KUVA: Anna Verikov
Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.
Olkaa hyvä!
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.
Olkaa hyvä!
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Suuren paaston edellä
Suurta paastoa edeltävät seuraavat valmistussunnuntait:
- Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai
- Tuhlaajapojan sunnuntai
- Tuomiosunnuntai
- Sovintosunnuntai
Itse asiassa vauhtia voi ottaa vielä vähän kauempaa ja niputtaa näiden edelle vielä Sakkeuksen sunnuntain. Näiden päivien teemat ovat otettu suoraan evankeliumista ja niitä voidaan jossain mielessä pitää kirkkovuoden tärkeimpinä opetuksina.
Olen joskus pohtinut sitä, että minkä vuoksi näitä tärkeitä evankeliumilukuja ei ole sijoitettu itse Suureen paastoon, joka on kirkkovuoden opettavaisinta aikaa. Itse paastossa olevien sunnuntaipäivien evankeliumiluvut eivät ole niin voimallisia kuin nämä valmistusaikojen tekstit.
Ehkä tässä kyse on vähän samasta kuin autolla ajamisesta. Autokoulussa käydään asiat seikkaperäisesti läpi, jotta varmasti ajaminen ja liikennesäännöt hallitaan kun lähdetään itsenäisesti liikenteeseen. Samalla tavoin on paastossa. Meidän täytyy osata perusteet ennen varsinaista paastoa.
Suuresta paastosta voisi sanoa montakin asiaa, mutta pitäytykäämme nyt näiden valmistuspäivien opetuksessa:
SAKKEUKSEN SUNNUNTAIN opetus liittyy siihen, että Kristuksen kohtaaminen ja ylipäätänsä jonkin hyvän saavuttaminen edellyttää meiltä vaivannäköä. Kristus ei olisi tullut Sakkeuksen vieraaksi jos tämä olisi vain istunut kotona ja odottanut. Samaa edellytetään meiltäkin. Kristuksen kohtaaminen ei vaadi tässä tapauksessa puuhun kiipeämistä, vaan yksinkertaisesti astumista kirkkoon ja osallistumista yhteiseen rukoukseen. Toisaalta se on myöskin oman henkilökohtaisen rukouselämän kehittämistä.
PUBLIKAANIN JA FARISEUKSEN SUNNUNTAI
Mutta minkälaista on hyvä rukous?
Tähän meille antaa vastauksen Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta. Tässä vertauksessa meille osoitetaan, että ihminen voi rukoilla väärin jos hän toimii kuten fariseus toimi. Siinähän fariseus luetteli omia hyviä tekoja ja korosti muiden syntisyyttä, mutta ei kuitenkaan millään tavoin kyennyt myöntämään omia heikkouksiaan. Eihän se ole rukousta jos kehumme itseämme ja haukumme muita. Siksi publikaanin yksinkertainen rukous ja oman syntisyyden myöntäminen toimivat meille esimerkkinä oikeasta rukouksesta.
TUHLAAJAPOJAN SUNNUNTAI
Ihminen ei voi pyrkiä olemaan parempi jos hän kuvittelee olevansa täydellinen. Hän ei välttämättä tajua huonoa tilaansa, ellei hän katso itseään peiliin ja ymmärrä tehdä mielenmuutosta. Vertaus tuhlaajapojasta on katumuksen mysteerion ikoni, jossa meitä muistutetaan siitä, että palaaminen Jumalan yhteyteen edellyttää itsetutkiselua ja katumusta. Sanoma on lohdullinen, sillä vastassa ei ole armoton isä, vaan lastaan rakasta ja armahtavainen Isä. Kristus kutsuu meitä katumukseen!
TUOMIOSUNNUNTAI
Mutta vaikka me kykenisimmekin katumukseen, niin se ei itsessään riitä, sillä samanaikaisesti meillä tulisi olla kyky tehdä hyvää. Tuomiosunnuntain kuvaus viimeisestä tuomiosta voi olla mielestämme pelottava, mutta se antaa meille kuitenkin lohdullisen opetuksen. Meiltä ei vaadita mahdottomia! Meiltä ei kysytä sitä että kuinka paljon olemme saavuttaneet kunniaa ja mainetta tässä ajallisessa elämässä. Meiltä ei kysytä, että oliko meillä paljon omaisuutta ja olimmeko julkkiksia. Meiltä kysytään yksinkertaisesti, että olemmeko huomioineet lähimmäisemme, vai olemmeko sittenkin olleet välinpitämättömiä?
SOVINTOSUNNUNTAI
Jotta voimme hyvillä mielin ja puhtaalla omalla tunnolla aloittaa kivloituksen, niin meillä ei saisi olla tarpeettomia taakkoja. Erimielisyydet ja suoranainen vihanpito ihmisten välillä on äärimmäisen kuluttavaa. Ja miten pystymme edes lausumaan Isä meidän - rukousta, jossa pyydämme Jumalalta samassa suhteessa anteeksiantamusta mitä me osoitamme lähimmäisillemme jos me emme kuitenkaan kykene antamaan anteeksi? Kyky anteeksiantamukseen ja anteeksipyytämiseen avaavat meille tien todelliseen kilvoitteluun, jossa me haluamme muuttua paremmiksi ihmisiksi.
