Luomakunta ja lähimmäinen

Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» Jumala sanoi vielä: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.» Niin tapahtui. Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. (1.Moos. 1:26 - 31)

Edellä on katkelma luomiskertomuksesta. Siihen itse asiassa kiteytyy pitkälti se, että miten meidän on ymmärrettävä oma suhteemme luomakuntaan. Ihmisen asema tässä luomakunnassa on erilainen kuin eläimillä, sillä Jumala antoi ihmisille luvan vallita eläimiä ja “kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu”.

Meille ihmisille on annettu luomakunta haltuun, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme tehdä sillä mitä huvittaa. Lopulta kaikki kuuluu Jumalalle, kuten psalmissa sanotaan:

“Herran on kaikki maa, maanpiiri ja kaikki, jotka siinä asuvat.” (Ps.23 LXX)

Meille ihmisille kaikki on annettu vain lainaan. Meillä on siis velvollisuus pitää hyvää huolta siitä, mitä meille on uskottu.

Tämä on itse asiassa perusperiaate kaikessa siinä miten me ymmärrämme omaisuuden. Jos me muistaisimme sen, että Jumala on antanut kaiken vain lainaan, niin lopettaisimme myös kadehtimisen. Sen mitä me näemme lähimmäisillämme olevan, ei lopulta ole heidän, vaan jotain minkä he ovat myös Jumalalta saaneet lainaan.

He ottavat kuoleman jälkeen iankaikkisuuteen yhtä paljon mukaansa maallista kuin kukin meistä. Eli ei yhtään mitään. Ainut mitä otamme mukaan on se, mitä meillä on sydämessämme.

Miksi siis kadehdimme? Jos jollekulle on paljon uskottu, niin häneltä tullaan myös paljon vaatimaan. Haluammeko paljon jotain itsellemme? Eikö meitä pelota yhtään, että joudumme tilille kaikesta siitä mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä? Eli käyttäneet mahdollisesti väärin sitä, mikä on meille uskottu.

Lyhyesti: Luomakunnassa olevat asiat on Jumala antanut lainaan ja vastuullisesti hoidettavaksi. Opetus on siis hyvin yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on näyttää olevan hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Se on sinänsä kummallista, sillä kyllä suurin osa ihmisistä onnistuu pitämään kirjastoista lainatuista kirjoistakin hyvää huolta. Miksi hän sitten ei osaa pitää samalla tavoin luomakunnasta huolta?

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”

“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?

Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)

Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.

Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 1)

Seurakuntatyötä tehdessäni olen joutunut toteamaan sen ikävän tosiasian, että kristittynä oleminen on yhä enemmän vastavirtaan kulkemista. Meidän Suomen oloissa tämä on tietysti pientä verrattuna siihen uuden marttyyriuden aikaan, jossa tietyissä maissa kristittynä oleminen ja uskonsa tunnustaminen voi merkitä päivittäistä hengenvaaraa.

Mutta tämä tietysti pistää miettimään sitä, että mikä kristityissä ja kristinuskossa on sellaista mikä pitää raivata pois näkyvistä? Tätä kysymystä voi pohtia nyt ihan vain Suomea ajatellen. Jumalasta puhuminen ei ole oikein enää soveliasta läheskään kaikissa tilanteissa. Sen lisäksi kristinuskoon liittyvät aiheetkin ovat tietyissä paikoissa kertakaikkisesti liikaa. Joissain päiväkodeissa ei saa ripustaa enää edes enkelien kuvia seinälle. Sen sijaan tontut, peikot ja muut menninkäiset ovat sallittuja. Kristillisyydessä on jotain mitä pitää selvästi peitellä, jottei nuori sukupolvi saa siitä “huonoja vaikutteita”.

Edustaako kirkko jotain sellaista vanhaa auktoriteettiä, jota vastaan saa nyt 2000 luvulla kapinoida ihan luvan kanssa? Joku haluaa kenties muistella kristinuskon historian epäkohtia, kuten ristiretkiä, inkvisitiota sekä noitavainoja ja sanoa että kirkko on jo näihin faktoihin perustuen ihan läpimätä. Tietysti voisi tässä tilanteessa heittää vastapallon ja kysyä, että ovatko ateismiin perustuvat valtiovallat olleet sitten erityisen suuria ihmisrakkauden esikuvia?

Joka tapauksessa kristinuskon heikkeneminen on tapahtunut lähes salakavalasti. Emmekö osaa pitää tietyistä oikeuksista kiinni? Ja pakkohan se on tunnustaa, että kirkko ei ole pahemmin pitänyt meteliä kun kristillisyyttä on lakaistu julkisuudesta ja julkisista paikoista pois. Vaikuttaa siltä, että Kristuksen opetus toisen posken kääntämisestä on tulkittu siten, että tässä pitää ottaa kaikki mukisematta vastaan, vaikka kyse olisi suoranaisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Suurin vahinko on tapahtunut siinä, että enemmistö ei ole tehnyt mitään. Ei ole otettu kantaa mihinkään, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuskin.

Koska enemmistö kristityistä ei ole ottanut kantaa mihinkään, niin sellaista massaa on helppo polkea. Valitettavasti enemmistöön kuuluvat myös ne, jotka osaavat maltillisesti ja järkevästi käsitellä uskonasioita. Eli kirkossa olevaa järjen ääntä on sammutettu samalla kun yhteiskuntaa vapautettu uskosta.

