KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 28. joulukuuta 2019

Jumalansynnyttäjä

Kristuksen syntymäjuhlaan liittyy luonnollisesti Jumalansynnyttäjä. Olen laittanut tähän osan esitelmästäni, joka liittyy Jumalansynnyttäjään liittyviin kuvauksiin. Kuulemme niitä monissa kirkkoveisuissa, mutta monesti emme pysty yhdistämään niitä heti VT:n kertomuksiin.



Iloitse, Aadamin kirouksesta lunastanut Jumalansynnyttäjä! Iloitse, puhdas Jumalanäiti! Iloitse, palamaton pensas! Iloitse, kirkas valo! Iloitse, Jumalan valtaistuin! Iloitse, taivaalliset portaat ja portti! Iloitse, Jumalan asumus! Iloitse, keveä pilvi! Iloitse, Jumalan elävä temppeli! Iloitse, kultainen astia! Iloitse, louhimaton vuori! Iloitse häämaja ja juhlapöytä! Iloitse, Eevan vapauttaja!” (Ilmestysjuhlan eksapostilario)

Uusi Eeva
Kun Eeva tottelemattomasti söi kielletystä puusta, hän saattoi meille kirouksen, mutta Sinä, oi Puhdas, päästit hänet vapaaksi, kun synnytit Kristuksen, siunauksen esikoishedelmän.” (6.säv. sun. JS. kanoni 1.veisu)
Mariaa kutsutaan Eevan vapauttajaksi ja Uudeksi Eevaksi, koska neitsyt Maria onnistui kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan siinä, missä ensimmäinen Eeva epäonnistui. 

Jumalansynnyttäjää kutsutaan portaiksi. Tämä kuvaus tulee Jaakobin unesta, jossa hän näki maasta taivaaseen ulottuvat portaat, joita Jumalan enkelit kulkivat ylös ja alas (1.Moos. 28:10-22). Jaakob nimesi tuon paikan Beteliksi, joka tarkoittaa Jumalan asuinsijaa. Jumalansynnyttäjää kutsutaan portaiksi, koska hänen kauttansa Kristus tuli taivaasta maan päälle ja sen myötä ihmisille on annettu mahdollisuus päästä maasta taivaaseen. Tähän omalla tavalla liittyy pyhän Athanasios Suuren opetus: “Sana tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumaloitua”. Myös Jumalansynnyttäjän ja muiden pyhien puoleen kääntyminen rukouksissa auttavat meitä ikään kuin askelmien tavoin nousemaan lähemmäksi Jumalan valtakuntaa.

Jumalansynnyttäjää kutsutaan palamattomaksi pensaaksi. Siinä kuvaus viittaa  Moosekseen, joka näki Jumalan palavassa pensaassa, mitä eivät tulenliekit kuluttaneet loppuun. (2. Moos. 3:2) Kristus on tuo tuli, joka ei kuitenkaan polttanut kantajaansa, vaan säilytti sen turmeltumattomana.
Orjantappurapensas, joka muinoin paloi tulessa, mutta ei kuitenkaan kulunut, oli Sinussa tapahtuvan ihmeellisen salaisuuden ennuskuvana, sillä Sinä, oi Armoitettu, kaikkien ylistämä, tulet synnyttämisen jälkeenkin pysymään ainaisena Neitseenä.” (Ilmestysjuhlan kanoni 4.veisun toinen tropari).
Jumala valitsi Mooseksen pelastuksen välikappaleeksi, joka johdatti kansan pois Egyptin orjuudesta. Neitsyt Marian Jumala valitsi myös pelastuksen välikappaleeksi, jonka kautta kaikkien Pelastaja ja Vapahtaja tuli maailmaan.

Edellä olevan palamattoman pensaan tavoin tuli ja polttava kuumuus on nähty Jumalansynnyttäjän liittyvänä kuvauksena myös Danielin kirjan kertomuksessa kolmesta nuorukaisesta Babylonin pätsissä (Dan. 3:19-30). Tätä kuvaa esimerkiksi Kristuksen syntymäjuhlan kanonin 8.veisu seuraavasti: “Kastetta synnyttävä pätsi oli tavattoman ihmeen esikuvana, sillä se ei polttanut sisäänsä heitettyjä nuorukaisia. Niin ei jumaluuden tulikaan polttanut Neitsyttä, johon se sijoittui. Sen tähden ylistäen veisatkaamme: Koko luomakunta kiittäköön Herraa ja ylistäköön Häntä kaikkina aikoina.

Jumalansynnyttäjää kutsutaan temppeliksi, sillä juutalaisuudessa nimenomaan temppeli ja erityisesti Kaikkeinpyhin on Jumalan asuinsija. Jumalansynnyttäjästä tuli elävä temppeli, joka kantoi sisässään Jumalan. Koska Jumalansynnyttäjä on myös hän, jonka kautta Kristus tuli maailmaan, niin häntä kutsutaan myös temppelin portiksi. Useissa Jumalansynnyttäjän juhlissa luetaan ehtoopalveluksen toisena pariamialukuna kohta Hesekielin kirjasta (Hes. 43:27 - 44:4), jossa kuvataan sitä, kuinka temppelin itäinen portti pysyy, suljettuna ja sitä ei kukaan ihminen voi avata, koska Jumala on tullut siitä temppeliin. Jumalansynnyttäjän syntymäjuhlan eräs veisu (hypakoe) kuuluu näin:
Profeetta nimitti pyhää Neitsyttä suljetuksi portiksi, joka oli varattu yksin Jumalalle. Sen kautta kävi Herra, sinettejä murtamatta tuli siitä ulos kaikkein Korkein. Hän on lunastanut meidän elämämme turmeluksesta.

