Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

Mitä on ortodoksisuus (osa 3)

Kenties tässä kohden on hyvä pysähtyä vielä tutkimaan sitä, että millainen ihminen on kristitty ihminen. Onko kristitty ihminen sellainen, joka on kastettu? Onko ihminen kristitty vasta siinä vaiheessa kun hän käy aktiivisesti kirkossa? Vai onko ihminen kristitty näiden edellä olevien lisäksi vasta siinä vaiheessa, kun hän uskoo siihen mitä Kirkko opettaa?

- Jos ajattelemme Kirkon opetusta niin periaattessa uskontunnustus pitää tiivistettynä sisällään sen mihin kristityn ihmisen tulee uskoa. Se luetaan kasteessa ja kirkkoonliittymisessä ja myös jokaisessa liturgiassa. Mitään ei lueta hyvin vuoksi, vaan me täydellä sydämellä ja täydellä ymmärryksellä uskomme siihen mitä lausumme.

Kuinka moni sitten uskoo siihen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Suomessa (luterilaisen kirkon toimesta) on tehty säännöllisesti kyselytutkimusta siitä, että mihin kirkon opetukseen ihmiset uskovat. Vuonna 2011 alle 40% uskoi Kristuksen ihmeisiin ja ylösnousemukseen ja alle 30% uskoi neitseelliseen syntymään ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tuohon aikaan luterilaiseen kirkkoon kuului vielä yli 77% suomalaisista. Tätä nykyä kaikki luvut ovat tuostakin laskeneet. Suomea kutsutaan edelleen kristilliseksi maaksi, mutta siitä huolimatta tätä nykyä reilusti alle puolet jäsenistä uskoo Kirkon opetukseen! Pelkästään ortodoksisen kirkon jäsenille ei ole samanlaista tutkimusta tehty, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää että kuinka moni uskoo siihen  mitä uskontunnustuksessa lausutaan.

Ja nyt kuuluu se kysymys uudestaan, että millainen ihminen on kristitty?

Onko se ihminen joka uskoo ylipäätänsä Jumalaan, vai vaatiiko se myös uskoa Kirkon opetukseen? - Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristitty ihminen on sellainen joka Kirkon jäsenyyden lisäksi uskoo kristinuskon perusasioihin. Monet haluaisivat kuitenkin valita uskonsa perusperiaatteeksi sen aiemmin mainitun näkökulman, jossa ihminen saa muuttaa kirkon opetuksen sellaiseksi, että se vastaisi hänen omia mielihalujaan. Kuitenkaan usko ei voi olla sellaista, joka perustuisi siihen, että mikä on enemmistön mielipide tiettynä aikakautena, tai mihin tieteellinen järkeily ihmistä parhaimmalla tavalla johdattaisi. Ortodoksisuus ei voi koskaan olla sitä!

Edesmennyt Vladimirin seminaarin johtaja isä Thomas Hopko (1939-2015) on sanonut seuraavasti: “Kirkon pyhien kirjoitusten ja pyhien ihmisten opetuksen mukaan Jumalan tuntemista ei voida saavuttaa järkeilemällä. Jumalaa ei voi saavuttaa rationaalisin toimenpitein tai loogisin päättelyin, vaikka sellaisin keinoin ihmiset saattaisivat vakuuttua Jumalan olemassaolosta. Jumala voi pikemminkin tuntea uskon, katumuksen, sydämen puhtauden, hengen köyhyyden, rakkauden ja palvonnan avulla.” (Hopko, 1982  All the Fullness on God, s.18)