Tässä kohden voisi ottaa vertaukseksi ilmapatjan. Kun siihen keskelle heittäydytään niin reunat alkavat pullistelemaan. Ilma ei siis häviä mihinkään, vaan se kerääntyy äärilaidoille. Näin on tapahtunut myös uskonnollisuudessa. Maltillisten ja järkevien ääni on tukahtunut, mutta sen sijaan radikaali aines on alkanut nostamaan enemmän ja enemmän päätään. Se ei koske vain kristillisyyttä, vaan myös muita uskontoja. Muistan lukeneeni artikkelin siitä, että nimenomaan maltillisia pitäisi tukea terrorismin vastaisessa sodassa, jotta ääriaines ei saisi liikaa jalansijaa. Tuntuu siltä, että hyvin monissa paikoissa toimitaan juuri päinvastoin, jolloin ääriaines pääsee kehittymään entistä enemmän.

Äärimmäisesti ajattelevissa ihmisissä on se huono puoli, että he eivät kykene sellaiseen järkevään ja myös empaattiseen ajatteluun, jossa he osaisivat astua tilanteen ulkopuolelle ja näkemään asiaa muiden kannalta. He ovat linnoittautuneet omiin poteroihin ja rakentava keskustelu on käytännössä mahdotonta tai hyödytöntä. Facebookissa ja muissa foorumeissa on hyvin huomannut sen kuinka ihmiset suoltavat omaa yksipuolista näkemystä kaikkien luettavaksi. Se ei perustu siihen että asioista keskusteltaisiin, vaan perimmäisenä ajatuksena on taistella oma näkemys myös muiden näkemykseksi. Se on sitä sitä sellaista “suvaitsevaisuutta”, jossa todellisuudessa suvaitaan vain ne jotka ajattelevat samalla tavoin kuin itse ajatellaan. 

Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin…pitäisikö minunkin?

Otsikon alku mukailee evankeliumia. Se antaa viitteitä siitä, että mitkä ovat tämänhetkiset suunnitelmani. Olen ollut Nurmekseksessa pappina nyt reilut 13 vuotta. Se on suhteellisen pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Itse asiassa useampi kirkkomme työntekijä on todennut minulle (hieman jopa hämmästyneenä), että olen aika pitkään ollut samassa seurakunnassa. Mutta mikäs ongelma se on jos täällä viihtyy. En olisi voinut itselleni sopivampaa seurakuntaa kuvitella. Luojalla on tapana osoittaa ihminen siihen oikeaan paikkaan. Eli siinä suhteessa minulla on vahva usko johdatukseen.

Jossain vaiheessa elämää tulee kuitenkin se hetki, jossa pitää vakavasti pohtia, että haluaako jäädä tekemään töitä tietylle paikkakunnalle, vai tehdä sitä vielä jossain muualla ja hieman toisella tavalla. Tuo otsikko itse asiassa muistuttaa siitä, että Kristuskaan ei jäänyt yhteen kaupunkiin, vaan kulki paikasta toiseen. Syy oli varmasti siinä, että ilosanomaa piti levittää mahdollisimman laajalle alueelle. Toinen syy oli se, että ihmisille annetaan tietty aika vastaanottaa sanoma. Se joko vastaanotetaan tai sitten se torjutaan. Samoille ihmisille samoista asioista puhuminen kantaa hedelmää tiettyyn pisteeseen saakka. Ei se hukkaan koskaan mene, mutta “talentti” ei ehkä enää samassa suhteessa moninkertaistu. Toisaalta pitää ajatella myös niin, että sanaa kylvetään, jota sitten jonkun muun pitää saapua paikalle niittämään.

Edellä mainitsin tuon talentin, joka sekin liittyy erääseen Kristuksen vertaukseen. Meillä on suoranainen velvollisuus käyttää kaikki mahdollisuudet sen hyödyntämiseen ja moninkertaistamiseen. Toki uskon Jumalan johdatukseen siinä, että olen töissä siellä missä minun pitää ollakin, mutta tässä suomalaisessa systeemissä mitään muutosta ei tapahdu, ellei itse sitä hae. Yhdessä ja samassa paikassa voi käytännössä olla loputtomiin, jos ei siihen itse vaikuta millään tavoin. Toista se on monissa muissa maissa joissa piispa yksinkertaisesti määrää papin tiettyyn seurakuntaan. Siinä ei papin tarvitse itse vaikuttaa asiaan millään tavoin.

Eli en voi tarkkaan sanoa, että kaikkea minun pitäisi elämässäni vielä tehdä ja missä tarkalleen, mutta joka tapauksessa välillä on haettava, jotta voi sen johdatuksen parhaimmalla tavalla havaita. Eläkeikään on joka tapauksessa vielä pitkä matka.

Syitä mahdolliseen muuttoon voisi tietysti perustella raamatullisten vertausten lisäksi perhe- ja sukulaisuussuhteilla, ystävillä, lasten koulunkäynnillä, yleisesti matkustamisen helpottumisella jne. Mutta eletään tässä päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

Moitteettomuutta tavoittelemassa

Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon  sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?

Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.

Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.

Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.

Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja  sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.

Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan?  “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.

Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?

Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.

Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.

Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.

Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.

Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.

