KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Pyhän isämme Johannes Krysostomoksen jouluhomilia


 
-->


Katso uutta ja ihmeellistä salaisuutta. Korvissani kaikuu paimenten laulu, ei huilujen pehmeänä melodiana, vaan voimallisena taivaallisena veisuna. Enkelten veisuna: Kerubien riemullisena kiitoksena, serafien ylistäessä Hänen kunniaansa ja arkkienkelten äänten sulautuessa tähän harmoniaan. Kaikki kokoontuvat ylistämään tätä pyhää juhlaa, katselemaan jumaluutta maan päällä ja ihmistä taivaassa. Hän, joka on yläpuolella, asuu nyt meidän lunastuksemme tähden maan päällä. Hänen nöyrtymisessä on jumalallinen armo esille tuotu.

Tänä päivänä Betlehem muistuttaa taivasta, enkelten äänten kuuluessa taivaan avaruudesta, ja siellä missä aurinko on, taivuttaa itsensä kaikkialle Vanhurskauden Aurinko. Älä kysy miten; sillä siellä missä Jumala niin tahtoo, kumoutuu luonnon järjestys. Sillä näin Hän tahtoi, Hänellä oli valta, Hän laskeutui maan päälle, Hän lunasti, kaikkien asioiden kääntyessä Jumalalle kuuliaiseksi. Tänä päivänä Hän, joka on, on syntynyt. Ja Hän, joka on, tulee sellaiseksi mitä Hän ei ollut. Sillä olleessaan Jumala, Hän tuli ihmiseksi, luopumatta kuitenkaan jumaluudestaan. Eikä Hän menettänyt jumalallisuuttaan tullessaan ihmiseksi. Eikä Hän muuttunut tavanomaisella tavalla ihmisestä jumalaksi. Hänen läpipääsemätön luontonsa ei ollut muutokselle altis, vaan ollen Sana, Hän tuli lihaksi.

Ja niin kuninkaat ovat saapuneet. He ovat nähneet taivaallinen Kuninkaan saapuneen maan päälle. Häntä eivät tuoneet enkelit, eivät arkkienkelit, valtaistuimet, hallitukset, vallat tai voimat. Hän tuli uutta yksinäistä polkua kulkien, tullen esiin tahrattomasta kohdusta.

Koska tätä taivaallista syntymää ei voi kuvata, niinpä ei myöskään hänen tulemistaan ihmisten keskelle voida seikkaperäisesti tarkastella. Vaikka tiedän neitseen tänään synnyttäneen, ja uskon, että Jumala on siinnyt ennen kaikkia aikoja. Tästä sukupolvesta olen oppinut sen, että kunnioitan tätä hiljaisuudessa ja hyväksyen, että tätä ei pidä tutkia liialla uteliaisuudella ja monisanaisesti selittäen. Sillä Jumalaa emme etsi luonnonlakien avulla, vaan uskomme lepää Hänessä, joka toimii.


Mitä minä voin teille sanoa? Mitä kertoa teille? Minä näen äidin ja näen esille tuodun lapsen, joka on syntymässä nähnyt päivänvalon. Hänen sikiämisensä tapaa en voi ymmärtää.


Luonto on levännyt, kun taas Jumalan tahto on toiminut. Oi sanomatonta armoa! Ennen kaikkia aikoja ollut Ainosyntyinen, joka on koskettamaton ja käsittämätön. Joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on ruumiiton; on nyt pukenut ruumiini ylleen ja on nyt näkyväinen ja altis turmelukselle. Ja minkä vuoksi? Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.


Kristus, löytäen neitseen pyhän ruumiin ja sielun, rakentaa itselleen elävän temppelin, ja tahtonsa mukaisesti muovautuu ihmiseksi neitseestä; tullen tänä päivänä esille, häpeämättä vähäistä luontomme.


Sillä alentavaa Hänelle ei ollut se, että Hän pukeutui siihen, minkä Hän oli itse tehnyt. Olkoon tuo kätten teko ikuisesti ylistetty, mihin verhoutui sen oma Luoja. Sillä kun ihmisruumista alussa luotiin, niin itse ihmistäkään ei voitu tehdä ennen kuin savi oli ollut ensin Luojansa käsissä. Siksi ei turmelukselle altista ruumistakaan voitu ylentää, ennen kuin se oli ensin ollut sen oman tekijänsä vaatteena.


Mitä minä sanoisin! Ja miten minä kuvaisin tätä syntymää teille? Tämä ihme täyttää minut hämmästyksellä. Muinaisten päivien ikäinen on tullut lapseksi. Hän, joka istuu ylhäisellä ja taivaallisella valtaistuimella, makaakin nyt seimessä. Ja Hän, joka on koskematon, joka yksinkertaisuudessaan, vailla monimutkaisuutta on aineeton, onkin nyt ihmiskäsien kosketeltavana. Hän, joka on rikkonut synnin siteet, nyt itse sidottuna lapsen kääreisiin. Mutta Hän on säätänyt, että kunniaton muuttuu kunnioitettavaksi, vailla mainetta oleva puetaan loistolla ja täydellisestä nöyryydestä tulee Hänen hyvyytensä mitta.


Tämän vuoksi Hän otti minun ihmismuotoni, jotta kykenisin vastaanottamaan Hänen Sanansa. Ottaessaan minun ihmismuotoni, Hän antaa minulle henkensä ja niin Hän lahjoittaa ja minä vastaanotan. Hän valmistaa minulle elämän aarteen. Hän ottaa lihani pyhittääkseen minut. Hän antaa minulle Hänen Henkensä, jotta Hän voi pelastaa minut.


Tulkaa, viettäkäämme juhlaa. Todella ihmeellinen on koko syntymän tapahtuma. Sillä tänä päivänä on muinainen orjuus päättynyt. Paholainen on saatettu hämmennykseen, demonit perääntyvät, kuoleman valta on murtunut, paratiisi avautuu, kirous poistuu, synti nostetaan pois päältämme, valhe karkotetaan pois ja totuus tulee takaisin. Ystävälliset sanat leviävät kaikkialle, taivaallisen elämä on nyt istutettu maan päälle, vailla pelkoa enkelit keskustelevat ihmisten kanssa.


Miksi näin on? Koska Jumala on nyt maan päällä, ja ihminen taivaassa. Eri puolilla olevat asiat näin yhdistyvät. Hän tuli lihaksi. Hän ei tullut Jumalaksi, sillä Hän on Jumala. Sentähden Hän tuli lihaksi, niin että Hän, jota taivas ei voi mahduttaa sisäänsä, on nyt seimeen sijoittunut. Hänet laitettiin seimeen, niin että hän, jonka kautta kaikki on ravittu, voi nyt saada neitsytäidiltään pienokaisen ruokaa. Kaikkien aikakausien Isä on nyt lapsena rinnalla, imeväisenä äitinsä käsissä, jotta tietäjät saattoivat paremmin nähdä Hänet. Tänä päivänä piti tietäjien tulla ja alulle saatettiin hirmuvallan vetäytyminen ja taivas antoi kunniansa, kun Herra ilmestyi tähdessä.


Hänelle, joka vailla epäselvyyttä on tasoittanut selkeän polun. Kristukselle, Isälle, ja Pyhälle Hengelle me kannamme kaiken ylistyksen, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Viikonlopun kuvakuulumisia

Tervehdys kaikille!

En ryhdy tällä kertaa kirjoittamaan sen enempää, vaan yksinkertaisesti linkitän teille kuvakoosteen viikonlopun jumalanpalveluksista.


VIGILIA

LITURGIA


perjantai 20. marraskuuta 2015

Kirjoittelu menee työstä

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogini on ollut paitsiolla jo pitemmän aikaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut poissa tietokoneen ääreltä. Olen kirjoitellut kyllä aika paljonkin ja osa aikaansaannoksista on näkyvillä Ortodoksi.netin sivuilla. Mutta mistä moinen innostus kirjoiteluun?

Olen silloin tällöin kysynyt seurakuntalaisilta kirkkokahvien lomassa, että mistä aiheista he haluaisivat minun puhuvan. Isä meidän - rukous oli yksi toiveista ja siitä olen nyt sitten pitänyt seurakunnan raamattupiirissä luentosarjaa. (Luento on hieman liian virallinen nimi. Kyllä se välillä on ollut ihan leppoisaa turinaa).
Joka tapauksessa taitava luennoitsija varmasti lukisi yhden jos toisen kirjan ja sitten tekisi muutaman muistiinpanon ranskalaisin viivoin yhdelle paperille ja menisi sitten pitämään puolentoista tunnin mittaista esitelmää hyvin luontevasti.

Minä teen toisin (ja luultavasti vaikeimman kautta). En nyt sentään lue sanasta sanaan kirjoittamaani tekstiä paperilta, mutta periaatteessa sanottavani on pitkälti paperissa siinä muodossa, että kuka tahansa pääsee juonesta kiinni, vaikkei ole ollut itse paikalla tuossa raamattupiirissä. Luonnollisesti olen antanut tekstit julkaistavaksi vasta kokoontumisien jälkeen. Ja kyllähän itse raamattupiirissä syntyy paljon sellaisia aasinsiltoja muihin aiheisiin, että paperiversio ei voi läheskään kaikkea korvata. Lisäksi kysyminen on vaikeaa tietokoneen ruudulta käsin...vaikka siihenkin on nykytekniikka tarjonnut uuden mahdollisuuden. Joten tulevaisuudessa raamattupiiri voi olla jopa valtakunnallinen. VAU!