Tämän päivän maallistuminen aiheuttaa uskon heikentymistä jo siitäkin syystä, että tieteellinen järkeily näyttäisi olevan ainoa keino todistaa Jumalan olemassaolo. Valitettavasti tieteellinen järkeily ei ole jotain yli-inhimillistä, vaan tiede on ihmisen itsensä luoma järjestelmä hahmottaa tätä ympäröivää maailmaa. Tämä luo itsessään jo suuren ongelman. Miten voimme yrittää mahduttaa Jumalan sellaisen järkeilyyn perustuvan järjestelmän sisään, mihin Jumala ei kuitenkaan voi mahtua? Ainut keino onkin tuo hengellinen tie, jonka parhaimpana oppimisen keinona eivät ole internetistä saatavat tiedot taikka paksut kirjat, vaan Kirkon pyhät toimitukset, jotka vahvistavat ihmistä elämään rakkaudessa ja Jumalan tahdon mukaan. Tästä huolimatta tiede voi hyvällä tavalla tukea uskontoon liittyvää tutkimusta, vaikka se ei itsessään voi tehdä Jumalaa ihmisille tiettäväksi. Jumala tulee tiettäväksi ainoastaan sillä tavoin miten Kristus itse on sen sanonut: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:25-27)

Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Luukkaan 3. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän Evankeliumiluku kertoo meille Kristuksen ihmeteosta, jossa Hän herättää Nainin kaupungissa lesken ainoan pojan. Ennen kuin Kristus herätti pojan kuolleista Evankeliumissa kerrotaan, että Hänen kävi sääliksi tätä naista.

Tämähän on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, sillä tuohon aikaan ei ollut minkäänlaista sosiaalihuoltoa, joka olisi pitänyt huolta yksinäisistä ihmisistä. Perhekunta ja nimenomaan omat lapset pitivät huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Itse asiassa ei meidänkään tarvitse palata ajassa taakse päin kuin muutamia vuosikymmeniä, niin Suomessa toimittiin aivan samalla tavoin.

Evankeliumin kertomuksessa tuo nainen oli siis aiemmin jäänyt leskeksi; ja nyt ainoa poika, joka olisi tässä tapauksessa pitänyt hänestä huolen oli kuollut. Tilanne oli siis hyvin surullinen. Tuo suru kuitenkin kääntyi iloksi ja suureksi hämmästykseksi, kun Kristus herätti tuon pojan kuolleista.

Evankeliumi todistaa meille Kristuksen suurista ihmetöistä ja tekee selväksi sen, että Kristus on Jumalan Poika, jolla on kaikki valta niin eläviin kuin kuolleisiin. Kristus ei tehnyt näitä ihmeitä kunnianhimosta tai saadakseen vaikutusvaltaa ihmisten silmissä.

Kaikki ihmeet tapahtuivat yksinkertaisesti siitä syystä, että Kristuksen myötä oli taivasten  valtakunta tullut todelliseksi ihmisten keskelle. Tuossa valtakunnassa sairaudet ja kuolema menettävät merkityksensä. Siksi siellä minne Kristus meni, niin nämä asiat ikään kuin täysin luonnollisella tavalla alkoivat väistyä. Samalla tavoin sielunvihollisen ote ihmisistä alkoi murtua ja monet pahojen henkien vaivaamat tulivat terveiksi. Mutta muistakaamme, että lopullinen täyttymys ja voitto Paholaisesta tapahtuu vasta Kristuksen toisessa tulemisessa.

Evankeliumi on täynnä Kristuksen ihmeitä ja niiden on tietysti omalta osaltaan tarkoitus vakuuttaa meitä ja vahvistaa uskoamme. Tästä huolimatta paljon on niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Itse asiassa tämä samainen ongelma tapahtui jo Kristuksen maanpäällisen julistustyön aikana.

Vaikka Kristus oli tehnyt paljon ihmeitä, niin siitä huolimatta fariseukset tulivat Kristuksen luokse ja vaativat Häneltä jotain erityistä merkkiä. Nämä kaikki aiemmat Kristuksen ihmetyöt eivät siis olleet vakuuttaneet heitä, vaikka he olivat nähneet ne omin silmin!

Varmasti tilanne olikin juuri sellainen, että mikään Kristuksen teoista ei olisi riittänyt vakuuttamaan heitä, vaan he olisivat odottaneet jotain vielä suurempaa. Mikä voisi olla vielä suurempaa? - Pitäisikö tähtien pudota taivaalta, että joidenkin epäusko voisi muuttua uskoksi?