Maallistuneisuudesta ja lainaus arkkipiispa Paavalilta

Olen tässä yrittänyt pohtia tuota maallistuneisuuden käsitettä. Se on jotain mitä vastaan kristittyjen tulisi taistella. Mutta mitä kaikkea siihen liittyy? Maallistuneisuutta ei voi kuvat yhdellä lauseella, vaan se koostuu monista eri asioista. Kirjoitin aiemmin kaupallistuneisuudesta ja sen suhteesta maalistuneisuuteen. Mutta maallistuneisuutta on myös se, että menemme suuren virran mukana ja unohdamme Kirkon opetuksen. Jokin aika takaperin löysin suoranaisen helmen kirjasta Arkkipiispa Paavali - legenda jo eläessään. Siinä Elina Karjalainen on kuvannut arkkipiispa Paavalin opetusta seuraavasti:

“Arkkipiispa pitää luonnollisena, että kirkon piirissä otetaan vastaan ympäristöstä tulevia vaikutteita, mutta korostaa samalla, etteivät nämä vaikutteet ole suinkaan aina kirkon hengen mukaisia ja niitä on syytä varoa. - - Kirkko ei ole pelkästään ihmisyhdyskunta. Sitä eivät hallitse ihmiset ihmisiä varten, vaan sitä hallitsee Jumala Hänen valtakuntansa täyttymykseksi. Niinpä kirkon rakenne, dogmit, liturgia ja etiikka eivät ole koskaan riippuneet eivätkä nytkään voi riippua mistään enemmistöäännestyksestä, sillä kaikki mainitut kirkon elementit on Jumala antanut ja Jumala määritellyt. Sekä papiston että maallikoiden osana on hyväksyä ne nöyryydellä.

Hyväksyä nöyryydellä, siinä arkkipiispa antaa johdettavilleen vaikean tehtävän, sillä yhä voimakkaammaksi käyvät vuosi vuodelta ympäristön tarjoamat vaikutteet ja yhä voimakkaammin edistyy maallistuminen. Arkkipiispa Paavali näkee kiusauksena sen, että ihmisiltä puuttuu tänä maallistumisen aikakautena esikuvia. On yhä helpompi samaistaa itsensä suureen yleisöön ja kuvitella, että kaikki on niin kuin olla pitää.”

Näin siis arkkipiispa Paavalin opetusta kuvattiin kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1973.

- Siis 43 vuotta sitten!

On selvää, että tuon reilun 40 vuoden aikana on maallistuminen tullut yhä voimakkaammin meidän eteemme. Meillä on todellakin risti kannettavanamme, jos aiomme kilvoitella hyvin tämä maallistuneen aikakauden keskellä!

Alttarista

Olen saanut lukuisia kertoja esitellä ortodoksista kirkkorakennusta asiasta kiinnostuneille. Näissä tilanteissa olen kertonut niin eteisestä, kirkkosalista kuin alttarista. Kirkkorakennuksen alttariosa luonnollisesti herättää paljon kiinnostusta, sillä näköyhteys alttariin on ikonostaasin vuoksi hieman rajallinen, joten ihmisten tietämys monista jumalanpalveluksen toimittamiseen liittyvistä asioista ja alttarin esineistöstä perustuvat siihen, mitä Pyhän portin kautta näkyy kirkkosalin puolelle.

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että kirkko on kokonaisuudessaan pyhä tila ja alttari on tällöin erityisen pyhä tila. Jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien alttari on ollut paikka, jossa on uhrattu Jumalalle ja alttari on rakennettu paikkoihin, jossa VT:n pyhät ovat kohdanneet Jumalan. Varhaiskirkon aikana alttarit (ja sitä myötä tietenkin kirkkokin) rakennettiin monesti martyyrien haudalle.
Meiltä edellytetään tietynlaista pyhyyden kunnioitusta, kun puhumme alttarista ja liturgisista esineistä.

Isä meidän - rukouksessa sanomme Jumalasta, että "pyhitetty olkoon Sinun nimesi". Me emme rukouksessa muuta Jumalaa itsessään tietenkään pyhemmäksi, mutta muokkaamme kuitenkin rukouksen lausumisen myötä omaa ajatteluamme ja suhtautumistamme erilaiseksi, jotta erottaisimme Jumalan kaikesta tavanomaisuudesta. Pyhyys on jotain, mikä on kaiken maallisen ja tavanomaisuuden yläpuolella. Olen kristinoppileireillä sanonut joskus nuorille, että kirkkoon ei tallustella kuin "Esson baariin", vaan me jo ovella pysähdymme ja teemme ristinmerkin. Pyhyyden kunnioitus on siis sitä, että erotamme tietyt asiat tavanomaisuuden yläpuolelle. Tämä koskee esimerkiksi Ehtoollista ja siihen valmistautumista. Ehtoollisen valmistavien rukousten lukeminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä, mutta niiden kautta osaamme suhtautua Ehtoollisen edes jossain määrin suuremmalla hartaudella ja vakavuudella. Ehtoollinen vaikuttaa aina ja on meidän omasta valmistautumisesta kiinni, että mikä tuo vaikutus tulee olemaan.

Tämän pyhyyden kunnioituksen valossa ymmärrämme, että alttarin tulisi olla paikka, jonka tulisi olla erityisen rauhoitettu. Sen ei tulisi olla papiston oleskelutila, vaan siellä tulisi olla ainoastaan niiden papiston jäsenten, jotka siellä sillä hetkellä toimivat. Esimerkiksi piispallisessa ehtoopalveluksessa alttarissa on tavanomaisesti pelkästään toimittava pappi, sillä piispakin seisoo palveluksen ajan alttarin ulkopuolella solealla tai kirkkosalissa olevalla piispanistuimella. Pyhyyden kunnioitusta ei ole aina osattu oikein ymmärtää ja joskus ikonostaasi on nähty eräänlaisena suojana, jonka takana voi rauhassa seurustella. Tämä on tietenkin väärä periaate.