Jumalansynnyttäjää kutsutaan temppelin ja sen portin lisäksi myös niiden esineiden nimillä, joita temppelissä säilytettiin:
  • Kultainen mannaa sisältäväksi astia. Israelilaiset saivat erämaavaelluksensa aikana Jumalalta ravinnoksi mannaa. He kysyivät Moosekselta, että mitä se oli, johon Mooses vastasi: ”Se on leipää, jonka Herra on antanut teille ruoaksi.” (2.Moos. 16:15) Tähän tapahtumaan liittyen Kristus viittasi itseensä sanoessaan: ”Minä olen elämän leipä.” (Joh. 6:35). Jumalansynnyttäjä on se astia, joka kantoi itsessään Kristusta, elämän leipää.
  • Suitsutusastia viittaa siihen, että muutoin polttava ja monet asiat hävittävä tuli ei kuitenkaan hävitä sitä astiaa, jossa sitä kannetaan. Suitsutusastia ei sisällä olevista kuumista hiilistään huolimatta pala. Siinä oleva suitsuke on otollinen uhri Jumalalle ja sen hyvä tuoksu leviää  myös ympärille. Kristus on tuo suitsuke ja Jumalansynnyttäjä on tuo suitsutusastia.
  • Kultainen lampunjalka (2.Moos. 25:31; 35:14) “Lampunjalka edeltäkuvasi laissa Sinua, sillä Sinä, oi puhdas, synnytit Valkeuden, joka valistaa kaikkeuden. Sen tähden minä huudan: Valista minut, joka olen pimentynyt!” (5.sävelmän keskiviikon ap, JS:n kanonin 6.veisun kolmas tropari). Edellä oleva veisu kertoo jo kuvauksen merkityksen. Kristus on Valkeus, joka on saapunut valistamaan maailmaa. Tällöin Jumalansynnyttäjä on tuon Valkeuden kantaja. Aivan kuten lampunjalka kannattaa itse lamppua.
  • Samaa periaatetta noudattaa myös Jumalansynnyttäjän kutsuminen pyhäksi ateriapöydäksi (2.Moos. 25:23-30), jonka päälle on asetettu leipä. Kristus on tuo maailmaan tullut elämän leipä, josta ihmiset voivat tulla osallisiksi. “Pöydän tavoin Sinä, veisuin ylistetty, kannat salaista leipää, josta syötyämme emme enää nälkää näe, me jotka tunnemme Sinut Kristuksen, kaikkien Jumalan, totiseksi synnyttäjäksi ja ravitsijaksi.” (2. sävelmän tiistain ap:n Katumuskanonin 5.veisun JS:n tropari).
  • Temppelissä oleva väliverho (2.Moos. 26:31-37) peitti kaikkein pyhimmän alttarin osan, joka oli Jumalan asuinsija. Väliverho oli ikään kuin Jumalan ja ihmisten välissä. Jumalansynnyttäjä kätki Kristuksen, mutta hänen kauttaan Kristus tuli näkyväksi koko maailmalle. 
  • Aaronin viheriöivään sauvaan liittyvä raamatunkohta löytyy Mooseksen kirjasta (4.Moos. 17:16-26). Se liittyy tapahtumaketjuun, jossa Aaronin suvun pappeus kyseenalaistettiin ja Jumalan heille antamaa erityisasemaa alkoivat myös joidenkin muiden sukukuntien päämiehet (Korah, Datan ja Abiram) tavoitella. Jumala rankaisi näitä vallantavoittelijoita ja sen seurauksena maa nieli heidät (4.Moos.16 luku).Tämän tapahtuman jälkeen Jumala antoi Moosekselle ohjeet, että jokaisen suvun päämiehen tuli kaivertaa nimensä omaan sauvaan. Tämän jälkeen kaikki sauvat koottiin yhteen ja vietiin alttarille. Aaronin sauva oli asetettu sinne muiden mukana. Sen sauva, joka puhkeaisi kukkaan oli Jumalan valitsema ja sen myötä kaikki muut ymmärtäisivät luopua tarpeettomasta vallan tavoittelusta. Näin tehtiin ja seuraavana päivänä oli Aaronin sauva puhjennut kukkaan ja se tuotti kaiken lisäksi jopa hedelmää. Aaronin sauva talletettiin Jumalan käskystä pyhäkkötelttaan. Jumalansynnyttäjä on kuvattu Jumalan valitsemaksi Aaronin sauvaksi, joka puhkesi kukkaan, joka on Kristus. Aaronin sauvan kuvaus on liitetty myös Herran ristiin: “Aaronin sauva oli salaisuuden tunnusmerkkinä, sillä se kukoistamisellaan osoitti oikean papin. Niin myös Kirkossa, joka ennen oli hedelmätön, kukoistaa nyt ristinpuu sille voimana ja vahvistuksena.” (8. sävelmän perjantai, Ristin kanonin 3.veisu)

Jumalansynnyttäjää kutsutaan myös Iisain kannoksi, josta nousee Daavidin jälkeläinen, joka tuo rauhan ja oikeuden. Tämä viittaa Jesajan 11. luvun profetiaan, joka alkaa sanoilla: “Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää.” (Jes. 11:1) Tähän samainen profetaalinen kuvaus tulee esille esimerkiksi Kristuksen syntymäjuhlan kanonin neljännessä veisussa, joka kuuluu seuraavasti: “Kristus, Sinä olet Iisain kannosta versonut vesa ja siitä puhjennut kukka. Oi suuresti ylistetty ruumiiton Jumala! Sinä tulit ihmiseksi puhtaasta Neitseestä ikään kuin olisit laskeutunut alas metsäiseltä vuorelta. Kunnia olkoon voimallesi, oi Herra!” (Joulukanoni 4.veisu)

Jumalansynnyttäjää kutsutaan louhimattomaksi vuoreksi, joka viittaa profeetta Danielin kuvaukseen siitä, kuinka ihmiskäsin koskematta lohkesi vuoresta kivi. (Dan. 2:34, 45) Jumalansynnyttäjä on ainainen neitsyt, joka koskemattomana kuitenkin synnytti Kristuksen. Tätä kuvaa esimerkiksi seuraava kanonin tropari: “Oi Neitsyt, Sinä jumalallinen vuori, josta käsittä lohkesi kivi, joka murskasi pahojen henkien pylväät, poista minun sieluni epäjumalat ja sydämeni kivisyys!” (4.säv. keskiviikkoaamu, JS:n kanonin seitsemännen veisun ensimmäinen tropari).
Jumalansynnyttäjästä puhutaan myös vuorena, joka silloin viittaa Siinain vuoreen, jossa Jumala antoi Moosekselle lain taulut. (2.Moos. 19:16-) Tuo vuori on Jumalan ilmestymisen paikka

Jumalansynnyttäjää kutsutaan pilveksi, sillä Jumala pilvessä johdatti kansansa pois Egyptin orjuudesta. Profeetta Jesaja sanoo: ”Katsokaa, Herra on lähtenyt liikkeelle keveästi kiitävällä pilvellä!” (Jes. 19:1) Jumalansynnyttäjä on tuo pilvi, joka kannattelemana Kristus tuli pelastamaan maailmaa. 