Me todellakin painimme yhä edelleen saman ongelman kanssa. Aina löytyy niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Nämä ihmiset haluavat sanella omat ehtonsa Jumalalle, jotta he jollain tavalla alkaisivat uskoa. Mutta mistä lähtien ihmisen ja Jumalan suhde on ollut sellainen, että ihminen voisi sanella Jumalalle ehtonsa siitä, että millä tavoin Hänen pitäisi vaikuttaa täällä maan päällä? - Me ihmisetkö sen voimme määritellä?

Tämä samainen epäusko on vaivannut ihmiskuntaa jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien. Löydämme viittauksia siitä, kuinka juutalaiset eivät halunneet luottaa Jumalaan: “He ovat nähneet minun kirkkauteni ja ne suuret teot, jotka tein Egyptissä ja täällä autiomaassa, mutta siitä huolimatta he tottelemattomuudessaan ovat yhä uudestaan koetelleet minun kärsivällisyyttäni.” (4.Moos. 14:22).

Kysymys on juuri siitä, että luotammeko Jumalaan. Mikäli tuota luottamusta ja turvautumista, tai edes tietynlaista kaipausta ja mielenkiintoa Jumalaa kohtaan ei löydy, niin millä silloin tuota uskoa voidaankaan vahvistaa?

Kristuksen kohtaamisen tulisi vahvistaa uskoa, mutta se vaatii meiltä tuota tietynlaista aloitetta. Muistamme varmasti evankeliumin kertomuksen Sakkeuksesta, joka uteliaisuudesta kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen. Ei hänkään vahvasti uskonut Kristukseen, mutta hän oli kuitenkin kiinnostunut Kristuksesta ja siitä tuli hänelle todellinen uskon vahvistus, kun Kristus tuli aterialle hänen kotiinsa.

Kristuksen kohtaaminen vahvistaa uskoa tai sitten toisaalta se voi osoittaa myös ihmisen todellisen uskon olemattomuuden ja Jumalan kieltämisen. Oli miten tahansa, niin Kristus tuo totuuden esille. Ei pelkästään sitä totuutta, minkä Jumala on halunnut saattaa ihmisten tietoon, vaan myöskin sen, että millainen jokainen ihminen on sydämeltänsä. Vanhurskaan Simeonin ennustuksen mukaisesti: “Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:35)

Kun tutkimme evankeliumia, niin me huomaamme kuinka Kristuksen toiminta saattoi monet ihmiset Jumalan yhteyteen, mutta toisaalta myöskin monen kohdalla tapahtui juuri päinvastoin. Monet nousivat Kristusta vastaan ja samalla paljastivat millaisia he todellisuudessa olivat.

Mutta kaikesta huolimatta jokaiselle tulee pelastuksen sanomaa tarjota. Ketään ei voi etukäteen tai jotenkin automaattisesti leimata epäuskoiseksi. Meidän tehtävänä on viedä evankelimin sanomaa, tuota Kristuksen tuomaa totuutta maailmaan. Jos me sen tuomme esille siinä muodossa kuin se kuuluu tuoda, niin se kyllä kantaa tarvittavaa hedelmää. Pahempaa on se, jos muokkaamme tuota totuutta ihmisten mieleiseksi ja sillä tavoin yritämme houkutella ihmisiä luoksemme. Se ei ole silloin totuutta.

Pysykäämme luottavaisin mielin yhteydessä Kristukseen ja julistakaamme sanoin ja teoin totuutta. Se on jokaisen meidän velvollisuus!

Enemmistökö oikeassa? (Radiohartaus)

Radiohartaus 6.5.2017

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA ! 
- TOTISESTI NOUSI !