Alttariin meneminen ei ole niinkään sukupuolikysymys, vaan kyse on siitä, että sinne meneminen edellyttää tiettyä perusteltua tehtävää. Esimerkiksi nunnaluostareissa alttarin hoito ja alttaripalvelijan tehtävät voivat olla jonkun tietyn sisaren kuuliaisuustehtävä. Monissa seurakunnissakin kirkon isännöitsijänä on nainen, joka tehtävänsä puolesta joutuu asioimaan alttarissa. Oli kyse sitten mistä tahansa tehtävästä tai pappeuden asteesta, niin alttariin ei saa tarpeettomasti mennä ja tämä tarpeeton kulkeminen tulisi olla vielä vähäisempää jumalanpalvelusten aikana. Meidän pappienkin tulisi muistaa, että vieraillessamme muissa kirkoissa, niin alttariin ei mennä pelkästä uteliaisuudesta tai seurustelunhalusta.
Pyhän tilan rauhoittaminen koskee itse asiassa kaikkea liikettä kirkossa. Tarpeetonta liikettä syntyy alttarissa esimerkiksi sillä tavoin, jos valokytkimet on sijoitettu hajalleen, jolloin alttaripalvelijan täytyy jatkuvasti liikua alttarissa niiden vuoksi. Erityisesti vigiliassa näitä valojen sytyttämisiä ja sammuttamisia tapahtuu useaan otteeseen.

On tietenkin hyvä muistaa, että alttari ei ole aina ollut ikonostaasilla lähes ilmatiiviiksi eristetty erillinen osa, vaan alunperin yhteys alttarin kirkkosalin välillä on ollut selkeämpi. Joissakin kirkoissa on peruskorjauksen jälkeen pyritty palauttamaan tätä yhteyttä madaltamalla ja yksinkertaistamalla ikonostaasia. Näin on tehty esimerkiksi Oulussa. Lisäksi meidän tulee muistaa, että liturgiassa alttarissa ei tapahdu mitään niin salamyhkäistä, etteivätkö ihmiset voisi sitä nähdä. Varhaisemmassa liturgisessa perinteessä kaikki (papisto mukaanlukien) ovat olleet kirkkosalin puolella pyhien tekstien lukemisen ajan ja alttaripöydän äärelle on menty vasta siinä vaiheessa kun on ryhdytty toimittamaan Eukaristiaa.

Tänäkin päivänä opetusliturgioiden toimittamisessa on hyvä hyödyntää tsasounia, jossa kaikki tapahtuu yhtenäisessä tilassa. Lisäksi valmistelupöytä voidaan väliaikaisesti sijoittaa kirkkosalin puolelle, jolloin kaikilla on mahdollisuus nähdä liturgian valmistava osa, eli proskomidi.

Mustavalkoisia kuvia Vanhasta Valamosta

Kävimme vuonna 2008 seurakunnan järjestämällä retkellä Vanhassa Valamossa. Halusin ottaa silloisella kamerallani myös mustavalkokuvia, koska olin tottunut näkemään tuon vanhan luostarisaaren nimenomaan niissä väreissä. Kyseiset kuvat oli tallennettu erilliselle muistikortille, joka oli pitkään kateissa. Nyt muistikortti kuitenkin löytyi ja siksi juuri nyt ajattelin laittaa näitä kuvia tänne.

Getsemanen skiitta

Ilmestymisen kappeli rannalla

Nikolaoksen skiitan kirkko sisältä

Nikolaoksen skiitta

Taivaasenastumisen kappeli

Uuden Jerusalemin skiitta

Sallikaa lasten tulla luokseni (opetuspuhe)

Arkipäivien evankeliumiluvut jäävät valitettavasti hyvin vähälle käytölle kirkossamme. Nämä luvut eivät kuitenkaan lopulta ole vähemmän tärkeitä, joten laitan tähän seuraavaksi opetuspuheen liittyen nimenomaan arkipäivän lukukappaleeseen, jossa kerrotaan kuinka Jeesus vastaanottaa lapset luokseen.

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen

 
-->

Juuri luettu evankeliumi kertoo meille siitä, kuinka Jeesus ottaa vastaan lapsia siunatakseen heitä, vaikka opetuslapset aluksi yrittivätkin estää tämän. Kuitenkin Kristus sanoo, että meidän tulisi olla lasten kaltaisia, jotta me pääsisimme Jumalan valtakuntaan.

Heti alkuun meistä varmasti saattaa tuntua siltä, että opetuslapset toimivat tuossa tilanteessa hyvin julmalla tavalla. Miksi he yrittivät estää ihmisiä tuomasta lapsiaan Kristuksen luokse?

Mutta tuossa tilanteessa opetuslapsilla ei varmasti ollut mitään lapsia vastaan, vaan kenties he vilpittömästi halusivat että heidän opettajallaan olisi mahdollisuus hetken hengähdykseen. Kyse oli siis opetuslasten kohdalla enemmänkin ylisuojelusta kuin lapsivihasta.

Mehän tiedämme evankeliumista sen, että Jeesuksen ympärillä oli lähes tauotta suuri joukko ihmisiä, jotka halusivat siunauksen ja parannuksen sairauksiinsa. Yhtä lailla vanhemmat ja erityisesti äidit halusivat siunauksen lapsilleen.

Mutta Kristus antoi aikaansa kaikille ihmisille ja tässä tapauksessa erityisesti lapsille. Lisäksi hän opetti, että lapset ovat juuri niitä joista meidän kaikkien ihmisten tulisi nimenomaan ottaa mallia.