Eräs varmasti vähemmän tunnettu kuvaus liittyy kasteen kostuttamaan villaan. Tapahtuma löytyy Tuomarien kirjasta. Siellä kerrotaan kuinka Gideon pyytää Jumalalta merkkiä ennen taisteluun ryhtymistä. Ihmeellisellä tavalla yön aikana kaste laskeutui Gideonin asettamaan villaan maan säilyessä kuivana. Toisella kerralla maa oli märkä ja villa taas täysin kuiva. (Tuom. 6: 36-40) Tässä kuvauksessa Jumalansynnyttäjä on tuo villa, johon Kristus kasteen tavoin sijoittui. Tähän viittavaat esimerkiksi seuraavat veisut:
 “Ylistäkäämme kaikki valoisaa pilveä, meidän Jumalamme puhdasta Äitiä, johon Kaikkivaltias sijoittui kuin taivaasta villoihin laskeutunut kaste. Meidän tähtemme Neitseestä tuli ihmiseksi aluton Jumala.” (N.M:n temppeliintuomisen 2. kanonin 9.veisun irmossi)
Oi Kristus, Sinä sijoituit Neitseen kohtuun niin kuin kaste laskeutuu villaan tai sade lankeaa maahan.”- - (Kristuksen syntymän 1. kanonin 4.veisun viimeinen tropari)

Jumalansynnyttäjään liittyviä kuvauksia on siis hyvin paljon ja eräs niistä saattaa kuulostaa lähes hullunkuriselta. Voivatko meripeto ja Jumalansynnyttäjä liittyä kuvauksina toisiinsa? Profeetta Joonan kirjassa kerrotaan kuinka meripeto (valas) nieli mereen heitetyn Joonan ja sylki tämän sitten ulos kolmen päivän kuluttua. Lähes kaikki viittaukset tähän tapahtumaan nähdään Kristuksen ylösnousemuksen kuvauksena. Kuitenkin Kristuksen syntymäjuhlan kanonin 6. veisu kuuluu seuraavasti:
Ikään kuin lapsen sylki meripeto vatsastaan Joonan samanlaisena kuin oli hänet niellytkin. Samoin Sana, joka asui Neitseessä, otti hänestä muodon ja syntyi maailmaan, mutta säilytti synnyttäjänsä puhtauden koskemattomana, sillä Jumalalle oli turmelus vierasta.” (Joulukanonin 6.veisu)

Ylösnousemuksen kuvauksesta poiketen tässä kohden Jumalansynnyttäjä nähdään tuon valaan kaltaisena, joka otti suojaansa myrskyävään mereen heitetyn Joonan. Kristus asui Jumalansynnyttäjän suojassa ennen kuin syntyi tähän maailmaan.


KIRJALLISUUS:

Cunningham Mary B, 2015, Gateway of Life - Orthodox thinking on The Mother of God.

Ladoceur Paul, Old Testament Prefigurations of The Mother of God, St Vladimir Theological Quarterly 50:1-2 (2006) 5-57

Hatzidakis Emmanuel, 2013, The Heavenly Banquet - Understanding The Divine Liturgy

Raamattu 1992

www.orthdoxwiki.org


Penttinen Riitta, 2012, pro gradu - tutkielma: “Laulettua perinnettä: Akatistos Jumalansynnyttäjälle ortodoksisuuden ja ylistyslaulujen kontekstissa”

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Seurakuntien kiinteistöistä


Viime aikoina ilmestyneet uutiset ovat lietsoneet suoranaista paniikkia seurakunnissa siitä, että monet pyhäköt ja seurakuntasalit ovat nyt purkutuomion alla. Syy tähän löytyy kiinteistötyöryhmän raportista, jossa seurakuntien rakennusten kuntoa ja tulevaisuutta on tarkasteltu hyvin kriittisesti. Tarve tällaiseen kartoitukseen on tietysti ollut aivan perusteltu. Monissa seurakunnissa on alkanut syntyä korjausvelkaa ja kiinteistöjen kunto voi olla kaikkea muuta kuin hyvä. Toinen tärkeä seikka on se, että seurakuntien tulot eivät ole ainakaan kasvussa, joten jostain pitää alkaa säästämään. Seurakuntien suurimmat menot liittyvät henkilöstö- ja kiinteistökuluihin. Mikäli henkilöstökuluissa aletaan rankalla kädellä säästämään, niin sitten kyllä on seiniä, mutta ei enää samalla tavoin sisältöä seinien sisäpuolelle. Jotain pitää tehdä. Ei siis ihme, että kirkon kiinteistöt ovat nyt suurennuslasin alla.
Meillä on paljon pyhäköitä, jotka on rakennettu nk. “jälleenrakennuskaudella” 1950-60-luvuilla. Ne sijoitettu ja rakennettu palvelemaan sitä seurakuntalaisten joukkoa, joka siihen aikaan on elänyt vaikuttanut kyseisellä paikkakunnalla. Kuten hyvin tiedämme, niin väkeä on muuttanut maalta kaupunkeihin ja meiltä löytyy suhteellisen syrjäisiltäkin paikoilta tsasounia, joissa ei ole enää kävijöitä. Mikäli näissä pyhäköissä on vielä vakavia sisäilmaongelmia, niin sopii kysyä, että kannattaako niitä korjata? Monet jälleenrakennuskauden pyhäköistä on vielä tehty niin samalla muotilla, että yksittäisen rakennuksen purkamisesta ei tule kansallista katastrofia, sillä ainakin ulkoapäin lähes identtinen rakennus voi löytyä alle 100 kilometrin säteeltä.