Elämme tällä hetkellä Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta, joka kestää Helatorstain aattoon saakka. Pääsiäinen on kirkkovuoden suurin juhla, sillä ilman ylösnousemusta koko julistuksemme olisi merkitystä vailla. Tai kuten pyhä apostoli Paavali tämän kiteyttää ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessään: “Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:14)

Keskellä tätä ylösnousemuksen iloa ja riemua meidän on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että kristityn ihmisen elämä on vastavirtaan kulkemista. Maallistuneisuuden virta on voimakas.
Jos emme elä harkitsevaisuudessa ja näe vaivaa, niin joudumme tuon virran vietäväksi.

Valtavirran mukaan ajautuminen on itse asiassa hyvin helppoa, sillä mieluusti teemme asiat samalla tavalla miten suurin osa ihmisistä sen tekee. Monesti se ei ole tekemistä, vaan nimenomaan tekemättömyyttä. Miksi lähtisin kirkkoon, sillä eihän suurin osa ihmisistä käy kirkossa? Tai miksi paastoaisin, jos suurin osa ihmisistä ei paastoa? Miksi puolustaisin heikompia, jos suurin osa ihmisistä ei näytä välittävän heistä?

Elämme vahvasti siinä käsityksessä, että enemmistö on oikeassa. Jos teen asiat niin kuin suurin osa ympärillä olevista ihmisistä sen tekee, niin enhän silloin voi olla väärässä? Mutta Kristuksen seuraaminen ja uskonmukainen elämä eivät perustu siihen, että mitä suurin osa ihmisestä tekee.

Jumalan tahdon mukaan eläminen ei ole maallisten mittapuiden mukaan helppoa ja mukavaa. Suuri kiusaus on jättää Jumala taka-alalle ja tehdä mitä huvittaa. Ei liene vaikeaa kuvitella, että helposti juuri suurin osa ihmisistä haluaa valita tuon helpomman tien, joka tuo itselle mukavuuksia tässä ja nyt, eikä vasta paljon myöhemmin. Moni haluaa kerätä aarteita itselleen tässä ja nyt, eikä kerätä niitä taivasten valtakuntaan. - - Jos siihen edes uskoo.

Me näemme oman yhteiskuntamme edelleen kristillisenä yhteiskuntana ja tätä se varmasti jossain mielessä onkin. - Mutta vaikka enemmistö onkin kristittyjä, niin kyselyjen perusteella ainoastaan noin neljäsosa uskoo vahvasti Kristuksen ylösnousemukseen, vielä pienempi osa Kristuksen toiseen tulemiseen ja yleiseen ylösnousemukseen. Yhtä lailla persoonalliseen pahaan uskoo hyvin pieni osa ihmisistä.
Eli enemmistö ihmisistä on ainakin nimellisesti kristittyjä, mutta kristinuskon perusasioihin heistä uskoo huomattavasti pienempi osa. Monet kyllä edelleen omien sanojen mukaisesti uskovat, mutta “eivät niin kuin Kirkko opettaa”. Jälleen voisi kysyä ääneen, että onko tämä enemmistö sitten oikeassa?

Kirkon tehtävänä on säilyttää evankeliumin totuus ja itse asiassa koko Traditio ehjänä. Tähän tehtävään kuuluu se, että opetuksesta ei oteta mitään pois, ei lisätä siihen ylimääräisiä asioita, eikä toisaalta muokata sen sisältöä muullakaan tavoin.

Evankeliumin sanoma on yhtä ajankohtainen mitä se oli 2000 vuotta sitten. Toki on selvää, että opetuksen välineitä pitää kehittää ja sanoma pitää osata tuoda uudella tavalla esille. Mutta tässä piilee myös sen vaara. Meidän tulee keksiä uusia keinoja tuoda sama pelastuksen sanoma ihmisille, mutta ei kuitenkaan muokata sanomaa, että se paremmalla tavalla miellyttäisi ihmisiä. Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, eikä ihmisen muuttaa Kirkkoa!

Jos meidän pitäisi miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä, niin silloinhan muutosten tulisi todellakin olla sellaisia, että ne antaisivat ihmisille monessa suhteessa vapaammat kädet. Ajatelkaa kuinka mukavaa olisi tehdä synniksi nimettyjä asioita hyvällä omallatunnolla?

