Keskustelua kylliksi

Yritin tässä taannoin ryhdistäytyä ja lähteä ihan kympillä mukaan erääseen keskustelufoorumiin. Taustalla oli tietysti ajatus siitä, että voisin yrittää vastailla ihmisten kysymyksiin omalta näkökantiltani.

Keskustelu oli mielekästä siihen asti kunnes tajusin, että aina köytyy ihmisiä, jotka ovat kaivautuneet omien asenteidensa poteroihin, jolloin terve keskustelu muuttuu väittelyksi ja lopulta riidaksi.

Päätin lopettaa homman siinä vaiheessa, kun mieleeni alkoi nousta riidanhaluisia ajatuksia. Sopii tietysti miettiä, että miksi olemme niissä poteroissa ja haluamme pitää kiinni viimeiseen asti omista kannoistamme?

Kysymys taitaa olla uskosta. Ihminen on valmis taistelemaan viimeiseen asti silloin, kun hän uskoo, että hänen edustamansa asia on oikea asia. Eihän kukaan huuhaan takia viitsi paljoa vaivaa nähdä.

Mutta kuka on sitten oikeassa silloin, kun on paljon niitä jotka ajattelevat olevansa oikeassa? Voisi ajatella, että demokratian avulla enemmistö valitsee oiken vaihtoehdon.

Mutta meneekö asiat todella niin? Eihän meillä nytkään enemmistö vaikuta asioiden kulkuun. Lähes kaikkialla eniten asioihin vaikuttavat pienet, mutta sitäkin äänekkäämmät ryhmät tai jopa yksittäiset henkilöt.

Kysymys kuuluukin, että ovatko nämä henkilöt aina oikeassa? Kenties eivät, mutta enemmistöä eivät tällaiset asiat jaksa hetkauttaa, joten niinpä jatkakaamme samaan malliin.

Maailmanparannus ei sittenkään tapahdu keskustelufoorumeilla, vaikka me herkästi niin luulemme. Voihan siellä toki saada omaa itsetuntoa kohotettua monella eri tavalla. Mutta väittely ei ole minun alaani. Taidankin kuitenkin keskittyä enemmän taas tähän sooloiluun :)

Epäjärjestelmällistä lueskelua

Minulla on paha tapa poukkoilla aiheesta toiseen. Viime viikolla luin hyvin innostuneesti liturgian historiaa ja nyt tällä viikolla luen taas kirjoja, jotka liittyvät työssä jaksamiseen. Eipä sillä oikeastaan ole väliä, jos saan jotain aikaiseksi.

Luin erästä kirjaa, jossa on tutkittu papiston työssä jaksamista anglikaanisessa kirkossa. Muutamia asioita nousi esiin, jotka voivat vaikuttaa työn mielekkyyteen. Pistän ihan muuten vaan tämän listan tähän esille. Uskon, että sitä voi jossain määrin soveltaa muihinkin aloihin:

Hallinnollisen työn määrä

Ongelmat kirkkorakennusten ja muiden kiinteistöjen hoidossa

Ympäröivän kulttuurin ja ihmisten maallistuminen

Passiiviset seurakuntalaiset

Vapaaehtoisten ja luottamushenkilöiden puute

Vaikeuksia pitää vapaata

Vaikeuksia järjestellä lomia

Muiden kuin seurakuntalaisten pappiin kohdistuvat odotukset

Seurakuntalaisten odotukset pappia kohtaan

Määritettyjen tavoitteiden ja niiden saavuttamisen puute

Näkyvien tulosten puuttuminen

Seurakuntalaisten tai luottamushenkilöiden näkemyserot papin työstä

Muiden pappien / vertaistuen puuttuminen

Seurakuntalaisten / kirkossakävijöiden pieni määrä

Uupuminen

Oma taloudellinen tilanne

Seurakunnan taloudellinen tilanne

Avuttomuus tilanteissa, jotka koskettavat omia seurakuntalaisia (esimerkiksi työttömyys tai muut vaikeudet)

Koulutuksen puute (millä alalla sitä olisi tarvittu enemmän?)