Tämä samainen tilanne on varmasti toistunut useaan otteeseen myös meidän aikanamme. Lapset koetaan monesti häiritsevänä tekijänä, jotka sitten pyritään vaientamaan tai jättämään taka-alalle. Tutut toteamukset: ”Lasten täytyy olla hiljaa kun aikuiset puhuvat” tai ”Lapset syövät sitten eri pöydässä” ovat edelleen aika tavanomaisia. Tietysti tällaisen toiminnan taustalla on se ajatus, että lasten puheet ja käytös häiritsevät aikuisia jotka haluavat tehdä ja keskustella aikuisten asioita.

Vaikka tämän edellä mainitun voi nähdä jossain valossa oikeutettuna, niin kirkossa lapsia ei saa täydellisesti vaientaa tai työntää taka-alalle. Jos lapsi kokee että hän ei saa olla oma itsensä jumalanpalveluksissa, niin millä mielellä hän lopulta suhtautuu koko kirkkoon? Tuleeko siitä paikka minne on ikävä mennä?

On tietenkin selvää, että vaikka lapset saavat olla lapsia kirkossa, niin räikeää käyttäytymistä tai vaaratilanteita ei tarvitse olla. Palavat tuohukset ja kiikkerät lampukanjalat voivat luoda monenlaisia vaaratilanteita lapselle itselleen tai muille. Vahinkoja sattuu näiden esineiden kanssa myös aikuisille.

Mutta lapset ovat kuitenkin niitä jotka ovat erityisen tervetulleita kirkkoon ja he myös ensimmäisten joukossa osallistuvat Ehtoollisen sakramenttiin, noudattaen näin Kristuksen kehotusta jossa lasten täytyy saada tulla Hänen luokseen, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.

Mitä Kristus sitten tarkoittaa tällä?

Lasten yksinkertaisuus, luottavaisuus, vilpittömyys ja kyky anteeksiantoon ovat esimerkiksi sellaisia asioita, jotka näyttävät monesti haihtuvan meiltä ihmisiltä juuri iän myötä. Voisiko sanoa, että ihmisessä oleva Jumalan kuva alkaa tässä langenneessa maailmassa hopean tavoin tummumaan.

- Lapsen yksinkertaisuus ei tarkoita vähä-älyisyyttä, vaan sitä, että ihminen ei jatkuvasti suhtaudu kaikkeen epäilevällä järkeilyllä, joka kyseenalaistaa kaiken sellaisen mitä ei voi käsin koskettaa tai tieteellisesti todistaa.

- Lapsi on luottavainen ja käytännössä kaikissa asioissa hän epäröimättä seuraa vanhempiansa. Meillä ihmisillä tulisi olla samanlainen ennakkoluuloton suhde Jumalaan. Meillä toistuu lähes kaikissa jumalanpalveluksissa rukouksen kohta, jossa me sanomme: --antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan haltuun.” Miten me voimme antaa Pyhän Hengen auttaa ja toimia meissä jos me emme luota Häneen.

- Lapsi on vilpitön. Tunnettu sanonta ”totuus tulee lapsen suusta” pitää osuvasti paikkansa. Lapsi ei suunsa avatessaan useinkaan mieti että mitä muut ihmiset nyt ajattelevat, vaan sanoo suoraan sanottavansa. Mitä tapahtuisi jos me aikuiset olisimme yhtä suoranaisia? Varmasti tapahtuisi paljon välirikkoja ja muuta ikävää, mutta ongelman ydin ei ole siinä että me sanomme totuuden, vaan siinä, että meidän päässä liikkuu ikäviä ja pahoja asioita. Jos me pystymme puhdistamaan mielemme ja tunteemme, niin silloin me voisimme myöskin olla lapsen kaltaisia tässä asiassa.

Ehkä eräs vaikuttavimmista lapsen piirteistä on se, että lapset eivät ole pitkävihaisia. Tämän lisäksi lapsilla on kyky pyytää ja antaa anteeksi. Heillä on siis olemassa luontainen nöyryys joka mahdollistaa tämän. Aikuisillehan on monesti kehittynyt sellainen ylpeys, että se ei kerta kaikkiaan mahdollista sitä, että joltakulta pitäisi pyytää anteeksi tai jollekin pitäisi antaa anteeksi. Lapsilla tätä ongelmaa ei ole.

Ei siis ihme, että Kristus ottaa lapsen esimerkiksi siinä, että millainen ihminen on otollinen taivasten valtakuntaan. Kyse ei ole siis lapsellisuudesta tai tietämättömyydestä, vaan hyveistä, jotka näkyvät näissä pienissä ihmisissä. Lapsissa, joiden jumalallista kirkkautta tämä langennut maailma ei ole vielä haalistanut.

Työhyvinvoinnista, otsikoinnista ja uskontoallergiasta

Olen vilpittömän iloinen siitä, että ystäväni Jaakko Vainio sai tehtyä pro gradu - tutkielman erittäin tärkeästä aiheesta, eli papiston työhyvinvoinnista. Tässä on linkki Ortodoksi.netin sivuille, jossa on referaatti tästä työstä. Suosittelen lukemaan tuon referaatin vaikka heti (jos et ole sitä vielä lukenut) ja palaamaan sitten takaisin tähän blogiini.

Tällainen tutkimus on tavallisia työhyvinvointikyselyitä huomattavasti syvällisempi tapa selvittää mahdollisia ongelmia. Uhraahan yksi asiaan perehtyvä ihminen tähän tutkimukseen satoja työtunteja analysoidessaan tuloksia eri näkökulmista ja käyttäen työvälineinä muita alan tutkimuksia ja  kirjallisuutta.
Tavallisen työhyvinvointikyselyn tulokset ovatkin pelkkää raaka-ainetta tutkimukselle, jonka laittaminen jonkun konsulttifirman toimesta graafiseen muotoon ei vielä paljoa auta. Siksi iloitsenkin siitä, että tällainen tutkimus on nyt tehty ja sen on saanut myös ansaittua julkisuutta.