Mutta tähänhän me emme voi taipua, jos tarkoituksemme on pitää Traditio ehjänä. Juuri tämän vuoksi todellisen kristityn elämä on vastavirtaan kulkemista. Enemmistö haluaisi kaiken olevan helpompaa ja mukavampaa. Se haluaa mahdollisimman monen asian olevan sallittua.

Mutta voiko tuo enemmistö sitten vaatia muutoksia? Voiko se vaatia muutoksia kristityn ihmisen elämään, vaikka se ei edes uskoisi Kristuksen nousseen kuolleista? Pitääkö meidän taipua ja uskoa, että mitä jos enemmistö onkin oikeassa ja minä olen väärässä?

Tutkikaamme vielä evankeliumia ja palatkaamme vielä hetkeksi Kristuksen ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin:
- Olemme Pilatuksen palatsin ulkopuolella.
Pilatus on kiperän tilanteen edessä. Hänen pitäisi tuomita Kristus kuolemaan. Mutta mieshän on selvästi syytön! - Mutta meteli yltyy. Ihmiset huutavat “Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”
Pilatus taipuu lopulta kansan tahtoon, sillä enemmistöhän tuolla pihalla oli selvästi ristiinnaulitsemisen kannalla. - Kristus tuomitaan kuolemaan.

 - Mutta oliko tuo enemmistö oikeassa?

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

Herran rukous - pyhitetty olkoon sinun nimesi

Kuten edellä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)

Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtää sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan on pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä: ”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5) Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista. Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa. Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.

Isä meidän – rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen. 

Sairaus ja usko

Teksti julkaistu aiemmin Aamun Koitossa

Sairautta ja sairastamista on monenlaista. Tavallinen päänsärky voi lamaannuttaa ihmisen vuoteenomaksi, jolloin tämä ihminen on todellakin sairas. Uupumusta, masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia ei monesti haluta mieltää sairaudeksi, koska ne eivät aina näy samalla tavoin ulospäin kuin esimerkiksi kuume tai murtunut käsi. Psyykkiseen sairastaminen on kuitenkin sairastamista ja siihen sairastutaan tässä kiireen ja suorituskeskeisyyden maailmassa yhä enemmän ja enemmän. Myös suhtautumisemme sairauteen vaihtelee. Joku ihminen näyttää suhtautuvan tyynesti uutiseen parantumattomasta sairaudestaan, kun joku toinen on lähes paniikissa kuultuaan joutuvansa hammaslääkäriin.

Sairaus pysäyttää

Vakavampi sairaus itsellä tai läheisellä pysäyttää pohtimaan ihmisen suhdetta koko elämään ja myös Jumalaan ja iankaikkisuuteen. On selvää, että vakava sairaus ja ajatus kuoleman kohtaamisesta eivät tunnu reiluilta asioilta. Kuitenkin me ihmiset olemme alttiita tässä maailmassa vaikuttavilla asioille, jotka eivät perustu sellaiseen reiluuteen, että ainoastaan pahoja asioita tekevät joutuisivat kärsimään. Me joudumme vastaanottamaan tässä ajallisessa elämässä monia kärsimyksiä riippumatta siitä, että mikä on meidän uskomme. Kristuskaan ei luvannut, että hänen seuraajansa välttyisivät sairauksista ja muilta vastoinkäymisistä. Kaikki apostolit joutuivat kärsimään. Erityisesti pyhä apostoli Paavali koki oman ruumiillisen sairautensa taakkana, josta hän pyysi parantumista: ”Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:7-9)

Kun Kristus toimi täällä maan päällä, niin hän paransi sairaita ja herätti jopa kuolleista. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi yrittänyt julistustyönsä aikana kitkeä kaikki sairaudet pois maan päältä. Parantamiset tapahtuivat rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että ihmiset uskoisivat Kristuksen olevan Jumalan Poika. Kristus toi itsessään Jumalan valtakunnan todeksi maan päälle ja  Jumalan valtakunnassa ei ole sairautta eikä kuolemaa. Parantaessaan Kristus edeltä kuvasi toisessa tulemisessaan tapahtuvaa lopullista vapautumista kaikista sairauksista ja kärsimyksistä.

