Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Mistä on maallistunut joulu tehty?

Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.

Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.

Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.

Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.

Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?

Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.

Paaston avulla tämän maailman himoja vastaan

Miten kristillistä paastoa voisi kuvata lyhyesti? Kenties voimme sanoa, että paaston tarkoituksena on saattaa elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Paasto on taistelua maallistumista vastaan.

Mutta mitä sitten on tuo maallistuminen?

Tässä kohden on hyvä tarkastella sitä, että mitä tarkoitetaan sillä maailmalla, johon Kristus monissa kohdin viittaa kielteisessä sävyssä. Esimerkiksi jäähyväisrukouksessaan Kristus sanoo seuraavasti: “Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. - -  Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu”. (Joh. 17: 9,14). Eli maailmalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta maailmaa luomakuntana, sillä Jumala luodessaan maailmaan näki, että se on hyvä. Maailmalla tarkoitetaan tässä kohden sitä ihmisten luomaa elämänjärjestystä, joka haluaa elää itseriittoisesti ja omia himojaan seuraten. Lyhyesti voisi sanoa, että “tämä maailma” tarkoittaa sellaista elämää, jossa Jumala on jätetty kaiken ulkopuolelle. Tässä valossa sana “maallistuminen” tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai joskus tietämättään elämään sellaista elämää, jossa ei ole Jumalaa ja jota ohjaavat itsekkäät himot. Hyvin harva ihminen olisi kuitenkaan valmis myöntämään, että omaa elämää ohjaavat himot. Mutta pohjimmiltaan tästä on kysymys.

Yksinkertaisimillaan kyse voi olla ruuanhimosta, joka ylittää sen mikä on ihmiselle tarpeellista. Herran rukouksessa Jumalalta pyydetään “jokapäiväistä leipää”, jonka osuvampi käännös voisi olla nimenomaan “elämälle tarpeellista leipää”. Mikä on kohtuullista ja tarpeellista ja mikä taas on turhaa? Eikö juuri himo aja meitä kasaamaan ostoskärryt täyteen sellaista mikä ei kuitenkaan ole tarpeellista? Ruokapaasto nähdään lähtökohtana koko paastolle, sillä se on kaikkein arkipäiväisin ja helpoin asia, missä ihminen monesti seuraa omia himojaan. Tämä maailma yrittää parhaansa mukaan yllyttää meitä kuluttamaan yli omien tarpeiden. Lähes kaikki vastaantulevat mainokset eivät pidä sisällään asioita, jotka ovat meille ehdottoman välttämättömiä, vaan lähes aina ne ovat juuri kaikkea sellaista, mikä on lopulta ylenpalttista.

Eivätkö himot aja ihmistä myöskin loukkaamaan lähimmäisiään? Eikö juuri kunnian- ja vallanhimo aja meitä panettelemaan toista ihmistä? Eikö juuri vallanhimo ole sitä, mikä yhä uudestaan ja uudestaan aiheuttaa maailmassa sotia, terroritekoja ja levottomuuksia. Sen seurauksena luvuton joukko viattomia ihmisiä joutuu kärsimään.

Kunnian- ja vallanhimon vierellä kulkee rahanhimo. Kuinka helposti juuri rahanhimo ajaa ihmisen toimimaan avoimesti toista ihmistä vastaan. Rahasta taisteleminen voi tehdä hyvinkin vaatimattomasta ja nöyrästä ihmisestä suoranaisen hirviön, joka rahanhimossaan on valmis tuhoamaan toisen ihmisen. Kyse ei aina ole edes vieraasta ihmisestä, vaan monesti perintöriidat saavat lapset taistelemaan toinen toisiaan vastaan. Ja kuitenkin kyse on vain rahasta. Se on vain kaupanteon väline. Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että sitä olisi riittävästi? Eikö juuri rahan ja omaisuuden himoitseminen ole asioita, jotka yltyvät aina vain pahemmaksi. Juuri tämän vuoksi vaatimattomien ja vähäosaisten oli helpompi seurata ja noudattaa Kristuksen opetusta, sillä heillä ei ollut tuota omaisuuden tuomaa taakkaa kannettavanaan? Rikkaus ja suuren omaisuuden omistaminen ei itsessään ole syntiä, mutta se todellakin voi tehdä pelastumisesta huomattavasti vaikeampaa, jos sitä käyttää ainoastaan omien himojen ruokkimiseen ja itsekkääseen elämään.

