Mikä on liturgisen elämämme tila?
Jonkun mielestä se on täydellinen ja toisen mielestä ei lähellekään sitä. Ehkä suurin synti tänä päivänä on mitata asioita hyvin ulkoisesti. Jonkun mielestä täydellisyys toteutuu ainoastaan silloin, kun kaikki on tehty tarkalleen ohjekirjan mukaan ja kirkkokansa osaa toimia sotilaallisen yhdenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Mikäli jollakin on kanttia toimia toisin (useimmiten tietämättään), saa hän osakseen vähintään paheksuvia katseita.
Onneksi voin todeta, että henki on muuttunut hieman terveellisemmäksi. Ulkoisten asioiden suorittaminen ei olekaan itsetarkoitus, vaan olennaisin asia onkin se rukous. Hyvä niin, vaikka tämän asian suhteen parannusta on tehtävä vielä paljon.
Mutta edelleen kuuluu kysymys, että mikä on liturgisen elämämme tila?
Ehkä asiaa pitää lähteä tutkimaankin sisältä päin. Tarkoitan tällä sitä, että mitä jumalanpalvelus antaa ihmiselle? Ensimmäisenä voikin pohtia, että viihdynkö minä kirkossa?
Mikäs kysymys tuo nyt sitten oli? Jos ihminen tulee omaehtoisesti kirkkoon, niin eikös hän siellä myös viihdy?
Jos jumalanpalvelus toteutuu oikealla tavalla, niin kenenkään ei pitäisi haluta kirkosta pois. Olon pitäisi olla samanlainen kuin opetuslapsilla Taaborin vuorella: "Herra, on hyvä, että me olemme täällä". (Matt. 17:4) Ihminen pääsee kosketuksiin tuolloin pyhyyden kanssa, jolloin hän ei kerta kaikkiaan halua mitään muuta.
Valitettavasti tämä ei aina toteudu. Onko syy ihmisen, joka on saapunut paikan päälle enemmän vanhasta tottumuksesta ja siitä syystä, että jumalanpalvelus on asia mikä pitää suorittaa. Nyt hän sitten vilkuilee epätoivoisesti kelloa, kun palvelus on kestänyt viisi minuuttia pitempään kuin tavallisesti.
Kenties vika ei olekaan ihmisen asenteessa vaan tilassa. Jokin ikoni tai kenties penkki on väärässä paikassa. Kenties vika on toisessa ihmisessä. Jollakin on liian kirkkaat vaatteet, vaikka nythän on paasto. Joku kumartaa liian syvään, aivan liian teatraalisesti, tai sitten joku ei kumarra ollenkaan. Voi kauhistus sentään!
Vika on tietysti kuorossa ja kanttorissa. Itse voisin laulaa tuhat kertaa paremmin jos vain viitsisin. Tai itse asiassa vika onkin papissa, joka lukee välillä liian hitaasti ja saarnoissakin hän käsittelee asioita, jotka vaativat minulta aivan liian paljon.
Kaikki tietysti vaikuttaa kaikkeen, mutta ennen kaikkea siihen vaikuttaa meidän oma asenteemme. Sitä kannattaa pohtia ihan tosissaan...