Nämä paastoa edeltävät valmistussunnuntait antavat meille ohjeen siitä, että miten meidän tulisi elää elämäämme. Eikää pelkästään suuressa paastossa, vaan itse asiassa koko ajan.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Mitä minun pitäisi ajatella kielteisistä uutisista?
Huonoja uutisia ovat kaikki mediat pullollaan, sillä huonot uutiset myyvät kaikkein parhaiten. Minun ajatukseni kohdistuvat tässä tapauksessa sellaisiin uutisiin jotka jollain tavoin koskettavat kirkkoa.
Vaikka kyse olisikin sellaisista uutisista joilla ei ole mitään tekemistä oman seurakunnan kanssa, niin tästä huolimatta tahtoo väkisin tulla hieman voimaton olo. (Nyt ei kenenkään tarvitse miettiä jotain tiettyä uutisista, sillä tässä on parin viime vuoden aikana ollut tapetilla yhtä ja toista. Eikä nyt tarvitse pelkästään ajatella edes ortodoksista kirkkoa.)
Faktahan on tietysti se, että kaikenlaisista epäkohdista, väärinkäytöksistä sekä muista kielteisistä asioista saa ja pitääkin tiedottaa. Liian pitkään on ollut niin, että kirkkoa koskeva kielteinen uutisointi on ollut suorainen tabu, johon toimittajat eivät ole pystyneet kertakaikkisesti edes kajoamaan. Ja sehän ei ole oikein!
Viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja näihin muutoksiin ovat kuuluneet kirkkoa koskeva uutisointi ja koko kirkon julkisuuskuvan muokkatuminen. Välillä tuntuu siltä, että tässä uutisoinnissakin otetaan takaisin kaikki se mitä menneinä vuosikymmeninä ei ole ollut mahdollista ääneen sanoa. Vaaka on kääntynyt äkisti sen verran reilusti vastakkaiseen suuntaan, että tabusta on siirrytty suoraan tyrmäyslinjalle, unohtaen että ehkä siinä välissä olisi sellainen asioiden puolueetonkin käsittelytapa.
Mutta mitenkä huonoihin uutisiin tulisi sitten suhtautua?
Ennen sitä sanon nyt vielä sen, että kyllähän hyviäkin asioita tuodaan edelleen esille, mutta me tahdomme vähän väkisinkin muistaa vain ne huonot uutiset. Hyvistä uutisista pitää sen verran kyllä todeta, että harvemmin niissä mitään suuria ja syvällisiä uskontotuuksia käsitellään. Ne ovat sellaisia kullalla, mirhalla ja suitsukkeella höystettyjä kivoja ja kevyitä (lähes tunnustuksettomia) tarinoita, joita paatunut ateistikin pystyy irvistelemättä seuraamaan. Suurta yleisöähän eivät kiinnosta uskontotuudet, vaan nimenomaan ne kevyet ja hieman mystiset jutut…ja tietysti ne oikein huonot uutiset.
Niistä huonoista uutisista tässä piti nimenoaan vielä kertoa. Itse olen alkanut tulla siihen tulokseen, että harkitsevaisuus olisi valttia kun törmää uutisiin jotka jollain tavalla liittyvät omaan kirkkoon. Siinä voisi todellakin muutaman asian käydä mielessään läpi:
1) Onko tämä asia juuri näin, kuin se on otsikoissa esitetty?
2) Koskettaako tämä asia nimenomaisesti sitä yhteisöä, jossa minä itse olen?
Ja Olenko ollut vaikuttamassa tai pystynkö vaikuttamaan tähän asiaan tässä vaiheessa jotenkin?
3) Vaikuttaako tämä asia minun rakkauteeni Jumalaa kohtaan?
Yritän itse vastata edellä oleviin kysymyksiin muutamalla sanalla:
1) Minä en jaksa enää uskoa otsikoihin sataprosenttisesti. Olen kuullut ja nähnyt näitä asioita jo sen verran, että usein niissä heijastuu totuudesta vain pieni osa. Otsikoiden on tarkoitus olla myyviä ja monesti uutisia tarjotaan tiedotusvälineisiin sillä periaatteella, että niillä yksipuolisesti halutaan saavuttaa jotain. Jos kyse on jostain lainvastaisuudesta, niin silloin on parempi jäädä odottamaan oikeuslaitoksen päätöstä. Meidän tehtävänä ei ole tuomita lööppien mukaan, vaan tuomio tapahtukoon oikeuden kautta.
2) Seurakunta on se yhteisö johon kuulun. Ja oikeastaan seurakunnan sisällä vieläpä se pyhäkkö, jossa osallistun tuon seurakunnan elämään. Monesti omat vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat siihen, missä itse toimin. Paljonko pystyn muuttamaan esimerkiksi naapuriseurakuntani asioita? Tästä huolimatta me murehdimme muidenkin asioista. Ja saammehan tietysti sillä tavoin huolehtiakin, että rukoilemme niiden puolesta jotka kyseisen asian johdosta ovat joutuneet tai joutuvat kärsimään.