Maallistumisen kantavana voimana on himo. Jumalan tahdon mukainen elämä on juuri tuota taistelua himoja vastaan. Siksi monet haluavatkin kieltää Jumalan, sillä silloin himoja voi seurata huomattavasti vapaammin. Ja todellakin, sielunvihollinen ei myöskään vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat kieltäneet Jumalan tahdon ja seuraavat vain omia himojaan. Maallistunut elämä on todellakin vaivattomampaa ja helpompaa. Varjopuolena on se, että himoja seuratessaan ihminen kieltää myös todellisen rakkauden. Ja juuri rakkaus on se ainut asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Maallistunut, omia himojaan seuraava ihminen haluaa kaiken juuri tässä ja nyt. Ja kunhan hän se on saanut, niin silloin toteutuvat myös Kristuksen vuorisaarnassaan esille tuomat sanat: “Totisesti, he ovat jo palkkansa saaneet”. Tämän maailman ihanteiden mukaan elänyt ihminen on saanut tässä jo kaiken haluamansa. Mitään palkkaa tai aarretta ei ole silloin enää luvassa iankaikkisuudessa. Onko se todellakin sen arvoista?

Paasto on aikaa, jonka on tarkoitus herättää meidät. Se ei ole lopulta tavallisuudesta poikkeavaa aikaa, vaan sen on tarkoitus muistuttaa siitä, että millaista kristityn elämän tulisi olla koko ajan. Siksi paasto on meille aina loistava mahdollisuus. - Mahdollisuus palata siihen elämään, jossa me noudatamme Jumalan tahtoa ja jätämme taaksemme sen mihin tämä maailma yrittää meitä vetää.

Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

"Ristinjälkeinen sunnuntai" (opetuspuhe)

Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita.

Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.

Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.

Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä ja puhutaanhan paholaisestakin viittaamalla “tämän maailman ruhtinaaseen”.

Maailma luomakuntana ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?

- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, sillä lähes kaikki asiat voivat muuttua pahaksi, jos niitä väärällä ja kohtuuttomalla tavalla käyttää. Tällöin ihminen myös alkaa loitontua Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta. 

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?

Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja luopua asioista, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.

– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

Maallistuneisuudesta ja lainaus arkkipiispa Paavalilta

Olen tässä yrittänyt pohtia tuota maallistuneisuuden käsitettä. Se on jotain mitä vastaan kristittyjen tulisi taistella. Mutta mitä kaikkea siihen liittyy? Maallistuneisuutta ei voi kuvat yhdellä lauseella, vaan se koostuu monista eri asioista. Kirjoitin aiemmin kaupallistuneisuudesta ja sen suhteesta maalistuneisuuteen. Mutta maallistuneisuutta on myös se, että menemme suuren virran mukana ja unohdamme Kirkon opetuksen. Jokin aika takaperin löysin suoranaisen helmen kirjasta Arkkipiispa Paavali - legenda jo eläessään. Siinä Elina Karjalainen on kuvannut arkkipiispa Paavalin opetusta seuraavasti:

“Arkkipiispa pitää luonnollisena, että kirkon piirissä otetaan vastaan ympäristöstä tulevia vaikutteita, mutta korostaa samalla, etteivät nämä vaikutteet ole suinkaan aina kirkon hengen mukaisia ja niitä on syytä varoa. - - Kirkko ei ole pelkästään ihmisyhdyskunta. Sitä eivät hallitse ihmiset ihmisiä varten, vaan sitä hallitsee Jumala Hänen valtakuntansa täyttymykseksi. Niinpä kirkon rakenne, dogmit, liturgia ja etiikka eivät ole koskaan riippuneet eivätkä nytkään voi riippua mistään enemmistöäännestyksestä, sillä kaikki mainitut kirkon elementit on Jumala antanut ja Jumala määritellyt. Sekä papiston että maallikoiden osana on hyväksyä ne nöyryydellä.

Hyväksyä nöyryydellä, siinä arkkipiispa antaa johdettavilleen vaikean tehtävän, sillä yhä voimakkaammaksi käyvät vuosi vuodelta ympäristön tarjoamat vaikutteet ja yhä voimakkaammin edistyy maallistuminen. Arkkipiispa Paavali näkee kiusauksena sen, että ihmisiltä puuttuu tänä maallistumisen aikakautena esikuvia. On yhä helpompi samaistaa itsensä suureen yleisöön ja kuvitella, että kaikki on niin kuin olla pitää.”

