Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

Raamattu - Kirkon oma kirja

"Jeesus lähti synagogasta ja meni Simonin kotiin. Simonin anoppi oli kovassa kuumeessa, ja Jeesusta pyydettiin auttamaan häntä. Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä."
-- "(Pietari) meni ulos ja itki katkerasti." (Luuk. 4:38-39; 22:62)

Edellä oleva raamatunlainaus on tietysti sidottu yhteen kahdesta aivan eri kohdasta, mutta ne muodostavat aika humoristisen kokonaisuuden. Ehkä tällä haluan muistuttaa siitä, että irrallisten kohtien lainaaminen ja soveltaminen voi olla aika vaarallista ja samalla myös todellisen sanoman vääristämistä.

Raamattu on kirkon oma kirja ja se ei voi alkuperäisellä ja täydellisellä tavalla avautua ihmisille jotka haluavat pysyä kirkon ulkopuolella ja käyttää näitä kirjoituksia itsekkäisiin tai sellaisiin tarkoituksiin, joilla halutaan vahingoittaa kirkkoa.

Tällaisia irrallisia lainauksia olen nähnyt esimerkiksi netin keskustelupalstoissa, joissa kristittyjä on syytetty siitä, että jos he haluavat noudattaa Raamattua kirjaimellisesti, niin silloinhan heidän tulisi noudattaa myös kaikkia Mooseksen lain puhtaussäännöksiä. Raamattua ei kuitenkaan tutkita ja lueta niin mustavalkoisesti, että VT:n puhtaussäännöksiä sovellettasiin 1:1 meidän päivinämme. Kaiken tulee kummuta Tradition kautta.

Raamattu ja Traditio kulkevat käsi kädessä. Siksi Raamatun tutkiminen vailla Traditiota muuttuu äkkiä tieteelliseksi tutkimukseksi, joka yrittää löytää järkeviä selityksiä jokaiselle ihmeelle tai sitten se on vain mukavien tarinoiden ja vertausten lukemista, joissa ei ymmärretä opetusta kokonaisuuden kannalta. Raamatunlukutaito ei ole sama asia kuin tavallinen lukutaito.

Mutta miten sitten voisimme yksinkertaisella tavalla tutustua Raamattuun?

Meillä ei ole suomenkielisenä käytännössä laisinkaan ortodoksisesta perinteestä kumpuavaa kirjallisuutta, jossa Raamattua avattaisiin ja tulkittaisiin selkokielellä. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastainen. Meillä on hengellistä kirjallisuutta, jonka oletusarvona on se, että lukija tuntee pyhät kirjoitukset jo varsin hyvin. Tämä taas johtuu siitä, että hengellistä kirjallisuutta käännettään ja tulkitaan luostareissa joiden asukeille Raamattu on paljon tutumpi (jo pelkästään päivittäisten jumalanpalvelusten kautta).
Tässä yhteydessä en esitä tätä toteamusta missään nimessä kielteisessä sävyssä, sillä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että luostariemme kasvatit ja nykyiset asukkaat ovat näin suuren työn tehneet.
Me maailmassa asuvatko sitten ongelman ratkaisemme?
Varmaan jokaisella seurakuntapapilla on salaisena haaveena julkaista oma saarnakokoelmakirja. En tiedä onko sekään yhtään sen parempi, sillä meillä jokaisella papilla on omat omat fiksaatiot, joidenka ansiosta saarnat sitten vaihtelevat korkealentoisesta teologista ja tarpeettomien sivistyssanojen kylvämisestä historiallisten ja kulttuuristen yksityiskohtien selittelyyn. Opetuspuheiden merkitys on kuitenkin suuri ja sitä ei sovi vähätellä.

Jumalanpalvelusperinteen kautta Raamattu tulee paikoitellen hyvinkin tutuksi, mutta korostan sanaa paikoitellen. Tämä esimerkiksi siksi, että suurimmalla osalla ihmisistä on mahdollista osallistua vain pyhäpäivien jumalanpalveluksiin, joissa vuodesta toiseen toistuvat samat lukukappaleet. Paljon tekstiä jää siis kuulematta.

Jumalanpalvelusveisut avaat Raamattua, mutta toisaalta monet veisut myös edellyttävät pyhien tekstien tuntemusta. Hyvänä esimerkkinä on Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka on äärimmäisen kaunis ja koskettava kokonaisuus. Se on varmasti vielä koskettavampi ja puhuttelevampi niille, jotka tietävät ja tuntevat niiden henkilöiden ja tapahtumien taustat joidenka nimiä kanonissa mainitaan.
Nyt nostan käteni pystyyn ja tunnustan, että en itsekään muista kuin pienen osa kaikista niistä, jotka katumuskanonissa mainitaan. Monesti olenkin palannut katumuskanonista kotiin kaivaen ensitöikseni esille Raamatun sanakirjan. Ei ole helppoa muistaa esimerkiksi sitä, että mistä Absalom tai Ahitofel tulivat tunnetuksi.

Kuka jaksaisikaan ottaa harteilleen urakan, jossa pyhiä kirjoituksia selitettäisiin kirjallisesti niin selkeästi, että 12-vuotiaskin sen tajuaisi? Tai olisihan se jo mukavaa, jos joku kirjoittaisi kommentaarin pelkästään Andreas Kreetalaisen katumuskanonista. Työtä on vielä paljon, mutta onko tekijöitä?

Väärinymmäryksestä välinpitämättömyyteen

Katumuksen sakramentti mielletään helposti sellaiseksi, että pyydetään anteeksi pahoja asioita joita on tullut tehtyä ja kaikkia hyviä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Näinkin voidaan sanoa, mutta asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Katumuksessa tulisi myös pohtia, että tulevaisuudessa samat virheet eivät toistuisi. Katumus ei ole vain menneisyyden käsittelyä ja sen taakse jättämistä, vaan myös tulevaisuuden varjelemista. Kai sitä voisi kutsua ennaltaehkäiseväksi toiminnaksi.