3) Tämä on ehkä se oleellisin kysymys. Väheneekö rakkauteni Jumalaa kohtaan jos minun kanssani samaan kirkkoon kuuluvat ihmiset (monesti oman inhimillisen heikkouden tähden) töpeksivät? Ei sen pitäisi vähentyä, mutta meillä on suuri kiusaus lähteä ovet paukkuen pois tuosta yhteisöstä, vaikka se läheskään kaikissa tapauksissa ole se oikea ratkaisu.
Tuossa ovet paukkuen kirkosta eroaminen on jotain, mikä on erityisesti meille suomalaisille myönnetty omintakainen toimintamalli. Kirkollisveroa kun ei muissa ortodoksisissa maissa erikseen kerätä, vaan siellä seurakuntalaiset antavat tukun rahaa (siis oikeasti paljon) kolehtiin tai erikseen kirjekuoren papille jostain toimituksesta. Kymmenyksethän voisi vapaasti tulkita tarkoittavat 10% tuloistamme, vaikka mehän maksemme kirkollisiveroa noin 1,5-2% tuloistamme. Kirkosta ei voi muissa maissa "erota" vaan sen toimintaan osallistutaan ja sitä toimintaa myös tuetaan runsaskätisesti.
Meidän suomalaisessa systeemissä kirkollisvero kattaa kaiken ja siksipä kirkon työntekijät eivät ota vastaan eri korvauksia seurakuntalalaisilta ja pyhäkkö pysyy pystyssä ja lämpiminä ilman sen suurempia varainkeräys tai talkooprojekteja. Se on omalta osaltaan kivuton tapa pitää pystyssä koko meidän kirkollista järjestelmää.
Mutta jäsenyyden sitouttaminen kirkollisveroon on tuntusi muualla maailmassa asuvista ortodokseista täysin vieraalta. Miten minun suhteeni Kristukseen voi olla riippuvainen jostain nimestä jossain tietokoneen rekisterissä?! Voiko ihminen muka mitätöidä oman kasteensa yhdellä hiiren klikkauksella?
- Outoa se todellakin on, mutta näin me tällä hetkellä Suomessa pidämme yllä omaa kirkkoamme. Ja se on vielä tällä hetkellä meillä toimivin systeemi, vaikka samaan hintaan me ylläpidämme jotain, mihin mahtuu myös epäkohtia. Toisaalta julki tulleista epäkohdista pitää olla tavallaan kiitollisia, sillä niiden kautta asiat myös alkavat korjaantumaan. Ja oma jäsenyyteni kirkossa antaa minullle mahdollisuuden vaikuttaa erityisesti omassa seurakunnassani. Suhteellisen julkinen järjestelmä paljastaa epäkohdatkin aika nopeasti. On hyvä muistaa että mitä suljetumpi jokin uskonnollinen yhteisö on, niin sitä todennäköisempää ovat myös väärinkäytökset. "Valtionkirkko" takaa itsessään aika avoimen toimintamallin, jossa väärinkäytöksille ei ole tilaa. Vääryydet paljastuvat tässä järjestelmässä siis suhteellisen nopeasti.
Onko minulle sitten tullut koskaan sellaista oloa, että pitäisikö tässä ottaa hatkat, kun kaiken maailman uutisia saa tätä nykyä kristillisestä kirkosta lukea?
Kyllähän kaikenlaisia ajatuksia nousee päähän aina rehellisestä surusta kyyniseen "ihan sama" toteamukseen. Eräs seurakuntalainen sanoi, että ovathan huonot uutiset aina murheellista luettavaa.
Mutta suhdetta omaan kirkkoon olen pohtinut myös ihan sillä, että omasta kirkosta löytyy kuitenkin niin paljon hyvää että huonot uutiset eivät voi sitä horjuttaa.
Ne ovat lopulta yksinkertaisia asioita. Eniten minuun ovat vaikuttaneet ne ihmiset, jotka ovat saaneet käsittämättömän paljon voimaa kirkosta ja omasta uskosta. Vaikka nykypäivää leimaakin huonoilla uutisilla märehteminen, niin se ei saisi estää meitä näkemästä kaikkea hyvää mitä kirkko meille tarjoaa.
Pienen mutkan kautta mieleeni palautuu Vanhan Testamentin kertomus siitä, kuinka Abraham halusi pelastaa hävitykseltä Sodoman, jos sieltä löytyisi lopulta edes kymmenen vanhurskasta. Hän rohkeni yhä uudelleen ja uudelleen pyytää Jumalalta armoa. (1.Moos. 18 luku)
Samanlainen olo tulee minullekin. Miksi minun pitäisi kääntää selkäni kirkolle, jos sieltä kerran löytyisi edes hitusen hyvää. Ja todellisuudessa sieltä löytyy todella paljon hyvää. Kielteiset uutiset antavatkin meille todellisuudesta poikkeavan kuvan. Kirkko pitää sisällään paljon hyvää, jos me vain kykenemme sen näkemään kaikkien noiden kielteisten otsikoiden läpi.