Nyt joku jo ajattelee, että minä kannatan ehdottomasti tuota kiinteistötyöryhmän raporttia. Näin ei kuitenkaan ole. Meillä ei ole mitään syytä ryhtyä purkamaan sellaisia rakennuksia, joilla on tarvetta  ja joissa ei ole erityisen suuria vikoja. Esimerkiksi seurakuntasaleja tarvitaan kerhojen ja muiden toimintapiirien kokoontumisiin, kirkkokahvien ja muiden tapahtumien järjestämiseen jne. Pyhäköitä ei ole syytä ryhtyä purkamaan noin vain, jos ne on mahdollista säilyttää pienillä kustannuksilla. Maaseudun tsasounien kohdalla voi myös kysyä, että olisivatko kyläyhdistykset tai muut seura valmiita ottamaan tsasounan täysin omiin nimiinsä? Tälläkin hetkellä monien pyhäköiden ja muiden rakennusten kunnossapito tapahtuu pitkälti vapaaehtoisin voimin. Jos menemme ajassa hieman taaksepäin niin suuntaus oli päinvastainen. Kyläyhdistykset ja muut seurat rakennuttivat pyhäköitä ja niitä vielä 1980-90-luvuilla lahjoitettiin seurakunnille. Nyt voi joissakin paikoissa olla syytä antaa lahja takaisin, jotta siitä kantaisi vastuuta se taho joka muutenkin on siihen vuosien varrella paljon panostanut.

Siitä pääsemmekin siihen, että raporttia laadittaessa ei ole nähty sitä voimavaraa, joka piilee talkoohengessä. Nurmeksen seurakunnassa palvellessani sain ilokseni nähdä kuinka esimerkiksi Bomban tsasounan katon uusiminen ja muu kunnostus tapahtui lähes kokonaan talkootyönä. Materiaalikustannuksia tuli toki jonkin verran, mutta huolimatta pyhäkkö on nyt taas hyvässä kunnossa. Ja tämä tapahtui paljon halvemmalla, mitä se paperilla laskettuna olisi saattanut tulla maksamaan. Samanlaista arvokasta talkootoimintaa on varmasti muissakin seurakunnissa ja tulee edelleen olemaan. Siitä meidän tulee olla hyvin kiitollisia. Mutta tuo kiinteistöraportti perustuu juuri niihin tietoihin, jotka on paperille pystytty laskemaan. Siinä ei ole pystytty täysin huomioimaan sitä, että mikä merkitys niillä on paikallisille ihmisille ja kuinka suurella innolla niitä voidaan kuitenkin talkoohengessä korjata.



Tarpeetonta paniikkia on syntynyt nyt nimenomaan siitä syystä, että tuo raportti on tulkittu olevan seurakuntia velvoittava. Näin ei kuitenkaan ole. Seurakunnat edelleen päättävät itse omien rakennustensa kunnostuksesta ja kohtalosta. Sitä ei tässä tapauksessa ole muulta määrätty. Juuri kokoontunut kirkolliskokous on myös todennut sen, että niin raakoihin toimenpiteisiin ei ole syytä ryhtyä, mitä raportissa oli ehdotettu. Suurin vahinko on viime viikkoina tapahtunut juuri siinä, että tätä koko kartoitusta on uutisoitu virheellisesti jonkinlaisena toimeenpanokäskynä, jonka vuoksi myös Museovirasto on asiasta ärähtänyt.

Muutoksia on väistämättä luvassa, mutta ei siinä muodossa miten niistä on viimeaikoina liioitellusti tiedotettu. Keskustelua  tästä asiasta on syytä käydä seurakunnissa, vaikka se onkin tuotu hyvin kärjistettynä meidän eteemme.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta



Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.
Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?
Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?


Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.
Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.
Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

torstai 17. lokakuuta 2019

Itsekkyyden kyllästämä maailma

Tämän blogin alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia tietynlaisena kanavana, jonka kautta saisin purkaa ajatuksiani. Harvakseltaan olen viime aikoina kirjoittanut, mutta se ei tarkoita sitä, että päässä ei olisi enää ajatuksia jäljellä. 
Kun katsoo maailman uutisia, niin verenpaineen lisäksi nousee myös monenlaisia ajatuksia, joista osa on kyllä varmasti täysin painokelvottomia. Uutiset herättävät surua ahdistusta ja suoranaista vihaakin. Ehkä eniten turhauttaa se itsekkyyden määrä mikä on johtanut suuriin kärsimyksiin. Oman edun ja vallan tavoittelu johtaa vääjäämättä siihen, että muut joutuvat kärsimään. Ja lähes poikkeuksetta kärsijöinä ovat täysin viattomat ihmiset.
Luontoa tuhotaan sen vuoksi, että saataisiin mahdollisimman suuri hyöty irti juuri nyt. Ja tietysti hyödyn saajana on se oman maan kansalaiset, eivät muut. Valitettavasti ilmaston lämpenemistä ei voi rajoittaa omien valtiorajojen ulkopuolelle, joten jossain vaiheessa luonnon riistäminen kostautuu. Valitettavasti sitä ennen kärsivät kuitenkin ne ihmiset, jotka tällä hetkellä asuvat jo maailman köyhimmillä alueilla!

Maailmassa soditaan. Pitäisi melkein jo myöntää, että III maailmansota on meneillään Lähi-Idässä. Syyriasta on tullut sotatanner, jossa suurvallat testaavat sotakoneistoaan ja jossa pyritään saamaan tietynlainen strateginen ote ja vaikutusvalta. Vielä jaksetaan puhua eri alueiden vapauttamisesta, vaikka kyseessä on rehellisesti miehittäminen. Mutta koska miehittäminen kuulostaa niin pahalta, niin voidaan puhua myös turvavyöhykkeen perustamisesta.
Näiden sotatoimien johdosta suuri joukko ihmisiä on kuollut ja vielä suurempi joukko on joutunut lähtemään maanpakoon. Ei kukaan vapaaehtoisesti kodistaan luovu, vaan siihen ajaa tässä tapauksessa kuolemanpelko. Se olotila, jossa oma ja läheisten henki on todellakin vaarassa joka hetki. Me emme Suomessa tietenkään ymmärrä mitä on todellinen kuolemanvaara. Ehkä jotkut ovat kokeneet sen hetken hyvin nopeasti, kun ovat joutuneet esimerkiksi liikenneonnettomuuteen tai likipiti tilanteeseen. Tietynlaisen kuolemanpelon voi kokea myös sairaalassa, jos terveyttä uhkaa jokin vakava sairaus. Muutoin meillä (sotien jälkeen syntyneillä) ei ole harmainta hajua siitä kuolemanpelosta minkä sota tuo tullessaan. Suomessa oleville rasistisille huutelijoille olisi hyvä tarjota matkaa nälänhätä- tai sotatoimialuille, jotta he ymmärtäsivät ne syyt miksi joku pakenee omasta kodistaan kauas kylmään pohjolaan saakka.