Se pitää kuitenkin todeta, että esitelmien työstäminen on vienyt enemmän aikaa kuin luulin. Eli kirjoittelu ei onnistu niinä pieneni tyhjinä hetkinä joita löytyy kalenterista sieltä ja täältä. Lisäksi kirjoittelu kotona lasten läsnäollessa taitaa olla kummankin osapuolen kannalta kaikkea muuta kuin antoisaa. Muistelinkin jonkun antaneen ohjeen, että kalenteriin pitäisi merkata tällaista kirjallista luomistyötä varten ihan reilusti aikaa. Vaikka ihan kokonainen päivä.

Valmistelutyö vie aikaa enemmän kuin itse työn tekeminen. Tätä muille näkymätöntä työtä ei välillä itsekään pidä varsinaisena työnä, vaikka sitä se kuitenkin on. Olen kuitenkin joskus puolileikilläni sanonut, että nuorille työntekijöille pitäisi maksaa heti täydet ikälisät, jotka sitten vuosien karttuessa laskisivat. Miksi näin? - No kun nuorena näkee suuremman vaivan tässä luomistyössä ja lisäksi on lainoja maksettavana. Vanhempi, jo lainansa maksanut ja opetuksessaan rutinoitunut tyyppi pärjää kyllä vähemmällä. Minunkin palkkaa saisi jo hieman typistää, kun olen ollut yli 12 vuotta pappina. Mutta tämä siis näin puolileikillisesti sanottuna. Mutta palaan varmasti vielä tähän luomistyön haasteisiin liittyvään aiheeseen myöhemmin. Kohta pitää näet lähteä kirkkoon, jossa se tärkein työ tapahtuu...

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Mitäs nyt puuhastellaan?

Tervehdys kaikille!

On vierähtänyt aikamoinen tovi viime kirjoituksesta. Olen yrittänyt tehdä hyödyllisiä asioita, kuten valistustyötä. Siihen liittyen laitankin muutaman linkin raamattupiirin sisällöstä, joita voitte käydä lukemassa Ortodoksi.netin sivuilta:

Raamatun tutkimisesta

Isä meidän - rukous 1,    2,     3,     4


Toki tässä on muutakin yritetty puuhastella. Valtuustovaalit lähestyvät ja talousarvio ja toimintasuunnitelma pitäisi käsitellä syksyn kokouksessa. Näissä nyt ei sillä tavalla ole mitään uutta, sillä ne nyt kuuluvat kirkkoherran tehtäviin.

Seurakunnan "kiinteistöpäällikön" roolissa olen varmasti saanut muutaman uuden harmaan hiuksen. Tällä kertaa kyse ei ole siitä, että seurakunnan päässä homma ei toimisi, vaan toimimattomuus vallitsee siellä yrittäjien päässä. Yhdellä puhelinsoitolla on turha kuvitella saavansa oikeastaan minkään alan asentajaa paikalle.
Ensimmäisellä soitolla luvataan tulla heti "ensi viikolla". Sitten kun soitetaan pari viikkoa myöhemmin, niin kuullaan, että "on ollut vähän kiireitä". Kolmannella kerralla sitten jo hieman perustellaan kuinka "syksy on nimenomaisesti tätä kiireistä aikaa". Itselleen melkein tulee sellainen olo, että tässähän pitää anteeksi pyytää, kun jatkuvasti häiritsen tällaisilla toimeksiannoilla.
Ilmeisesti hommia on liiaksikin tyrkyllä, kun sitten ei ehditä tulla käymään. Arvostaisin enemmän rehellistä vastausta, että "Töitä on meillä juuri tällä hetkellä liikaa, joten voitteko kysyä toiselta yrittäjältä". Mutta kukapa nyt haluaisi mahdollisia asiakkaita kilpailijalle karkoittaa?
Olen nimennyt tämän touhun joo-joo-meiningiksi, jossa katteettomia lupauksia annetaan hamaan tulevaisuuteen asti. Mutta onneksi löytyy niitäkin, jotka tarttuvat toimeen, joten joitakin asioita on saatu jo hoidettua. Välillä tulee kylläkin sellainen olo, että puhelin on alkanut jo juurtua oikeaan korvaani kiinni.

Palaan nyt toisenlaisen kirjoitustyön pariin. Eivät ne raamattupiirin esitelmät itsestään synny. Mutta kaikesta huolimatta elossa ollaan...

maanantai 7. syyskuuta 2015

Terveisiä Kosilta

Palasin jokin aika sitten vaimoni ja pienen poikani kanssa Kosilta. Alunperin kyse oli lomamatkasta. Kuitenkin jo heinäkuun uutisotsikkojen perusteella alkoi selvitä, että reissusta tulee hieman erilainen. Ajattelin kuitenkin, että tässäkin kyse on johdatuksesta. Rauhalliseen ja hyvään elämään tottuneen pohjoismaalaisen oli aika nähdä todellisuudessa se, että mitä on pakolaisten elämä.

Kos on ollut uutisotsikoissa jo useamman kerran liittyen pakolaistilanteeseen. Saari sijaitsee lähimmillään noin viiden kilometrin päässä Turkin rannikolta. Tämä on tarkoittanut sitä, että tuhannet pakolaiset ovat ottaneet kauttakulkupaikakseen juuri tuon saaren. Olemme saaneet nähneet ja kuulleet noita traagisia uutisia siitä, kuinka moni on hukkunut pakomatkallaan Välimereen. Vaikka Turkin ja Kosin välillä merimatka on ollut ainoastaan viisi kilometriä, niin Välimeri on kuitenkin osannut olla armoton niille, jotka ovat kumiveneillä tai ylikuormatuilla purtiloilla tehneet tuota matkaa. Tähän merimatkaan liittyy myös järkyttävä ja tätä myötä myös laajasti ihmisiä herättänyt kuva Turkin rannikolle huuhtoutuneesta kuolleesta syyrialaispojasta. Tämä jos mikä kertoo matkan vaarallisuudesta, mutta myös pakolaisten epätoivoista paeta sotaa ja terroria rauhallisempaan maahan. Merimatka ei ole tietenkään ollut pakolaisille ainut vaaran paikka, sillä jotkut ovat kuolleet myös nälkään ylittäessään karuja vuoristoja. Sanomalehdissä voisi olla tuhansia koskettavia kuvia siitä, kuinka epätoivoisen pakolaisen matka on päättynyt kuolemaan.

Entä elämä Kosilla? Kaupunkikuvassa pakolaisia näkyi erityisesti satama-alueella ja puistikoissa. Monet olivat majoittuneet telttoihin, mutta vielä useammat nukkuivat patjoilla pelkkä taivas kattona. Tähän vuodenaikaan se ei tuota suuria ongelmia (suurin häiriö lienee hyttyset), mutta syksy on tulossa myöskin Kreikkaan.
On hyvä huomata, että pakolaiset eivät saapuneet Kreikkaan kerjäämään. Monella on jonkin verran rahaa, mutta on selvää, että muuta maallista omaisuutta ei pakomatkalle ole voitu ottaa. (Todennäköisesti monet ovat jättäneet sen viimeisenkin selkärepun maihin siinä vaiheessa kun vaarallinen merimatka kumiveneellä on alkanut.)
Kerjääjiäkin kaupungista löytyi, mutta nämä olivat olleet saarella selvästi pitempään ja he eivät olleet katastrofialueilta (puhuivat mm kreikkaa). Lisäksi heidän toimintansa oli enemmän "ammattimaista", jos asian näin voi ilmaista. He odottivat ohikulkijoilta rahaa, kun taas eräs pakolainen pyysi lapselleen yksinkertaisesti vähän ruokaa.

Monissa uutissa on mainittu siitä, että ylimääräisiä säästöjä kuluttavat turistit ja epätoivoiset pakolaiset luovat räikeän kontrastin. En kuitenkaan halua sanoa, että turistien pitäisi välttää matkustamista lomasaariin tämän takia. Kreikka painii tällä hetkellä talousvaikeuksissa ja turistit ovat luoneet jonkinlaista taloudellista vakautta edes näihin lomasaariin. On hyvin pelottavaa ajatella, että miten pakolaisia olisi siinä tapauksessa pystytty vastaanottamaan, jos Kos olisi ollut talousvaikeuksissa painiva muutaman tuhannen asukkaan maalaiskaupunki. Turismi siis auttaa tietyn mutkan kautta myös pakolaisia ja toisaalta myös suoraan hyväntekeväisyyden kautta.

Siitä pääsenkin seuraavaan asiaan, eli paikalliseen hyväntekeväisyysjärjestöön. Facebookin monipuolisesta maailmasta löysimme sivun "Kos Solidarity", joka on vielä epävirallisessa asemassa olevan hyväntekeväisyysjärjestön sivu. Kysymys on siis epävirallisesta järjestöstä, joka ei ole vielä saanut sellaista statusta, että se voisi avata esimerkiksi pankkitilin varainkeruuta varten. Virallistamisen viipymisessä kyse ei taida olla tällä hetkellä muusta kuin byrokratiasta, jonka jälkeen järjestön toiminta helpottuu. Tämä järjestö toimii siis ruohonjuuritasolla.
Voisi kuvitella, että tällaisen järjestön toiminta olisi suhteellisen mutkatonta, mutta näin ei kuitenkaan ole. Toimitilat ja varastot eivät sijaitse keskeisellä paikalla kadun varrella, vaan suoraan sanottuna hieman piilossa. Tämä taas johtuu siitä, että Kosillakin on monen muun maan tavoin sellaista ääriaineista, joka suhtautuu hyvin vihamielisesti pakolaisiin. Tämä vihamielisyys ei kohdistu pelkästään pakolaisiin, vaan myös heidän auttajiin. Tämän vuoksi vapaaehtoisjärjestönkin toiminta tapahtuu osittain "maan alla". Mikäli toimitilat ja varastot olisivat kaikkien tiedossa, niin ne olisivat joutuneet jo aikoja sitten sabotoinnin kohteeksi. Muukalaisvihaajat eivät ole pelkästään istuneet aloillaan, vaan esimerkiksi viime perjantaina he hyökkäsivät joidenkin pakolaisten kimppuun.
Vaimoni oli ennakkoon ollut yhteydessä sähköpostin ja puhelimen välityksellä järjestöön ja tämän myötä meille tarjoutui myös mahdollisuus tutustua heidän tiloihinsa ja toimintaansa. Saapuessamme toimitiloihin oli ovensuussa vastassa muutamia laatikoita, jotka olivat täynnä patonkeja. Muutamat vapaaehtoiset olivat juuri tekemässä voileipiä, joita jaettaisiin myöhemmin pakolaisille. Varastossa oli lisäksi vaatteita ja hygienivälineitä, makuupusseja yms. Lahjoituksia oli saatu monesta eri suunnasta, mutta selvästi myös ulkomaalaiset turistit olivat kantaneet kortensa kekoon. Vapaaehtoisten joukossa oli myös ulkomaalaisia. Eräskin henkilö oli serbialainen. Hän tiesi omasta kokemuksestaan sen, että mitä sota tarkoitti ja kuinka epätoivoinen tilanne ihmisillä oli.

Sitten takaisin kotimaahan.
Olen seurannut pakolaisiin liittyvää keskustelua netissä. Yleinen mielipide näyttää muuttuvan paremmaksi, mutta Kreikan tavoin meilläkin on tuota äänekästä ääriainesta, joka mahdollisuuden tullen olisi varmaan työntämässä pakolaisten kumiveneitä takaisin ulapalle. Jonkinlaiseksi hokemaksi on myös tullut se, että "Meillä Suomessakin on vähäosaisia ja köyhiä. Meidän tulisi ensin auttaa heitä!"
- Totta. Meillä on Suomessa vähäosaisia. Mutta kuinka moni on auttanut heitä viimeisten vuosien aikana? Tuskinpa kovinkaan moni. Poliitikot eivät asioihin herkästi puutu, ellei kansa sitä äänekkäästi vaadi. Viimeisten vuosien aikana on nimiä laitettu kansalaisadresseihin aikamoisella paatoksellakin, mutta suurta suosiota eivät ole saaneet ne adressit, joissa on vaadittu taloudellisen eriarvoisuuden kitkemistä. Monella suomalaisella menee huonosti, mutta vielä huonommin näyttää menevän niillä pakolaisella, joilla ei ole enää mitään. Jokaisella suomalaisella on jonkinlainen perusturva, mutta minkälainen turva on näillä pakolaisilla? Meidän tulee auttaa yhtä lailla omia kuin vieraita hädässä olevia lähimmäisiämme!
Toinen pakolaisten vastustajien argumentti näyttää liittyvän rikollisuuteen. Onhan se totta, että esimerkiksi 10.000 syyrialaisen joukkoon mahtuu epärehellisiäkin ihmisiä. Mutta niin niitä mahtuu myös silloin jos 10.000 ihmistä tulisi vaikkapa Yhdysvalloista. Kyllä 10.000 suomalaisenkin joukkoon mahtuu muutama epärehellinen ihminen. Eli pitäisikö muutaman potentiaalisen rikollisen tähden estää pääsy kaikilta ihmisiltä jotka pyrkivät maahan?
Monia muitakin syitä on esitetty, mutta lopulta periaatteessa kaiken  kommentoinnin taakse kätkeytyy ihan puhdas rasismin siemen. Kun tuo R-sana sattuu olemaan hieman epämuodikasta tai suoraan sanottuna julkisuudessa paheksuttavaa, niin on parempi vedota kotimaan köyhiin ja pakolaisten rikolliseen ainekseen kuin siihen ettei siedä ulkomaalaisia.

Tosiasia on kuitenkin se, että pakolaisia on tulossa. Kukaan ei jätä kotimaataan ja omaisuuttaan kevyin perustein. Olemme uutisotsikoista saaneet lukea, että joissakin maissa asenne on ollut aika kylmä, mutta joissakin huomattavasti vastaanottavaisempi. Esimerkiksi Saksa monikulttuurisena maana on osannut suhtautua juuri tulleisiin pakolaisiin jopa hämmästyttävän myönteisellä tavalla (LINKKI). Toivottavasti meilläkin olisi tuo auttamisen asenne kohdallaan.

Kuva: Kos Solidarity

maanantai 24. elokuuta 2015

Auttamisen asenne hukassa

Maailma on sekaisin. Ainakin tältä tuntuu, kun uutisia seuraa. Välillä tuntuu siltä, että maailmassa ei tapahdu muuta kuin pahoja asioita. Elämme tällä hetkellä aikakautta jollaista ei ole nähty sitten II maailmansodan. Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla sotia, terroria ja nälänhätää.
Luulisi olevan harvinaisen selvää, että kukaan ei jätä kotiaan muutoin kuin äärimmäisestä pakosta. Ymmärrystä ei näytä silti paljoa olevan. Suurin osa suomalaisita on unohtanut sotavuodet, vaikka meillä on vielä paljon elossa niitä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuskallisen evakkomatkan. Onneksi näitä kokemuksia on myös julkaistu (LINKKI), jotta silmämme edes vähän avautuisivat.
Kenties tämä ymmärtämättömyys johtuu osittain siitä, että meillä on mennyt liian pitkään liian hyvin. Me emme oikeasti tiedä mitä tarkoittaa, kun ihminen tai kokonainen kansa on oikeasti hädässä, sellaisessa tilanteessa jossa oma koti on ollut pakko jättää.
Vastuuta auttamisesta on yritetty paeta monin eri tavoin. Jonkinlaiseksi hokemaksi on tullut jo toteamus siitä, että "meillä riittää kotimaassakin autettavia." - Totta varmasti sekin jossain määrin. Mutta kuinka moni on vaivautunut auttamaan edes näitä kotimaan köyhiä? Aina löytyy jokin syy sille, että hädässä olevia ei tarvitse auttaa.

Lopulta kyse kaikessa on juuri rahasta. Jos pieniä armopaloja annetaan sinne ja tänne, niin mitään todella merkittävää ei tapahdu. Todellinen auttaminen kouraisee  oikeasti kukkaroa ja omaa elintasoa. Siinä ihminen ei pelkästään anna hitusen ylimääräisestään, vaan oikeasti hän joutuu auttaesaan lähtemään pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kauan kuin tämä asenne ei ole kohdallaan, niin rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät entisestään.

Ei ihme, ettei kristinusko ole enää kovassa huudossa kehittyneissä länsimaissa, sillä auttamatta jättämisestähän tulisi huono omatunto. Ilman Jumalaa voidaan elää paljon mukavammin ja itsekkäämmin. Kuitenkin kristinusko ja evankeliumi antaa meille hyvän mallin auttamisesta. Kristuksen vertaus Laupiaasta samarialaisesta muistuttaakin siitä, että kaikki ovat lopulta lähimmäisiämme ja kaikkia tulisi auttaa. Mutta onko meillä tuota todellista auttamisen asennetta?

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kesän kännykkäkuvia

Höyryveturi "Heikki" lähdössä Nurmeksen asemalta

Jokimaisemaa Nurmeksen ja Kuhmon rajamailla

KEsän kukkia

Maisemakuva Juuan Tuopanjoelta

Paraisten vierasvenesatamassa

Katoavaa kansallismaisemaa

Museovaunuja Nurmeksen asemalla

Pielaveden ort kirkko

Oikeastaan tämä on kevätkuva...

tiistai 4. elokuuta 2015

Kristuksen kirkastuminen (opetuspuhe)

 Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kristuksen kirkastumisen juhla on yksi kirkkovuoden suurista Herran juhlista. Evankeliumista kuulimme, kuinka opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät todistamaan tätä ihmeellistä tapahtumaa Taaborin vuorelle. Kokemus oli niin voimakas ja hyvä, että Pietari olisi halunnut jäädä sille paikalle. Tämän vuoksi hän tarjoutui rakentamaan majan jokaiselle, jotta tämä kaikki olisi kestänyt pitempään.

Vuorelle jääminen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan nämä kolme opetuslasta oli kutsuttu koolle todistamaan Kristuksen jumalallista kirkkautta. Tämä kaikki oli tarkoitettu heille vahvistukseksi, sillä myöhemmin nämä samaiset opetuslapset saivat olla läsnä todistamassa jotain lähes päinvastaista. He saivat nähdä Kristuksen tuskan Getsemanen puutarhassa, Hänen valmistautuessaan kärsimyksiinsä.

Jumalallisen kirkkauden kohtaamiseen liittyvät myös Mooses ja Elia. Mooses edusti lakia ja Elia profeettoja. Kristus oli lain ja profetioiden täyttymys. Juutalaiset uskoivat, että Elia ilmestyisi uudestaan, kun ajat olivat täyttyneet ja Messiaan oli määrä saapua. Samalla tavoin jotkut juutalaiset uskoivat siihen, että myös Mooses kulkisi Messiaan mukana.

Me tiedämme Mooseksesta ja Eliasta sen, että he kummatkin olivat kohdanneet Jumalan vuorella. Nyt he olivat jälleen kerran läsnä, kun jumalallinen kirkkaus tuli esille.

Mooses kohtasi Herran Siinain vuorella verhoutuneena pilveen. Ja tuon kohtaamisen jälkeen tapahtui jotain hyvin erikoista:
Kun Mooses laskeutui Siinainvuorelta molemmat liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska hän oli puhunut Herran kanssa. Itse hän ei sitä tiennyt, mutta kun Aaron ja israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen säteilevän, he pelkäsivät mennä häntä vastaan”. (2. Moos. 34: 29-30)

Mooseksen kasvot säteilivät tuota jumalallista kirkkautta. Ei kuitenkaan sillä tavoin, että Mooses itse olisi tuon kirkkauden alkulähde, vaan sen vuoksi, että hän oli ollut Jumalaa lähellä ja tätä kautta pyhittynyt. Kristuksen kirkastumisessa tuo kirkkaus oli paljon loistavampaa, koska Hän itse oli tuon kirkkauden lähde.

Jumalallinen kirkkaus ei tullut esille pelkästään Vanhassa Testamentissa, vaan esimerkiksi Apostolien tekojen kirjasta löydämme maininnan diakoni Stefanuksesta, joka joutui suuren neuvoston kuultavaksi ennen marttyyrikuolemaansa. Tässä kohden mainitaan seuraavasti: ”Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot”. (Ap.t. 6:15)

Ihminen on luotu Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan ja tuo jumalallinen kirkkaus voi siis paistaa myös ihmisen kasvoilta. Jopa meidän päivinämmekin kuulee aika ajoin kerrottavan siitä, kuinka jotkut ovat nähneet tuon valkeuden paistavan jostakin ihmisestä. Näistä asioista he eivät kuitenkaan puhu useinkaan suurelle joukolle.

Jokainen ihminen kantaa siis itsessään tuota Jumalan kaltaisuutta. Luotu sai osakseen jotain, mitä hänen Luojassaan myös on. Tässä mielessä ihminen on pyhä ja esimerkiksi apostoli Paavali kutsui seurakuntalaisia pyhiksi. Aivan kuten me tässäkin liturgiassa toteamme, että pyhät lahjat annetaan pyhille. Valitettavasti maailmassa vaikuttava synti peittää tuo jumalallisen kirkkauden alleen. Me voimme ajatella ihmistä vertauskuvallisesti hopean kaltaiseksi.

Tiedämme varsin hyvin sen, että hopea tummuu ajan kuluessa ja muuttuu lopulta sellaiseksi, että se ei heijasta valoa enää millään tavoin. Se näyttää likaiselta ja kuluneelta, jonka rinnalla rihkamakorutkin ovat upeita ja loistavia. Mutta jos hopean kiillottaa, niin se säteilee valoa ja kirkkautta peilin tavoin.

Synti vaikuttaa tässä langenneessa maailmassa. Me emme tunne ortodoksisessa kirkossa käsitettä ”perisynti”. Sen sijaan me ymmärrämme, että ihminen heikkoudessaan on altis synnille. Ja synti taas on asia, joka vaikuttaa käytännössä kaikkialla. Monet kirkkomme veisuista kuvaavat tässä maailmassa kilvoittelua sellaiseksi, että me purjehdimme synnin meressä suuntana pelastuksen turvasatama.

Tuo synti on juuri se joka tummentaa sen jumalallisen kirkkauden ja Jumalan kaltaisuuden. Kirkkaus voi heijastua jokaisesta ihmisestä, mutta se saattaa myös tummentua ja lopulta jäädä kokonaan synnin peittoon.

Juuri tätä vastaan meidän kristittyjen tulee juuri taistella. Jos me kerran vertauskuvallisesti olemme hopean kaltaisia, niin silloin me pidämme sen kiiltävänä hengellisen elämän kautta. Siihen kuuluu olennaisena osana Kristuksen opetuksen mukaan eläminen, rukouselämä ja siinä ennen kaikkea jumalanpalveluselämä, jonka keskipisteenä on liturgia ja Herran Pyhä Ehtoollinen.

Jokainen liturgia on pyhittymistä ja kirkastumista, jossa me opetuslasten tavoin kiipeämme Taaborin vuorelle kohtaamaan todellisen jumalallisen kirkkauden, jonka myötä myös me voimme kirkastua ja pyhittyä.
Tämän vuoksi me tervehdimme toisiamme Ehtoollisen jälkeen sanoen: ”Sielun ja ruumiin pyhitykseksi. – Jumalan kunniaksi.”
Amen.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kirkasta vai tummaa? - Liturgisista väreistä ja tekstiileistä

Ortodoksiseen liturgiseen perinteeseen kuuluvat olennaisella tavalla kirkkotekstiilit ja niiden värit. On tietenkin selvää, että näitä liturgisia värejä ei käytetä sattumanvaraisesti, vaan niihinkin on olemassa ohjeet. Tästä huolimatta värien käyttö on monenkirjavaa eri puolilla maailmaa. Joissakin seurakunnissa taloudellnen tilanne voi yksinkertaisesti olla sellainen, että ei ole mahdollisuutta hankkia kaikkiin pyhäköihin kaikkia liturgisia värejä. Silloin on hyvä mennä sellaisella varhaisemmalla liturgisella värikäytännöllä, jossa käytetään joko kirkasta taikka tummaa kirkkovuoden ajankohdasta riippuen. Monesti tämä on ihan hyvä periaate.

Mitä värejä sitten käytämme?
Jos vilkaisemme papin vigilia-käsikirjan ohjeita, niin seraavat värit on mainittu:
valkoinen, kultainen, violetti, vihreä, punainen, tummanpunainen, tulenpunainen, keltainen, taivaansininen, musta.

Valkoinen on suurten Herran juhlien väri. Näitä ovat ylösnousemus, taivaaseenastuminen, kirkastuminen, syntymä ja kaste (Teofania).

Punaista väriä näyttäisi ohjeen mukaan olevan kolmea erilaista. Tässä palataan varmasti taas siihen alkuperäiseen yleisperiaatteeseen, että onko kyseessä kirkas vai tumma? Tumman punainen liittyy enemmän paastoon (joissakin paikoissa joulupaastona käytetty väri) ja Ristiin, kun taas kirkasta käytetään esimerkiksi apostolien juhlana ja venäläisessä perinteessä pääsiäiskaudella.



Ylhäällä tummanpunaista ja alhaalla kirkaampaa punaista sävyä.

Myös keltaisella ja kultaisella on ero. Kultaista käytetään monissa juhlissa, kun taas keltainen on arkiväri. Ehkä yleisin arkikeltaista kuvaava tekstiili on meillä nk "Tikkurilan silkki", jota löytyy edelleen monista pyhäköistä.

Ylhäällä arkisempaa "Tikkurilan silkkiä" ja alhaalla kultaista juhlaväriä.


Kirkkaan sininen on pääsääntöisesti Jumalansynnyttäjän juhlien väri, vaikka muutamia poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi joissakin paikoissa Herran kasteen juhlana (Teofaniana) käytetään sinistä. Tämä tietysti juontuu siitä, että vesi on tuossa juhlassa keskeinen asia. Meillä Suomessa taas sinistä käytetään  poikkeuksellisesti Itsenäisyyspäivänä Nikolaoksen juhlana, vaikka sininen ei liturgisena värinä liity mitenkään pyhään Nikolaokseen (esimerkiksi kultainen olisi parempi väri siihen juhlaan). On tietenkin selvää, että sinistä halutaan käyttää juuri itsenäisyyspäivän vuoksi, vaikka tämä ei teologisesti olekaan kovin perusteltua.
Vihreää käytetään pyhittäjien (luostarikilvoittelijoiden ja erakkojen) muistopäivinä. Moninssa paikoissa vihreää käytetään myös Helluntaina ja Palmusunnuntaina. Meillä Suomessa Palmusunnuntaina käytetään pääasiallisesti punaista, vaikka tämä näyttäisi olevan vakiintuneempi tapa nimenomaan roomalaiskatolisessa perinteessä.
Violetti käytetään Suuressa Paastossa. Niissä paikoissa missä käytetään mustaa liturgisenä värinä ja paaston arkipäivinä, niin niissä violettia käytetään silloin vain viikonloppuisin. Yleinen periaate on se, että violettia ei käytetä joulupaastossa, vaan silloin käytetään tummanpunaista. Meillä Suomessa joulupaastoon huomioiminen liturgisissa väreissä on hyvin seurakuntakohtaista.

Joskus näihin tekstiileiden monenkirjavuuteen käytetään jopa liiaksi voimavaroja. Tämä ei ole sinäänsä uusia ilmiö, sillä olen itsekin joskus maininnut, että me tosiaankin voimme vajota jopa tietynlaiseen esineiden palvontaan, kun keskitämme kaikki voimavarat ulkoisiin puitteisiin ja unohdamme varsinaisen sisällön. Mutta tämä huomautus ei tarkoita sitä, etteikö kaikki ulkoiset puitteetkin ole syytä pitää kunnossa. Kaiken pitää olla kaunista ja arvokasta. Näissä asioissa tulee kuitenkin säilyttää oikea suhteellisuudentaju. Kreikassa piispainkokous lähetti vuonna 2005 ohjeistuksen, jossa muistutettiin siitä, että liiallista koristeellisuutta tulisi välttää jumalanpalvelusvaatteissa. Yksinkertainen (ja kohtuullisen hintainen) voi monesti olla kauniimpi ja hartautta herättävämpi kuin loistelias ja kallis.

Kreikassa on jo aiemmin pohdittu jumalanpalvelustekstiileihin liittyviä asioita (The Synodic Committee of Religious Art, Music and Christian Monuments, 12th of October 2000) ja esimerkiksi siihen kiinnitettiin huomiota, että kirkkotekstiilejä tuottavilla ompelimoilla ei välttämättä kaikilla ole hyvää tradition tuntemusta. Sen seuraksena siellä valmistetut tekstiilit eivät vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Itse asiassa tämä ongelma ei koske vain kirkkotekstiilejä, vaan yhtä lailla ikonimaalausta tai kirkkomusiikkia. Tradition tuntemuksen puute on näkynyt meillä esimerkiksi jälleenrakennuskauden ikoneissa ja yhtä lailla aikojen saatossa on sävelletty vigiliaan ja liturgiaa veisuja, jotka eivät teologisessa mielessä palvele ainakaan liturgista tarkoitusta. Kysymys kuuluukin, että pystymmekö näissä asioissa pitäytymään traditiossa joka tukee parhammailla tavalla jumalanpalveluselämää?

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Johannes Kastajan syntymäjuhlana (opetuspuhe)

Vietämme pyhän Herran Edelläkävijän Johannes Kastajan syntymäjuhlaa. Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuvataan Johanneksen syntymää edeltäviä tapahtumia.


Voisimme tietysti tutkia moniakin yksityiskohtia, mutta kiinnittäkäämme huomiomme Sakariakseen. Hän ei uskonut sitä sanomaa, jonka Herran enkeli hänelle antoi ja tämän vuoksi hän muuttui mykäksi. Itse asiassa on syytä uskoa, että hän ei pelkästään tullut mykäksi, vaan myöskin kuuroksi. Tämän paljastaa se evankeliumin kohta, jossa paikalle kokoontuneet naapurit ja sukulaiset kysyivät viittomalla Sakariaalta lapsen nimeä. Eihän pelkästään mykälle tarvitse käyttää viittomakieltä, vaan kuurolle.



Sakariaan saama rangaistus uskon puutteesta oli ruumiillinen ja kestoltaan vain hetkellinen.  Siihen kuitenkin sisältyy opetus siitä, että jos ihminen ei luota Jumalaan, niin hän muuttuu sielultaan kuuroksi ja mykäksi. Ja tästä tilasta voi tulla hänelle pysyvä tila!



Miten ihminen voisi puhua tai edes kuulla jumalallisia asioita, jos hän kyseenalaistaa Jumalan kaikkivoimallisuuden. Tämä on yksi syy siihen, että Raamattu Kirkon opetus ei voi täydellisesti avautua niille, jotka eivät siihen halua uskoa. Ja jos edes Herran enkeli ei saanut Sakariasta uskomaan ihmettä, niin kuinka paljon vaikeampaa onkaan joidenkin ihmisten uskoa Evankeliumin sanomaa tänä päivänä?



Sakariaalta kysyttiin uskoa 2000 vuotta sitten. Yhtä lailla meiltä kysytään uskoa tänä päivänä. Pyyntö uskosta ja Jumalaan luottamisesta ei ole mahdoton. Tuolloin 2000 vuotta sitten, samoihin aikoihin enkeli ilmestyi myös eräälle toiselle ihmiselle kertoen asiasta, jota oli vielä mahdottomampi uskoa.



Tuo toinen henkilö oli Neitsyt Maria, jolle arkkienkeli Gabriel ilmoitti ilosanoman Kristuksesta. Maria ei tässä tilanteessa Sakariaan tavoin epäillyt, vaan hän sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” (Luuk. 1:38)



Maria onkin meille esimerkkinä kuuliaisesta Herran palvelijasta, joihin meidän kaikkien tulisi samaistua. Sakarias on taas meille varoittava esimerkki siitä, että meidän ei tule tarpeettomasti kyseenalaistaa Jumalan tahtoa.


Entä sitten itse Edelläkävijä Johannes Kastaja ja hänen opetuksensa?
Varmasti yksi voimallisimmista opetuksista oli ensinnäkin Johanneksen omakohtainen esimerkki siitä, että totuuden puhumista ei tulisi peitellä. Itse opetuksessaan Johannes painotti sitä, että Kristuksen tulisi olla jokaisen ihmisen päämäärä. Johanneshan valmisti tietä Kristukselle ja hän valmisti samanaikaisesti ihmisiä kohtaaman Kristuksen.



Yhtä lailla hän on valmistanut ja valmistaa edelleenkin meitäkin kohtaamaan Kristuksen iankaikkisuudessa. Meidän ihmisten ei tulisi murehtia sitä, että mitä muut ihmiset minusta nyt ajattelevat, vaan meidän tulisi ajatella, että mitä Kristus sanoo meille viimeisellä tuomiolla.



Jotta voisimme pitää tämän tärkeän opetuksen mielessä, on meidän jatkuvasti muistettava se, että elänkö itsekkäästi janoten pelkästään ajallisia nautintoja jotka saan juuri nyt. Vai pystynkö katsomaan tätä hetkeä pitemmälle? Niin että pystyisin elämään Jumalan tahdon mukaan. Osoittaen rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiäni kohtaan ja näin keräten itselleni taivaallisia aarteita.



Helppoa tämä ei tietenkään ole. Monet kirkon pyhät ovat opettaneet, että hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua ihmisessä. Erään hienoimmista kuvauksista on esittänyt pyhä Basileios Suuri, joka on sanonut opetuspuheessaan seuraavasti:



On olemassa kaksi erilaista tietä. Toinen on leveä ja helppo, kun taas toinen vaikea ja kapea. On olemassa kaksi opasta, jotka kilpailevat keskenään matkailijan huomiosta. Nyt kun olemme vuosien varrella kasvaneet harkitsevaisuudessa, niin huomaamme, että elämässä yhdistyvät paheet ja hyveet. Pystymme sielumme silmäyksellä katsomaan ensin toista ja sitten toista ja laskemaan niiden perusteella seuraukset.

Syntisen ihmisen elämässä kaikki maailman mukavuudet ovat käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun taas vanhurskaan elämässä hyödyt näkyvät tulevaisuudessa.

Helppo, vailla kurinalaisuutta oleva elämä johtaa nautintoihin, joista pääsee nauttimaan nyt, ei myöhemmin. Sen sijaan pelastuksen tie on vaikea juuri tällä hetkellä, mutta se lupaa ihanan tulevaisuuden.

Sielu hämmentyy ja on epävarma laskelmissaan. Se suosii ennemmin nautintoja kun se on kiinnittynyt nykyhetkeen, mutta kun katse on kiinnittynyt iankaikkisuuteen, niin silloin se valitsee hyveiden tien.” (Basileios Suuren homilia psalmista 1, 5)



Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!


lauantai 6. kesäkuuta 2015

"Älkää tuomitko" (lauantain opetuspuhe)

 
Juuri luetun evankeliumiluvun (Matt. 7:1-8) eräs tärkeimmistä opetuksista liittyy siihen, että me emme  saisi tuomita lähimmäisiämme. Varmasti olemme hyvin tietoisia tästä Kristuksen opetuksesta, mutta kaikesta huolimatta sen noudattaminen voi olla hyvinkin vaikeaa.

Ihmisillä on suoranainen taipumus arvostella, vähätellä ja tuomita lähimmäisiään. Tämä saattaa tulla esille hyvin arkisissakin ja päällisin puolin viattomissakin tilanteissa. Kuinka helppoa on esimerkiksi seurata jääkiekkoa ja haukkua lyttyyn niin tuomarit, omat pelaajat  kuin myös vastapuolen joukkue. Siinä tilanteessa katsoja näyttää tietävän osaavan kaiken paremmin kuin itse kentällä olijat. Kuitenkin jokainen pystyy lyhyen itsetutkiskelun jälkeen toteamaan, että ei hän kykenisi tekemään käytännössä mitään ainakaan paremmin, jos hänelle lyötäisiin luistimet jalkaan ja työnnettäisiin kentälle.

Tämä edellä oleva esimerkki kuulostaa hyvin tutulta, mutta se ei valitettavasti ole ainut asia, jossa me ihmiset herkästi ryhdymme tuomitsemaan toisia. On äärettömän helppoa ryhtyä etsimään toisista ihmisistä huonoja puolia ja puhua niistä sitten omien ystävien kanssa.

Joissakin tilanteissa taas haluamme luoda välittömästi omat johtopäätökset toisesta ihmisestä hänen ulkonäkönsä tai puhetyylin perusteella. Kuinka moni vakavan sairauskohtauksen saanut ihminen on jätetty heitteille ja vaille pikaista hoitoa ainoastaan siksi, että ohikulkijat ovat luulleet tämän olleen vain humalassa?

Kuinka helppoa onkaan luoda omat johtopäätökset toisesta ihmisestä, vaikka emme välttämättä tiedä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan? Ulkoiset asiat eivät kerro kaikkea. Tämän varmasti muistamme jo Kristuksen vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista, jossa ulkoisesti hurskas fariseus olikin sisäisesti omahyväisyyden turmelema.

Koska me emme voi tietää kaikkea toisesta ihmisestä ja koska kukaan meistä ei ole synnitön, niin tämän vuoksi meillä ei ole yksinkertaisesti varaa ryhtyä tuomitsemaan toista. Valitettavan usein ihminen voi luoda johtopäätöksensä toisesta ihmisestä pelkkien kuulopuheiden ja juorujen perusteella. Kuinka totuudenmukaisia ne voivat sitten enää olla, jos me emme voi tietää täyttä tuotuutta toisesta edes normaalin kanssakäymisen myötä.



Kaikissa tilanteissa meidän olisi ensimmäisenä syytä tutkia itseämme, omia tekojamme ja kysyä vielä, että MIKSI minä haluaisin tuomita lähimmäiseni? MITÄ hyötyä niistä kielteisistä ajatuksista ja puheista voi lopulta olla?
Jo lyhyen pohdinnan jälkeen voimme todeta, että me emme löydä hyviä perusteluja toisten tuomitsemiselle. Vielä vähemmän meille on niistä  kielteisistä ajatuksista ja puheista mitään hyötyä. Joudumme kuitenkin jossain vaiheessa vastuuseen omista sanoistamme ja miten me silloin voimme puolustautua?

Tuomitseminen ei lopulta ole vähäpätöinen asia. Jos näet tutkimme rukouskirjaa tai pyhien ihmisten opetuksia niin huomaamme, että näistä asioista meitä varoitetaan jatkuvasti. Kuinka monessa rukouksessa me esimerkiksi pyydämme Jumalalta anteeksiantoa nimenomaan sellaisille synneille, jossa olemme tuominneet lähimmäisiämme.

Pyhien opetuksissa tämä sama opetus toistuu monissa kohdin. Esimerkiksi pyhä Maksimos Tunnustaja on sanonut seuraavasti:
Joka ahkeroi toisten syntien etsimisessä tai omien epäluulojensa nojalla tuomitsee veljeään, ei ole vielä edes pannut alulle katumustaan. Hän ei ole ryhtynyt tutkimaan itseään, että oppisi tuntemaan omat syntinsä, jotka totisesti ovat lyijyäkin raskaammat. Hän ei tiedä, mikä ahdistaa ihmisen sydäntä kun hän etsii turhuutta ja rakastaa valhetta, hän ei enää tutki omia tekojaan, vaan pitää lukua toisten synneistä, olivatpa ne sitten todellisia tai pelkästään hänen omien luulottelujensa tuotteita.” (Filokalia II, s.111-112)

Tuomitsemisessa kyse on lopulta siitä, että ihminen ottaa itselleen sellaisen roolin, joka ei kuulu hänelle. Jumalan edessä jokainen ihminen saa lopullisen tuomion ja siksi kenenkään ei tarvitse maan päällä ryhtyä toimimaan Jumalana. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö yleisen järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden vuoksi maalliset tuomioistuimet voisi toimia.

Meidän ihmisten päämääränä on rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Tuomitseminen vei meitä väistämättömästi sellaiseen suuntaan, jossa me rakastamisen sijaan vieraannumme lähimmäisistämme ja myös Jumalasta.

Ihminen voi muuttua ainoastaan silloin, jos hän kääntää itsessään olevat kielteiset asiat myönteisiksi. Tämän vuoksi toisten puolesta rukoileminen toimii parhaimpana lääkkeenä silloin, kun mieleemme herää kielteisiä ajatuksia läheisistämme. Viha, tuomitseminen, kateus ja kaikenlaiset muut sielunvihollisen meihin kylvämät ajatukset voidaan torjua sillä, että näiden sijaan yksinkertaisesti rukoilemme tuon toisen ihmisen puolesta. Rukous on rakkautta ja rakkaus johdattaa meidät pelastukseen.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Harras jumalanpalvelus

Liturgian hartautta eivät sanele ulkosesti loisteliaat puitteet. Valokuva kodassa toimitetusta kristinoppileirin jumalanpalveluksesta.

Joskus kuulee sanottavan, että juuri toimitettu jumalanpalvelus oli "hyvä" tai "harras". Olenkin miettinyt, että miten jumalanpalvelukset oikein eroavat toisistaan, vaikka ne puitteiltaan olisivat samanlaisia? Pitää itsekin myöntää, että joskus jokin palvelus voi tosiaan tuntua tavanomaista hartaammalta. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun kaikki tapahtuu ikään kuin omalla painolla.
Papin tehtävänä on kanttorin ohella pitää huolta siitä, että jumalanpalvelus menee teknisesti ja kaavaltaan oikealla tavalla eteenpäin. Tähän suorittamiseen  tietysti kuluu hieman energiaa. Vastavihityllä diakonilla ja papilla tätä energiaa kuluu tietenkin tavanomaista enemmän kun kaavat eivät vielä ole niin tuttuja. Sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin kaavat alkavat sujua paremmin ja palvelukseen voi syventyä aivan uudella tavalla. Siitä voi sitten myöhemmin syntyä "vaaroja", kun kuvittelee osaavansa kaiken (vaikkei osaa) tai sitten ryhtyy suhtautumaan jumalanpalveluksiin liian rutiininomaisesti.
Itse olen huomannut, että harvemmin jumalanpalvelus on teknisesti täydellinen. Monesti sattuu jotain aivan pieniä ja luultavasti kaikille muille kanssarukoilijoille huomaamattomia virheitä, joita voi sitten hyvässä hengessä naureskella kanttorin ja diakonin kanssa yhdessä palveluksen jälkeen. Itse asiassa sellaiseen hyvää liturgiseen silmään kuuluu se, että jumalanpalveluksissa toimijat pystyvät koko ajan arvioimaan, että onko jokin kömmähdys sellainen, että se vaatii korjaavia toimenpiteitä välittömästi jumalanpalveluksen aikana. Harvemmin näitä korjauksia taikka vielä vähemmän palautetta tulisi antaa kesken palveluksen.

Mielestäni on paljon pahempaa, että jumalapalveluksen toimittaja ryhtyy sähisemään tai sihisemään kesken palveluksen, kun kaikki ei mene aivan kaavan mukaan. Mielestäni sellainen katkaisee hartaan hetken paljon pahemmin kuin se, että esimerkiksi pieni ektenia tai jokin tropari jäisi vahingossa lukematta tai laulamatta.
Eli hartauden pystyy tuhoamaan oikeastaan jo sillä tavoin, että jumalanpalveluksessa keskitytään liiaksi muotoseikkoihin. Tässäpä on oikeastaan taas yhdenlainen taitolaji. Jumalanpalveluksen kaavaa pitäisi luonnollisesti noudattaa, mutta se ei itsessään tee palveluksesta harrasta. Yhtälailla vaarana on tietysti keikahtaa siihen toiseen ääripäähän, jossa kaavasta ja liturgisesta perinteestä poiketaan aivan liikaa, joka sekin herättää ihmisissä hämmennystä ja hävittää taas osaltaan tuon jumalanpalveluksen hartauden ja arvokkuuden.
Kaavasta ei voi poiketa ellei kaavaa ensin tiedä. Mikäli liturginen perinne ei ole tuttua, niin palveluksessa voi tapahtua mitä tahansa. Jos kaavasta tietoisesti poiketaan, niin siihen pitää olla hyvä liturginen peruste. Jumalanpalveluksen voi toimittaa reippaammin ja hieman lyhennetysti, jos siihen on hyvä syy, kuten esimerkiksi erityisesti koululaisille järjestetty liturgia.


Se pitää tunnustaa, että seminaarilla vietetyt vuodet antoivat minulle paljon. Esimerkiksi siinä että jumalanpalveluksen kaavat tulivat tutuiksi. Lisäksi siellä oppi myöskin kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka jumalanpalveluksissa toimivat. Meidät teologiaa opiskelleet pistettiin esimerkiksi kanttorin tehtäviin. Nuo teologit kanttoreina palvelukset pitivät sisällään paljon sellaista, että sitä ei yksinkertaisesti pysty kirjallisesti kertomaan. Varmasti siitä olisi saanut koomisen TV-sarjan: "Teologit kanttoreina".

Mutta seminaarin vuodet opettivat senkin, ettei jumalanpalveluspukuja vain heitetä kasaan jonnekin pöydälle, jotta ponomari tai vahtimestari ne siitä sitten siivoaisivat, vaan ne tulisi aina asetella niin, että ne ovat valmiina seuraavaan jumalanpalvelukseen. Oikeastaan jokaisen papiksi vihittävän tulisi olla vähintään 5 vuotta ponomarina, jotta oppii ymmärtämään senkin tehtävän tärkeyden.
Jos vielä palaamme alkuun ja alkuperäiseen kysymykseen, niin tietynlainen hartaus syntyy siinä, että kaikki saavat olla omana itsenään jumalanpalveluksessa. Pahinta olisi se, että joutuisi koko ajan pelkäämään, että mitä joku minusta nyt ajattelee ja teinkö taas jotain väärin. Mikäli jumalanpalvelus muuttuu suorittamiseksi tai toisaalta, mikäli siellä tehdään mitä sattuu, niin se ei ole siilloin harrasta ja arvokasta.

Tuo ilmaisu "liturginen silmä" pitää sisällään käytännössä kaiken. Sen, että tiedetään missä mennään ja osataan noudattaa ja soveltaa kaavaa. Toisaalta, milloin on syytä korjata asioita ja miten antaa palautetta. Olen joskus aikoinaan kertonutkin siitä, että liian moni ihminen ja mahdollisesti moni tuleva kirkon työntekijä tai vapaaehtoinen seurakunnassa toimija on onnistuttu karkoittamaan pysyvästi kirkosta tahdittomilla huomautuksilla. Palautetta pitää antaa, mutta oikealla tavalla, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Seurakunnallista taloudenhoitoa

Ote seurakunnan tilinpäätökseen liittyvästä tasekirjasta vuodelta 2009.


Millaista on pienen seurakunnan taloudenhoito?
Se ei lopulta ole kovin monimutkaista, vaikka koulutuksessa siihen seikkaan ei ainakaan minun aikana liiemmin kiinnitetty huomiota. Toisaalta olisiko nuorilla opiskelijoilla ollut kovinkaan suurta innostusta opiskella kaiken muun lisäksi vielä hieman numeroita ja talouspuolta? Ainakin omalta osalta pitää tunnustaa, että taloudenhoidon osaaminen on tullut tekemällä oppimalla. Tietenkin suuri kiitos kuuluu hyville ja ymmärtäväisille luottamushenkilöille, tilitoimiston väelle ja silloiselle kanttorille.
Ajattelin kertoa teille nyt lyhyesti ja ytimekkäästi, että miten seurakunta taloudellisesti toimii.


Lähdetään liikkeelle tuloista. Luonnollisesti suurin tulonlähde seurakunnalle on kirkollisvero. Seurakunta päättää itse omasta veroprosentistaan. Nurmeksessa se on ollut jo hyvin pitkään 1,85% ja se taitaa keikkua siinä seurakuntiemme keskiarvon kieppeillä. Tarpeettomia veronkorotuksia tulisi tietenkin välttää, sillä erityisesti nykypäivänä ihmiset laskevat kaiken sillä periaatteella, että mikä on taloudellisesti kannattavaa. Ja kun ottaa huomioon yhteiskuntaamme vaivaavan uskontoallergian ja sen, ettei kirkon palveluita läheskään aina pystytä mittaamaan rahassa, niin kirkollisveron suuruttakin tuijotetaan siis tätä nykyä entistä tarkemmin. Tietysti kaiken ei tarvitse mennä aivan kädestä suuhun, vaan rahaa tulisi kerätä sen verran sivuun, että on sitten olemassa säästöjä mahdollisten yllätysten varalle. Esimerkiksi, jos kirkon katto vuotaa, niin pitäähän se korjata.
Mitä muita tulonlähteitä seurakunnalla on? Tämä on tietysti  aika seurakuntakohtaista. Jos seurakunnalla on kiinteistöjä ja vuokra-asuntoja, niin silloin on myös vuokratuloja. Joillain seurakunnilla saattaa olla niin paljon kiinteistöjä, että ne ovat merkittävä tulonlähde. Jos seurakunnalla on metsää, niin silloin on myös niistä saa metsänmyyntituloja (mutta ei metsää joka vuosi hakata ja metsänhoitokustannuksetkin ovat aikamoiset). Pienempiä tuloja muodostuu tilojen (srk-sali) vuokrista ja kirkollisten esineiden, kirjallisuuden ja tuohusten myynnistä, sekä seurakunnassa järjestetyistä tapahtumista (joiden tulot monesti lahjoitetaan suoraan hyväntekeväisyyteen). Lisäksi seurakunnat saavat kolehtituloja ja mahdollisia muita lahjoituksia.

Entä menopuoli sitten?
Suurin menoerä ovat henkilöstö- ja kiinteistökulut. Työntekijöitähän seurakunnassa pitää olla ja lähes kaikki siihen liittyvät kustannukset ovat lakisääteisiä (esim. sosiaalimaksut) ja työehtospoimuksessa määriteltyjä. Minä en siis kirkkoherrana määrittele itse itselleni palkkaa.
Seurakunnallinen toiminta ei oikein ole mahdollista myöskään ilman kunnon puitteita. Pelkästään kirkkorakennukseen vuotuiseen menoerään kuuluvat lämmitys, sähkö, kiinteistöhuolto, vakuutukset, kiinteistövero ja muut hoitokustannukset. Aika ajoin tulee suurempi peruskorjauksia. Kaikissa seurakunnissa on enemmän kuin yksi pyhäkkö ja monesti siihen vielä seurakuntasalit ja muut rakennukset siihen päälle. Pienemmätkään tsasounat eivät ole kustannuksista vapaita. Vailla sähköäkin olevasta syrjäisestä tsasounasta voi joutua  taas maksamaan esimerkiksi erillisiä tiekunnan hoitomaksuja mitä kaupungeissa taas ei ole.
Muut menot ovat sitten toiminnallisia. Diakonia- ja nuorisotoiminta, lehdet ja ilmoitukset (seurakunnallinen lehti ja paikallislehdessä olevat ilmoitukset), tarjoilut, henkilölahjat, virastonhoitoon liittyvät kustannukset (postitus, puhelin, monistus) jne. Eli pienistä puroista syntyy myös suuri menoerä. Lisäksi seurakunat maksavat keskurahastomaksua, joilla ylläpidetään keskushallintoa ja sitä kautta annetaan myös avustuksia niille seurakunnille, jotka sitä tarvitsevat.

Seurakunnan luottamuselinten täytyy kokoontua vähintää kahdesti vuodessa. Syksyllä tehdään talouarvio seuraavalle vuodelle ja keväällä taas pidetään tilinpäätöskokous, jossa käsitellään edellisen vuoden tilit, toimintakertomus ja luetaan tilintarkastajien lausunto. Hyvään taloudenhoitoon kuuluu se, että talousarvio on laadittu mahdollisimman hyvin. Mikäli tulot ja menot on arvioitu hyvin ja nimenomaan menoissa on osattu pitäytyä, niin silloin tilinpäätöskin näyttää hyvältä. Toki yllättäviä ja täysin perusteltujakin ylityksiä voi tulla ja ne hyväksytään silloin erikseen määrärahaylityksinä. Kirkkoherran tehtävänä on kokouksessa perustella luottamushenkilöille, että mistä mahdolliset ylitykset ovat tulleet.

Tavallinen vuotuinen taloudenhoito on suhteellisen selkeä.  Oman haasteensa tuovat rakennus- ja peruskorjausprojektit, joiden menot saattavat helposti karata käsistä. Joillakin yrityksilläkin on edelleen kuvitelma, että seurakunnilla on pohjaton kassa, josta voidaan ammentaa rahaa loputtomasti. Mikäli projekteja ei valvota tarkasti, niin kustannukset karkaavat äkkiä moninkertaiseksi. Yritykset näkevät lisätöitä ja loistavia parannuksia monissa paikoissa ja monet muutkin tahot myös.  Yleensä vain seurakunnan kirstunvartija (mikä on yleensä kirkkoherra tai rahastonhoitaja) tajuaa, että missä mennään, sillä hänen pöydälleen nämä maksettavat laskut kasaantuvat. Eli vahinkoja ei yleensä satu yleensä seurakunnallisessa arjessa, vaan nimeomaan näissä rakennus- ja peruskorjausprojekteissa. Sekin kannattaa muistaa, että seurakunta ei voi mennä konkurssiin. Mikäli tulee tarpeeksi miinusmerkkisiä tilinpäätöksiä ja säästöt nakertuvat pois, niin veroja pitää tuolloin vain korottaa (ennakoiden mielellään) ja tarpeen vaatiessa pitää ottaa pankkilainaa.
Mutta hyvä on muistaa, että koko tämä seurakunnallinen taloudenhoito on kuitenkin läpinäkyvää. Valtuuston kokoukset ovat avoimia ja pöytäkirjat voi käydä kirkkoherranvirastossa tarkistamassa. Tilintarkastajat katsovat myös tarkkaan kirjanpidon ja varmasti jättävät lausunnon, jos siinä on jotain epäselvää. Kuten jo totesin, niin arki on yleensä helppoa, mutta jos haluaa tehdä jotain uutta ja jopa luovaa, niin se vaatii aina tietynlaisen riskin ottamista, joskus taloudellisenkin. Itse olen kokenut sekä neuvoston, että valtuuston erinomaisena tukena seurakunnan taloudenhoidossa. Minun ei tarvitse tehdä mitään yksin, vaan usempi henkilö tekee yhdessä näitä tärkeitä  seurakuntaa koskevia päätöksiä.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Lyhyet kuulumiset ja opetuspuhe

Olen tällä hetkellä hoitovapaalla, joten en ole työstänyt myöskään opetuspuheita. Onneksi vanhoja opetuspuheita voi aina julkaista ja yritän tässä jossain vaiheessa kertoa hieman muitakin kuulumisia. Se pitää heti tässä vaiheessa jo tunnustaa, että ei pienen lapsen kanssa tarvitse toimettomana kotona löhöillä. Tekemistä riittää, joten suuri tunnustus kaikille niille, jotka ovat jaksaneet olla lasten kanssa kotona. Kyllä se ihan täysipäiväisestä työstä menee.





Kristus nousi kuolleista!



Kuulimme juuri evankeliumin, jossa Kristus parantaa miehen, joka oli ollut 38 vuotta halvaantuneena. Tämän vuoksi tätä sunnuntaita kutsutaan myös nimellä "Halvaantuneen sunnuntai".



Evankeliumin tapahtumat sijoittuvat Bethesdan lammikolle, jonka äärellä oli suuri joukko sairaita ihmisiä. Itse asiassa paikannimi Bethesda tarkoittaa "armon taloa" ja tätä se myös oli. Aika ajoin Herran enkeli laskeutui alas ja kuohutti lähteen, ja ensimmäisenä siihen menevä parantui. Kysymys oli todellakin "armon huoneesta" ja suuresta Herran ihmeestä.



Tätä ihmettä oli odottanut myös 38 vuotta halvaantuneena ollut mies. Valitettavasti, hän ei ollut tuona aikana ikinä ehtinyt ajoissa lähteelle. Näin hän myös vastasi Kristukselle:

"Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." [Joh. 5: 7]



Kristus kysyi mieheltä, että halusiko tämä parantua. Saatuaan myöntävän vastauksen Hän sanoi miehelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele!" [Joh. 5:8]



Tämän ihmeen kautta meille osoitetaan, että on täysin luonnollista, että Jumalan Pojalla on valta muuttaa asioita, jotka meidän ihmisten mielestä ovat mahdottomia. Meillä ihmisillä on paha tapa hengellisesti halvaantua, jolloin meillä ei ole enää kykyä uskoa, eikä myöskään halua turvautua Jumalaan.



Mutta palatkaamme kuitenkin tarkastelemaan erästä yksityiskohta, joka saattaa tuntua meistä hyvin oudolta. Kristushan kysyi tuolta halvaantuneelta, että ”Tahdotko tulla terveeksi?”



Miksi Kristus halusi kysyä 38 vuotta halvaantuneena olleelta, että halusiko tämä parantua. Eikö tällaisen vastauksen pitäisi olla kuitenkin vähintäänkin itsestäänselvyys, jota ei tarvitsisi edes erikseen kysyä?



Mutta asiat eivät kuitenkaan ole niin itsestään selviä, vaikka tältä ne saattaisivatkin näyttää. Ensinnäkin, Jumala ei halua toimia vastoin ihmisen vapaata tahtoa. Aloitteen tulee kaikessa lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Suhteemme Jumalaan ja kaikkeen, mikä liittyy uskonelämään, tapahtuu siis omasta vapaasta tahdostamme.





Tästä syystä esimerkiksi avioliittoon vihkimisessä kysytään nuo kysymykset, joissa tiedustellaan, että onko vihkiparilla hyvä ja vapaa tahto ja vakava mieli avioitua. Tai yhtä lailla kirkkoon liittyvältä kysytään ennen mirhallavoitelua, että haluaako tämä liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Samalla tavoin toimitaan muissakin mysteerioissa. Katumuksessa ja sairaanvoitelussakin aloitte lähtee liikkeelle ihmisestä itsestään.




Tämän vuoksi Kristuskaan ei yhtäkkiä vain parantanut tuota halvaantunutta, vaan hän kysyi tältä, että halusiko hän parantua. Olisiko tuolle 38 vuotta halvaantuneelle lopulta ollut niin helppoa nousta ylös kävellä omin jaloin ihmisten keskuudessa ja ryhtyä ansaitsemaan elantoa jollain tavalla, mistä hän ei aikaisemmin ollut tiennyt mitään.



Voimme myös tutkia asiaa hengellisesti ja kysyä, että onko ihmisen lopulta niin helppoa luopua entisestä elämästä ja ryhtyä toimimaan täysin uudella tavalla?

Tämän saman kysymyksen Jumala on osoittanut jokaiselle meistä: ”Tahdotko tulla terveeksi?”



On sanottu vertauskuvallisesti hyvin osuvasti, että ihmisen sydämeen käyvässä ovessa ei ole kahvaa ulkopuolella, vaan se on sisäpuolella.



Se tarkoittaa sitä, että Jumala, tai yhtä lailla sielunvihollinen ei vain marssi sisään meidän sisimpäämme, ellemme itse ensin avaa sydäntemme ovea. Me ihmiset otamme sen ensimmäisen askeleen, joka mahdollistaa hyvän taikka pahan toiminnan meissä.



Liturgiassa on eräs kohta, joka muistuttaa meitä nimenomaan tästä sydänten ovien avaamisesta Jumalalle. Ennen uskontunnustusta lausutaan sanat ”Ovet, ovet! Viisaudella ottakaamme vaarin.” Historiallisesti tällä on tarkoitettu sitä kohtaa liturgiaa, jossa kirkon ovet suljettiin ja ketään ei enää päästetty sisälle taikka ulos kirkosta. Kyse oli siitä eteenpäin pelkästään uskovaisten liturgiasta. Tänä päivänä tätä käytäntöä ei enää ole, joten monet jättävät nuo johdantosanat ”ovet, ovet” lausumatta.



Mutta ehkä juuri tässä kohden liturgiaa sallittakoon pieni symbolismi, eli vertauskuvallisuus, jota monessa muussa kohden pitää käyttää hyvin varoen. Liturgiassa meiltä odotetaan, että avaamme sydäntemme ovet Kristukselle. Miten me voisimmekaan vastaanottaa Kristuksen, jos me emme olisi vilpittömin mielin kääntyneet Hänen puoleensa? – Aloite lähtee taas kerran liikkeelle meistä itsestämme.



Ihmistä voi kutsua hengellisesti halvaantuneeksi, jos hän ei halua pyrkiä lähemmäksi Jumalaa. Kristus auttaa meitä tässä kaikessa, mutta meiltä itseltämme todellakin vaaditaan pientä vaivannäköä. Sitä, että todellakin täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä käännymme Jumalan puoleen ja ilmaisemme tahtomme siitä, että haluamme parantua.



KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Kaksi maailmaa


Suuren perjantain aamupalveluksen 12 kärsimysevankeliumin jälkeen ajelen kirkosta takaisin kotiin. Matkalla ohitan kaksi huoltoasemaa, jotka ainakin paikoitettujen autojen perusteella ovat täynnä ihmisiä. Jäin miettimään, että tässäkö on ihmisten Suuren perjaintain täyttymys? Toivottavasti kyse on vain matkustavaisista, eikä siitä että ihmiset istusivat oikeasti huoltoasemalla tappamassa aikaa, kun kaikki muut super- ja hypermarketit ovat suljettuina? Onhan tämä tietysti siinä mielessä hämmentävä päivä, että tänään saa pitää vapaata, mutta suurinta osaa ei kiinnosta että minkä vuoksi sitä oikeastaan vietetään. Jos heitä ei kiinnosta, niin kiinnostaisiko heitä sittenkin olla  ennemmin töissä? Ja miksi nuo ihmiset eivät halua olla kirkossa tällaisena päivänä? Päivänä, jona muistamme Kristuksen kärsimyksiä.

Mieleeni palautuu väistämättä kärsimysevankelimuluvuista ensimmäinen, joka on myös kaikkein pisin. Siinä Kristus sanoo opetuslapsistaan seuraavasti: "He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu." (Joh. 17:16). Nyt meidän on hyvä ymmärtää käsite "maailma" oikein. Tämä luomakunta, jossa me olemme ja kutsumme maailmaksi on hyvä, koska Jumala on nähnyt kaiken luomansa hyväksi. Sen sijaan tämän maallisen maailman ihanteiden ja elämänrytmin mukaan elävät ihmiset, tai voisiko sanoa, ne ihmiset joille Jumala on yhdentekevä edustavat sitä maailmaa, johon Kristus ei kuulu. Se on se maailma, joka on työntänyt Jumalan pois silmistään. Mutta onhan se tietysti vaivalloista ottaa Kristuksen risti kannattettavaksi tässä elämässä.


Kristus sanoo myös seuraavasti: "Minä olen ilmoittanut  heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu". (Joh. 17:14)
Johtuuko tämän maailman välinpitämättömyys tai jopa suoranainen viha kristittyjä kohtaan juuri Jumalan sanasta: totuudesta, joka selvästi herättää voimakkaita tunteita. Tämä maailma ei kestä totuutta ja sen vuoksi paras tapa välttää totuuden kuuleminen on vaientaa se kaikin mahdollisin keinoin. Johannes Kastaja heitettiin tyrmään ja lopulta mestattiin. Kristus ei edes ehtinyt virua vankilassa, vaan hänet pidätettiin yöllä ja jo seuraavana aamuna oli tuomittavana ja puoliltapäivin ristiinnaulittuna. Suurin osa apostoleista kärsi saman kohtalon. Heidät vaiennettin, vaikka he eivät olleet mitään vääryyttä tehneet.


Toinen erikoinen piirre meissä ihmisissä on se, että haluamme tehdä kaiken enemmistön mukaan, vaikka enemmistö ei aina ole oikeassa. On mukava kuulua sellaiseen muottiin (tai muotiin), jonka tämä maailma tunnistaa. Ei ole mukavaa poiketa valtavirrasta. Tällaisia ihmisiä katsotaan hyvin epäluuloisesti. Siksi saatamme jopa tietoisesti tehdä vääriä asioita, koska suurin osa muistakin ihmisistä tekee niin.


Onkin sanottu, että meidän ei tule sääliä tänä päivänä niinkään Kristusta, vaan meidän tulisi sääliä tätä meidän langennutta ihmiskuntaa, joka yhä uudelleen ja uudelleen toistaa samaa tragediaa: Ristiinnaulitsee Kristuksen, jos ei enää ruumiillisesti, niin kuitenkin henkisesti. Ja miksi? Siksi, että Hän opetti asioita, jotka vaivaat ihmisten omaatuntoa ja joka toimi toisella tavalla kuin enemmistö. Kristuksen seuraaminen toteutuu siinä, että me elämme totuuden mukaan ja uskallamme olla erilaisia.