdä ennen kuin savi oli ollut ensin Luojansa käsissä. Siksi ei turmelukselle altista ruumistakaan voitu ylentää, ennen kuin se oli ensin ollut sen oman tekijänsä vaatteena.




Mitä minä sanoisin! Ja miten minä kuvaisin tätä syntymää teille? Tämä ihme täyttää minut hämmästyksellä. Muinaisten päivien ikäinen on tullut lapseksi. Hän, joka istuu ylhäisellä ja taivaallisella valtaistuimella, makaakin nyt seimessä. Ja Hän, joka on koskematon, joka yksinkertaisuudessaan, vailla monimutkaisuutta on aineeton, onkin nyt ihmiskäsien kosketeltavana. Hän, joka on rikkonut synnin siteet, nyt itse sidottuna lapsen kääreisiin. Mutta Hän on säätänyt, että kunniaton muuttuu kunnioitettavaksi, vailla mainetta oleva puetaan loistolla ja täydellisestä nöyryydestä tulee Hänen hyvyytensä mitta.


Tämän vuoksi Hän otti minun ruumiini, jotta kykenisin vastaanottamaan Hänen Sanansa. Ottaessaan lihana, Hän antaa minulle henkensä ja niin Hän lahjoittaa ja minä vastaanotan. Hän valmistaa minulle elämän aarteen. Hän ottaa lihani pyhittääkseen minut. Hän antaa minulle Hänen Henkensä, jotta Hän voi pelastaa minut.

Tulkaa, viettäkäämme juhlaa. Todella ihmeellinen on koko syntymän tapahtuma. Sillä tänä päivänä on muinainen orjuus päättynyt. Paholainen on saatettu hämmennykseen, demonit perääntyvät, kuoleman valta on murtunut, paratiisi avautuu, kirous poistuu, synti nostetaan pois päältämme, valhe karkotetaan pois ja totuus tulee takaisin. Ystävälliset sanat leviävät kaikkialle, taivaallisen elämä on nyt istutettu maan päälle, vailla pelkoa enkelit keskustelevat ihmisten kanssa.


Miksi näin on? Koska Jumala on nyt maan päällä, ja ihminen taivaassa. Eri puolilla olevat asiat näin yhdistyvät. Hän tuli lihaksi. Hän ei tullut Jumalaksi, sillä Hän oli Jumala. Sentähden Hän tuli lihaksi, niin että Hän, jota taivas ei voi mahduttaa sisäänsä, on nyt seimeen sijoittunut. Hänet laitettiin seimeen, niin että hän, jonka kautta kaikki on ravittu, voi nyt saada Neitsyt äidiltään pienokaisen ruokaa. Kaikkien aikakausien Isä on nyt lapsena rinnalla, imeväisenä äitinsä käsissä, jotta tietäjät saattoivat paremmin nähdä Hänet. Tänä päivänä piti tietäjien tulla ja alulle saatettiin hirmuvallan vetäytyminen ja taivas antoi kunniansa, kun Herra ilmestyi tähdessä.

Hänelle, joka vailla epäselvyyttä on tasoittanut selkeän polun, Kristukselle, Isälle, ja Pyhälle Hengelle me kannamme kaiken ylistyksen, nyt ja iankaikkisesti. Amen.

perjantai 21. joulukuuta 2012

”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa”


Tämä jae liittyy läheisesti edelliseen, mutta sillä erotuksella, että siinä kysymys on nimenomaan Kristuksen seuraajien, eli kristittyjen yleisestä vainoamisesta. Kristus näki ennalta kaiken ja halusi antaa lohdutuksen kaikille niille, jotka tämän vuoksi joutuivat kärsimään. Ensinnäkin, hän sanoi opetuslapsilleen: ”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. -- Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. – Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:18, 20, 21)
Ensin esimerkiksi fariseusten, kuten Saulin (myöhemmin Paavalin) ja tämän jälkeen roomalaisten toimesta varhaisia kristittyjä vainottiin ja surmattiin. Kautta eri aikakausien ovat myös monet valtiovallat vainonneet kristittyjä.

Rooman keisarivallan aikana kristittyjä vainottiin, koska heitä pidettiin ”ateisteina” ja epämääräisiä salamenoja harrastavina ihmisinä. Ateisteina heitä pidettiin siksi, koska he eivät osoittaneet palvontaa keisaria kohtaan. Kristityt kunnioittivat lakia, mutta he eivät voineet ryhtyä palvomaan hallitsijaa yli Jumalan. Heiltä ei olisi vaadittu kovinkaan ihmeellisiä toimenpiteitä sille, että he olisivat osoittaneet uskollisuuttaan keisarille. Käytännössä kyse saattoi olla esimerkiksi yhdestä suitsutusuhrista keisarin kuvapatsaan edessä ja suullinen tunnustus siitä, että keisari oli heidän herransa. Mutta miten kristityt olisivat saattaneet sanoa keisaria herraksi, jos Kristus on heidän Herransa? Varmasti kaikki kristityt apostoli Paavalin opetuksen mukaan pyrkivät elämään ja toimimaan lainmukaisesti ja esivaltaa kunnioittaen. He elivät lähimmäistä rakastaen ja kunnioittaen. Keisari oli kuitenkin koko Rooman valtakunnan ja esivallan ruumiillistuma, jonka herruuden tunnustamatta jättäminen oli käytännössä maanpetturuutta. Viranomaisia ei kiinnostanut se, että kuinka hyviä kristityt olivat. Heitä kiinnosti ainoastaan se, että jokainen kansalainen antoi keisarille uskollisuudenvalan.

Kristittyjen ateismi keisarikulttia kohtaan ei ollut ainut ongelma. Kristinuskosta ei tiedetty paljoa ja heidän jumalanpalvelusmenoihinsa liittyi termistöä, joka oli pakanoille vierasta, niin siitä syntyi pahoja väärinkäsityksiä. Ruumiin ja veren nauttiminen yhteisissä kokoontumisissa kuulosti kannibalismilta ja rakkauden ateria taas rietastelulta. Puheet viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen toisesta tulemisesta saivat monet varpailleen ja tällaiset puheet aiheuttivat joissakin varmasti mielen levottomuutta. Varmasti kristittyjä pidettiin siis myös rauhattomuuden lietsojina. Emme takerru nyt yksityiskohtiin, mutta tiedämme monista historianlähteistä sen, että kristityt joutuivat kestämään suunnattomia kärsimyksiä

Historian saatossa on tapahtunut paljon. Esimerkiksi Armenian kansanmurhassa kuoli 1.2 miljoonaa kristittyä. Tästä tapahtumasta on vasta nyt ryhdytty keskustelemaan enemmän, vaikka se edelleen Turkissa on vaiettu asia.
Yksi suurimmista vainojen kausista tapahtui Neuvostoliiton aikana, jossa kristittyjä vainottiin ja surmattiin järjestelmällisesti. On vaikea sanoa, että paljonko nimenomaan kristittyjä surmattiin. On arvioitu, että pelkästään Stalinin aikana surmattiin 20 miljoonaa ihmistä ja koko neuvostoaikana yli 60 miljoonaa ihmistä. Monet heistä olivat kristittyjä. Tämän lisäksi on tietysti suuri joukko niitä, jotka kärsivät vainoissa ja joita suljettiin vankileireille ja mielisairaaloihin.

Kristinusko ja sen puitteet pyrittiin hävittämään kokonaan. Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli vuoteen 1940 tultaessa toiminnassa oli enää 700 pyhäkköä, kun niitä oli ennen vallankumousta ollut 72.936. II maailmansodan seurauksena kirkolle annettiin myönnytyksiä ja pyhäkköjä oli parhaimmillaan auki yli 20.000. Nikita Hruštšovin toimenpiteiden seurauksena pyhäkköjä taas suljettiin ja 1980-luvulle tultaessa toimivia kirkkoja oli enää 7000.


Kirkkoja oli suljettu (eri aikoina) mm. seuraavin perustein:
- Ne muutettiin ”olosuhteiden pakosta” viljavarastoiksi, mutta niitä ei kuitenkaan missään vaiheessa palautettu takaisin kirkolle.
- Seurakuntalaisia vaadittiin korjaamaan kirkot erinomaiseen kuntoon ja tähän annettiin kohtuuttoman vähän aikaan. ”Huonossa kunnossa” olevat kirkkorakennukset voitiin sulkea.
- Paikalliset viranomaiset kieltäytyivät rekisteröimästä uskonnollista yhteisöä.
- Kirkkoja suljettiin ”poikkeuksellisesti” epidemioiden ym. vuoksi ja näitä poikkeuksellisia sulkemisia ei koskaan peruttu.
- Uusille papeille ei viranomaisten taholta annettu oikeutta toimia.
- Verotus muutettiin hyvin raskaaksi ja verorästien vuoksi kirkkorakennus voitiin  ”oikeutetusti” sulkea.