Ekumeenisen yhteistyön puute

Ongelmatilanteet yksittäisten seurakuntalaisten kanssa

Epäilykset omista kyvyistä papillisessa tehtävässä

Ongelmat omassa perhepiirissä

Ongelmat tai vaikeudet suhteessa omiin esimiehiin

Vaikeudet liittyen omaan uskoon

Luen - olen siis olemassa

Päivityksiä tulee hieman harvempaan, mutta olen elossa. Lyhyt tilannepäivitys:

Talon on kuin myrskyn jäljiltä, mutta kyllä työn tuloksetkin alkavat hiljalleen näkyä. Yritämme selvitä kaaoksen keskellä.

Pakkasta on nyt -30...rupeaa meikäläisen talvikiintiö olemaan täynnä!!!

Tilasin juuri yli 1.500 sivua kirjoja liittyen liturgian historiaan. Nyt rupeaa olemaan jo niin paljon tekstiä, ettei sitä ikinä ehdi lukemaan. Pitää kuitenkin todeta, että aihe on harvinaisen mielenkiintoinen.
En nyt ryhdy kertomaan sen tarkemmin sitä, mitä olen saanut selville. Olen kyllä ihastunut siihen, miten jotkut liturgian tutkijat osaavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Olen lukenet Robert F. Taftin kirjaa Through Their own Eyes - Liturgy as the Byzantines saw it.

Hän on todennut tässä kirjassaan, että liturginen elämä oli aktiivista kaikkialla Bysantissa. Ihmiset eivät lokeroineet elämäänsä kirkolliseen tai maalliseen, vaan kaikki sulautui hyvin yksiin. Tämän vuoksi esimerkiksi kirkon ovien ulkopuolella tapahtui jatkuvasti kaikkea kirkollista, ristisaattoja yms.

Luostarilaitos toimi monessa suhteessa oikean opin pelastajana ja auttoi esimerkiksi taistelussa ikonoklasteja vastaan. Luostarilaitos varmasti yksinkertaisi keisarillisia mahtipontisia kirkollisia asioita, mutta samalla toimintaa pakattiin kirkon seinien sisäpuolelle tavalla, joka tuhosi myös alkuperäistä liturgista henkeä. Kirjoitan nyt lainauksen Taftin kirjasta:

"The secular clergy, unable to restore the complex rite of the Great Church in the aftermath of the Latin occupation (1204-1261), had no choice but to acquiesce in the monasticization of its offices. The end result was a more and more confined within the church building, and the great, public processions-- are replicated in reduced form to become a series of appearances of the sacred ministers from behind the iconostasis.

This compression of church life within the walls of eversmaller churches entailed not only changes of scale but also shift toward greater symbolization, as rites once of practical import lose their original purpose and perdure in reduced form, acquiring in the process symbolic interpretations often far removed from their roots" (Taft 2006, s.144)


Tästä samaisesta asiastahan Alexander Schmemann on kirjoittanut seuraavasti:

"Eukaristialiturgian selittäminen Kristuksen maanpäällisen elämän kuvaukseksi on keinotekoista jokaisesta, joka vähänkin tuntee liturgian historiaa, rukouksia ja rakennetta. Se on kuitenkin Bysantin ajoista saakka ollut suosituin ja hyväksytyin tulkinta ja tosiasiassa suoraan tuottanut liturgiaan kokonaisen sarjan lisäyksiä, jotka osaltaan ovat tuhonneet sen alkuperäistä rakennetta. Tulkinnan menestyksen selittää vain tietynlaisen liturgisen hartauden paine.” (Alexander Schmemann, Johdatus liturgiseen teologiaan 1994, s.78)

Turvaväli

Olemme yhä enemmän ajautumassa sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten etäisyys toisista on kasvamassa. Kysymys ei ole pelkästään henkisestä ja sosiaalisesta etäisyydestä, vaan myös fyysisestä etäisyydestä.