Kaikella tällä ei tarkoita sitä, etteikö epäkohta pitäisi korjata. Kyllä meidän tulee huolehtia yhteisöstämme ja korjata epäkohdat ja oikeus toteutukoon kaikessa. Mutta epäkohdista kertovat uutiset eivät saa vieraannuttaa meitä kaikesta siitä hyvästä mitä meille tarjotaan.
Vaikka kyse olisikin sellaisista uutisista joilla ei ole mitään tekemistä oman seurakunnan kanssa, niin tästä huolimatta tahtoo väkisin tulla hieman voimaton olo. (Nyt ei kenenkään tarvitse miettiä jotain tiettyä uutisista, sillä tässä on parin viime vuoden aikana ollut tapetilla yhtä ja toista. Eikä nyt tarvitse pelkästään ajatella edes ortodoksista kirkkoa.)
Faktahan on tietysti se, että kaikenlaisista epäkohdista, väärinkäytöksistä sekä muista kielteisistä asioista saa ja pitääkin tiedottaa. Liian pitkään on ollut niin, että kirkkoa koskeva kielteinen uutisointi on ollut suorainen tabu, johon toimittajat eivät ole pystyneet kertakaikkisesti edes kajoamaan. Ja sehän ei ole oikein!
Viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut aika paljon ja näihin muutoksiin ovat kuuluneet kirkkoa koskeva uutisointi ja koko kirkon julkisuuskuvan muokkatuminen. Välillä tuntuu siltä, että tässä uutisoinnissakin otetaan takaisin kaikki se mitä menneinä vuosikymmeninä ei ole ollut mahdollista ääneen sanoa. Vaaka on kääntynyt äkisti sen verran reilusti vastakkaiseen suuntaan, että tabusta on siirrytty suoraan tyrmäyslinjalle, unohtaen että ehkä siinä välissä olisi sellainen asioiden puolueetonkin käsittelytapa.
Mutta mitenkä huonoihin uutisiin tulisi sitten suhtautua?
Ennen sitä sanon nyt vielä sen, että kyllähän hyviäkin asioita tuodaan edelleen esille, mutta me tahdomme vähän väkisinkin muistaa vain ne huonot uutiset. Hyvistä uutisista pitää sen verran kyllä todeta, että harvemmin niissä mitään suuria ja syvällisiä uskontotuuksia käsitellään. Ne ovat sellaisia kullalla, mirhalla ja suitsukkeella höystettyjä kivoja ja kevyitä (lähes tunnustuksettomia) tarinoita, joita paatunut ateistikin pystyy irvistelemättä seuraamaan. Suurta yleisöähän eivät kiinnosta uskontotuudet, vaan nimenomaan ne kevyet ja hieman mystiset jutut…ja tietysti ne oikein huonot uutiset.
Niistä huonoista uutisista tässä piti nimenoaan vielä kertoa. Itse olen alkanut tulla siihen tulokseen, että harkitsevaisuus olisi valttia kun törmää uutisiin jotka jollain tavalla liittyvät omaan kirkkoon. Siinä voisi todellakin muutaman asian käydä mielessään läpi:
1) Onko tämä asia juuri näin, kuin se on otsikoissa esitetty?
2) Koskettaako tämä asia nimenomaisesti sitä yhteisöä, jossa minä itse olen?
Ja Olenko ollut vaikuttamassa tai pystynkö vaikuttamaan tähän asiaan tässä vaiheessa jotenkin?
3) Vaikuttaako tämä asia minun rakkauteeni Jumalaa kohtaan?
Yritän itse vastata edellä oleviin kysymyksiin muutamalla sanalla:
1) Minä en jaksa enää uskoa otsikoihin sataprosenttisesti. Olen kuullut ja nähnyt näitä asioita jo sen verran, että usein niissä heijastuu totuudesta vain pieni osa. Otsikoiden on tarkoitus olla myyviä ja monesti uutisia tarjotaan tiedotusvälineisiin sillä periaatteella, että niillä yksipuolisesti halutaan saavuttaa jotain. Jos kyse on jostain lainvastaisuudesta, niin silloin on parempi jäädä odottamaan oikeuslaitoksen päätöstä. Meidän tehtävänä ei ole tuomita lööppien mukaan, vaan tuomio tapahtukoon oikeuden kautta.
2) Seurakunta on se yhteisö johon kuulun. Ja oikeastaan seurakunnan sisällä vieläpä se pyhäkkö, jossa osallistun tuon seurakunnan elämään. Monesti omat vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat siihen, missä itse toimin. Paljonko pystyn muuttamaan esimerkiksi naapuriseurakuntani asioita? Tästä huolimatta me murehdimme muidenkin asioista. Ja saammehan tietysti sillä tavoin huolehtiakin, että rukoilemme niiden puolesta jotka kyseisen asian johdosta ovat joutuneet tai joutuvat kärsimään.