Mikä sitten on muovannut tiettyjen yhteiskuntien asennetta niin kristinuskonvastaiseksi? Osaltaan juuret löytyvät varmasti valistuksen ajasta Euroopasta, jossa luonnontieteiden kehittyminen avarsi ihmisten käsityskykyä maailmasta ja elämästä. Samanaikaisesti tuo valistus myös alkoi rajoittaa ihmisten käsityskykyä. Kaikki maailmaan ja elämään liittyvät asiat haluttiin sisällyttää tiettyihin kehyksiin, luonnonlakeihin, jotka sen ajan tiedemiehet olivat määritelleet. Tiede kulki edistyksen ja kehityksen tiennäyttäjänä ja yhteiskunnan kehittämisen nähtiin vaativan sitä, että pitäydyttiin valistuksen tuomissa opeissa. Kristinuskon nähtiin olevan selkeästi kehityksen jarruna, koska se ei tahtonut hyväksyä tieteellistä maailmankuvaa. Tämän vuoksi Neuvostoliitto uutena ateistisena ja valistuneena yhteiskuntana koko kristinuskon vanhana tsaarinajan jäänteenä ja valistuksen vastustajana. Vankileireillä saivat ankaramman rangaistuksen juuri ne, jotka kyseenalaistivat järjestelmän ja hallinnon. Murhamiehet ja varkaat pääsivät monesti huomattavasti vähemmällä. Yhä edelleen kuulee puhuttavan siitä, että esimerkiksi veropetoksista seuraa henkirikoksia kovemmat rangaistukset. Tälle toteamukselle minulla ei ole nyt osoittaa tilastollisia todisteita.

1900-luvulla on 50 miljoonaa ortodoksia[1] menettänyt henkensä vainojen, sotien, vankileirien, karkotusten, nälänhädän ja muun vastaavan seurauksena.
Meillä länsimaissa saattaa olla hyvinkin vääristynyt käsitys siitä, että lähes kaikilla maailman ihmisillä olisi täydellinen uskonvapaus. Edelleen on monia paikkoja, joissa kristityksi tunnustaminen tietäisi ankaraa vainoamista tai jopa kuolemaa. Viimeisimpänä vainojen sarjasta voidaan mainita koptikristityt Egyptissä.

Maallistunut yhteiskunta alkaa myös muovata ihmisten käsityksiä koko kristinuskosta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kristittyjä herjattaisiin sivistyneissäkin valtioissa. Julkisuudessa puitavat uskontoon liittyvät asiat tuntuvat nyt vähäpätöisiltä, mutta niihin kätkeytyy itse asiassa paljon enemmän. Paljon on jo niitä, joille kristinusko ei ole yhdentekevä asia, vaan kristinuskoon liittyviä asioita suoranaisesti vihataan. Olemme jo aikaisemmin käsitelleet sitä, että kristinusko nähdään vapautta rajoittavana tekijänä, koska ihminen ei voi hyvin omintunnoin tehdä mitä haluaa. Dostojevskin mukaanhan ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”.

Kirkkomme pyhät ovat ennalta nähneet sen, että uskon säilyttäminen tämän maailman pyörteissä muuttuu ajan myötä aina vain vaikeammaksi. Kristuksen seuraamisen sitoutumisen astetta kysytään nyt aivan toisella tavoin kuin ennen. Uskonnollisesti välinpitämättömiä on ”sivistyneissä” länsimaissa yhä ja enemmän. (Sana sivistyneissä lainausmerkeissä sen vuoksi, että en pidän ihmisten uskonnollisuuden häivyttämistä sivistyksen merkkinä). Tämän kaiken seurauksena kristityt kokevat olevansa vähemmistönä ja sen seurauksena taas paineet oman uskonsa luopumisesta kasvaa. Missään ei ole kuitenkaan sanottu sitä, että enemmistö olisi oikeassa. Kristuksen ennustukset pitävät hyvin paikkansa: Hänen tähtensä monia herjataan ja vainotaan ja heistä puhutaan valheellisesti. Kristityn haasteellinen elämä ei ole missään vaiheessa yllätyksenä, sillä jo kasteessa (ja kirkkoon liittymisessä) ihminen on ottanut ristin kannettavakseen, kun hän on lupautunut seuraamaan Kristusta.


[1] http://www.serfes.org/orthodox/memoryof.htm

tiistai 18. joulukuuta 2012

"Ihmiset ovat sanoneet..."



Olen aikaisemminkin kertonut siitä, että työssäjaksamiseen vaikuttaa monien muiden tekijöiden lisäksi työhön liittyvä arvostus ja palaute. Työskentely muuttuu jossain vaiheessa hyvin ontoksi jos nämä asiat puuttuvat. Papin työssä kaikki on itse asiassa kaikkea muuta kuin yksioikoista. Arvostetaanko sinua oikeasti ihmisenä, vai perustuuko kunnioitus ja arvostus ainoastaan siihen, että sinulla roikkuu risti rinnalla? Tämän kysymyksen voi ulottaa yhtä lailla piispallisella tasolle, jolloin rinnalla roikkuu panagia.

Mikä on oikeanlaista arvostusta ja palautetta? Jokaisella ihmisellä on omia toiveita tämän suhteen, mutta varmasti huomioiminen on tärkeää. Kirkon vapaaehtoistyössä olevia ja muita työntekijöitä  monesti laiminlyödään huomioimisessa ja kiitoksen antamisessa. Me palkkatyössä olevat pidämme liian itsestäänselvyytenä sitä, että vapaaehtoiset pakertavat päivästä toiseen hymyssä suin, vailla kunnon kiitosta, koska hehän jo nauttivat toiminnastaan niin paljon.
Seurakuntalaisten onkin hyvä muistuttaa pappia siitä, että tämän muistaisi aika ajoin osoittaa kiitoksen (tai huomionosoituksen) niille tahoille joille se erityisesti kuuluu. Kaikesta hajamielisyydestäni huolimatta olen yrittänyt kouluttaa itseäni siihen, että kävisin aina kirkkokahvien jälkeen keittiön ovella sanomassa emännille kiitoksen (ellen ole sitä isoon ääneen kahvin päätteeksi sanonut). Se on varmasti vähintä, mitä voin siinä tilanteessa tehdä.

Rakentava palaute on myöskin tärkeää. Kukaan ei halua varmaankaan kuulla kielteistä palautetta, mutta olen hiljalleen oppinut arvostamaan niitä, jotka sanovat asiansa suoraan (rakentavassa ja asiallisessa hengessä tietenkin). Mielestäni pahempaa on se, että ei sanota mitään, mutta samanaikaisesti selän takana jotain epäkohtaa sitten ruoditaan päivästä toiseen.

Tuo otsikko: "Ihmiset ovat sanoneet..." liittyy taas epämääräiseen ja ei niin rakentavaan palautteeseen, jossa vedotaan erityisesti meidän suomalaisten mielenlaatuun. Meidän toimintaa ohjaa yleensä se suorainainen pakkomielle siitä, että "mitähän muut ihmiset nyt ajattelevat minusta". Me emme perustele tekemisiämme aina järjellä, vaan sen olettamuksen mukaan mitä muut saattavat ajatella ja sen vuoksi loukkaantua tekemisistämme. Tämä anteeksipyytävä asenne näkyy esimerkiksi siinä, että vaahdotaan siitä, että muiden uskontojen edustajat saattavat loukkaantuvat kristillisistä joulujuhlista (aivan kuten niistä betoniporsaista aikoinaan). Asia ei ole kuitenkaan näin, sillä se on jo huomattu että enemmän muita uskontoja loukkaa se, että koulujen juhlaperinne laimennetaan täysin värittömäksi, hajuttomaksi, mauttomaksi eli käytännössä siis olemattomaksi. Ainoastaan ne vajaat 2000 vapaa-ajattelijaa tapauttavat käsiään, kun kouluissa koetetaan toteuttaa (mahdottoman) arvotyhjiön mukaisia joulujuhlia. Jos ei jouluna voi puhua päivänsankarista mitään, niin sitten on parempi lähettää koululaiset suoraan kotiin se todistus kourassaan.