Kaiken kurjuuden alkusyy on todellakin itsekkyys ja vallantavoittelu. Sille voisin antaa myös toisen nimen: “Saatananpalvonta” - Mistä näin jyrkkä nimitys?
Tutkikaamme erästä evankeliumin kohtaa. Siinä Jeesus oli kasteen jälkeen erämaassa paastoamassa ja jossa paholainen alkoi koetella häntä. Viimeinen kiusaus kuului seuraavasti:
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: »Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.» (Matt. 4:8-9)


Tätä valtakuntien tavoittelua niin monet yrittävät tälläkin hetkellä. Itsekkäistä syistä tietenkin. Mutta samalle he yhä uudelleen ja uudelleen sortuvat tähän kolmanteen kiusaukseen, jossa he täysin vapaaehtoisesti antavat itsensä pahan valtaan. Ja siellä missä paha toimii, niin siellä on aina kärsimystä ja kuolemaa. Hedelmistään puu tunnetaan, olivat puheet tai aikomukset kuinka kaunokielisiä ja hurskaita tahansa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Luomakunta ja lähimmäinen

Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» Jumala sanoi vielä: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.» Niin tapahtui. Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. (1.Moos. 1:26 - 31)

Edellä on katkelma luomiskertomuksesta. Siihen itse asiassa kiteytyy pitkälti se, että miten meidän on ymmärrettävä oma suhteemme luomakuntaan. Ihmisen asema tässä luomakunnassa on erilainen kuin eläimillä, sillä Jumala antoi ihmisille luvan vallita eläimiä ja “kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu”.
Meille ihmisille on annettu luomakunta haltuun, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme tehdä sillä mitä huvittaa. Lopulta kaikki kuuluu Jumalalle, kuten psalmissa sanotaan:
Herran on kaikki maa, maanpiiri ja kaikki, jotka siinä asuvat.” (Ps.23 LXX)



Meille ihmisille kaikki on annettu vain lainaan. Meillä on siis velvollisuus pitää hyvää huolta siitä, mitä meille on uskottu.
Tämä on itse asiassa perusperiaate kaikessa siinä miten me ymmärrämme omaisuuden. Jos me muistaisimme sen, että Jumala on antanut kaiken vain lainaan, niin lopettaisimme myös kadehtimisen. Sen mitä me näemme lähimmäisillämme olevan, ei lopulta ole heidän, vaan jotain minkä he ovat myös Jumalalta saaneet lainaan.
He ottavat kuoleman jälkeen iankaikkisuuteen yhtä paljon mukaansa maallista kuin kukin meistä. Eli ei yhtään mitään. Ainut mitä otamme mukaan on se, mitä meillä on sydämessämme.

Miksi siis kadehdimme? Jos jollekulle on paljon uskottu, niin häneltä tullaan myös paljon vaatimaan. Haluammeko paljon jotain itsellemme? Eikö meitä pelota yhtään, että joudumme tilille kaikesta siitä mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä? Eli käyttäneet mahdollisesti väärin sitä, mikä on meille uskottu.


Lyhyesti: Luomakunnassa olevat asiat on Jumala antanut lainaan ja vastuullisesti hoidettavaksi. Opetus on siis hyvin yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on näyttää olevan hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Se on sinänsä kummallista, sillä kyllä suurin osa ihmisistä onnistuu pitämään kirjastoista lainatuista kirjoistakin hyvää huolta. Miksi hän sitten ei osaa pitää samalla tavoin luomakunnasta huolta?

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sotilaspapiston rooli



Ortodoksisen kirkon sivuilla oli uutinen, jossa kerrottiin siitä, kuinka ortodoksista papistoa ja muita hengelliseen työhön osallistuvia osallistui Kainuun prikaatissa kertausharjoituksiin. Uutisessa oli myös valokuva, jossa allekirjoittanutkin seisoo muun joukon mukana.
Tällaiseen uutiseen suhtauduttiin pääosin myönteisesti, mutta toki siitä virisi myös keskustelua, että onko papin tehtävänä seisoa maastopuvussa puolustuvoimien järjestämässä tapahtumassa, jonka pääasiallisena tehtävänä on kouluttaa ihmisiä sotaa varten? Eikö siinä ole suuri ristiriita?
Kysymys ei tietenkään ole siinä mielessä helppo, sillä kristittyinä meidän pitäisi vastustaa kaikkea väkivaltaa ja sota edustaa sen äärimmäistä muotoa.
Heti alkuun onkin todettava, että ei kukaan tervejärkinen ihminen halua ikinä sotaa. Se on jotain mitä pitäisi välttää viimeiseen asti. Sitä eivät varmasti II maailmansodan aikana taistelleet veteraanit, eivät poliitikot tai kukaan kotirintamalla. Sitä ei halua kukaan tänäkään päivänä. Eivät varusmiehet eivätkä esimerkiksi ne jotka vakinaisesti palvelevat puolustusvoimien palveluksessa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva sanoikin, että hän meni töihin puolustusvoimiin nimenomaan sen vuoksi, että sota ei koskaan syttyisi.