3) Tämä on ehkä se oleellisin kysymys. Väheneekö rakkauteni Jumalaa kohtaan jos minun kanssani samaan kirkkoon kuuluvat ihmiset (monesti oman inhimillisen heikkouden tähden) töpeksivät? Ei sen pitäisi vähentyä, mutta meillä on suuri kiusaus lähteä ovet paukkuen pois tuosta yhteisöstä, vaikka se läheskään kaikissa tapauksissa ole se oikea ratkaisu.
Tuossa ovet paukkuen kirkosta eroaminen on jotain, mikä on erityisesti meille suomalaisille myönnetty omintakainen toimintamalli. Kirkollisveroa kun ei muissa ortodoksisissa maissa erikseen kerätä, vaan siellä seurakuntalaiset antavat tukun rahaa (siis oikeasti paljon) kolehtiin tai erikseen kirjekuoren papille jostain toimituksesta. Kymmenyksethän voisi vapaasti tulkita tarkoittavat 10% tuloistamme, vaikka mehän maksemme kirkollisiveroa noin 1,5-2% tuloistamme. Kirkosta ei voi muissa maissa "erota" vaan sen toimintaan osallistutaan ja sitä toimintaa myös tuetaan runsaskätisesti.
Meidän suomalaisessa systeemissä kirkollisvero kattaa kaiken ja siksipä kirkon työntekijät eivät ota vastaan eri korvauksia seurakuntalalaisilta ja pyhäkkö pysyy pystyssä ja lämpiminä ilman sen suurempia varainkeräys tai talkooprojekteja. Se on omalta osaltaan kivuton tapa pitää pystyssä koko meidän kirkollista järjestelmää.
Mutta jäsenyyden sitouttaminen kirkollisveroon on tuntusi muualla maailmassa asuvista ortodokseista täysin vieraalta. Miten minun suhteeni Kristukseen voi olla riippuvainen jostain nimestä jossain tietokoneen rekisterissä?! Voiko ihminen muka mitätöidä oman kasteensa yhdellä hiiren klikkauksella?
- Outoa se todellakin on, mutta näin me tällä hetkellä Suomessa pidämme yllä omaa kirkkoamme. Ja se on vielä tällä hetkellä meillä toimivin systeemi, vaikka samaan hintaan me ylläpidämme jotain, mihin mahtuu myös epäkohtia. Toisaalta julki tulleista epäkohdista pitää olla tavallaan kiitollisia, sillä niiden kautta asiat myös alkavat korjaantumaan. Ja oma jäsenyyteni kirkossa antaa minullle mahdollisuuden vaikuttaa erityisesti omassa seurakunnassani. Suhteellisen julkinen järjestelmä paljastaa epäkohdatkin aika nopeasti. On hyvä muistaa että mitä suljetumpi jokin uskonnollinen yhteisö on, niin sitä todennäköisempää ovat myös väärinkäytökset. "Valtionkirkko" takaa itsessään aika avoimen toimintamallin, jossa väärinkäytöksille ei ole tilaa. Vääryydet paljastuvat tässä järjestelmässä siis suhteellisen nopeasti.
Onko minulle sitten tullut koskaan sellaista oloa, että pitäisikö tässä ottaa hatkat, kun kaiken maailman uutisia saa tätä nykyä kristillisestä kirkosta lukea?
Kyllähän kaikenlaisia ajatuksia nousee päähän aina rehellisestä surusta kyyniseen "ihan sama" toteamukseen. Eräs seurakuntalainen sanoi, että ovathan huonot uutiset aina murheellista luettavaa.
Mutta suhdetta omaan kirkkoon olen pohtinut myös ihan sillä, että omasta kirkosta löytyy kuitenkin niin paljon hyvää että huonot uutiset eivät voi sitä horjuttaa.
Ne ovat lopulta yksinkertaisia asioita. Eniten minuun ovat vaikuttaneet ne ihmiset, jotka ovat saaneet käsittämättömän paljon voimaa kirkosta ja omasta uskosta. Vaikka nykypäivää leimaakin huonoilla uutisilla märehteminen, niin se ei saisi estää meitä näkemästä kaikkea hyvää mitä kirkko meille tarjoaa.
Pienen mutkan kautta mieleeni palautuu Vanhan Testamentin kertomus siitä, kuinka Abraham halusi pelastaa hävitykseltä Sodoman, jos sieltä löytyisi lopulta edes kymmenen vanhurskasta. Hän rohkeni yhä uudelleen ja uudelleen pyytää Jumalalta armoa. (1.Moos. 18 luku)
Samanlainen olo tulee minullekin. Miksi minun pitäisi kääntää selkäni kirkolle, jos sieltä kerran löytyisi edes hitusen hyvää. Ja todellisuudessa sieltä löytyy todella paljon hyvää. Kielteiset uutiset antavatkin meille todellisuudesta poikkeavan kuvan. Kirkko pitää sisällään paljon hyvää, jos me vain kykenemme sen näkemään kaikkien noiden kielteisten otsikoiden läpi.