Mutta takaisin asiaan, josta jo kykenin melkein eksymään. Koska me siis pelkäämme muiden ajatuksia meistä, niin palautteenannossa lausahdus: "ihmiset ovat sanoneet" toimii kyllä oikein hyvänä kiristyskeinona. Siinähän palautteensaaja ihan hätääntyy kun ryhtyy ajattelemaan, että "nyt ne ihmiset paheksuvat toimintaani. On pakko tehdä jotain ja äkkiä!"
Kuka on lopulta sanonut ja mitä? Onko tuo ainoastaan esittäjän oma mielipide, jota hän on maustanut sillä, että muutkin saattavat ajatella samoin? Kuinka moni ihminen on oikeasti sitä mieltä? Ja voihan olla niinkin, että kukaan ei ole sanonut mitään. Näin kuitenkin varmuuden vuoksi sanotaan, jottei vahingossakaan ketään loukattaisi.

Asia on kuitenkin niin, että Kristuksen tulisi olla meille esimerkkinä. Kristuskin avasi suunsa ja sai jopa fariseukset ja lainaopettajat loukkaantuneeksi. Jos pyrimme olemme kaikille mieliksi, niin kohta emme voi sanoa tai tehdä mitään. Ehkä juuri sellaisista tyypeistä pidetään, jotka istuvat ja hymyilevät kaikille (mutta eivät liiemmin sano kenelläkään mitään...edes aiheesta).

Jos tässä vajaan kymmenen vuoden aikana olen jotain työssäni oppinut, niin ainakin sen, että on olemassa rakentavaa palautetta ja ei niin rakentavaa palautetta. Jälkimmäisen tunnistaa esimerkiksi juuri siitä lausahduksesta, että "ihmiset ovat sanoneet...". Jos palautteen antamisella halutaan muutoksia, niin pitää rohkeasti astua esiin ja sanoa, että mikä mättää ja miten asioita voisi tehdä paremmin.
Haluan tässä lopuksi kiittää erityisesti kaikkia niitä, jotka uskaltavat antaa sitä rakentavaa palautetta henkilökohtaisesti sekä tietysti asiallisesti ja rakentavasti. Tällainen palaute on opettanut minua avaamaan silmäni monille sellaisille asioille joita en ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

lauantai 15. joulukuuta 2012

"Kehdosta hautaan" - KODINPYHITYS




 
Ortodoksinen kirkko on tunnettu siitä, että se siunaa kaikki pelastuksen kannalta oleelliset asiat. Kun me puhumme ”pelastuksen kannalta oleellisista asioista”, niin silloin puhumme asioista joissa toimintamme täällä heijastuu myös iankaikkisuuteen. Kodinpyhityksen eräässä rukouksessa pyydetään, että pyhitetyn kodin asukkaat pääsisivät osallisiksi myös taivaallisen kodin kirkkaudesta. Tässäkin toimituksessa emme siis ajattele vain maanpäällisiä asioita, vaan kaikessa heijastuu se, että elämämme päämäärä on Jumalan valtakunta. Metropoliitta Kallistos Ware on vertauskuvallisesti sanonut, että tämä maanpäällinen elämämme muodostaa vain kirjan johdannon ja iankaikkisuus on se itse varsinainen tarina.

Kodinpyhityksen kaavaa sovelletaan myös työskentelytilojen ja muiden rakennusten  (kuten koulujen ja hoitokotien) siunaamiseen. Kyse ei ole niinkään siitä, että onko siunattava rakennus uusi tai vanha, vaan siitä, että siellä asuvat tai työskentelevät ihmiset haluavat pyytää Jumalan siunausta sille paikalle. Esimerkiksi aina kristinoppileirien alussa toimitetaan vedenpyhitys ja majapaikkojen siunaus. Tämä toimitus pidetään useamman kerran kesässä samassa leirikeskuksessa, sillä siellä järjestetään useita leirejä. Siunaus ei keskity pelkästään tilaan, vaan sen käyttäjät ja asukkaat ovat siinä tärkeässä roolissa. Hehän tätä siunausta Jumalalta pyytävät. Eri maissa kodinpyhitysperinteellä on hieman eri muotoja. Suomessa on totuttu siihen, että kodinpyhitystä pyydetään silloin, kun uuteen kotiin on muutettu ja kaikki huonekalut ja tavarat ovat omilla paikoillaan. Venäjällä taas kodinpyhitys toimitetaan jo ennen varsinaista muuttoa, jolloin tavarat kannetaan jo siunattuun kotiin. Kreikassa on tapana toimittaa kodinpyhitys kerran vuodessa.

Lisäksi voidaan siunata lukuisia muitakin asioita. Maataloudessa siunataan esimerkiksi kylvövilja, karja ja puutarhat. Kuka tahansa voi pyytää kulkuneuvolleen siunauksen, oli se sitten polkupyörä taikka auto. Siunaus siis pyydetään kaikelle sille, mikä on nähty pelastuksen kannalta hyväksi ja hyödylliseksi asiaksi. Siinä valossa siunausta ei voi pyytää turhaan.


Kuten edellä kävi jo ilmi, vedenpyhitys kuuluu esimerkiksi leireillä tähän siunaukseen. Yleensä kodinpyhitystä toimitettaessa papilla on matkassa pyhitettyä vettä, jota sitten vihmotaan asuintilojen ja sen asukkaiden päälle. Ortodoksisessa kirkossa käytetään paljon luonnonelementtejä kaikissa tilanteissa ja vesi on yksi oleellisimmista. Vesi on elämän kannalta välttämätön ja se tarkoituksena on myös  puhdistaa ja uudistaa. Ehkä kaikkein selvemmin tämä tulee esille juuri kasteessa, jota edeltää myös vedenpyhitys. Ortodoksinen kirkko on tunnettu nimenomaan siitä, että jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita. Se ei ole koskaan paikallaan olemista tai pelkästään sivusta seuraamista. Kaikki läsnäolijat tulevat pyhityksestä ja siunauksesta osallisiksi.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

"Kehdosta hautaan" - AVIOLIITTO

Hääliturgia Nurmeksen ortodoksisesta kirkosta. Kuva: Birgitta Selin
Avioliittoon vihkimisen sakramentissa mies ja nainen ottavat vastaan Jumalalta siunauksen, jonka tarkoituksena on vahvistaa heitä yhdessä tehtävään matkaan kohti Jumalan valtakuntaa. Varsinaista vihkimistoimitus edeltää kihlaus, sormusten vastaanotto. Kirkollinen kihlaus voidaan toimittaa erikseenkin. Se on lupaus tulevasta avioliitosta ja se ei voi olla pysyvä tila. Ortodoksisessa kirkossa kihlauksessa laitetaan sormus oikeaan nimettömään. Monesti kysytään, että mistä tämä johtuu? Itäisessä perinteessä ja esimerkiksi Lähi-idän kulttuurissa oikea käsi on nähty hyviä ja voimallisia tekoja tekevänä kätenä. Sen vuoksi sormuskin laitetaan oikeaan käteen.

Vihkitoimituksen eräs keskeisimmistä kohdista on vihkiparin kruunaaminen. Suomessa on yleisesti käytössä slaavilainen perinne, jonka mukaisesti vihkiparin päiden päällä kannatellaan kruunuja. Avioliittoon vihityt mies ja nainen ovat oman kotinsa kuningas ja kuningatar, mutta he myös muodostavat oman pienen seurakunnan jonka tehtävänä on auttaa ja tukea toinen toisiaan mutta myös lähimmäisiä. Vihkikruunut saavat täydellisen kirkkautensa Jumalan valtakunnassa, josta ihminen pääsee jo tässä maailmassa osalliseksi kirkon pyhien toimitusten kautta.
Kreikkalaisessa perinteessä kruunujen sijaan käytetään seppeleitä, jotka viittaavat marttyyrien kilvoitukseen, heidän uhrauksiinsa ja lopulliseen voittoon. Tämäkin liittyy läheisesti kristilliseen ajatteluun. Elämä ei ole aina helppoa, kuten ei avioparin yhteinen elämäkään ole vastoinkäymisistä vapaata. Avioliitossa täytyy pystyä kunnioittamaan puolisoa ja tekemään tämän puolesta uhrauksiakin, sillä itsekkyys ei voi koskaan kantaa pitkälle. Avioliitto ei luo tyhjästä rakkautta, sillä sitä pitää olla jo valmiina, mutta avioliitto vahvistaa ja enentää jo olemassa olevaa rakkautta, jonka voimistamana aviopari selviää elämän vaikeistakin hetkistä. Olennaista on että kummatkin ovat ottaneet avioliittoon vihkimisessä Kristuksen mukaan yhteiseen elämään ja he ovat valmiita myös elämään Kristuksen opetuksen mukaan.