Näin siis arkkipiispa Paavalin opetusta kuvattiin kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1973.

- Siis 43 vuotta sitten!

On selvää, että tuon reilun 40 vuoden aikana on maallistuminen tullut yhä voimakkaammin meidän eteemme. Meillä on todellakin risti kannettavanamme, jos aiomme kilvoitella hyvin tämä maallistuneen aikakauden keskellä!

Ristin ylentämisen juhlan jälkeen (opetuspuhe)

Vietämme tänään Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen jälkeistä sunnuntaita. Päivän Evankeliumi kertoo meille Herran rististä ja Hänen seuraamisestaan.

Kristuksen opetus on yksinkertainen: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". [Mark. 8:35]

Opetuksen yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen on meille huomattavasti vaikeampaa. Käytännössä kysymys on maallisesta ja hengellisestä elämästä; Me elämme tässä maailmassa ja siinä mielessä elämme jatkuvasti maallista elämää.

Evankeliumissa puhutaan monesti maailmasta ja viitataan siihen kielteisessä sävyssä. Maailma ei itsessään ole kuitenkaan paha, sillä Jumala on sen luonut ja hyväksi nähnyt. Maailmalla tarkoitetaan sellaista järjestystä ja ihannetta, jossa pelastuksen kannalta tarpeettomat asiat hallitsevat ihmisten elämää.

Maailmassa eläminen ei siis ole syntiä, mutta jos asetamme liian monet maalliset asiat hengellisen elämän edelle, niin silloin kysymys on suuresta synnistä. Juuri tätä tarkoittaa sana ”maallistuminen”. – Siinä ihminen kiinnittyy kaikkeen katoavaiseen, unohtaen tulevan iankaikkisen elämän.

Mikä sitten on sellaista "maallista", johon emme saisi liikaa takertua?

- Näitä asioita on varmasti luvuton määrä, mutta periaatteessa kaikki se, mikä ei ole meille elämisen kannalta välttämätöntä on tarpeetonta.  Jos uhraamme kaiken aikamme sellaisille asioille, jotka eivät rikastuta meitä hengellisesti, niin silloin loitonnumme Jumalasta.

Tämän vuoksi Kristus muistuttaakin meitä siitä, että mikäli haluamme pelastaa tämän maallisen elämän, niin me kadotamme sen; sillä onhan kaikki maallinen lopulta katoavaista. Mutta, jos uhraamme kaiken maallisen Kristuksen tähden, niin pelastamme sielumme.

Sielun pelastuminen. - Siihen jokaisen kristityn elämän tulisi tähdätä. Jos kaikessa toimisimme sen mukaan, jotta sielumme pelastuisi, niin silloin emme uhraisikaan aikaamme turhiin maallisiin asioihin.

Kirkkomme pyhät ovat aina julistaneet sitä, että sielun pelastumisen tulisi olla jokaisen kristityn päämäärä. Nämä pyhät ovat omassa elämässään toimineet juuri, niin kuin ovat opettaneet. Tämän vuoksi heidät onkin julistettu pyhiksi. Kirkon pyhät marttyyrit ovat meille parhain esimerkki. He uhrasivat ennemmin elämänsä, kuin olisivat luopuneet Kristuksesta. He evankeliumin sanojen mukaisesti kadottivat tämän elämän pelastaen näin iankaikkisen elämänsä.

Mutta kuinka vaikeaa ihmisen onkaan luopua kaikesta tästä elämästä Kristuksen ja evankeliumin tähden. Ihminen viettää tätä ajallista elämää usein siten, että tämä elämä olisi ikuista. Aivan kuin kaikki tämä ajallinen olisi katoamatonta.

Ruumiillinen hyvinvointi, omaisuus, vaikutusvalta, ihmisten kunnioitus. Tätä kaikkea ihminen halajaa. Mutta ovatko esimerkiksi suuri omaisuus tai vaikutusvalta asioita, jotka lopulta pelastavat sielumme? Usein ihminen tajuaa tämän kaiken vasta silloin kun hän on todella menettänyt jotain maallista.