Kaikella tällä ei tarkoita sitä, etteikö epäkohta pitäisi korjata. Kyllä meidän tulee huolehtia yhteisöstämme ja korjata epäkohdat ja oikeus toteutukoon kaikessa. Mutta epäkohdista kertovat uutiset eivät saa vieraannuttaa meitä kaikesta siitä hyvästä mitä meille tarjotaan.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Kuulumisia ja linkki päivän opetuspuheeseen
Heti alkuun linkki parin vuotta sitten kirjoittamaani opetuspuheeseen publikaanista ja fariseuksesta.
Mitäs minulle sitten muuta kuuluu?
Töitä teen ja siinä ohessa lueskelen sitä ja tätä. Olen myös yrittänyt käydä läpi digikuvia joita koneeni näyttää olevan aivan pullollaan. Seurakuntaan on saatu videotykin lisäksi kunnollinen valkokangas, jonka ansiosta seurakunnan kuvakuulumisia voi näyttää esimerkiksi kirkkokahvien yhteydessä omille seurakuntalaisille tai yhtä lailla seurakuntaan saapuville vieraille. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kuvaukseni seurakuntamme kauniista tsasounista ja niiden praasniekoista pääsevät aivan uuteen ulottuvuuteen.
Videotykki tuo myös aivan uuden mahdollisuuden moniin esitelmiin ja luentoihin.
Mutta huoli pois! Minä en ainakaan vielä aio tehdä powerpoint esityksiä, vaan käytän vain kuvia ja mahdollisesti videoita opetukseni tukena. Ei powerpointissa mitään vikaa ole. Käytännössä kyse on kuitenkin ihan samoista kalvosulkeisista, joita 90-luvulla vielä voimallisesti harjoitettiin.
Itse asiassa siihen liittyen on seurakunnassamme on vielä toimiva piirtoheitin, joka on suhteellisen uusi. Se hankittiin vuonna 1976. Kaapiston kätköistä löytyi myös toimiva diaprojektori, joten kaikkia pientä näperreltävää olisi tarjolla, jos aika sattusi jostain syystä käymään pitkäksi.
Videotykki ja keräämäni kuvamateriaali pääsevät testiin tällä viikolla, kun Joensuusta saapuu vieraita seurakuntaamme. Saas nähdä miten tässä käy.
Mutta näissä merkeissä mennään. Elossa ollaan ja paastoa kohti kuljetaan.
Mitäs minulle sitten muuta kuuluu?
Töitä teen ja siinä ohessa lueskelen sitä ja tätä. Olen myös yrittänyt käydä läpi digikuvia joita koneeni näyttää olevan aivan pullollaan. Seurakuntaan on saatu videotykin lisäksi kunnollinen valkokangas, jonka ansiosta seurakunnan kuvakuulumisia voi näyttää esimerkiksi kirkkokahvien yhteydessä omille seurakuntalaisille tai yhtä lailla seurakuntaan saapuville vieraille. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kuvaukseni seurakuntamme kauniista tsasounista ja niiden praasniekoista pääsevät aivan uuteen ulottuvuuteen.
Videotykki tuo myös aivan uuden mahdollisuuden moniin esitelmiin ja luentoihin.
Mutta huoli pois! Minä en ainakaan vielä aio tehdä powerpoint esityksiä, vaan käytän vain kuvia ja mahdollisesti videoita opetukseni tukena. Ei powerpointissa mitään vikaa ole. Käytännössä kyse on kuitenkin ihan samoista kalvosulkeisista, joita 90-luvulla vielä voimallisesti harjoitettiin.
Itse asiassa siihen liittyen on seurakunnassamme on vielä toimiva piirtoheitin, joka on suhteellisen uusi. Se hankittiin vuonna 1976. Kaapiston kätköistä löytyi myös toimiva diaprojektori, joten kaikkia pientä näperreltävää olisi tarjolla, jos aika sattusi jostain syystä käymään pitkäksi.
Videotykki ja keräämäni kuvamateriaali pääsevät testiin tällä viikolla, kun Joensuusta saapuu vieraita seurakuntaamme. Saas nähdä miten tässä käy.
Mutta näissä merkeissä mennään. Elossa ollaan ja paastoa kohti kuljetaan.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Opetuspuhe kasteliturgiassa
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa mirhallavoitelu ja itse liturgiassa myös osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.
Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Varhaisena kastejuhlana oli Pääsiäinen, johon kastettavat olivat erityisesti valmistautuneet Suuressa paastossa. Kun kaikki kastetut olivat saaneet kasteen, niin he kulkivat saatossa kastepaikalta kirkkoon, jossa veisattiin saapumisveisuna meille kaikille tuttua veisua: ”Niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu—”
- Yhä edelleen toimitamme myös tuon kastesaaton, joka on muuttunut kuitenkin toisenlaiseksi, koska itse kaste toimitetaan alusta loppuun kirkon sisällä. Niinpä tuo kastesaatto tapahtuukin niin, että kolmesti kierretään kasteastia ja keskelle asetettu evankeliumikirja.