Tämä edellä mainittu on tärkeä seikka, sillä liian usein ihmisillä on tapana toimia niin, että he pyytävät Jumalalta monia asioita, mutta eivät ole kuitenkaan valmiita toimimaan Jumalan tahdon mukaan. Voisi sanoa, että avioliiton onnellisuuden ja hyvinvoinnin perustana on juuri se, että aviopari toimii Kristuksen opetuksen mukaan. Eräässä vihkimisen rukouksessa pyydetään, että Jumala täyttäisi avioparin kodin kaikella hyvällä, jotta sitä samaa hyvää tämä aviopari voisi välittää myös niille, jotka apua tarvitsevat. Pyynnöt eivät perustu itsekkäisiin syihin, vaan nimenomaan siksi, että maallinen hyvinvointi antaa edellytykset auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua.

Totta kai vihkimisessä pyydetään paljon muutakin, mutta keskeinen ajatus on, että siunauksen pyytäjät toimivat siunauksen edellyttämällä tavalla. Vihkitoimituksen loppupuolella vasta vihitty aviopari ottaa yhteisen elämänsä ensimmäiset askeleet papin taluttaessa heidät kolmesti vihkipöydän ympäri. Tämän ympärikäymisen aikana kuoro laulaa yhden ortodoksisen kirkkomusiikkiperinteen riemukkaimmista veisuista, "Jesajan tanssin".

torstai 6. joulukuuta 2012

"Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta"


Edellä mainittiinkin jo siitä, kuinka Kristuksen seuraaminen voi aiheuttaa ristiriitoja tässä maailmassa ja jopa perheiden sisällä. Kristikunnan historiassa on oudoksuttu ja suoranaisesti väheksytty niitä, jotka ovat pyrkineet elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Kristus puhui siitä, kuinka ihmiset syyttivät sekä Johannes Kastajaa, että häntä itseään: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!" (Matt. 11:18-19)
 
Johannes Kastaja vietti hyvin askeettista elämää ja häntä pidettiin tämän vuoksi jotenkin riivattuna tai vähintäänkin hulluna. Jeesus, joka taas vietti aikaa syntisten ihmisten kanssa leimautui myös oudoksi ja epähurskaaksi. Yhdistävänä seikka oli se, että tuomio ei tullut pakanoilta tai toisuskoisilta, vaan oman kansan suusta. Itse asiassa Jumalan tahdon mukaan elävää ihmistä harvemmin kunnioitetaan, teki hän asioita miten päin tahansa. Kristuksen edellä oleva lainaus kuvaa hyvin sitä, että aina löytyy syitä, joilla vanhurskasta voidaan jollain tavalla vainota. Sielunvihollinen yrittää saada ihmiset kaikin keinoin taistelemaan vanhurskautta ja hyvyyttä vastaan. Se esittää ihmisille näennäisiä tekosyitä, joilla hyvät teot voisi jättää tekemättä. Kaiken lisäksi se yllyttää tuomitsemaan vanhurskaita, jotta nämäkään eivät pystyisi toteuttamaan omaa uskonmukaista elämää.

Yhä edelleen on niitä tilanteita, joissa ihmisen uskonmukaista elämää arvostellaan. Valitettavan usein tämä arvostelu saattaa tulla nimenomaan omien joukosta. Kirkkoa koettelevat usein sisäiset ristiriidat huomattavasti enemmän, kuin ulkoa päin tuleva arvostelu. Lisäksi totuuteen ja hurskauteen pyrkivää ihmistä arvostellaan monesti ankarammin. Mutta Kristuksen sanojen mukaisesti, juuri vanhurskaat saavat osakseen taivasten valtakunnan. Tämä vanhurskaus ei ole kirjaviisautta, vaan nimenomaan sitä yksinkertaista lapsen uskoa. Kristushan on sanonut: ”Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta”. (Matt. 19:14)
Vaikka lapsia joissakin tapauksissa nimitetäänkin hyvin laskelmoiviksi, niin siitä huolimatta lapset ovat myös viattomia. Pienet lapset eivät vielä tietoisesti tee pahaa ja kaiken lisäksi heillä on kyky antaa paljon helpommin anteeksi. Lapset sanovat suoraan mitä ajattelevat, joka saattaa monista aikuisista tuntua hyvinkin tukalalta. Tästä huolimatta on paljon rehellisempää sanoa asiat suoraan, kuin puhua pahaa selän takana.

Muistamme varmasti, että vanhurskautta on juuri Jumalan tahdon mukainen elämä. Ja Jumalan tahdon mukainen elämä taas tekee ihmisestä hyvän. Miksi juuri hyvät ihmiset sitten joutuvat kärsimään niin paljon?
– Se johtuu siitä, että tämän maailman ihanteet yllyttävät meitä ottamaan itsekkäästi täyden ilon irti tästä ajallisesti elämästä. Kristillinen opetus taas tähtää iankaikkisuuteen. Maallisten ihanteiden mukaan elävä kokee kristilliset ihanteet omia etujaan rajoittavina, koska hän ei saa silloin täysin vapaasti ja hyvällä omallatunnolla nauttia itsekkäästä ja yltäkylläisestä elämää. 
Kuinka osuva onkaan Dostojevskin toteamus: ”ilman Jumalaa kaikki on sallittua”. Kristuksen opetus koetaan näennäistä maallista vapautta rajoittavana opetuksena ja siksi sitä vastaan halutaan taistella ja siksi vanhurskauteen pyrkiviä pilkataan ja suoranaisesti vainotaan. Vanhurskaus halutaan mitätöidä ja sitä vastaan suorastaan soditaan, koska se rajoittaa itsekkyyttä, ylpeyttä ja kaikkia muitakin paheita. Kaikki ne jotka haluavat taistella vanhurskautta vastaan, haluavat elää paheellista elämää, vaikka tätä he tuskinpa suostuvat suoraan myöntämään. Vanhurskauden vastustajat ovat niitä, jotka vastustavat Jumalan tahtoa. He luulevat Jumalan vastustamisen antavan heille täydellisen vapauden, vaikka todellisuudessa elämä Jumalan yhteydessä tekee ihmisestä vapaan. Kristitty ihminen osaa erottaa näennäisen ja todellisen vapauden toisistaan ja hänen palkkanaan on ”taivasten valtakunta”.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Kuvakuulumisia arkkipiispa Paavalin muistoseminaarista 2.12.2012

Arkkipiispa Paavalin muistoseminaari pidettiin 1.-2.12.2012 Joensuun ortodoksisessa seminaarissa. (linkki uutiseen sekä valokuviin).
Nurmeksen ortodoksisesta seurakunta järjesti retken seminaarille sunnuntaina, jolloin toimitettiin liturgia arkkipiispa Leon johdolla pyhä Johannes Teologin kirkossa.
Valokuvat: Anssi Mikael Okkonen



lauantai 1. joulukuuta 2012

Muidenkin virheistä saa oppia


Omat ja muiden virheet opettavat. Koemme virheet ja synninteot epäonnistumisina. Katumuksen sakramentissa olen joskus sanonut, että jos tehdyistä synneistä pitäisi löytää jotain "myönteistä", niin varmaan ne opettavat meitä olemaan toistamasta niitä uudestaan. Eri asia on sitten se, että pystymmekö ottamaan opiksi ja olemaan toistamatta vääriä tekoja. Mutta vaikka teemmekin syntiä, niin missä vaiheessa olemme oikeasti epäonnistuneet? Eräs hieno viisaus on se, että olemme epäonnistuneet vasta siinä vaiheessa, kun emme enää yritä onnistua. Tämän vuoksi katumus ja mielenmuutos ei ole taakse katsomista ja voivottelua, vaan eteenpäin kulkemista ja yrittämistä.

Omista virheistä voi ja pitää oppia, mutta myös muiden tekemistä virheistä. Ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista lähteä kaivelemaan toisten ihmisten virheitä. Kristuskin on sanonut, että kuinka voimme nähdä roskan toisen silmässä, kun omassa silmässä on hirsi. Mutta uskallan edelleen väittää, että toisten virheistä voi kuitenkin oppia, vaikka emme ryhtyisikään osoittamaan ketään sormella. Rabbi Hillel antoi ennen Kristusta opetuksen: Mitä emme halua muiden tekevän meille, niin sitä emme saisi tehdä heille. Kristus käänsi tämän saman opetuksen myönteiseksi: Meidän tulisi tehdä muille sitä hyvää, mitä haluaisimme heidän tekevän meille.
Kuinka usein olemme tilanteessa, joissa kohtaamme  sellaista toimintaa, joka ei käsityksemme mukaan voi olla oikein? Kuinka usein olemme tilanteessa, jossa meille tehdään jotain sellaista, mitä emme haluaisi meille tehtävän? Pystymmekö siinä tilanteessa katkaisemaan pahan kierteen? Sen sijaan, että ryhtyisimme kiroamaan toista ihmistä maanrakoon tai syyllistämään tätä, niin voisimmeko rukoilla tämän puolesta ja tehdä tälle hyvää?
Meillä on valitettavasti taipumus toistaa kohtaamamme epäoikeudenmukaisuus korkojen kera. Pystyisimmekö sittenkin kääntämään vihan armoksi?