Minun tarkoitukseni ei ole nyt toistaa tai referoida tutkimusta tai saivarella jostain asiasta tai sen puuttumisesta. Mieleeni on kuitenkin ihan tässä kuluneen vuoden aikana noussut joitakin asioita, joiden olen huomannut vaikuttavan papin työhyvinvointiin. Tätä aihetta sivuten kirjoitinkin tuossa jokin aika takaperin blogikirjoituksen "Yhteiskunta kristityn tukena..tai taakkana" - LINKKI

Yhtä lailla tuo yhteiskunta tai ympäristö voi olla taakkana juuri papille, joka epätoivoisesti yrittää tehdä työtään. Jos katsomme esimerkiksi sitä että missä valossa kristillisyyttä on mediassa käsitelty, niin kyllä siinä tahtoo paha mieli tulla. Positiivisia ja neutraaleja uutisiakian on (se on minulle ihan käytännössä todistettu), mutta kyllä ne negatiiviset asiat jäävät päälimmäisenä mieleen.
Haluan vielä korostaa, että en koe raskaana pelkästään niitä uutisia, jotka käsittelevät kielteisesti ortodoksista kirkkoa, vaan ylipäätänsä kristillisyyttä. Toki epäkohdista tulee uutisoida, mutta kyse on enemmänkin otsikoinnista kuin sisällöstä. Kannattaa vilkaista tätä puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallion kirjoitusta siitä, miten paavin haastettelu osattiin "hienosti" otsikoida meillä Suomessa. Kyllä tuossa väkisin tulee sellainen olo, että median tarkoituksena on saattaa kristillisyyttä todellista huonompaan valoon.

Ja on sanomattakin selvää, että tuollaiset otsikot kuluttavat tätäkin pientä pappia. Toinen papin työhyvinvointiin liittyvä asia on kansliapäällikkö Jukka Keskitalon lanseerama käsite "uskontoallergia", joka tuntuu voimistuvan päivä päivältä meillä Suomessa. Onko se pelkän maallistumisen seurausta, vai onko kyse lopulta suoranaisesta uskonnonvastaisuudesta? Joka tapauksessa uskontoallergia on hyvin kuluttavaa, sillä käytännössä se murentaa yhteiskunnallisesti juuri sen työn arvostusta ja merkitystä, jota tämäkin pappi yrittää tehdä. Olen niin monessa kirjoituksessa jo maininnut uskontoallergisista piirteistä, etten nyt lähde käsittelemään sitä syvällisemmin.

Eräs työhyvinvoinnin peruspilareista on se että työntekijä tiedostaa, että hänen työllään on merkitystä ja sitä arvostetaan. Miten nämä huolella valitut otsikot tai voimistuva maallistuminen vaikuttaakaan kirkon työntekijään? On puhuttu siitä, että meillä Suomessa kristillisyys käy jatkuvaa puolustustaistelua maallistumista vastaan. On yhä vaikeampaa tuoda vapaasti ja luontevalla tavalla esille kirkon näkemyksiä tai edes keskustella niistä rakentavasti.
- Se siitä uskonnonvapaudesta!

Mutta kaiken tämän valittamisen keskellä haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että aktiiviset seurakuntalaiset ovat papille hyvä voimavara. Kun pappi ryhtyy toimittamaan jumalanpalvelusta, niin jokainen kirkossa oleva ihminen vahvistaa käsitystä siitä, että en minä tätä työtä yksin taikka turhaan tee. Sillä on merkitystä kaikille näille ihmisille!

Jospa sitä pitäisi vain lopettaa uutisten (huonojen otsikoiden) lukeminen ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan seurakuntaan. Ehkä sitä unohtaisi senkin, että Suomea vaivaa tuo uskontoallergiakin...

Huonot uutiset ja koko totuus

 

Ihmiset janoavat uutisia ja tämän vuoksi he myös seuraavat valtamedioitten vyöryttämää uutisvirtaa. Tietoa pitää saada mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Mutta ihmisille ei haluta tuottaa mitä tahansa tietoa, vaan nimenomaan sellaista joka on valmiiksi pureskeltua ja joka takuuvarmasti kiinnostaa.

Liekö syy jonkinlaisen (”sivistyneen” länsimaisen ja nimenomaan suomalaisille tyypillisen) perusnegatiivisen ajattelun, mutta huonot ja kielteiset asiat näyttävät myyvän kaikkein parhaiten. Mikäli kyse ei ole maailmalla tapahtuneista pahoista asioista, niin sitten on kyse viihteestä, jossa julkkikset tilittävät oman elämänsä traagisista vaiheista, kuten lapsuuden traumoja ja avioerojaan. Eihän näitä onnettomuuksista ja muita vastoinkäymisistä sovi vähätellä, mutta tästä huolimatta uutisia lukevien ihmisten luulisi kaipaavan elämäänsä myös hyviä asioita.

Jos me sitten tutkimme valtamedioiden tulkintaa kirkon toiminnasta ja ihmisten reagointia siitä, niin tässä tahtoo itsekin muuttua perusnegatiiviseksi. Kuten joskus aiemminkin olen tilittänyt, niin olen sujut sen ajatuksen kanssa, että uskomaton (eli vailla vakaumusta oleva)  ihminen on rehellinen itselleen ja yhteisölle, kun hän eroaa siitä. Mutta viimeinen tikki näyttäisi monesti perustuvan uutiselle, joka ei välttämättä liity oman seurakunnan todellisuuteen millään tavoin.