Saatto tapahtuu vastapäivään kiertäen, sillä myötäpäivään kulkeminen kuvaa jotain, mikä on sidottuna pelkästään tähän aikaan ja tähän ajalliseen elämään. Sen sijaan vastapäivään kulkeminen kuvaa jotain tämän ajan ulkopuolella olevaa; se on kohti iankaikkisuutta kulkemista.
Ja itse asiassa kaikki kirkon saatot tapahtuvat vastapäivänään. Oli se sitten ristisaatto pääsiäisyönä kirkon ympäri, tai vihkimyssaatto avioliiton tai pappeuden sakramentissa. Jopa hyvin arkipäiväisesti toimitettu suitsuttaminen Pyhän pöydän ympäri tapahtuu vastapäivään.
Edellä oleva ei tarkoita tietenkään sitä, että me vastapäivänään kulkemalla haluaisimme eristäytyä tästä maailmasta, vaan sitä että kristityn luonnollinen suunta ja päämäärä on aina sidoksissa Jumalan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Se on asia joka tässä maallistuneessa maailmassa on päässyt monelta unohtumaan.
Edesmennyt isä Alexander Schmemann on sanonut monta viisautta liittyen kasteeseen. Hän on esimerkiksi kirjassaan Maailman elämän edestä yksinkertaisesti sanonut, että ”kaste merkitsee Kirkon sisälle ja sen yhteyteen tulemista”. – Tämä on hyvin totta. Mutta hän on sanonut myös paljon enemmän ja kertonut siitä, että mitä tarkoittaa apostoli Paavalin lähetyskirjeen sanat:
”Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut?” (Room. 6:3)
Isä Alexander on sanonut:
”Kasteen, uuden elämän lahjan ilmoitetaan olevan kuoleman kaltaisuutta. Miksi? Siksi, että se on uusi elämä, jonka Kristus antaa Häneen uskoville, on loistanut haudasta. Tämä maailma hylkäsi Kristuksen. Se kieltäytyi näkemästä Hänessä omaa elämäänsä ja täyttymystänsä. Koska maailmalla ei ole muuta elämää kuin Kristus, se tuomitsi itsensä kuolemaan hylätessään ja tappaessaan Kristuksen. Sen ainoa lopullinen todellisuus on kuolema.
- - Mutta kristitty tietää, että maailman – tämän maailman, tämän meidän elämämme, ei jonkin toisen salaperäisen maailman, ainoa todellisuus on Kristuksessa, - tai pikemminkin, että Kristus on tämä todellisuus.
- - Niin kauan kuin elämme tämän maailman tapaan, ts. niin kauan kuin pidämme elämäämme itsetarkoituksena, sillä ei voi olla mitään merkitystä eikä päämäärää, sillä ne häviävät kuolemaan.
Ainoastaan luopuessamme vapaasti ja täysin ehdoitta elämämme itseriittoisuudesta, kun panemme sen koko merkityksen Kristukseen, meille annetaan ”uusi elämä”, mikä merkitsee uudenlaista maailman omistamista. Silloin maailmasta tulee todella Kristuksen läsnäolon sakramentti; maailma kasvaa Jumalan valtakunnaksi ja ikuiseksi elämäksi. Sillä Kristus ei enää kuole, kun Hänet herätettiin kuolleista. Kuolema ei enää Häntä vallitse.
Kaste on siis itsekkyytemme ja itseriittoisuutemme kuolema ”yhtäläisessä kuolemassa” Kristuksen kanssa, koska Kristuksen kuolema on juuri tällaista ehdotonta antautumista. Ja kuten Kristus voitti kuolemallaan kuoleman, niin meidänkin kuolemisemme Hänen kanssaan on voitto kuolemasta, ja se liittää meidät uuteen elämään Jumalassa.
Tämä ”uuden elämän” merkitys käy ilmi, kun vasta kastettu puetaan heti kasteensa jälkeen valkeaan pukuun. Se on kuninkaan puku. Ihminen on jälleen luomakunnan kuningas. Maailma on jälleen hänen elämänsä eikä kuolemansa, sillä hän tietää, kuinka käyttää sitä. Hänet on saatettu ennalleen todellisen ihmisluonnon iloon ja voimaan.”
Näin siis isä Alexander on sanonut.
Veisun sanat Kristukseen kastamisesta ja Häneen pukeutumisesta kätkevät sisäänsä todella suuren sanoman. Meidän elämä saa uuden merkityksen. Meillä on selkeä päämäärä mitä kohti kulkea ja miten elää. Ihminen on todella ihminen ja eräässä mielessä todella vapaa vasta kun hän on yhteydessä Kristukseen. Ja kasteen ja mirhallavoitelun kautta tästä vapaudesta tulee totta.
Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!
Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa mirhallavoitelu ja itse liturgiassa myös osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.
Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Varhaisena kastejuhlana oli Pääsiäinen, johon kastettavat olivat erityisesti valmistautuneet Suuressa paastossa. Kun kaikki kastetut olivat saaneet kasteen, niin he kulkivat saatossa kastepaikalta kirkkoon, jossa veisattiin saapumisveisuna meille kaikille tuttua veisua: ”Niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu—”
- Yhä edelleen toimitamme myös tuon kastesaaton, joka on muuttunut kuitenkin toisenlaiseksi, koska itse kaste toimitetaan alusta loppuun kirkon sisällä. Niinpä tuo kastesaatto tapahtuukin niin, että kolmesti kierretään kasteastia ja keskelle asetettu evankeliumikirja.
Saatto tapahtuu vastapäivään kiertäen, sillä myötäpäivään kulkeminen kuvaa jotain, mikä on sidottuna pelkästään tähän aikaan ja tähän ajalliseen elämään. Sen sijaan vastapäivään kulkeminen kuvaa jotain tämän ajan ulkopuolella olevaa; se on kohti iankaikkisuutta kulkemista.
Ja itse asiassa kaikki kirkon saatot tapahtuvat vastapäivänään. Oli se sitten ristisaatto pääsiäisyönä kirkon ympäri, tai vihkimyssaatto avioliiton tai pappeuden sakramentissa. Jopa hyvin arkipäiväisesti toimitettu suitsuttaminen Pyhän pöydän ympäri tapahtuu vastapäivään.
Edellä oleva ei tarkoita tietenkään sitä, että me vastapäivänään kulkemalla haluaisimme eristäytyä tästä maailmasta, vaan sitä että kristityn luonnollinen suunta ja päämäärä on aina sidoksissa Jumalan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Se on asia joka tässä maallistuneessa maailmassa on päässyt monelta unohtumaan.
Edesmennyt isä Alexander Schmemann on sanonut monta viisautta liittyen kasteeseen. Hän on esimerkiksi kirjassaan Maailman elämän edestä yksinkertaisesti sanonut, että ”kaste merkitsee Kirkon sisälle ja sen yhteyteen tulemista”. – Tämä on hyvin totta. Mutta hän on sanonut myös paljon enemmän ja kertonut siitä, että mitä tarkoittaa apostoli Paavalin lähetyskirjeen sanat:
”Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme Hänen kuolemaansa kastetut?” (Room. 6:3)
Isä Alexander on sanonut:
”Kasteen, uuden elämän lahjan ilmoitetaan olevan kuoleman kaltaisuutta. Miksi? Siksi, että se on uusi elämä, jonka Kristus antaa Häneen uskoville, on loistanut haudasta. Tämä maailma hylkäsi Kristuksen. Se kieltäytyi näkemästä Hänessä omaa elämäänsä ja täyttymystänsä. Koska maailmalla ei ole muuta elämää kuin Kristus, se tuomitsi itsensä kuolemaan hylätessään ja tappaessaan Kristuksen. Sen ainoa lopullinen todellisuus on kuolema.
- - Mutta kristitty tietää, että maailman – tämän maailman, tämän meidän elämämme, ei jonkin toisen salaperäisen maailman, ainoa todellisuus on Kristuksessa, - tai pikemminkin, että Kristus on tämä todellisuus.
- - Niin kauan kuin elämme tämän maailman tapaan, ts. niin kauan kuin pidämme elämäämme itsetarkoituksena, sillä ei voi olla mitään merkitystä eikä päämäärää, sillä ne häviävät kuolemaan.
Ainoastaan luopuessamme vapaasti ja täysin ehdoitta elämämme itseriittoisuudesta, kun panemme sen koko merkityksen Kristukseen, meille annetaan ”uusi elämä”, mikä merkitsee uudenlaista maailman omistamista. Silloin maailmasta tulee todella Kristuksen läsnäolon sakramentti; maailma kasvaa Jumalan valtakunnaksi ja ikuiseksi elämäksi. Sillä Kristus ei enää kuole, kun Hänet herätettiin kuolleista. Kuolema ei enää Häntä vallitse.
Kaste on siis itsekkyytemme ja itseriittoisuutemme kuolema ”yhtäläisessä kuolemassa” Kristuksen kanssa, koska Kristuksen kuolema on juuri tällaista ehdotonta antautumista. Ja kuten Kristus voitti kuolemallaan kuoleman, niin meidänkin kuolemisemme Hänen kanssaan on voitto kuolemasta, ja se liittää meidät uuteen elämään Jumalassa.
Tämä ”uuden elämän” merkitys käy ilmi, kun vasta kastettu puetaan heti kasteensa jälkeen valkeaan pukuun. Se on kuninkaan puku. Ihminen on jälleen luomakunnan kuningas. Maailma on jälleen hänen elämänsä eikä kuolemansa, sillä hän tietää, kuinka käyttää sitä. Hänet on saatettu ennalleen todellisen ihmisluonnon iloon ja voimaan.”
Näin siis isä Alexander on sanonut.
Veisun sanat Kristukseen kastamisesta ja Häneen pukeutumisesta kätkevät sisäänsä todella suuren sanoman. Meidän elämä saa uuden merkityksen. Meillä on selkeä päämäärä mitä kohti kulkea ja miten elää. Ihminen on todella ihminen ja eräässä mielessä todella vapaa vasta kun hän on yhteydessä Kristukseen. Ja kasteen ja mirhallavoitelun kautta tästä vapaudesta tulee totta.
Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)