Tämä on hyvä kysymys, sillä jos pystyisimme ottamaan opiksi omista ja muiden synneistä, niin silloin asiat olisivat varmasti paljon paremmin. Saatamme ajatella, että tuolla tavoin en varmasti voisi koskaan tehdä, mutta tästä huolimatta jossain tilanteessa käyttäydymme tismalleen samalla tavoin. Me kannamme kohtaamiamme pahoja asioita mukanamme ja pahimmassa tapauksessa moninkertaistamme niitä. Pahat asiat alkavat toistumaan turhanpuhumisella ja katkeroitumisella ja lopulta ne muuttuvat teoiksi. Haemme hyvistystä kohtaamillemme vääryyksille toisten ihmisten kustannuksella.


Epäonnistumista on pahojen asioiden toistaminen. Onnistumista taas pahan kierteen katkaiseminen.

torstai 29. marraskuuta 2012

"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen"




Saatamme ajatella, että rauha käsitteenä on niin selkeä ja yksinkertainen, ettei sitä tarvitse sen erityisemmin pohtia. Rauha tarkoittaa kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään riidoista,  erimielisyyksistä ja konflikteista erossa pysymistä. Jälleen kerran joudumme laajentamaan itse sanan merkitystä. Hebreaksi rauhaa tarkoittava sana on shalom ja arabiaksi salaam. Tätä sanaa käytetään myös tervehdyksenä (aivan kuten ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissakin) ja sillä ei siis tarkoiteta pelkästään sitä, että joku saisi pysyä kaikessa rauhassa erossa ongelmista. Rauhalla tarkoitetaan sitä, että ihminen pääsisi osalliseksi kaikista hyvyyksistä. Rauhassa kaikkien välillä vallitsisi rakkaus. Kysymys ei ole siis passiivisesta tilasta vain tietoisesta rakastamisesta ja huomioimisesta. Lisäksi rauhaan sisältyy käsitys hyvästä terveydestä ja käytännössä kaikesta sellaisesta hyvästä, joka tekee ihmisestä onnellisen.

Jos nyt tutkimme tätä autuudenlausetta niin huomaamme heti sen, että Kristus ei julista autuaiksi niitä jotka elävät rauhassa tai rakastavat rauhaa. Autuaita ovat ne, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että ihmisillä olisi rauha. Rauhantekijä ei voi olla sivustakatsoja, vaan hänen tulee olla toimiva osapuoli. Psalmissa 34 sanotaan seuraavasti: ”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15) Tätä voisi kutsua rauhantekijän toimintaperiaatteeksi. Pahan karttaminen on hyvä alku, mutta sen lisäksi tulee tehdä hyvää ja lisäksi pyrkiä eheyteen ja jopa toimimaan tarvittaessa rauhanneuvottelijana.

Kun erimielisyydet ja riidat saavuttavat tietyn pisteen, niin riidassa mukana olevan oma-aloitteinen asioiden korjaaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Riitely ja suoranainen vihanpito on sotaan rinnastettavissa oleva tila, jossa kummatkin osapuolet ovat kaivautuneet syvälle poteroihin, joista on hyvä puolustautua. Näissä tilanteissa tarvitaan kolmatta osapuolta, joka pystyy lähestymään ongelmaa ulkopuolelta ja auttamaan siinä, että rauha palautuisi. Ongelmia ei voida ratkoa passiivisuudella ja monissa yhteisöissä asiat valitettavasti riistäytyvät käsistä pelkästään sen takia, että paikalta ei löydy vastuullista rauhantekijää, joka auttaisi erimielisyyksien selvittämisessä.

Sanonta ”nukkua yön yli” tai ”aika parantaa haavat” ovat tietyissä tilanteissa hyviä viisauksia, mutta niitäkään ei voi jatkaa loputtomiin. Jos asioihin ei missään vaiheessa puututa, niin tilanne pahenee entisestään. Rauhaa rakastavat ihmiset, jotka pysyttelevät mielestään kaikkien ongelmien ulkopuolella, saattavatkin täysin tiedostamattaan olla kasaamassa sellaisia ongelmia, jotka putkahtavat esiin äkkiarvaamatta. Yleensä siinä vaiheessa tilanne on vieläpä karannut niin pahasti käsistä, että asioiden korjaaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Elikkä näennäisesti rauhan kannalla olevat ihmiset voivat ääneti hyväksyä asioita, jotka vievät yhä syvemmälle ja syvemmälle rauhattomuutta.

Rauhan vastakohta on avoin vihanpito, sota tai yleensä sellainen tila, jossa yhteytemme toiseen ihmiseen on rikkoutunut. Monesti syyt erimielisyyksiin ovat käsittämättömän mitättömät ja joskus ne perustuvat puhtaisiin väärinkäsityksiin. Sen lisäksi on olemassa myös ihmisiä, joita voisi kutsua rauhantekijöiden vastakohdiksi, riidankylväjiksi. He nauttivat siitä, että voivat provosoida toisen ihmisen vihaan ja suoranaiseen raivoon. Monesti he toimivat selän takana levittäen huhuja ja asioita, joiden he toivovat johtavan välirikkoihin. Nykyään internetin keskustelupalstat houkuttelevat näitä ihmisiä puoleensa. Meidän on hyvä oppia tunnistamaan se, että milloin kyse on riidankylväjästä ja jättää tällaisen ihmisen kommentit omaan arvoonsa.

Lähes kaikissa ortodoksisen kirkon yleisimmissä jumalanpalveluksissa luetaan Suuri ektenia, jota kutsutaan myös ”Rauhan ekteniaksi”. Siinä rukoillaan ”rauhaa korkeudesta” ja ”koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä”. Tämä keskinäinen yhteys on saavutettavissa silloin, kun ihmisten välillä vallitsee rauha. Rauha on oikeastaan perusedellytys sillä, että me voimme toimia avoimesti lähimmäistemme kanssa.
Jumalan lapsia ovat kaikki ne, jotka haluavat kaikessa edistää ja rakentaa rauhaa. Tämä jo siitäkin syystä, että Jumala on monien lukemattomien määreiden lisäksi ”Rauhan Jumala”. Profeetta Jesajan ennustus viittaa myös tähän: ”Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on Hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes. 9:5-6)

Kun kerran Kristukseen Rauhan Ruhtinaana, niin silloin rauhantekijöitä ovat myös kaikki ne jotka pyrkivät luomaan ehyen suhteen ihmisen ja Jumalan välille. Tällöin rauha ei ole pelkästään ulkoista rauhaa, vaan siihen liittyy myös sisäinen rauha. Ihmisen tulisi rakentaa myös omaa sisäistä rauhaansa, joka auttaa häntä kulkemaan kohti Jumalaa. Monestihan me viittaamme rukoilemiseen myös sanalla ”hiljentyä”. Se ei tarkoita sitä, että kaiken tulisi olla täysin äänetöntä, sillä esimerkiksi meidän jumalanpalvelukset ovat pääsääntöisesti eteenpäin soljuvaa rukousta, jossa ei pidetä pitkiä taukoja. Hiljentyminen on ennen kaikkea ihmisen sisäisen rauhan ja hiljaisuuden kehittymistä, jossa hän voi yhä enemmän kiinnittää huomiotaan Jumalaan ja yhä vähemmän turhiin maallisiin asioihin. Tietysti maallisiakin asioita täytyy hoitaa, mutta rukouksessa me saamme jättää ne taaksemme. Liturgiassa tämä tulee hyvin selvästi esille juuri Kerubiveisussa, jossa meidän tulisi ”heittää pois kaikki maalliset huolet.”