Mikäli mediaan on uskominen, niin kristityt ylipäätänsä näyttäisivät muodostavat monessa suhteessa aika pahan yhteisön, jossa ei esimerkiksi hyväksytä seksuaalivähemmistöön kuuluvia, jossa pidetään demonisoivia ja radikaaleja puheenvuoroa, harjoitetaan hyväksikäyttöä ja pelataan kaikin puolin salakähmäistä ja kieroa peliä. Kyllähän tässä näyttäisi olevan tarpeeksi syytä menettää uskonsa moiseen yhteisöön ja siksi siitä voi hyvällä omallatunnolla erota.

Minä itse olen täysin samaa mieltä siitä, että epäkohtia ei pidä peitellä, vaan ne tulee tuoda esille ja korjata. Sen sijaan minua masentaa asioiden yleistäminen ja se että valtamedioissa meitä kirkon työntekijöitä kuullaan pääsääntöisesti silloin, kun asioihin liittyy jotain hyvin  kielteisestä.

Nuoria teologianopiskelijoita haluan tietenkin kannustaa ja rohkaista, mutta älkää toki luulko, että esimerkiksi iltapäivälehden toimittaja soittaisi ja kysyisi teiltä hyviä hengellisiä neuvoja tai sitä, että mitä hyvää seurakunnassanne on tapahtunut.

Näitä asioita ei kysytä, koska eivät ne kiinnosta suurta yleisöä. Kielteiset asiat kiinnostavat ja jos niistä paljastuisikin esille jotain hyvää, niin tällainen uutinen saisi julkaisutilaa postimerkin verran. Kysehän on tästä tutusta periaatteesta, että otsikoiden pitää olla suuria ja myyviä ja mikäli tämä suureen otsikko liittyvä uutinen osoittautuu perättömäksi, niin se voidaan oikaista parin rivin pienellä jutulla. Uutisia janoavat ihmiset haluavat näet tietää  syyllisen heti. Kun täydellinen totuus lopulta tulee esille ja syyllinen voi ollakin joku muu, niin tämä uutinen ei enää kiinnosta ketään. Se saa ”ansaitusti” tilaa sen postimerkin verran.

Miksi sitten minä tässä taas näistä asioista tilitän?

Tilitän siksi, että minua suoraan sanottuna surettaa meidän ihmisten yksinkertaisuus. Se, että janoamme uutisia juuri pahoista ja huonoista asioista ja elämän suola on television viihdesarjat ja näissä esiintyvien ihmisten yksityiselämän uudet käänteet. Minua surettaa se, että valtamediat eivät ole oikeasti kiinnostuneet oikeasta seurakuntatyöstä ja todellisista hengellisistä asioista, vaan ainoastaan huonoista uutisista ja epäkohdista. Minua surettaa se, että monet ihmiset eroavat kirkosta näiden uutisten perusteella, unohtaen sen, että mitä omassa seurakuntayhteisössä oikeasti tapahtuu. Minua surettaa se, että totuus jää monesti hämärän peittoon ja meille tarjotaan ainoastaan olettamuksia tai yksipuolisia (ja hyvin myyviä) näkemyksiä, joita kirkon nimissä tarjoavat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista kosketusta todellisen seurakuntatyön kanssa.

Minua surettaa se, että ihmisiä pistetään koko ajan halvalla. Kaikkein surullisinta on se, että me ihmiset olemme sujut kaiken tämän kanssa. Mutta eihän tässä lopulta ole mitään uutta ja yllättävää. Juuri näinhän maailma toimii ja juuri tästä myös Kristus seuraajiaan varoitti.

Mutta toisaalta saammehan me seurakuntatyötä tekevät myös kiitosta ja myönteistä palautetta. Saamme sitä juuri seurakuntalaisilta ja tämä on paras kiitos.

Entäs se totuus?

Riippuu siitä, että mitä etsii. Jos kyse on kirkon opetuksesta ja hengellisistä asioista, niin vastaus löytyy omasta seurakunnasta ja siinä minäkin voin pappina auttaa. Jos se taas liittyy joihinkin muihin suuriin otsikoihin, niin silloin asiaa on turha kysyä tällaiselta tavalliselta seurakuntapapilta. Voin esittää ainoastaan yksipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka eivät siinä suhteessa voi tuoda esille koko totuutta. Huvittavaa tässä kaikessa on kuitenkin se, että suurin osa isoista uutisista perustuu monesti yksittäisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin.

Mutta kuten olemme jo varmasti sen oppineet, niin tärkeintähän ei ole lopulta koko totuus, vaan se että uutiset olisivat mahdollisimman huonoja!

Paaston tarkoitus II - RUKOUS

Paastosta puhuttaessa mieliimme nousee ensimmäisenä ruuasta pidättäytyminen, mutta paastossa kyse on aina enemmän kuin yhdestä asiasta. Näistä tärkeimmäksi voisi luonnehtia rukousta. Valitettavasti nykypäivänä ihmiset ovat unohtaneet hengellisyyden ja nimenomaan rukouselämän merkityksen.

