Työhyvinvoinnista, otsikoinnista ja uskontoallergiasta

Olen vilpittömän iloinen siitä, että ystäväni Jaakko Vainio sai tehtyä pro gradu - tutkielman erittäin tärkeästä aiheesta, eli papiston työhyvinvoinnista. Tässä on linkki Ortodoksi.netin sivuille, jossa on referaatti tästä työstä. Suosittelen lukemaan tuon referaatin vaikka heti (jos et ole sitä vielä lukenut) ja palaamaan sitten takaisin tähän blogiini.

Tällainen tutkimus on tavallisia työhyvinvointikyselyitä huomattavasti syvällisempi tapa selvittää mahdollisia ongelmia. Uhraahan yksi asiaan perehtyvä ihminen tähän tutkimukseen satoja työtunteja analysoidessaan tuloksia eri näkökulmista ja käyttäen työvälineinä muita alan tutkimuksia ja  kirjallisuutta.
Tavallisen työhyvinvointikyselyn tulokset ovatkin pelkkää raaka-ainetta tutkimukselle, jonka laittaminen jonkun konsulttifirman toimesta graafiseen muotoon ei vielä paljoa auta. Siksi iloitsenkin siitä, että tällainen tutkimus on nyt tehty ja sen on saanut myös ansaittua julkisuutta.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt toistaa tai referoida tutkimusta tai saivarella jostain asiasta tai sen puuttumisesta. Mieleeni on kuitenkin ihan tässä kuluneen vuoden aikana noussut joitakin asioita, joiden olen huomannut vaikuttavan papin työhyvinvointiin. Tätä aihetta sivuten kirjoitinkin tuossa jokin aika takaperin blogikirjoituksen "Yhteiskunta kristityn tukena..tai taakkana" - LINKKI

Yhtä lailla tuo yhteiskunta tai ympäristö voi olla taakkana juuri papille, joka epätoivoisesti yrittää tehdä työtään. Jos katsomme esimerkiksi sitä että missä valossa kristillisyyttä on mediassa käsitelty, niin kyllä siinä tahtoo paha mieli tulla. Positiivisia ja neutraaleja uutisiakian on (se on minulle ihan käytännössä todistettu), mutta kyllä ne negatiiviset asiat jäävät päälimmäisenä mieleen.
Haluan vielä korostaa, että en koe raskaana pelkästään niitä uutisia, jotka käsittelevät kielteisesti ortodoksista kirkkoa, vaan ylipäätänsä kristillisyyttä. Toki epäkohdista tulee uutisoida, mutta kyse on enemmänkin otsikoinnista kuin sisällöstä. Kannattaa vilkaista tätä puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallion kirjoitusta siitä, miten paavin haastettelu osattiin "hienosti" otsikoida meillä Suomessa. Kyllä tuossa väkisin tulee sellainen olo, että median tarkoituksena on saattaa kristillisyyttä todellista huonompaan valoon.

Ja on sanomattakin selvää, että tuollaiset otsikot kuluttavat tätäkin pientä pappia. Toinen papin työhyvinvointiin liittyvä asia on kansliapäällikkö Jukka Keskitalon lanseerama käsite "uskontoallergia", joka tuntuu voimistuvan päivä päivältä meillä Suomessa. Onko se pelkän maallistumisen seurausta, vai onko kyse lopulta suoranaisesta uskonnonvastaisuudesta? Joka tapauksessa uskontoallergia on hyvin kuluttavaa, sillä käytännössä se murentaa yhteiskunnallisesti juuri sen työn arvostusta ja merkitystä, jota tämäkin pappi yrittää tehdä. Olen niin monessa kirjoituksessa jo maininnut uskontoallergisista piirteistä, etten nyt lähde käsittelemään sitä syvällisemmin.

Eräs työhyvinvoinnin peruspilareista on se että työntekijä tiedostaa, että hänen työllään on merkitystä ja sitä arvostetaan. Miten nämä huolella valitut otsikot tai voimistuva maallistuminen vaikuttaakaan kirkon työntekijään? On puhuttu siitä, että meillä Suomessa kristillisyys käy jatkuvaa puolustustaistelua maallistumista vastaan. On yhä vaikeampaa tuoda vapaasti ja luontevalla tavalla esille kirkon näkemyksiä tai edes keskustella niistä rakentavasti.
- Se siitä uskonnonvapaudesta!

Mutta kaiken tämän valittamisen keskellä haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että aktiiviset seurakuntalaiset ovat papille hyvä voimavara. Kun pappi ryhtyy toimittamaan jumalanpalvelusta, niin jokainen kirkossa oleva ihminen vahvistaa käsitystä siitä, että en minä tätä työtä yksin taikka turhaan tee. Sillä on merkitystä kaikille näille ihmisille!

Jospa sitä pitäisi vain lopettaa uutisten (huonojen otsikoiden) lukeminen ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan seurakuntaan. Ehkä sitä unohtaisi senkin, että Suomea vaivaa tuo uskontoallergiakin...