Jos katsomme historiaa ja nykyistä maailmanpolitiikkaa, niin huomaamme, että omaisuuden ja vallan himoitseminen ei ole kadonnut tästä maailmasta mihinkään. Jos jätämme johonkin kohtaan tyhjiön, niin joku toinen sen keinolla tai toisella tulee täyttämään. Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että jos talon ovet jätetään lukitsematta ja taloa ei vartioida, niin varkaan on helppo tulla sisään. Sen sijaan tarkka huolenpito ja vartioiminen saa aikaan sen, että varas ei halua edes yrittää murtautumista. Tämä on varmasti kantavana ja kaikkien keskeisimpänä ajatuksena koko puolustusvoimien toiminnassa. Sota on vaihtoehdoista viimeinen ja siitä ei saa kaunista taikka hyvää asiaa, vaikka sitä miten yrittäisi pohtia.

Jos asiat menisivät kuitenkin niin pitkälle, että rauhanomaiset keinot olisivat loppuun kulutetut, niin silloin tulisi pohtia että mikä jäljellä olevista vaihtoehdoista olisi silloin se pienin paha. Pystyisimmekö vierestä seuraamaan, kun meille tärkeät asiat pyyhittäisiin pois väkivalloin? Katsoisimmeko ihan normaalisissa arkielämässäkään vierestä jos joku vieras kohtelisi kaltoin omaa puolisoa ja lapsia? Emmekö siinä tilanteessa puuttuisi asiaan?
Yhtä lailla pitää pohtia, että mitkä ovat sellaisia asioita jonka eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uhrauksia. Jos ajatellaan vaikkapa pelkästään itsenäisyyttä ja vapautta, niin ne antavat puitteet myös sanan- ja mielipiteenvapaudelle ja yhtä lailla ne takaavat vapauden myös oman uskonnon harjoittamiselle.
Puolustusvoimien tarkoituksena on taata, että meillä olisi rauha ja kriisin sattuessa sen tarkoituksena on taata, että meille tärkeät ihmiset ja meille tärkeät arvot voisivat edelleen säilyä tässä maassa.

Miten sotilaspapit sitten sopivat tähän kokonaisuuteen?
- He luonnollisesti tekevät sielunhoitotyötä siinä missä seurakunnissakin. Jumalanpalveluksia ja hartauksia toimitetaan ja kaikille tarjotaan mahdollisuutta osallistua kirkon sakramenteista myös kenttäolosuhteissa. Papit toimivat myös tukena ja eräänlaisena eettisenä omanatuntona siinä, että emme unohtaisi inhimillisyyttä. Jos tätä tukea ei olisi niin olisi hyvin mahdollista, että sotilaat alkaisivat tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Löydämme kyllä maailmasta esimerkkejä siitä kuinka sotavangit ovat sivistyneiden länsimaidenkin vankiloissa joutuneet käsittämättömien ja epäinhimillisten julmuuksien kohteeksi. Yhtenä esimerkkinä Abu Ghraibin vankila.


Sotilaspapisto toimii ihan normaaliolosuhteissa rauhanaikana varusmiehille henkisenä ja hengellisenä tukena ja turvana. Henkilökohtaisesti näen sotilaspapiston roolin äärimmäisen tärkeänä myös siinä, että siellä saadaan kosketus vielä siihen nuoreen sukupolveen, joista suurin osa tekee tuossa elämänvaiheessa katoamistempun normaalista seurakuntaelämästä. Nuorisotyötä tehneenä näen tämän vielä yhtenä mahdollisuutena (kristinoppileirin jälkeen) saada yhteys nuoriin aikuisiin, jotka ovat lähdössä itsenäisen elämän tielle. Olisi suoranainen vääryys jättää heidät siinä tilanteessa oman onnensa nojaan.

torstai 22. elokuuta 2019

Tiedottamisen vaikeus

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että seurakunnallisessa tiedottamisessa vastaan tulee usein pohjaton suo. Aina sitä voisi jollain tavalla parantaa, jotta seurakunta voisi tavoittaa jäsenet ja myös mahdolliset uudet jäsenet parhaimmalla tavalla. Yleisin käytännön seurakuntaelämään liittyvä palautteen aihe on usein tiedotukseen liittyvä. Esim. kun jossain ilmoituksessa on ristiriitaisia tietoja tai jotain on jäänyt puuttumaan. Sellaista saa tietysti pahoitella ja luvata palautteen antajalle, että asia pyritään korjaamaan. Mutta rehellisyyden nimissä pitäisi melkein samaan hengenvetoon luvata, että näin tulee käymään jossain vaiheessa vielä uudestaan (vaikka sitä ei tietenkään haluaisi tapahtuvan).

Mutta tällaisista pienistä inhimillisistä erehdyksistä päästään hieman vaikeampaan kysymykseen. - Millä tavoin se viesti menee parhaimmalla tavalla perille?

Maailma on muuttunut aika kovalla vauhdilla. Ennen muinoin lehti-ilmoitus tavoitti suurimman osan ihmisistä. Tänä päivänä se ei riitä alkuunkaan. Vanhempi ikäpolvi lukee edelleen lehti-ilmoituksia, kuten myös seurakunnallisia lehtiä. Keski-ikäiset ihmiset käyttävät enemmän nettiä ja etsivät tietoja sitä kautta. He myös lukevat sähköpostia säännöllisemmin. Nuoret sen sijaan eivät liiemmin lue lehti-ilmoituksia. Nuoret eivät myöskään lue säännöllisesti sähköpostia. Keskustelin erään henkilön kanssa, joka sanoi, että vasta täysi-ikäisenä ja työelämään tultuaan hän ryhtyi enemmän käyttämään sähköpostia (vaikka sähköpostiosoitteen sai jo koulusta).