Ihminen on riippuvainen Jumalasta, halusipa hän sitä tai ei.  Esimerkiksi ruumiillisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi ihmisellä on hengellisiä tarpeita. Valitettavasti juuri nämä hengelliset tarpeet pyritään monesti korvaamaan jollain muulla tavoin, esimerkiksi viihteellä, joka ei kuitenkaan koskaan pysty tyydyttämään sielun janoa. Hyvin monet ihmiset sanovat että he eivät usko Jumalaan, mutta siitä huolimatta he ovat tehneet jostakin maallisesta asiasta itselleen oman Jumalan. Tuo oma korvike-jumala voi olla viihdettä, mutta myös jonkinlaista aatetta tai muunlaista toimintaa johon ihminen uhraa huomattavan määrän voimavaroistaan.

Kristillinen näkemys on tässä kaikessa selkeä: Ihminen tulee täydelliseksi silloin kun hän on yhteydessä Jumalaansa. Aivan kuten ihminen ymmärtää tämän ajallisen elämän merkityksen täydellisesti vasta silloin kun hän myöntää kuoleman ja iankaikkisuuden olevan todellisuutta, siinä missä tämä ajallinen elämäkin. Meidän ymmärryksemme iankaikkisuudeesta ja Jumalan läsnäolosta perustuu yhteyteen, jonka ylläpitäminen edellyttää rukousta. Paaston tarkoituksena on korjata tarpeettomat häiriöt pois meidän ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta.

Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta antaa meille opetuksen rukouksen oikeasta luonteesta. Itsekehut ja muiden väheksyminen eivät ole rukousta, vaan todellisen rukouksen pohjana on aina oikeanlainen nöyryys.

Tämän päivän maallistuneessa maailmassa ihmisellä on taipumus kiinnittää huomionsa ainoastaan sellaisiin asioihin, jotka ovat käsin kosketeltavissa. Pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonissa sanotaan eräässä kohden seuraavasti: "Olen innolla huolehtinut vain ulkonaisesta hyvästä järjestyksestä laiminlyöden Jumalan tekemän sisäisen luomuksen".

Me voimme harjoittaa rukouselämäämme monella tapaa, mutta tärkeimmäksi muodostuu seurakunnan yhteinen jumalanpalveluselämä jonka keskipisteenä taas on eukaristia. Paaston tarkoituksena on palauttaa ihmisen rukouselämä takaisin sen luonnollisille raiteille. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että ihminen meni sunnuntaina kirkkoon. Itse asiassa tuo sunnuntain liturgiaan osallistuminen oli vähimmäisvaatimus jonka useampi perättäinen laiminlyöminen aiheutti sen, että ihminen jätti itse itsensä elävän seurakuntayhteyden ulkopuolelle.

Tänä päivänä tilanne ei ole enää sama. Kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset pitävät jonkinlaisena suurena hurskauden osoituksena sitä, että he kerran vuodessa osallistuvat jumalanpalvelukseen. Kirkossa käymistä ei pidetä enää luonnollisena ja normaalina asiana.
Esimerkiksi Jouluna tehdään monia hienoja asioita, annetaan lahjoja ja viedään kynttilöitä haudoille. Monelta unohtuu se, että tuhatkaan kynttilää haudalla ei voi korvata sitä, että me osallistuisimme eukaristaan, jonka kautta me taas olemme yhteydessä Kristukseen, joka yhdistää toisiinsa niin täällä maan päällä elävät, kuin jo iankaikkisuudessa olevat. Me olemme yhteydessä poisnukkuneisiin Kristuksessa ja kaikki muut ulkoiset eleet, kuinka kauniita ja tärkeitä ne monelle ovatkin, tulevat tärkeysjärjestyksessä vasta rukouksen jälkeen.

Sama asia on paastoamisessakin. Me voimme syödä hyvin yksinkertaisesti, luopua monista turhista ja tarpeettomista asioista ja näin täyttää monessakin suhteessa paaston säännöt. Mutta jos meiltä puuttuu rukous ja sen kautta tuo äärimmäisen tärkeä yhteys Kristukseen, niin silloin koko toimintamme on pohjaa vailla.

Jos pohdimme tätä asiaa nimenomaan kirkossa käymisen kannalta, niin herää kysymys, että miksi suhteellisen harva ihminen haluaa osallistua yhteisiin jumalanpalveluksiin?

- Osaltaa tähän vastaa Efraim Syyrialaisen rukous, jossa pyydetään Jumalaa estämään meistä laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengen. Nimenomaan laiskuus ja hengellinen velttous sitovat meidät paikalleen, jolloin me emme kykene myöskään lähtemään jumalanpalvelukseen.

Meiltä ei kuitenkaan edellytetä kohtuuttomuuksia jumalanpalvelusten suhteen. Hyvin monessa seurakunnassa toimitetaan pelkästään viikonlopun jumalanpalvelukset (vigilia ja liturgia), joihin matkoineen olettaisi kuluvan aikaa noin 5 tuntia. Lähellä kirkkoa asuvat voivat selvitä paljon vähemmällä. Vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa taas 168 tuntia. Onko 5 tuntia lopulta kohtuuton vaatimus? Joku voi sanoa että se on, mutta aion myöhemmin palata vielä siihen, että miten me oikein käytämme aikaamme.

Rukous on kaiken lähtökohta ja sen merkitystä ovat monet kirkkomme pyhät kuvanneet monin eri sanoin. Sitäkään ei tarvitse yrittää täydellisesti selittää, vaan rukouksen merkitys avautuu ainoastaan harjoittamalla rukouselämää. Kyse on samasta asiasta mikä liittyy koko ortodoksisuuden tuntemiseen. Jos haluat tietää ja ymmärtää mitä ortodoksisuus on, niin mene silloin kirkkoon. Jos me emme rakasta  jumalanpalveluselämää, niin rakastammeko silloin kirkkoa? Tai vielä pelkistetymmin, rakastammeko silloin Kristusta?