Suomalainen työmoraali

"Vuonna 2007 mielenterveyden häiriöt kattoivat 22 prosenttia maksetuista sairauspäivärahoista. Kuitenkin vain alle kolmannes masentuneista jäi kahden vuoden seuranta-aikana vähintään kaksi viikkoa kestävälle sairauslomalle ja poissaolojakso kesti harvoin enempää kuin kaksi kuukautta, osoittaa Työterveyslaitoksen tutkimus. Sairauspoissaoloon vaikuttivat mm. ikä, työnantajasektori, työsuhteen pysyvyys, terveydentila ja oma näkemys tulevasta työkyvystä." (Työterveyslaitoksen tiedote 54/2009, julkaistu 21.9.2009, linkki)

Edellä oleva ei ole mitenkään uusi tieto. Tai oikeastaan tässä on monta asiaa, jotka vahvistavat käsitystä suomalaisesta "hullusta" työmoraalista.
Ensimmäinen fakta on tietysti se, että masennukset ja loppuunpalamiset ovat arkipäivää. Tästä voimme kiittää yhä tulosvastuullisempaa ja tuottavampaa työpolitiikkaa. Siihen liittyy esimerkiksi tuottavuuden nimissä tehdyt irtisanomiset, jonka seurauksena yksi ihminen alkaa tehdä 2-3 ihmisen työt.

Toinen fakta on tietysti se, että vielä nykyäänkin koetaan jotenkin häpeälliseksi myöntää se, että ihminen voi olla väsynyt tai stressaantunut. "Mitä työkaveritkin ja asiakkaat ajattelevat, jos olen sairauslomalla? Pitävätköhän ne minua hulluna ? En ikinä saa ylennystä jos nyt jään sairauslomalle."

Tähän työmoraaliin kuuluu pakonomainen tarve pitää vahvaa julkisuuskuvaa yllä. Ihminen voi olla henkisesti romahtamispisteessä, mutta töihin mennään siitäkin huolimatta. Toinen tyyli on hoitaa hommat zombiena, eli työpaikalla on elävä kuollut, joka mekaanisesti hoitaa tarvittavat hommat. Tätä pahaa oloa ja turhautumista voidaan hoitaa esimerkiksi lyhyellä ja tehokkaalla, viikonlopun kestävällä ryyppyputkella. Siinä unohtuu pahimmat työmurheet ja v-mäinen esimies. Maanantaina työpaikalla on sitten krapulainen zombie, eli elävä kuollut, joka toivoo olevansa kuollut.

Miten sitten aikaisempina vuosina on selvitty työstressistä? Ensinnäkin tahti oli inhimmillisempi ja tekijöitä oli enemmän. Arjen ja pyhän ero oli tuolloin myös selkeämpi. Viikonloppuna tai vapaapäivinä todellakin levättiin ja oltiin erossa töistä. Nykyään kännykät ja sähköposti pitävät ihmisen mukavasti kiinni työssä myös vapaa-aikana.

Mikä sitten lääkkeeksi? Sekin nyt auttaa, että ihminen osaa hakeutua ajoissa hoitoon ja työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeään työnohjaukseen (mikäli työnantaja on tällaisen mahdollisuuden suonut). Nämäkin ovat itse asiassa oireiden korjailuja, mutta eivät todellisen alkusyyn poistajia. Kukahan voisi sanoa kaikille maailman yritysjohtajille tehokkaalla tavalla, että tuottavuus ei saisi käydä ihmisen työssäjaksamisen ja mielenterveyden edelle!

Olenko korvaamaton?

Varmasti jokaisella meistä on jonkinmoisia maailmanparannushaaveita. Niin myös minulla. Haluaisin jollain tavalla auttaa siinä, että kirkkokunnassamme työssäjaksaminen ja työhyvinvointi paranisi. Loppuunpalaminen ja toisaalta täydellinen urautuminen eivät tee hyvää työyhteisölle. Miten yksittäinen ihminen siinä voi sitten auttaa?

Ajattelisin näin, että varmasti löytyy työelämään liittyviä epäkohtia joita pitää korjata, mutta varmasti on omissa asenteissamme myös parantamisen varaa. Yksi asia on se, että voisimme luopua ajattelusta, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina.

Tämä korvaamattomuuden tunne yllättää yleensä normaalin työajan ulkopuolella, jolloin tulee pakottava tarve tehdä työasioita, koska kukaan muu ei siihen kuitenkaan kykene. Myös loma-ajat ovat otollista aikaa, jolloin lähes pakonomaisesti on tehtävä jotain työhön liittyvää ja mahdollisuuksien mukaan käydä myös työpaikalla varmistamassa, että sijainen nyt varmasti osaa hoitaa hommansa oikein.

Ihailtavaako työmoraalia, vaiko hullun hommaa? Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ihan sen vuoksi, että ei ole terveen ihmisen merkki jos työ hallitsee elämää liiaksi. Meidän tulee pystyä antamaan aikaa itsellemme ja perheellemme ja luottaa siihen, että työasiat hoituvat (tai odottavat meitä) silloinkin kun olemme vapaalla. Onko meiltä karkaamassa todellisen rauhoittumisen kulttuuri ja tilalle on tullut suorituskeskeisyys, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina?
Lainaan taas kerran ystäväni Jaakon sanontaa: "Pistä sormi vesilasiin ja ota se sieltä pois. -Jäikö sinne reikä?". Tuskinpa vain... kyllä joku aina pystyy hoitamaan asioitamme, kun vain annamme hänelle tilaa työskennellä.