”Miksi juuri minä?”

Tämä on kysymys johon vaadimme Jumalalta vastausta kohdatessamme vakavan sairauden. Lääkäriltä saisimme joissakin tapauksissa melko tyhjentävänkin selityksen sairauteemme, joka johtuu esimerkiksi perintötekijöistä tai elämäntavoista. Tästä huolimatta haluaisimme selityksen siihen, että miksi meitä koetellaan. Haluamme löytää syyn sairaudelle ja monesti tämä muuttuu syyllisen etsimiseksi. Johtiko minun tai lähimmäiseni laiminlyönti tai jokin paha teko tähän? Hyvin usein ihminen kokee sairauden Jumalan rankaisuna ihmistä kohtaan. Tuollaisessa mielentilassa ihminen saattaa ikään kuin odottaa Jumalalta anteeksipyyntöä siitä, että joutuu elämään sairauksien ja vastoinkäymisen sävyttämää elämää tässä Jumalan luomassa maailmassa.

Kuten aiemmin on todettu, niin sairastaminen ja kuolema eivät kuulu Jumalan valtakuntaan, eikä alkuperäiseen luomistyöhön, vaan ne kuuluvat maailmaan, jossa vaikuttaa ihmisen syntiinlankeemus. Syntiin liittyvät asiat ovat monesti epäreiluja. Siksi sairaudet ja kuolema tuntuvat nimenomaan epäreiluilta meitä ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta meidän tai lähimmäistemme yksittäiset teot harvemmin liittyvät sairauteemme. 

Jumala ei kiusaa ihmistä, vaikka Isä meidän – rukouksessa sanommekin, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme.

Jos kerran sairaus pysäyttää ihmisen ja saa hänet ajattelemaan Jumalaa ja iankaikkisuutta, niin tässä kohden punnitaan se, että mitä ihminen seuraavaksi tekee? Kääntyykö hän pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu. Joskus kyse ei ole enää yksittäisen ihmisen uskosta, vaan siitä, että suurikin joukko ihmisiä pysähtyy tällöin ajattelemaan elämän merkitystä ja iankaikkisuutta. Uskon tarkoituksena ei lopulta ole vapauttaa ihmistä ruumiillista kärsimyksistä, vaan antaa voimaa ja ymmärrystä kulkea eteenpäin, katse suunnattuna kohti Jumalan valtakuntaa. Jälkikäteen monet ovat huomanneet, että ruumiillinen sairaus on itse asiassa vahvistanut uskoa.

Kirkon tarjoamat pyhät toimitukset

Ortodoksisessa kirkossa on olemassa sairaanvoitelun mysteerio, jossa rukoillaan Jumalalta syntien anteeksi antoa ja parannusta sekä sitä, että Hän nostaisi sairastuneen takaisin ylös. Esimerkkinä tästä voi mainita sen kuinka Jeesuksen paransi Pietarin anopin. Parannuttuaan tämä nousi ylös ja alkoi palvella muita (Matt. 8:14-15). Eli sairaanvoitelun tarkoituksena ei ole jättää ihmistä siihen tilaan, vaan tervehdyttää hänet, jotta hän voisi taas palvella Jumalaa. Siksi tämä sakramentti ei ole tarkoituksenmukainen saattohoidossa olevalla ihmiselle.

Sairaanvoitelua yleisempi toimitus on rukoushetki, jonka yhteydessä annetaan ehtoollista.  Tästä käytetään myös nimitystä sairaanripitys. Mikäli sairaus estää ihmistä saapumasta kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee ihmisen luokse. Ehtoollisen vieminen sairastavalle ei tarkoita sitä, että lopun hetket olisivat nyt käsillä, vaan ehtoollinen on luonnollinen asia, johon ihmisen pitäisi osallistua säännöllisesti, oli hän sitten terve taikka sairastava.