Onhan sitä sosiaalisessa mediassa tietysti mahdollisuus viestitellä, mutta siinäkin käyttäjät jakaantuvat ikäryhmien mukaan. Facebook on vanhemmille ja keski-ikäisille tuttu väline yhteydenpitoon ja erilaisten asioiden mainostamiseen. Nuoret eivät sitä kuitenkaan käytä. Minä sain itse asiassa osakseni räkänaurut kun erehdyin kesän kriparilla kysymään nuorilta, että “kuinka moni teistä käyttää facebookkia?” Olishan se pitänyt arvata. Kuka haluaa notkua samassa paikassa, missä omat vanhemmat ja isovanhemmat pyörivät…

Instagram, Whatsapp, Snapchat ovat niitä nuorten välineitä. Ja monet niistä ovat sillä tavoin suljettuja piirejä, että niihin ei seurakunta vain tuppaudu mukaan, ellei nuori itse halua sitä.
Tänä kesänä opin myös sen läksyn, että tietyissä mainostamisissa vanha kunnon kirje kotiin on paras ratkaisu. Luotin siihen, että lastenleiriä kun mainostetaan Ortodoksiviestissä, sanomalehdessä, facebookissa, kotisivuilla ja ilmoitustauluilla ja vielä joidenkin uskonnonopettajien kautta, niin varmasti leiri-ilmoittautumisia tulee. Nooh, erehdyin. Tuli jonkin verran ilmoittautumisia, mutta vähemmän kuin ennen. Eli pitää kaiken edellä mainitun ohella lähettää myös kirjeet kotiin koko sille ikäryhmälle, jolle haluaa kyseisen mainoksen lähettää. Kirjerumba on itse asiassa se työläin vaihtoehto, kun liimataan osoitetarrat, kopioidaan mainokset, laitetaan ne kuoriin ja maksetaan vielä suhteellisen suolainen postimaksu. Se kuitenkin näyttää olevan edelleen se tehokkain keino.

Tämä tietysti pistää ajattelemaan, että tällaistako tiedotus nykyään on? Pistetään viestiä lehtien toimitukseen, ilmoitustauluille, kotisivuille, facebookkiin, mahdollisiin sähköpostirinkiin. Laaditaan tapahtumatiedot hiippakuntalehteen. Huudellaan näistä tapahtumista vielä palveluksen päätteeksi ja kirkkokahvien lomassa. Ja kaikesta huolimatta kirje kotiin on se, jolla vanhemmat muistavat, että lapsen voisi lähettää kesällä leirille.

Tässäkin tapauksessa suurin syyllinen on se informaatioähky, jonka vuoksi ihminen ei tahdo enää huomata edes niitä mainoksia, jotka olisivat hänen kannaltaan oleellisia. Lisäksi ähky on aiheuttanut sen, että sitä ei enää nettiviidakossa välttämättä jaksa tai ehdi menemään seurakunnan kotisivuille, kun pitää ensin katsoa, että mitä muualla maailmassa on tapahtunut.


Meidän ihmisten huomiosta kilpaillaan ankarasti ja siinä taistelussa voi helposti jäädä jalkoihin. Minä opin kuitenkin läksyni. Kutsu lastenleirille lähtee ensi vuonna myös kirjeen muodossa ihmisten koteihin.

maanantai 5. elokuuta 2019

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 3)

“Henkilökohtainen ratkaisu” ja siihen liittyvä seurakunnan elämästä ulkopuolelle jättäytyminen ei tietysti tarkoita, että ihmisistä olisi tullut automaattisesti ateisteja, jotka täydellisesti kieltävät Jumalan olemassaolon. Kenties kyse on enemmän siitä, että monet haluavat itse määritellä, että millainen Jumala heillä on. - “Minä tiedän paremmin sen, että mitä Kristus tällä opetuksellaan tarkoitti”. Se voisi olla se lausahdus, joka parhaiten kuvaa monen ihmisen asennetta Raamattua ja koko kristillisyyttä kohtaan. Siinä ihminen haluaa itse määritellä Kirkon opetuksen uudestaan.
Tuossa vaiheessa kuitenkin ollaan jo pitkälti eksyksissä. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että ihminen näkee kaiken omien henkilökohtaisten etujen kautta, vaikka kristinusko on yhteisöllinen usko, joka toimii yhteiseksi hyväksi. “Henkilökohtaiset ratkaisut” johdattavat ihmisen vaatimaan, ellei jopati kaappaamaan mieluisat, helpot ja vaivattomat asiat itselleen. “Minä tiedän kaiken. En tarvitse Jumalaa, enkä armoa. Ristin kantaminen ja uhrautuvaisuus ei kuulu tällaiseen ajatteluun.
Elämän pitää olla helppoa ja vaivatonta. Sellainen on minun henkilökohtainen ratkaisu.”
Ja tätä emme voi estää, sillä ei ketään ihmistä saa pakottaa tiettyyn muottiin vastoin hänen tahtoaan. Usko perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Joku voi haluta ottaa yksilökeskeisemmän ajattelun ohjaamaan hänen uskonmukaista elämää. Näin ihminen pystyy tekemään, mutta siinä tapauksessa hänen uskonsa ei kuitenkaan ole kristinuskoa, vaan jotain muuta. Kun kristinuskoa muokkaa tarpeeksi paljon, niin se lakkaa olemasta kristinuskoa. Se on jotain muuta silloin.

Kaikesta huolimatta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että viimeiset 2000 vuotta Kristuksen opetus on ymmärretty väärin ja juuri nyt on tämä sukupolvi tehnyt sen suuren oivalluksen, joka avaa evankeliumin juuri sillä oikealla tavalla. Yleensä nykypäivän tulkinnat ovat sellaisia, että ne laskevat sitä rimaa ja niitä ihanteita, jotka meille on aiemmin asetettu. Arvomaailma alkaa muuttua yhä löyhemmäksi ja löyhemmäksi. Maallinen ajattelu kehittyy, mutta samanaikaisesti se on rapauttanut hengellistä ajattelua.

Hyvin usein hieman ivalliseen sävyynkin sanotaan, että Kirkko on se, joka moralisoi ja tuomitsee syntisen ihmisen. - Kirkon tehtävänä ei ole tuomita ihmistä, vaan se synti, jota ihminen niin herkästi tekee. Ja mitä on synti? - Se on kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja toisesta ihmisestä.

