Taloudellinen hyöty edellä

Otsikoissa on ollut taas viime aikoina paljon ikäviä uutisia. Viimeisimpänä joidenkin hoivakotien kurja tilanne. Nämä ikävät uutiset eivät ole kaikessa kauheudessaan tulleet ainakaan minulle yllätyksenä. Syy on hyvin yksinkertainen: Siellä missä halutaan ainoastaan ajatella mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä, niin hintana on silloin laadun heikkeneminen.

Tässäkin tapauksessa yhtälö on ollut yksinkertainen: vähennetään henkilökuntaa, jotta saadaan säästöjä ja vajaalla henkilökunnalla palvelun laatu heikkenee.

Ja tätä samaa selkeää kaavaa on toteutettu hyvin monissa paikoissa. Esimerkiksi monissa virastoissa ja liikelaitoksissa henkilökunnan vähennys näkyy siinä, että asiakaspalvelun laatu heikkenee. Jos soitat vaikka puhelinneuvontaan, niin jonottamisen lisäksi saatat saada lukuisia kannustuksia hoitaa asiaa omatoimisesti verkkopalvelujen kautta. Tämä “tee se itse” - neuvo on  ihan tuttua monissa muissakin paikoissa.

Valitettavasti ikääntyneempi väestö ei tästä neuvosta saa paljoa iloa. Ja ei se verkkopalvelujen käyttö ole kiinni pelkästään iästä tai nettitaidoista. Kyllä minäkin tietyissä asioissa haluan henkilökohtaista palvelua ja vastauksia sellaisiin epäselviin asioihin joihin ei löydy selkeitä ohjeita netistä.

Asiakaspalvelun heikkeneminen aiheuttaa turhautumista. Aivan samalla tavoin kuin VR:n tai Postin myöhästelyt. Näiden kahden firman maine on aika hyvin kärsinyt viimeisten vuosien aikana. Uskaltaisin väittää, että syy tähän voi liittyä näihin säästöihin (eli henkilövähennyksiin) ja nimenomaan siihen, että puksutetaan eteenpäin taloudellinen hyöty edellä. Junien myöhästelyissä ihmisillä on tapana hokea, että “talvi yllätti” tai että “ennen vanhaan kalusto oli luotettavampaa”. Kenties näin, mutta siihen liittyy myös se yksinkertainen asia, että vaihdevikoja tai muita kalusto-ongelmia ei tulisi niin paljoa jos olisi tarpeeksi henkilökuntaa huoltamassa ja hoitamassa niitä. Sama periaate pätee katujen kunnossapitoon yms. Kovia talvia on ollut ennenkin ja jos kerran ilmastonmuutoksen tuomat lumisemmat talvet kerran tiedostetaan, niin silloin pitäisi kalustoa ja henkilökuntaa lisätä. Kyse ei ole yllätyksistä vaan säästöistä, jotka taas aiheuttavat laadun heikkenemistä.

Näiden edellä olevat ongelmat aiheuttavat ensisijaisesti turhautumista, mutta hoivakotien resurssipulat taas luovat hengenvaarallisia tilanteita. Ehkä siksi niistä keskustellaan nyt paljon vakavampaan sävyyn. Mutta vakavaan sävyyn keskustelu ei riitä, ellei palkata lisää ihmisiä hoitamaan näitä tärkeitä töitä. Säästöt nähdään yleensä ainoana vaihtoehtona siinä että pystytään olemaan kilpailukykyisiä. Jos suunta on tämä, niin mitä kaikkea on vielä luvassa?

Näen tässä kaikessa yhtymäkohdan evankeliumin opetukseen. Kristus on sanonut, että emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa (rahaa / omaisuutta) samanaikaisesti. Jumalan palveleminen on itse asiassa aina myös lähimmäisen palvelemista. Jos siis ihminen palvoo mammonaa, niin hän kääntää selkänsä silloin myös lähimmäisillensä. Eli jos halutaan enemmän taloudellista voittoa, niin se on aina joltain toiselta pois. Viimeaikaisten otsikoiden perusteella siis hoivakotien vanhuksilta pois. Vaikka tämänpäivän uskontoallergisessa yhteiskunnassa Kristuksen opetuksen esiintuominen on välillä hyvinkin vaikeaa, niin siitä huolimatta on pakko todeta se tärkeä asia: Jos noudattaisimme Kristuksen opetusta, niin tässä maailmassa olisi asiat paljon paremmin!

Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.

Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.

Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************

Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät

Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.

• Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 

Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: “Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana!” 

- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.”

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.

Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.

Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!