Tuossa jokin aika takaperin uutisissa oli juttu, siitä kuinka oppilaat kokevat opettajien koskettelun ahdistavaksi. Juttu oli otsikoitu vähän siihen malliin, että siitä sai erheellisen käsityksen, että suurin osa opettajista olisi jotenkin seksuaalisesti kieroja. (En tietenkään halua vähätellä sitä faktaa, että sellaisia yksittäistapauksia löytyy varmasti kaikista ammattikunnista)

Mutta ei minun nuoruudessani ainakaan ollut mitenkään omituista, että opettaja tuli selän taakse, katsoi mitä olin saanut aikaiseksi, puristi kevyesti hartiasta ja sanoi: "hyvin tehty!"

Ongelma on siinä, että ihmisten "turvaväli" on kasvanut. Valitettavasti, tässäkin tapauksessa kodin kasvatusympäristö on voinut vaikuttaa tähän suuresti. Jos lapsi ei saa osakseen halauksia tai läheisyyttä, niin hän tottuu siihen, että ihmiset eivät saa olla toisten kanssa tekemisissä. Ei edes niin, että joku vaikka halaisi tai taputtaisi olalle.

Kyllä itsellekin tulee välillä sellainen olo, että joskus lyhtypylvästäkin on luontevampaa halata, kuin jotain ihmistä, joka on tottunut tähän tiettyyn turvaväliin. Sen vuoksi pitää tarkoin harkita, että haluatko onnitella jotain ihmistä ihan halaamalla, vai riittäisikö sittenkin kädenojennus?

Henkisestä turvavälistä voisi puhua myös paljon. Ehkä tässä tilanteessa riittää toteamus, että oletusarvo tuntemattoman ihmisen kohdalla on nykyään "vihamielinen". Toisin sanoen, se tuntematon ihminen todennäköisesti lyö minua, joten on parempi etten tervehdi häntä, vaan jatkan matkaa pää kumarassa. Jos vastaan tulee selvästi ulkomaalainen ihminen, niin tällainen ajattelu ja toiminta tietysti moninkertaistuu.

Sikainlfluenssa tarjosi myös mukavaa nostetta tälle melkeinpä neuroottiselle turvavälille. Nyt ei tarvitse enää kätelläkään, kun jokin pöpö voi tarttua. Mitenköhän tälläinen suomalainen pientä nuhakuumetta pelkäävä "lyhtypylväs" pärjäisi josssain toisessa maassa, jossa kanssakäyminen on paljon avoimempaa ja läheisempää? - Kas, siinäpä kysymys!

Ajatuksia liturgiasta

Olen tässä kirjoitellut liturgiaan liittyviä juttuja. Homma rupesi ihan tosissaan kiinnostamaan. Tässäpä johdantoluku eräästä kirjoituksestani:

Kaikki kirkkomme jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Kaikkein keskeisin jumalanpalvelus on liturgia, jossa seurakuntalaiset osallistuvat Herran Pyhästä Ehtoollisesta. Liturgiaa voi kutsua täydelliseksi toimitukseksi, vaikka se onkin ajan saatossa muuttunut hyvin paljon. Alkukirjon aikana eukaristinen kokoontuminen tapahtui yksityisessä kodissa ja muutamia vuosisatoja myöhemmin liturgiaa toimitettiin jo suurissa kirkoissa, joiden loistokkuus on ollut vertaansa vailla. Monet seikat ovat muovanneet siitä lopulta sellaisen, millaisena me siihen osallistumme tänä päivänä.