Kutsumme sairautta tai omaisuuden menettämistä onnettomuudeksi ja tätä ne varmasti ovatkin. Mutta jos tämä sairaus tai omaisuuden menettäminen saa ihmisen tajuamaan sen, että tämä maallinen on katoavaista ja tuleva elämämme ikuista, niin silloin se on ollut hänelle todellisuudessa siunaus.

Koko tämän Kristuksen opetuksen ydin on juuri siinä, että kun ihminen näennäisesti luulee säästäneen ja saavuttaneen jotain suurta tässä maailmassa, niin hän samanaikaisesti on menettänyt jotain iankaikkisuudesta. Jokainen itsekäs teko tässä ajassa nakertaa ihmisen sielua niin, että tässä ajallisessa elämässä toisten kustannuksella vaikutusvallan ja rikkauden hankkinut ihminen löytääkin itsensä kunniattomana ja köyhänä iankaikkisuudesta.

Mikä on tämän Kristuksen opetuksen merkitys meille juuri nyt?

Tärkein opetus on se, että ymmärrämme ja noudatamme kuulemaamme. Vielä ei ole liian myöhäistä tehdä mielenmuutos ja muuttaa sellaisia elämäntapoja, jotka köyhdyttävät meidän taivaallisia rikkauksia. Opetus on yksinkertainen, mutta sen noudattaminen kysyy meiltä tahdonlujuutta.

– ”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”

(Luuk. 11:28)

Opetuspuhe Pietarin ja Paavalin juhlana

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Kuulimme ensin epistolaluvun Paavalin toisesta kirjeestä korinttolaisille, jossa hän kuvailee kaikkea sitä vaivannäköä ja kärsimystä, johon hän julistustyössään on jo joutunut. Mutta kuten Paavali itsekin sanoo, hän ei kerskaile omista töistään, vaan ainoastaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Evankeliumissa taas kuulimme kuinka Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Ja Kristus kutsui Pietaria kallioksi, johon Hän oli rakentava kirkkonsa, jota eivät tuonelan portit voita. Samalla Kristus muistutti apostolien hengellisestä vastuusta ja valtuutuksesta sitoa ja päästää ihmisten syntejä.

Nämä kaksi Kristuksen apostolia ovat varmasti tunnetuimpia henkilöitä koko Uudessa Testamentissa. Heidän työnsä Evankeliumin ilosanoman eteenpäin viemisessä on myös hyvin merkittävää. Siksi pyhiä apostoleita Pietaria ja Paavalia voikin kutsua todellisiksi Kristuksen seuraajiksi ja uskon julistajiksi.

Mutta pyhien ihmisten muistojuhlan viettämisessä monesti unohdamme sen, että heidän elämänkertansa opettavat meille itse asiassa hyvin paljon. Voimme tällä kertaa tarkastella erityisesti pyhää apostoli Pietaria, joka ei kaikessa toiminut aivan esimerkillisesti. Hänhän kielsi Kristuksen kolmesti! Sivuutamme valitettavasti tämän kohdan Suurella viikolla hyvin nopeasti, sillä huomiomme kiinnittyy siinä tilanteessa enemmän itse Kristukseen.

Muistamme varmasti kuinka opetuslapset pakenivat Getsemanen puutarhasta, kun Jeesus vangittiin. Pietarilla oli sen verran uteliaisuutta ja rohkeutta, että hän seurasi Jeesusta ylipapin palatsiin – tietyn välimatkan päästä. Mutta jossain mielessä olisi ollut melkein parempi, ettei Pietari olisi tätä tehnyt, koska hän tämän tähden alentui kolmesti kieltämään Kristuksen.

Ensimmäisellä kerralla hän vain kielsi tuntevansa Kristusta. Toisella kerralla hän valalla vannoi, ettei tuntenut häntä. Ja kolmannella kerralla hän vannoi, samalla vieläpä kiroten vahvisti aikaisemmat vakuuttelunsa!

Kuinka pitkälle tapahtumat olisivat edenneet, ellei kukonlaulu olisi keskeyttänyt tätä ja palauttanut Pietarin mieliin Jeesuksen sanoja: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” (Matt. 26:75) Pietari poistui paikalta ja itki katkerasti.