Vaikka sairaudet kuuluvatkin tähän elämään, niin me saamme pyytää Jumalalta itsellemme ja lähimmäisillemme maalisia hyvyyksiä ja sielun ja ruumiin terveyttä. Terveenä ihmisenä meidän on helpompi toimia ja tehdä hyvää. Meidän tehtävänä on myös ennalta ehkäistä mahdollisia sairauksia ja vaalia terveyttämme, sillä ruumis on sielun temppeli. Ruumiillista terveyttä ei ole syytä väheksyä painottamalla yksipuolisesti ihmisen sielunelämää. Terveys ja hyvinvointi ovat ihmiselle erityinen siunaus, mutta samalla ne antavat myös vastuun palvella. Ne joilla on hyvät edellytykset toimia ja auttaa heikompia tulisi todellakin tehdä näin. Näin meidän tulee kristittyinä toimia.

Älykkyys ja usko

Mistä moinen otsikko?

Olen tässä jo pariinkin otteeseen törmännyt uutisointiin, jossa kerrotaan tutkimuksesta minkä päätelmänä uskonnolliset ihmiset ovat vähemmän älykkäitä. Tässä LINKKI englanninkieliseen uutiseen (The Independent 12.8.2013).

Äkkiseltään voisi siis vetää johtopäätöksen, että uskovaiset ovat sellaisia vähemmän koulutettuja ihmisiä, jotka eivät kykene kunnolla loogiseen ajatteluun. Sellaiseen ajatteluun jossa tieteellisesti tutkituilla ja toteen näytettävillä asioilla on elämän kannalta se suurin merkitys. Uskon ja uskonnollisuuden taas monesti nähdään sotivan juuri näitä asioita vastaan. Ateisti on taas vapautunut tällaisista vanhakantaisista uskonnollisista ajatusmalleista ja hän kykenee järkevään tieteelliseen ajatteluun. (Tämähän on jo tuttua juttua Neuvostoliiton varhaisvuosista ja uskonnonvastaisesta taistelusta).

Mitäs tähän sitten voisi sanoa?

En ole mitänkään järkyttynyt tai yllättynyt tällaisesta tutkimuksesta. Itse asiassa se vaikuttaa aika luonnolliselta. Itse sovin varmasti näillä mittapuilla aika hyvin tähän vähäjärkisten kategoriaan, jos älykkyysosamäärää mitataan nimenomaan matemaattisin testein. Yleisestä matematiikasta kirjoitin näet ihan rehellisen approbaturin, joten sekin kielii varmasti jotakin järjenjuoksustani.

Mutta uskonasioita tai edes ihmisen tunteita sekä sosiaalisia taitoja ei voi mitata matemaattisin kaavoin. Lisäksi korkeasti koulutetut ihmiset nauttivat pääsääntöisesti paremmasta elintasosta. Siitä on taas huomattavasti matalampi kynnys kiintyä enemmän maallisiin asioihin ja unohtaa sen myötä hengelliset asiat.
Kristuskaan ei valinnut opetuslapsikseen kirjanoppineita, vaan aivan tavallisia oppimattomia kalastajia, joista tuli lopulta mitä parhaimpia opettajia ja saarnaajia. Tämä ei tarkoita sitä, että korkeasti koulutetut eivät voisi olla hyviä kristinuskon opettajia. Kirkon tunnetuimmat opettajat (Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Teologi) olivat kaikki oppineita. Samaan hengenvetoon voisi myös sanoa, että merkittävimmät harhaoppien perustajatkin olivat korkeasti oppineita.

Kristuksen opetuksesta käy kuitenkin ilmi se, että uskossa yksinkertaisuus on hyvä asia.
"Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Luuk. 10:21)

Tällä Kristus ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ihannoida vähä-älyisyyttä, vaan sitä että emme ylpisty ja tukehdu liialliseen järkeilyyn. Kun me puhumme Jumalan tuntemisesta, niin se ei tapahdu kirjaviisauden ja älykkyysosamäärän kautta, vaan kokemuksen ja sydämen kautta. