Otsikko kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan kaiken. Antti Suvanto: ystävä, opiskelutoveri ja vanhimman tyttäremme kummisetä on siirtynyt tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Vaikea ja nopeasti edennyt sairaus vei reippaan, vielä alle 40-vuotiaan miehen pois.
 |
| Autonkuljettaja häissämme |
Vaikka tässä yrittää parhaansa mukaan oman työnsäkin puolesta kertoa elämän rajallisuudesta, niin kyllä tämä saattaa näkemään kaiken taas toisenlaisessa valossa. Onnettomuudet, sairaudet ja kuolema: eivät ne katso ikää, tai olitko hyvä taikka huono ihminen ja mikä olikaan sinun uskonvakaumus. Niin helposti ne voivat sinut nujertaa ja näin osoittaa elämän haurauden.
Antin kohdalla olisi tietysti odottanut, että näin ei olisi käynyt. Suhteellisen nuori, hyvä ihminen ja uskossaan harras on lähtenyt pois. Ei epäilystäkään, etteikö tämä koettelisi meidän uskoamme. Mutta senkin olen jo huomannut, että kuolema on harvemmin reilu meitä ihmisiä kohtaan. Se voi siirtää meidät pois juuri silloin, kun kaikki on vielä täysin kesken. Mutta toisaalta, ei meille ole luvattu sitä, että mikään näistä ominaisuuksista voisi meidät vapauttaa kärsimyksistä. Ortodoksinen usko ei ole sama asia kuin immuniteetti vaikeille sairauksille ja muille onnettomuuksille.
 |
| Iltakahvion juontaja jollain ONL:n vuosijuhlalla |
Uskosta on kuitenkin se hyöty, että se auttaa meitä näkemään yli tämän ajallisen elämän. Meillä on näköala, selkeä päämäärä ja toivo, joka pitää elämämme suunnan oikeana. Mikäli minulla ei olisi uskoa, niin tähän olisi päättynyt ystävyys Antin kanssa. Mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä minä uskon vahvasti siihen, että kun oma vuoroni tulee, niin siellä on Kristuksen lisäksi hyvä ystävä vastassa. Ja se jos mikä on tämän surun keskellä äärimmäisen lohdullinen ja toivorikas sanoma.
Mutta Antista voisi sitten kertoa? Mieleeni tulee Kristuksen sanat: “katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä”. Kristus on esikuvamme ja tuota esimerkkiä lempeydessä ja nöyryydessä meidänkin tulisi noudattaa. Harva ihminen kuitenkaan siihen pystyy. Antti kyllä pääsi Kristuksen esimerkin noudattamisessa mielestäni pitkälle. Hyvyyttä ja lempeyttä löytyi. Antilla ei ollut taipumusta puhua pahaa toisista. Hän ei myöskään tarpeettomasti kiivastunut. Avulias, kohtelias ja esimerkillinen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Ne jotka Antin tunsivat tietävät, etten nyt yhtään liioittele tai kerro nyt tarpeettomia ylistyssanoja. Kaikki on hänen kohdallaan totisinta totta.
 |
| Antti ja kummilapsensa Anna |
Jos yhtäkkiä voittaisin maailmanympärimatkan ja minulle sanottaisiin, että saat valita yhden ystävän mukaan matkalle, niin Antti olisi kyllä listan kärjessä. Ja tätä ei olisi tarvinnut edes pitkään miettiä. Hyvän ihmisen poislähtö nuorena on suoraan sanottuna järisyttävää. Mutta kaiken surun keskellä löydämme juuri tuosta Antin hyvyydestä vahvan muistutuksen, josta meidän tulisi ottaa mallia.
 |
| Iltaohjelmaa seminaarilla |
Minä en näin yhtäkkiä muista (ainakaan näin sosiaalisen median aikakaudella ja en oikeastaan sitäkään ennen), että kenenkään kohdalla ortodoksisen kirkon sisällä olisi ihmisen kuolema saanut esille niin voimakkaita tunteita. Muistopalveluksia (panihidoja) on toimitettu Antille ympäri Suomea ja tullaan vielä toimittamaan.
Ja kohta me pääsemme itse asian ytimeen. Antti ei ollut siinä mielessä näkyvä kirkonmies, vaikka oli lukijaksi kuitenkin vihitty. - Yleisesti ottaen hän oli ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin tavallinen ihminen. Hän ei ollut rikas, vaikutusvaltainen tai kunnioitusta herättävässä asemassa. Hän oli täysin tavallinen ihminen. Siksi näitä lukuisia muistopalveluksia ei ole pidetty velvollisuudentunnosta tai siksi, että näin on soveliasta tehdä tietyssä asemassa olevalle henkilölle. Muistopalvelukset pidettiin ja niihin osallistuttiin puhtaasta rakkaudesta Anttia kohtaan!
 |
| Liturgista harjoitusta seminaarin kirkossa |
Ja tämän jos minkä tulisi olla meillekin äärimmäisen tärkeä muistutus siitä, että maallinen omaisuus, kunnioitus ja valta ei lopulta enennä ihmisten rakkautta sinua kohtaan, vaan todellisuudessa sinulta kysytäänkin, että oletko hyvä ihminen, joka osaa osoittaa rakkautta muita kohtaan? Kaikki muu on epäoleellista. Me viemme täältä maailmasta mukanamme aineellisia asioita tasan tarkkaan saman verran mitä olemme syntymässämme tänne kantaneet, joten niihin maallisiin asioihin ei oikeastaan tarvitsisi paljoa painoarvoa pistää.
Rakkautta meitä kohtaan ei itsessään lisää se, vaikka kirjoittaisimme tuhansia sivujen edestä kirjoja (tai blogeja) tai rakentaisimme suuria monumentteja. Sen sijaan rakkaus on asia, jonka kannamme mukanamme ja rakkaus kantaa meitä myös lähemmäksi Kristusta. Siksi nuo lukuisat muistopalvelukset Antille ovat niin vahva muistutus tuosta rakkaudesta. Ja mitä siihen vaaditaan? - Yksinkertaisesti sitä, että olisimme hyviä ihmisiä. Antti on antanut meille esikuvan siitä.
 |
| Kuljettaja ja sulhanen odottavat morsianta |
Voisin tietysti kertoa vielä monista yhteisistä hetkistä (hyvän huumorin sävyttämistä), sekä niistä kokemuksista, jotka liittyvät ortodoksisen kirkon nuorisotoimintaan. Mutta ehkä tässä tilanteessa monisanaisuus ei ole tarpeen ja joku toinen voi näistä kertoa paljon paremmin.
Näin Antin viimeisen kerran viime lauantaina (hän nukkui pois tiistaina). Mukana oli vaimoni Maria ja tyttäremme Anna, jonka kummi Antti on. Kun olimme lähdössä pois käännyin ovella ja sanoin Antille: “Olisi ollut paljonkin kaikkea, mitä minun piti sanoa, mutta enpä vaan saanut sanotuksi.” Tähän Antti totesi ainoastaan: “Niin.” - Se ei ollut kysyvä “niin”, vaan ainoastaan toteamus, että paljonhan olisi voinut sanoa puolin ja toisin, mutta eipä sitten kuitenkaan saatu sanottua. Sanat muuttuivat siinä tilanteessa olemattomiksi.
Näihin haikean surullisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämä kirjoitus. Taisteleva seurakunta jatkaa eteenpäin tässä ajallisessa elämässä ja yksi erittäin hyvä ihminen ja ystävä on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan.
 |
| Antti ja Anna |