Pietarin toiminta muistuttaa meitä inhimillisestä heikkoudesta ja siitä, että ihminen ei halua erottautua suuresta joukosta. Erityisesti tämä korostuu silloin jos ihmisen tulisi ääneen tunnustaa, että kannattaa jotain ”tavallisuudesta poikkeavaa”.

Me voimme tänä päivänä tehdä aivan samalla tavoin kuin Pietari teki. Voimme tietoisesti pitää välimatkaa Kristukseen, niin ettei kukaan vain tunnista meitä Hänen seuraajikseen, jonka vuoksi meitä ryhdyttäisiin pitämään jotenkin outoina - uskovaisina.

Tällaista välimatkaa Kristukseen voi tehdä esimerkiksi siten, ettei osoita ulospäin olevansa kristitty. Uskonmukaista elämää toteutetaan tällöin ainoastaan neljän seinän sisällä. Ristinmerkin tekeminen tai jokin muu avoin oman uskonsa tunnustamisen merkki voi käydä tällöin hyvin ylivoimaiseksi.

Ihminen voi myös avoimesti kieltää tuntevansa Kristusta. Tällöin hän välttää puheenaiheita, jotka liittyvät uskoon tai sitten hän ei uskalla kertoa esimerkiksi sitä, että käy säännöllisesti kirkossa tai paastoaa.

Tänä päivänä puhutaan paljon julkisuudessa ateismista ja vapaa-ajattelijoista, jotka avoimesti kieltävät uskovansa Jumalaan. Todellisuudessa tällaiset ihmiset eivät varsinaisesti voi kieltää jotain, mistä he eivät tiedä mitään. Kysymys on samasta asiasta, että joku väittäisi olevansa merisairas, vaikkei hän koskaan ole käynyt merillä. Nimellinen kirkon jäsenyys ei vielä tarkoita sitä, että ihminen voisi sanoa olleensa uskovainen. Uskovainen ihminen on sellainen, jonka elämässä Kristus on avoimesti läsnä.

Onneksi apostoli Pietarin elämänkerran opetus ei jää siihen, että hän kolmesti kielsi Kristuksen. Pietari sai mahdollisuuden hyvittää kieltämisen, kun ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla. Siellä Jeesus kysyi Pietarilta kolmesti, että rakastaako tämä häntä. Pietari vastasi myöntävästi ja kolmannella kerralla hän sanoi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17)

Pyhän apostoli Pietarin opetus on meille lopulta hyvin lohdullinen. Se muistuttaa osaltaan siitä synnistä, että me emme halua erottautua suuresta joukosta, vaikka sen vuoksi joutuisimme jopa kieltämään Kristuksen. Tässäkään tilanteessa kaikki toivo ei ole vielä mennyttä, sillä katumuksen sakramentissa Kristus ikään kuin kysyy meiltä jokaiselta: ”Rakastatko minua?”

Tähän kysymykseen myönteisesti vastaaminen edellyttää sitä, että me olemme valmiit toimimaan Jumalan tahdon mukaan. ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo”. (Joh. 21:18)

Tämä uskonmukainen elämä siis vaatii meiltä uhrauksia ja rohkeuttakin, jotta pystymme osoittamaan kaikille sen, että olen Kristuksen seuraaja ja ylpeä siitä! Kristittynä oleminen vie meitä sinne päin minne suurin osa ihmisistä ei ole ainakaan tällä hetkellä matkalla. Tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä ihmisiä, jotka kulkevat maallistumisen virran mukana, pohtimatta hengellisiä asioita ollenkaan. Kuinka helppoa onkaan lähteä ajelehtimaan tuon virran mukana, jossa päätä ei tarvitse vaivata sillä kysymyksellä, että vaikuttavatko tekoni minun sieluni pelastukseen?

Mutta me joudumme tämän kysymyksen eteen enemmin tai myöhemmin. Tämän vuoksi miksi emme ottaisi oppia pyhistä ihmisistä, jotka osoittavat meille esimerkiksi sen, että meillä on todellakin mahdollisuus korjata aikaisempia erheitä ja ryhtyä seuraamaan Kristusta. Silloin voimme Pietarin tavoin sanoa: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17) Amen.

Maallistumisesta (linkki)

Tervehdys!

Jälleen kerran päästän itseni pälkähästä ja laitan tähän ainoastaan linkin aiempaan kirjoitukseeni:

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/03/maallistumista.html