Monet synneistä liittyvät siihen, että suhteemme lähimmäisiin on jollain tavalla rikkoutunut. Se voi olla aluksi pientä närkästymistä, joka ajan myötä muuttuu pahanpuhumiseksi ja suoranaiseksi vihaksi. Lopulta se on välinpitämättömyyttä, jolloin toista ihmistä ei yksinkertaisesti enää ole. Rakkaus ja yksinkertaisenkin myötätunnon osoittaminen on muuttunut tällöin mahdottomaksi.


Jos haluamme välttyä tällaiselta niin miten voisimme siihen etukäteen varautua?
Suhteemme toiseen ihmiseen voi tietenkin murentua monella tavalla, mutta kenties yksi turhimmista tekijöistä on väärinymmärrys. Tässä kohden minun on pakko lainata viestinnän professori Osmo A. Wiion viestinnän ensimmäistä lakia: "Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."


Niin huvittavalta kuin tuo edellä oleva lainaus kuulostaakin, niin se pitää valitettavan hyvin paikkansa. Me ihmiset emme yksinkertaisesti ajattele asioista täsmälleen samalla tavoin. Niinpä normaalissa keskustelussakin yksinkertainenkin asia saattaa piirtyä keskustelukumppanin mieliin aivan toisella tavalla miten puhuja sen alunperin tarkoitti. Huumorintajun on hyvä esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan ymmärtää väärin. Toinen sanoo jonkin asian leikillään, mihin ei kätkeydy mitään henkilökohtaista ivaa. Tästä huolimatta keskustelukumppani saattaa ymmyrtää sen nimeomaan pilkkana.


Tuota Wiion viestinnän lakia voisi hieman soveltaen jatkaa:

"Epäselvissä tilanteissa sanoma tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla".

En tiedä onko kyse luontaisen pessimistisestä ajattelusta, mutta jostain kumman syystä epäselviksi jääneet asiat halutaan ymmärtää varman päälle kielteisesti. Kyse voi olla siitä, että keskustelun aikana emme kehtaa pyytää selvennystä kuulemaamme (sillä kuka nyt tahtoisi antaa itsestään tyhmän kuvan), tai sitten ryhdymme pohtimaan kuulemaamme vasta kotona. Joka tapauksessa tuo epäselvä asia alkaa vaivata, jolloin yleensä jo viikon kuluessa olemme pystyneet omissa päissämme luomaan siitä niin pahan asian, että siitä voi ("hyvällä omallatunnolla") loukkaantua ikiajoiksi.

Asian oikea laita tietysti ratkeaisi hyvin helposti sillä, että mahdollisimman nopeasti pyydämme selvennystä epäselvään asiaan. Meidän pitäisi luopua siitä kieroutuneesta ajattelusta, jossa kysymysten esittäminen ja asioiden selventäminen koetaan tyhmän ihmisen tavaramerkkinä. Mielestäni on paljon tyhmempää niellä kaikki kuulemansa purematta. Tämä koskee myös koululaitosta. Kysyvät oppilaat ovat yleensä niitä fiksumpia, koska he pohtivat kuulemaansa ja haluavat siihen lisäselvityksen. Valitettavasti kysymistä hävetään täysin turhaan jo liian nuoresta pitäen.


Mikä on sitten tämän pohdinnan opetus?
Kenties se, että meidän pitäisi olla hyvin tarkkana, että mitä sanomme ja miten sen sanomme. Saman asian voi sanasta sanaankin sanoa hyvin monella tavalla. Kuulija ei yleensä ymmärrä asiaa samalla tavoin kuin me sen käsitämme (Wiion lakiin perustuen). Kuulijan vastuulla on tietysti selvittää mahdollisimman nopeasti epäselvä asia, ennen kuin kärpäsestä tulee härkänen ja ihmissuhteet alkavat tulehtua täysin turhaan.
Näissä väärinymmärryksissä anteeksipyytäminen voi hankalaa, jos puhuja ei ole käsittänyt sanoneensa mitään pahaa ja kuulija taas ei aio pyytää lisäselvitystä kuulemaansa, vaan itsepintaisesti odottaa anteeksipyyntöä.


Tämä kaiken edellä olevan haluan erityisesti osoittaa kaikille seurakuntatyöhön valmistautuville. Olen itse enemmän kuin kerran saanut muistutuksen ja opetuksen kantapään kautta viestinnän haasteellisuudesta. Olen loukannut toisia ihmisiä vailla parempaa käsitystäni ja toisaalta olen huomannut senkin, että sanomiseni on ymmärretty käytännössä täysin päinvastaisella tavalla. Omasta mielestä hyvästä leikinlaskusta onkin tullut verinen loukkaus.


Ihmissuhteiden tulehtuminen on aina hyvin surullinen asia. Jotenkin se tuntuu aina vain surullisemmalta ja pahemmalta, jos me olemme etääntyneet toisesta ihmisestä vain sen tähden, että olemme tulkinneet jonkin asian väärin. Tämän vuoksi aina kannatta kysyä. Asiat eivät todellisuudessa ole niin pahoja, vaikka sellaiseksi me ne helposti haluamme tiedostamattamme väärinymmärtää.

Ravintolan WC:n kyltin mukaan pönttöön ei parane laittaa MITÄÄN muuta kuin paperia. On siis parempi hoitaa tarpeet jossain toisessa vessassa, mikäli tämän viestin haluaa sillä tavoin väärinymmärtää.