Liturgian ulkoisten puitteiden kehitys ei ole kuitenkaan ollut pelkästään nousujohteista, sillä löydämme historiasta monia ajanjaksoja, jolloin sitä on toimitettu hyvin vaatimattomissakin olosuhteissa. Ajatellaan vaikkapa sotiemme jälkeistä Suomea 1950-luvulla, jolloin monissa paikoissa liturgioita toimitettiin yksityisissä kodeissa tai sitten kouluissa. Ulkoinen loistokkuus ja kauneus on ollut siitä kaukana, mutta se ei kuitenkaan ole tehnyt siitä vähemmän täydellistä. Noina aikoina liturgian sisäinen kauneus on noussut sen tärkeimmäksi piirteeksi. Voisi lyhyesti todeta, että eukaristia on ollut aina muuttumaton, mutta liturgia toimituksena on kokenut suuria muutoksia ja siinä on aina heijastunut ympäristön vaikutus sekä ajan henki.

Edellä mainitun valossa ymmärrämme varsin hyvin sen, että liturgia on sekä puitteiltaan, että kaavaltaan muuttunut jatkuvasti. Se on luonnollista, koska siinä heijastuu aina myös ihmiskunnan kehittyminen. Liturgian perimmäisenä tarkoituksena on saattaa ihminen siihen tilaan, johon Jumala hänet on tarkoittanutkin. Liturgia ei ole eristäytymistä tai pakenemista tästä maailmasta, vaan Jumalan valtakunnan todellistumista tässä ajassa. Liturgia liturgian jälkeen on sitä, että me emme pidä kaikkea itsellämme, vaan kannamme Kristuksen kirkkautta maailmaan.

Olisiko meidän syytä palata siihen tilaan, jossa liturgiaa toimitettiin kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana? Tämä ei luonnollisesti ole tarpeellista, sillä liturgiaa ei tule väkivalloin tai mielivaltaisesti muuttaa, vaikka pyrkisimmekin tekemään sitä hyvässä reformin hengessä. Voimme kuitenkin tunnustaa sen, että olemme ajan saatossa alkaneet peittää liturgian merkityksen kannalta hyvin tärkeitä asioita. Ennen kaikkea tarkoitan tällä nyt liturgian ymmärrettävyyttä. Jos kerran liturgia on yhteistä rukousta, niin silloin sen tulee olla kaikille ymmärrettävää ja selkeää. Rukouksen sanojen mukaisesti: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme, lausukaamme.”

Kävin piikillä

Alkuperäinen ajatukseni oli, etten ota mitään piikkiä. Koko sikainfluenssa alkoi tuntua suuresti liioitellulta epidemialta (lääkefirmojenko toimesta?). On tietysti totta, että se levisi laajalle jne, mutta onkos minkään muun pöpön taivalta seurattu näin suurennuslasin alla.

Joka tapauksessa, olin siis kallistunut sille linjalle, että maataan nyt viikko sängynpohjalla ja saadaan samalla vastustuskyky kenties koko loppuelämäksi. Vaimo ei kuitenkaan nähnyt järkevänä sitä, että kaikki muut meidän perheestä oli rokotetttu minua lukuunottamatta. Lisäksi vähintäänkin sosiaalinen ammatti melkeinpä edellytti piikin ottamista.

Viimeinen kommentti on varmasti totta. Pitää ihan myöntää, että olin lähestulkooon loukkaantunut siitä, että pappeja ei kutsuttu hoitohenkilökunnan kanssa samanaikaisesti piikille. Tässä kuitenkin työn puolesta kuljetaan sairaaloissa, hoitokodeissa, ihmisten yksityiskodeissa, tavataan ihmisiä virastossa, tapahtumissa ja tietysti kirkossa. Kuinka paljon enemmän tässä olisi vielä pitänyt olla toisten kanssa tekemisissä, jotta pikainen rokote olisi nähty tarpeelliseksi myös meille?