Yksilökeskeisessä ajattelussa ihminen on itse keksinyt uuden ja helpomman jumalan. Silloin ihminen on myös itse keksinyt määritellä sen, että mikä on syntiä ja mikä taas ei. Ja tällöin syntyy se ajatus, että “olen vapaa silloin, kun kukaan ei tule sanomaan minulle, että mikä on syntiä!”
Mutta synti on lopulta sitä, mikä johtaa aina huonoon lopputulokseen. Se ei välttämättä näy välittömästi. Hyvin usein synnin seuraukset alkavat näkyä viiveellä. Ihminen elää valheessa, jossa hän kuvittelee, että tästä on suurin hyöty minulle itselleni, koska minä tiedän mikä on minulle hyväksi.
Me näemme jo sen hinnan mikä pitää maksaa esimerkiksi siitä, että ihminen haluaa suurimman hyödyn itselleen juuri nyt. (Tai vaikkapa viimeisen 100 vuoden aikana). Se näkyy siinä että olemme tuhonneet luontoa, vahingoittaneet lähimmäisiä ja kiintyneet ennen kaikkea tarpeettomasti maalliseen ja turhaan. Uutisotsikot sen kertovat.


Kirkon opetus synnistä voi tuntua ankaralta. Ja jos haluamme niitä asioita korjata, niin joudumme menemään sen kuuluisan “oman mukavuusalueen” ulkopuolelle. Jos haluamme pysyä tuo mukavuusalueen sisäpuolella, niin silloin toimimme kuten sairas ihminen, joka hakeutuu sellaisen yrittää hakeutua sellaisen lääkärin luokse, joka sanoo hänelle “Olet täysin terve. Ole siis rauhassa ja jatka entiseen malliin.”

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.


“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?
Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)


Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.
Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 1)

Seurakuntatyötä tehdessäni olen joutunut toteamaan sen ikävän tosiasian, että kristittynä oleminen on yhä enemmän vastavirtaan kulkemista. Meidän Suomen oloissa tämä on tietysti pientä verrattuna siihen uuden marttyyriuden aikaan, jossa tietyissä maissa kristittynä oleminen ja uskonsa tunnustaminen voi merkitä päivittäistä hengenvaaraa.
Mutta tämä tietysti pistää miettimään sitä, että mikä kristityissä ja kristinuskossa on sellaista mikä pitää raivata pois näkyvistä? Tätä kysymystä voi pohtia nyt ihan vain Suomea ajatellen. Jumalasta puhuminen ei ole oikein enää soveliasta läheskään kaikissa tilanteissa. Sen lisäksi kristinuskoon liittyvät aiheetkin ovat tietyissä paikoissa kertakaikkisesti liikaa. Joissain päiväkodeissa ei saa ripustaa enää edes enkelien kuvia seinälle. Sen sijaan tontut, peikot ja muut menninkäiset ovat sallittuja. Kristillisyydessä on jotain mitä pitää selvästi peitellä, jottei nuori sukupolvi saa siitä “huonoja vaikutteita”.

Edustaako kirkko jotain sellaista vanhaa auktoriteettiä, jota vastaan saa nyt 2000 luvulla kapinoida ihan luvan kanssa? Joku haluaa kenties muistella kristinuskon historian epäkohtia, kuten ristiretkiä, inkvisitiota sekä noitavainoja ja sanoa että kirkko on jo näihin faktoihin perustuen ihan läpimätä. Tietysti voisi tässä tilanteessa heittää vastapallon ja kysyä, että ovatko ateismiin perustuvat valtiovallat olleet sitten erityisen suuria ihmisrakkauden esikuvia?
Joka tapauksessa kristinuskon heikkeneminen on tapahtunut lähes salakavalasti. Emmekö osaa pitää tietyistä oikeuksista kiinni? Ja pakkohan se on tunnustaa, että kirkko ei ole pahemmin pitänyt meteliä kun kristillisyyttä on lakaistu julkisuudesta ja julkisista paikoista pois. Vaikuttaa siltä, että Kristuksen opetus toisen posken kääntämisestä on tulkittu siten, että tässä pitää ottaa kaikki mukisematta vastaan, vaikka kyse olisi suoranaisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Suurin vahinko on tapahtunut siinä, että enemmistö ei ole tehnyt mitään. Ei ole otettu kantaa mihinkään, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuskin.
Koska enemmistö kristityistä ei ole ottanut kantaa mihinkään, niin sellaista massaa on helppo polkea. Valitettavasti enemmistöön kuuluvat myös ne, jotka osaavat maltillisesti ja järkevästi käsitellä uskonasioita. Eli kirkossa olevaa järjen ääntä on sammutettu samalla kun yhteiskuntaa vapautettu uskosta.
Tässä kohden voisi ottaa vertaukseksi ilmapatjan. Kun siihen keskelle heittäydytään niin reunat alkavat pullistelemaan. Ilma ei siis häviä mihinkään, vaan se kerääntyy äärilaidoille. Näin on tapahtunut myös uskonnollisuudessa. Maltillisten ja järkevien ääni on tukahtunut, mutta sen sijaan radikaali aines on alkanut nostamaan enemmän ja enemmän päätään. Se ei koske vain kristillisyyttä, vaan myös muita uskontoja. Muistan lukeneeni artikkelin siitä, että nimenomaan maltillisia pitäisi tukea terrorismin vastaisessa sodassa, jotta ääriaines ei saisi liikaa jalansijaa. Tuntuu siltä, että hyvin monissa paikoissa toimitaan juuri päinvastoin, jolloin ääriaines pääsee kehittymään entistä enemmän.


Äärimmäisesti ajattelevissa ihmisissä on se huono puoli, että he eivät kykene sellaiseen järkevään ja myös empaattiseen ajatteluun, jossa he osaisivat astua tilanteen ulkopuolelle ja näkemään asiaa muiden kannalta. He ovat linnoittautuneet omiin poteroihin ja rakentava keskustelu on käytännössä mahdotonta tai hyödytöntä. Facebookissa ja muissa foorumeissa on hyvin huomannut sen kuinka ihmiset suoltavat omaa yksipuolista näkemystä kaikkien luettavaksi. Se ei perustu siihen että asioista keskusteltaisiin, vaan perimmäisenä ajatuksena on taistella oma näkemys myös muiden näkemykseksi. Se on sitä sitä sellaista “suvaitsevaisuutta”, jossa todellisuudessa suvaitaan vain ne jotka ajattelevat samalla tavoin kuin itse ajatellaan.