Ehkä juuri rauhaan liittyen meidän on tutkittava vielä erästä Kristuksen opetusta, joka saattaa herättää meissä paljon kysymyksiä. Seuraavassa Kristuksen opetuksessa rauha näyttäisi olevan kaikkea muuta kuin lähellä:
"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:34-39)
Tässä kohden Kristus viittaakin siihen, että kaikki eivät ole valmiita hyväksymään hänen opetustaan ja tämä tulee lopulta jakamaan jopa perhekuntia kahtia. Jumalan valtakuntaan pyrkivillä elämäntavat ovat toisenlaiset kuin esimerkiksi niillä, jotka haluavat kulkea maallisten ihanteiden mukaan. Yhä tänäkin päivänä monissa perheissä syntyy vakaviakin ristiriitoja sen vuoksi, että toinen haluaisi viettää uskonmukaista elämää ja toinen taas ei.  Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta kateudesta Kristusta kohtaan, jossa esimerkiksi aviopuolisoa ei haluta laskea hyvällä omallatunnolla pyhäpäivinä kirkkoon, vaan hänen oletetaan toimivan toisen osapuolen tahdon mukaan. Vaikka Kristus kannustaakin pyrkimään kaikessa rauhaan ja tätä kautta pyrkimään kohti Jumalan valtakuntaa, niin Hän ei salaa meiltä elämän tosiasioita. Ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Tämän saman muistutuksen meille antaa venäläistyylinen risti, jossa alhaalla oleva vinopuu osoittaa sekä ylös että alas päin, viitaten ryöväreihin, joista toinen halusi Kristuksen kanssa paratiisiin ja toinen omassa paatuneisuudessa vajosi pois Kristuksesta.

Jumalan tahdon mukainen elämä saattaa vieraannuttaa meitä esimerkiksi tietyistä sosiaalisista ympyröistä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän kaikessa tulisi olla edelleenkin rauhantekijöitä. Meidän ei tule ylläpitää vihamielistä suhdetta toisiin ihmisiin, vaikka he eivät kykene näkemään asioita samalla tavoin kuin me. Lisäksi on hyvinkin mahdollista, että lähimmäisemme saattaa jossain vaiheessa ymmärtää meidän uskonmukaisen elämän merkityksen ja tätä kautta hän on valmis sovinnontekoon. Useimmiten elämän ja iankaikkisuuden merkitys avautuu joillekin vasta jonkin onnettomuuden tai muunlaisen menetyksen myötä. Rauhantekijä on aina valmis vastaanottamaan avosylin ihmisen, joka haluaa taas kääntyä puoleemme. Kristitty ei siis ole vihaa ylläpitävä ihminen, vaan hän on rauhantekijä. Siitäkin huolimatta, että Kristuksen seuraaminen voi viedä meitä eri suuntaan verrattuna valtaosaan muista ihmisistä.

lauantai 24. marraskuuta 2012

"Kehdosta hautaan" - KASTE

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa järjestettiin 24.11.2012 sävelhartaus (Juuassa, Valtimolla ja Nurmeksessa). Sävelhartaudessa lauloi seurakuntamme kirkkokuoro kanttori Maria Verikovin johdolla. Sävelhartauden yhteydessä kerroin ortodoksisen kirkon pyhistä toimituksista. Teemana oli "Kuinka ortodoksinen saattelee ihmistä kehdosta hautaan".
Idea tällaisen sävelhartauden järjestämiseen tuli kanttori Juhani Matsilta, joka on toteuttanut sitä Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa. Aion nyt laittaan blogiini tekstejä niistä asioista, joista kerroin tuolla sävelhartaudessa. Siinä tilanteessa puhuin huomattavasti suppeammin ja osittain alla olevasta tekstistä poiketen. Toivottavasti näistä teksteistä on hyötyä kaikille niille, joita kiinnostaa ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset. Sävelhartaus on myös audiotallennettu ja toivon, että äänityksen laatu osoittautuu julkaisekelpoiseksi.
Haluan lopuksi vielä kiittää Nurmeksen ortodoksisen kirkkokuoron laulajia, jotka uhrasivat sapattipäivänsä lähimmäistensä iloksi ja Jumalan kunniaksi.

 
 
KASTE
Kristus on omakohtaisella esimerkillään osoittanut meille kasteen tärkeyden. Hän otti Johannekselta kasteen vastaan ennen julistustyönsä alkua ja viimeisenä ohjeena ennen taivaaseenastumista Hän käski opetuslasten kastaa ja välittää antamaansa opetusta eteenpäin.


Kasteessa ihmisestä tulee Kristuksen seuraaja ja kristitty. Se ei tarkoita vaivoista vapaata ja helppoa maallista elämää, vaan se tarkoittaa sitä että ihminen pyrkii kaikessa elämän Jumalan tahdon mukaista elämää. Uskomme siihen, että Jumalan tahdon mukaan elävä ihminen on kaikissa toimissaan hyvä ihminen. Pieni lapsi ei tietenkään osaa elämässä olevia valintoja tehdä, vaan tästä hengellisestä kasvatuksesta vastaavat nimenomaan lapsen kummi ja vanhemmat. Ortodoksiseen kirkkoon kastettavalle tai liitettävälle riittää yksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluva kummi.


Me monesti miellämme kummin henkilönä, joka on lapsen vanhempien hyvä ystävä ja jolle nyt suodaan tämä kunniatehtävä. Kummin velvollisuutena nähdään se, että tämä tuo tai lähettää lahjan kummilapsensa syntymäpäiville. Kummeus on kuitenkin paljon enemmän. Kummia valittaessa hengellisillä asioilla on kaikkein suurin merkitys. Pitää ajatella, että kenestä olisi minun lapselleni suurin hengellinen hyöty? Ketkä pystyvät johdattamaan lasta kirkon yhteyteen? Kummin ensimmäinen ja kaikkein tärkein tehtävä onkin rukoilla oman kummilapsensa puolesta. Kummin tehtävä kestää läpi elämän.
Aikuisiällä ortodoksisuuteen liittyvä ihminen etsii itselleen myös kummin. Tässä yhteydessä korostuu nimenomaan se, että seurakuntaan liittyvällä on tukihenkilö seurakunnan sisällä, joka johdattaa hänet seurakunnan elämään, mutta yhtä lailla uskonmukaiseen elämään. Oma kummi pystyy auttamaan myös monissa asioissa. Seurakunnasta löytyy kyllä pappi, mutta monesti käy niin, että kummia on helpompi lähestyä kuin pappia, oli se pappi sitten millainen tahansa.

Itse kastetoimitus alkaa vedenpyhityksellä. Vesi on elämisen kannalta oleellisin asia. Se uudistaa ja pitää yllä elämää, mutta se pystyy myös hukuttamaan ja tuhoamaan.
Juutalaisuudessa kaste oli enemmänkin rituaalinen puhdistusmeno. Kristus antoi kasteelle kuitenkin aivan uuden merkityksen. Kaste on vanhan ihmisyyden hukuttamista ja syntymistä uuteen ihmisyyteen, jonka keskipisteenä on ylösnoussut Kristus. Ihmisestä tulee kasteen kautta kristitty ihminen, joka on Kristuksen puolella ja Hänen seuraajansa. Kristuksen varsinainen maanpäällinen julistustyö alkoi hänen omasta kasteestaan ja päättyi opetuslapsille annettuun kastekäskyyn, ennen taivaaseen astumista:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19-20)


Pappi kastaa lapsen kolmesti veteen ja ojentaa lapsen takaisin kummille / äidille. Tämän jälkeen lapsi kuivatetaan ja puetaan kastepukuun ja hänelle annetaan kaularisti, jolloin lausutaan myös nämä Jeesuksen sanat: ”Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.

Kastetta seuraa mirhavoitelun sakramentti, jossa ihminen ottaa vastaan Pyhän Hengen armolahjan. Aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyvän kannattaa muistaa, että lapsena saatu kristillinen kaste (”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” sekä tietysti vettä käyttäen) on riittävä, eikä sitä toimiteta toistamiseen. Tällainen henkilö liitetään ortodoksiseen kirkkoon ainoastaan katumuksen sakramentin ja mirhavoitelun kautta. Tämä mirhavoiteella voitelu on ortodoksisen kirkon konfirmaatio, vahvistus, jossa jo muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta tulee  täysivaltainen (mutta ei äänivaltainen) seurakunnan jäsen. Mirhallavoitelussa pappi voitelee siveltimellä ristinmerkillä lapsen, kuten öljyvoitelussa. Tällöin hän käyttää kuitenkin mirhaöljyä, jonka on patriarkka siunannut Pyhän Hengen armolahjan välittämiseksi. Papin voidellessa mirhaöljyllä, hän sanoo joka kerralla ”Pyhän Hengen lahjan sinetti”. Ympärillä oleva seurakunta vahvistaa tämän sanoen jokaisen kerran jälkeen ”Amen”, joka tarkoittaa ”totisesti näin on”.


Ortodoksiseen perinteen kuuluu myös kirkottaminen. Kirkottaminen on juutalaisuudesta säilynyt perinne tuoda lapsi neljäntenäkymmenentenä päivänä temppeliin. Äidille ja lapselle annetaan näin synnytyksen jälkeen 40 päivää*) aikaa levätä ja olla hyvin omintunnoin poissa kirkosta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö jo aiemmin voisi tulla kirkkoon. Kirkottamisessa luetaan joitakin rukouksia, mutta sen pääpaino on Ehtoollisessa, johon seurakunnan uusi jäsen osallistuu ensimmäisen kerran ja ensimmäisten joukossa. Jos kummi on paikalla, niin hänen tehtävänä olisi viedä lapsi vastaanottamaan Ehtoollista. Kirkkoon tuomisen merkitystä ei sovi väheksyä, sillä se on myös usein seurakuntalaisten ja seurakunnan uuden jäsenen ensikohtaaminen. Seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta jäsenestään. Aiemmin itse kastetoimitus oli erottamattomassa yhteydessä liturgiaan. Joissakin seurakunnissa onkin pyritty elvyttämään kasteliturgiaa, jossa nimensä mukaisesti kaste toimitetaan liturgiassa. 

*) Monesti vasta itse kastekin toimitetaan yli 40 päivän kuluttua synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen soveltanut tässä 40 päivän perinteessä sitä, että kasteen jälkeen lapsi pitää tuoda 40 päivän sisällä kirkotettavaksi ja osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta.
 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

"Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan"




Meidän on helppo käsittää sana ”puhdas” sen arkisessa merkityksessä. Juutalaisuudessa ulkoisella puhtaudella oli erittäin suuri merkitys. Mooseksen laki piti sisällään lukuisia puhtaussäädöksiä, joita erityisesti fariseukset ja lainopettajat noudattivat hyvin tarkkaan. Esimerkiksi Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo siitä, kuinka pappi ja leeviläinen periaatteessa JOUTUIVAT kulkemaan tienposkessa makaavan ryöstetyn miehen ohi, etteivät he olisi rikkoneet puhtaussäädöksiä. Epäpuhtaina he eivät näet olisi voineet astua viikkoon temppeliin, jossa he kumpikin työskentelivät. Kristuksen vertaus ei ollut tuulesta temmattu, sillä juuri näinhän lainopettajat toimivat. Erityisesti puhtaus- ja sapattisäännösten näennäinen rikkominen sai Kristuksen ja lainopettajat moneen otteeseen törmäyskurssille.

Kristus kuitenkin tässä kohden korostaa ihmisen sisäistä puhtautta, jota sana ”puhdassydäminen tarkoittaa”. Juutalaisuudessa kaikki huomio oli niin vahvasti kiinnittynyt ulkoisiin asioihin, jolloin sisäisiä asioita suoraan sanottuna laiminlyötiin. Kristus on sanonut tästä samasta asiasta esimerkiksi seuraavasti:
"Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi!
Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä. (Matt. 23: 24-28)

Aina kun puhumme uskonmukaisesta elämästä, siitä voi virheellisesti tehdä tapauskontoa, jossa ulkoiset asiat sanelevat kaiken. Silloin ei pohdita asioiden merkitystä ja hyödyllisyyttä, vaan tehdään asiat sokeasti sen vuoksi, että ”näin täytyy tehdä”. Tuolloin uskonnosta voi tulla pahimmassa tapauksessa ulkoinen suoritus, vailla sisäistä merkitystä. Jos koko uskonnon ydin perustuu rituaaleihin ja kulttiin, niin se voi jäädä lopulta hyvin ontoksi. Kaiken toiminnan perusta löytyy pintaa syvemmältä. Esimerkiksi liturgia ei ole pelkkä ulkoinen toimitus, vaan siihen sisältyy syvällinen teologinen ulottuvuus, joka kantaa mukanaan koko ortodoksisen kirkon Traditiota.

Ihmisen ulkoinen toiminnan perustana on sydän, joka määrittelee käytännössä kaiken. Sydämellä ei tarkoiteta pelkästään ihmisen tunteita, vaan tämä  on ymmärrettävä paljon laajemmin. Ihmisen sydämeen ja sisimpään kuuluvat tunteiden lisäksi ihmisen ajatukset ja tahto. Eli kaikki ne asiat, jotka lopulta määräävät meidän koko toimintaamme. Jos ihmisen sydän ei tältä osin toimi puhtaasti niin se heijastuu myös tunteisiin, ajatuksiin ja koko ihmisen tahtotilaan. Ihminen pystyy tekemään ulkoisia asioita omien tunteiden ja jopa tahtonsa vastaisesti. Ymmärrämme kuitenkin hyvin sen, että epäaito ja vailla todellista motivaatiota oleva toiminta ei voi kantaa hyvää hedelmää.

Miten sitten voimme määritellä sen, että ihminen ei ole sydämeltään puhdas? Mikä tekee ihmisestä sisäisesti epäpuhtaan? Voimme ajatella tätä esimerkiksi niin, että ihminen tekee asioita, joiden taakse kätkeytyy jotain vilpillistä tai vääränlaista oman edun tavoittelua. Joku saattaa esimerkiksi auttaa toista ihmistä, mutta hän tekee sitä ainoastaan sen vuoksi, että saisi tältä vastapalveluksen. Tämä on vähän kuin ”perintöä odotellessa” – tilanne, jossa toista autetaan hymyssä suin, mutta ainoastaan suuren perinnön toivossa. Tästä teemasta on tehty monia sketsejä, mutta varmasti tämä toimii myös hyvänä esimerkkinä.
Kaikenlainen tekopyhyys on myös sydämen epäpuhtautta. Jos ihminen paastoaa, rukoilee ja antaa almuja  ainoastaan näön vuoksi, niin hän ei silloin toimi puhtaasta sydämestä. Toki almujen antaminen hyödyttää saajaa, joten ei se siinä mielessä ole turhaa. Tekopyhyydessä annettu almu ei kuitenkaan rikastuta antajan taivaallista aarreaittaa, joka täyttyy ainoastaan sellaisella toiminnalla jonka perustana on rakkaus. Kristinuskossa ihmisen toiminnan lähtökohtana tulisi aina olla rakkaus. Mikäli tuota rakkautta ei ole, niin silloin esille nousee itsekkyys ja oman edun tavoittelu, jota voi lyhyesti kuvata juuri sydämen epäpuhtaudeksi.

Puhdassydämisyyden palkkana on Jumalan valtakunnan näkeminen. Kristuksen yksi keskeisimmistä opetuksista oli se, että ihmisen tulee uudistua nimenomaan sisältä päin. ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3) Esimerkiksi kaste oli juutalaisuudessa enemmän ulkoinen puhdistautumismeno. Kristus antoi sille kuitenkin täydellisesti uuden merkityksen. Kasteessa ihminen liittyy Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja hänestä tulee samalla uusi ihminen, joka on Kristuksen puolella.

Puhdassydämisyyteen liittyy se, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä. Ihminen näkee ja ymmärtää asioita tällöin aivan uudella tavalla. Apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti:
Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet. Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.
Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla.
Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.
Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.” (1.Kor. 2:9-15)

Ilman puhdassydämisyyttä ihminen menettää myös kyvyn nähdä Jumalallisia asioita. Oikeastaan tämä selittää juuri sen, että miksi epäusko estää ihmeiden tapahtumisen. Ihminen ei näe Jumalaa ja tämän vuoksi hän ei enää näe Jumalan meille tekemiä ihmeitä, koska ihminen on menettänyt näkökykynsä. Kristus on sanonut, että ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista (kts. Luuk. 16:31)

Me voimme tässä kohden tutkia mitä tapahtuu kun ihminen ei halua, eikä kykene näkemään Jumalaa. Kristuksen ihmeet jäivät hänen omassa kotikaupungissa Nasaretissa vähäisiksi juuri tämän takia. Evankelista Markus sanoi, että  Kristus ei pystynyt tekemään ihmeitä, sillä ihmiset eivät suostuneet tunnustamaan Hänen jumalallisuuttaan. He näkivät hänet ainoastaan tavallisena työmiehenä, jolla ei ollut heidän käsityksen mukaan kykyä opettaa, saatikka parantaa. Ollessaan Nasaretissa Jeesus sanoi: Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan.’ Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa; vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti.” (Mark. 6:4-6)

Meidän ei tarvitse tässä kohden ryhtyä kyseenalaistamaan Kristuksen jumalallista voimaa ja sitä, etteikö hän olisi voinut parantaa ihmisiä heidän epäuskostaan huolimatta. Ehkä tämä tulisikin ymmärtää niin, että ihmisten epäuskon vuoksi Kristuksen ihmeteot olisivat jääneet vaille todellista merkitystä. Epäuskoinen ihminen ei näet olisi kyennyt ymmärtämään ihmettä ja hän joko kieltäisi sen kokonaan tai sitten näkisi Kristuksen jonkinlaisena taikurina tai ihmisten viihdyttäjänä. Tämä taas ei ollut Kristuksen toiminnan tarkoitus ja juuri tämän vuoksi hän myös kieltäytyi paholaisen ehdotuksesta, jossa hänen olisi pitänyt hypätä temppelin harjalta alas vahingoittumattomana. Jumala ei tullut ihmiseksi viihdyttääkseen epäuskoista kansaa, vaan vahvistamaan niitä, joilla mahdollisuus kehittyä uskossaan, esim. Sakkeus, sadanpäällikkö, Jairus ym.

Kristus tuli maailmaan pelastamaan ja auttamaan, mutta ne jotka kieltäytyivät näkemästä Hänen jumaluuttaan kompastuivat omassa hengellisessä sokeudessaan. Kristus todellakin oli tuo kulmakivi, josta apostoli Pietarikin on sanonut seuraavasti:
Sanotaanhan Raamatussa: -- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan". Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin.” (1.Piet. 2:6-8)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuosta Kristuksen toiminnasta kotikaupungissaan oli se, että hän sananmukaisesti oli hämmästynyt ihmisten epäuskosta. Kristus Jumalan Poikana ei ollut kuka tahansa, mutta siitä huolimatta hän myös ihmisenä osoitti inhimillisiä tunteita ja tässä kohden hän oli hämmästynyt. Kristus kuvataan hämmästyneeksi myös silloin, kun sadanpäällikön palvelija pyysi Kristusta parantamaan palvelijansa etäisyyksien päästä pelkällä sanalla: ”Tämän kuulleessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ’Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”. (Matt. 8:10)
Kristus hämmästyi epäuskosta, mutta hän oli myös hämmästynyt erittäin vahvasta uskosta.

Puhdassydämisyys tekee ihmisestä sellaisen, että hän kykenee osoittamaan vilpitöntä rakkautta toisia kohtaan. Puhdassydäminen ihminen haluaa myös avoimin mielin kohdata Kristuksen. Juuri rakkaus ja avoimuus avaavat ihmisen silmät näkemään Jumalan ja Hänen voimalliset tekonsa.

torstai 15. marraskuuta 2012

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan"


Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen? Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.
 
Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli osoittamaan armoa toiselle, vaikka hän olisi itse saattanut eniten myötävaikuttaa omaan tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi.
Armahtaminen on kuitenkin pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta, että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken armon lähimmäisiltään.

Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa, mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä: ”Herra armahda!

Evankeliumista löydämme monta Kristuksen opetusta, jotka liittyvät armahtamiseen ja siihen, että miten se vaikuttaa suhteeseemme Jumalaan. Lähtökohdat kuitenkin vaihtelevat opetuksesta riippuen.
Ensimmäisenä voimme tutkia Vuorisaarnaa, jossa Kristus opettaa:
Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän mukaan Jumala armahtaa ihmistä samalla mitalla, miten ihminen armahtaa lähimmäisiään. Tämän kohdan tulisi suoraan sanottuna pelottaa meitä kaikessa sen oikeudenmukaisuudessaan. Jos ihminen mielessään sanoo, että ”tuolle ihmiselle en koskaan anna anteeksi”, niin sillä samalla hetkellä hän rakentaa muurin itsensä ja Jumalan armahtavaisuuden välille!

Samalla tavoin Isä meidän – rukouskin on hyvin vakava rukous, sillä jos me rukoilemme anteeksiantoa Jumalalta samassa suhteessa miten me itse annamme anteeksi. Jos sitten emme jostain syystä anna anteeksi lähimmäisillemme, niin pidätämme myös anteeksiannon itseltämme. Isä meidän – rukous onkin eräs liturgian huipentuma ennen Ehtoolliseen osallistumista. Siinä me rohkenemme todeta, että kaikki on kunnossa suhteessa lähimmäisiimme. Mikäli asia ei ole näin, niin silloin ei voi muuta kuin ihmetellä kylmäpäisyyttämme ja toisaalta pohtia sitä, että koituuko tämä kaikki siunaukseksi. Rukous ja Ehtoollinen vaikuttavat aina, oli ihminen kuinka välinpitämätön tahansa. Kysymys kuuluukin, että vaikuttaako se tällöin myönteisesti. Siunaus voi näet muuttua myös tuomioksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys on kuitenkin hyvin oikeudenmukaisesta asiasta, jossa me itsemme määrittelemme omalla toiminnallamme kaiken.

Lähtökohdat armahtavaisuuteen voivat olla joissakin tapauksissa erilaiset, vaikka pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Edellä jo viitattiinkin Kristuksen vuorisaarnan opetukseen, jossa saamme samalla mitalla anteeksi Jumalalta, mitä kykenemme antamaan anteeksi lähimmäisillemme. Mutta Kristus on esittänyt myös vertauksen kelvottomasta palvelijasta, joka sai ensin hyvin suuren velan anteeksi (Matt. 18:23-35). Siinä Jumala oli anteeksiantamuksessa aloitteentekijä, josta ihmisten tuli ottaa mallia. Vertauksessa tuo anteeksiantamus  ikään kuin mitätöitiin, kun palvelija ei kyennyt toimimaan oikealla tavalla ja antamaan anteeksi kanssapalvelijalleen. Kristus on monessa kohden antanut mallin siitä, että miten meidän tulisi toimia suhteessa lähimmäisiimme. Ihmisellä ei yksinkertaisesti voi olla veruketta siinä, että mitä hänen tulisi tehdä. Kysymys ei ole tiedon puutteesta, vaan tahdosta.

Vaikka Isä meidän – rukousta on syytä käsitellä aivan omana kokonaisuutena, niin kenties tässä kohden voisi selventää juuri sitä kohtaa, jossa puhutaan velan anteeksi antamisesta. Edellä mainitussa vertauksessa kyse oli siis nimenomaan palvelijan velasta. Hän ei ollut vääryydellä ottanut rahoja, vaan yksinkertaisesti lainannut. Ja nämä velat hän sai anteeksi. Evankelista Matteus käyttää tässä kohden sanaa οφειληματα, mikä tarkoittaa sananmukaisesti juuri velkaa. Evankelista Luukas on muotoillut tämän niin, että kyse on sekä synnistä, että velasta: ”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.” (Luuk. 11:4) Ev. lut. kirkossa käytetään Isä meidän – rukouksessa sanaa rikkomus ("--niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"). En tässä kohden ryhdy pohtimaan näiden sanamuotojen erojen taustoja. Kenties velka sana on yhdistetty niin voimakkaasti juuri rahaan, että rikkomus on nähty sopivampana ilmaisuna.

Ortodoksisessa kirkossa käytetään kuitenkin sanaa VELKA, jota meidän ei lopulta ole tarpeen ryhtyä muuttamaan. Mutta miten meidän on tämä sitten ymmärrettävä, kun kyse ei tietenkään voi olla vain rahasta? Mitä me olemme velkaa Jumalalle?
Lyhyesti voisi sanoa, että koko elämämme on yhtä lainaa, jonka Jumala on meille antanut. Jokaisesta elämämme päivästä meidän tulisi olla erittäin kiitollisia Jumalalle. Meillä on elämän velka, jota hyvitämme Jumalan tahdon mukaisella elämällä.
Jos me pohdimme vielä sanaa rikkomus, niin siitähän selviää oikeastaan sillä, että emme toimi väärin, jolloin kaikki on hyvin. Mutta tämä antaa mahdollisuuden sille, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Velkahan taas ei lyhene tekemättömyydellä, vaan se edellyttää jatkuvaa toimintaa ja takaisinmaksua. Jälleen kerran voimme palata tässä kohden tuohon Kristuksen voimalliseen toteamukseen: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä  tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Ihmisellä on velvollisuus toimia tietyllä tavalla. Periaatteessa kyse on siitä, että ihmisen on toimittava hyvin. Hänen on oltava hyvä ihminen ja juuri Jumalan tahdon mukainen elämä tekee ihmisestä hyvän. Meidän velkamme suurenevat sitä mukaan kun toimimme päinvastaisella tavalla. Nykypäivän kielikuvaa käyttäen: jokainen synti on uusi maksuhäiriömerkintä meidän taivaallisissa luottotiedoissamme.