En tiedä sitten, että onko liian aikaista sanoa: loppu hyvin, kaikki hyvin. Olkavarsi on hieman arka, mutta muutoin rokotteesta ei ole tullut sen kummallisempia lieveilmiöitä. Nyt jäi vaan selvittämättä se, että olisiko noin 10 vuotta sitten sairastamani A-virus suojannut minut tältä pöpöltä?

Kenen varpaille astut?

Mielenkiinnolla seuraan tapaus Niinistöä. Ja mistäköhän tämä johtuu? Enhän ole tunnetusti mikään suuri politiikan ystävä.

Asia kiinnnostaa siltä osin, että se osoittaa jälleen kerran sen, että asioiden oikaiseminen ja suoraan puhuminen ei kannata muualla kuin ruohonjuuritasolla (ja hyvä jos sielläkään).

Joku voisi epäillä Niinistön motiivieja ja sanoa, että mieshän vain kalastelee ääniä. Oli asia niin tai näin, niin joka tapauksessa aihe suututti monet eduskunnassa. Ihminen, joka yrittää karsia etuuksia ja tehdä säästöjä, ei siis enää nauti luottamusta.

Onhan se sellaista "omaan pesään kakkimista" karsia etuuksia itseltään. Mutta voisiko taustalla olla sittenkin vilpitön halua säästää ja ohjata rahaa parempaan tarkoitukseen? Voiko paatunut poliitikko ylipäätänsä mennä ehdottamaan jotain tuollaista?

Yritän itse ajatella tässä tapauksessa myötämielisesti. Kenties puhelinpylväässä riippuminen tsunamin pauhatessa alapuolella saa ihmisen kokemaan mielenmuutoksen. Sellaisen mielenmuutoksen, jossa hän tajuaa, että ihmisen elämä pitää sisällään muutakin kuin etuuksia ja mukavuuksia.

Vanhat piirretyt ja muut efektit

Tässä olen joutunut aika ajoin olosuhteiden pakosta katsomaan tietokoneanimaatiolla tehtyjä lastenohjelmia. Melkein joka kerran on meinannut itku tulla. Mistä moinen ja mikäs nyt erottaa vanhan piirretyn uudesta?

Jostain kumman syystä nämä tietokoneella tehdyt piirrettyjen hahmot vain liikkuvat yhtä sulavasti kuin astronautit avaruuskävelyllä. Jotenkin tulee mieleen myös kaasuilmapallo, josta alkaa puhti olla poissa. Se jotenkuten kohoaa, mutta hyyyyvin hyyyyyviiin hitaaaaaasti...



Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Mikki Hiiren Playhouse tai sitten uudet Nalle Puhin ystävät, eli My friends & Winnie the Poo. Ensimmäisen kerran kun katselin kyseisiä tekeleitä, niin ajattelin, että nyt on jäänyt puolinopeus soittimesta päälle...

Nostan hattua Hayo Miyazakille, joka tekee vielä kunnon piireettyjä. Samoin kuuluu kiitos niille, jotka vääntävät Simpsoneja. Kyllähän se aivan erinäköistä jälkeä on.

Mutta puhutaan vielä näistä tietokonetuotoksista. Avaruuselokuvat ovat sen sorttisia, että tökeryys pilaa uskottavuuden. No joo, eihän avaruusleffojen nyt niin uskottavia tarvitse olla, mutta kauniin näköinen on aina parempi.

Mutta jatellaan nyt vaikka avaruusaluksia. Mielestäni esimerkiksi Star Wars - New Hope, joka tehtiin vuonna 1977 pienoismalleja käyttäen, näyttää paljon siistimmältä kuin Babylon 5, jonka "ulkoilmaotokset" näyttävät suurin piirtein 386 PC:llä tehdyiltä. Tietokone on varmaan nykyisin helpompi työväline, mutta pakkoko laadulla on leikkiä. Tietokoneella saadaan uskomattomia asioita aikaiseksi, jos nähdään tarpeeksi vaivaa. Tässä suhteessa olen siis vanhan koulukunnan edustaja...