En ole omistanut digiboksia enää puoleentoista vuoteen. Eikä se ole kyllä harmittanut laisinkaan. Harvassa ovat ne tilaisuudet, joissa pääsen todistamaan, etten ole todellakaan menettänyt mitään. Tällainen tilaisuus kuitenkin koitti, kun olin vaimoni isovanhempien luona kylässä. Keskustelimme niitä näitä olohuoneessa ja taustalla pyöri jokin amerikkalainen sarja, jossa mässäiltiin onnettomuuksilla. Siinä lensivät kilpa-autot volttia, urheilukatsomossa oli joukkotappelu ja maastopyöräilijä vieri 50 metrin pudotuksen rotkoon. Tuota pyöräilijän onnettomuutta näytettiin monen monta kertaa, myös hidastettuna ja suurennettuna. Kylläpäs on ”mukavaa” kun tällaiset onnettomuudet on saatu tallennettua kaikkien katsojien mielenkiinnoksi ja iloksi. Kaikkea ne kännykkäkamerat ja muut pienet tekniset tallentimet tuovatkaan meidän eteemme.
Kysymys ei ole kuitenkaan vain yhdestä onnettomuuksiin keskittyneestä TV-sarjasta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Suurin osa kilpailuohjelmista ei keskity juhlistamaan voittajaa, vaan ennemminkin niissä hehkutetaan, kuinka joku häviää ja joutuu ulos kilpailusta. Enää ei siis valita kilpailun voittajaa, vaan valitaankin se henkilö, joka seuraavaksi putoaa pois. Tietysti, lopulta jäljelle jää se voittaja, mutta se taas ei jaksa ihmisiä pitkään kiinnostaa. Onko tämä sitä vahingoniloa?
Jos televisio tarjoaa onnettomuuksia ja tappioita, niin entäs lehdet sitten? Sanon tässä heti alkuun, että en ole ostanut iltapäivälehtiä viimeiseen neljään vuoteen, eikä sekään harmita ollenkaan. Pelkkä vilkaisu lööppeihin vahvistaa uskoani siitä, että lehtien sisältö on suunnattu sille suurelle yleisölle, jota kiinnostavat nimenomaan huonot uutiset. Kuinka usein lehtien otsikoissa muka loistavat hyvät uutiset? Valitettava tosiasia on näet se että, mitä traagisempi onnettomuus tai vastoinkäyminen, sen paremmin lehti myy.
Kenties kysymys ei ole tässä tapauksessa suoranaisesta vahingonilosta, mutta kyllä kielteiset asiat vaan kummasti jaksavat kiinnostaa ihmisiä. Mitä ihmiset sitten ajattelevat näitä lukiessaan? Päällimmäisenä voi olla kauhistus ja sen jälkeen hieman lohdullinen ajatus siitä, että ”hyvä ettei minulle käynyt niin”. Enää eivät riitä toimintaelokuvat, vaan nyt toimintaa pitää olla myös uutisissa tai muutoin ne eivät jaksa kiinnostaa. Kielteinen tai jollain tavalla dramaattinen julkisuus vetoaa ihmisiin paremmin. Onnistumiset ja ilon aiheet pääsevät suuriin otsikoihin yleensä vain silloin, kun ne liittyvät urheiluun.
Olen saanut myös omassa työssäni kokea sen, että kielteinen julkisuus kiinnostaa enemmän. Pari vuotta sitten pääkirkon lämmitys reistaili lähes päivittäin. Totesin tämän samaisen asian ohimennen YLE:n radiojumalanpalveluksen nauhoituksesta vastaavalle henkilölle, joka asenteli mikrofoneja kirkossamme. Ilmeisesti tieto seurakuntaamme kohdanneesta vastoinkäymisestä ylitti uutiskynnyksen, sillä heti alkuviikosta maakuntaradion toimittaja soitti minulle ja halusi tehdä näistä lämmitysongelmista jutun. Kysyin silloin, että eikö toimittajaa kiinnostaisi tehdä juttua enemmin jostain kirkollisesta tai hengellisestä asiasta? Vastaus oli kielteinen. Ymmärsin rivien välistä, että sellaiset asiat eivät liiemmin kiinnosta kuulijoita.
Johtopäätös: Huonot uutiset siis kiinnostavat enemmän kuin hyvät uutiset. Ainakin silloin kun ei ole kysymys itsestä tai omasta lähipiiristä. Jokaisen on kuitenkin syytä varautua pahimpaan, sillä kuolleisuus on edelleen tasan sata prosenttia.
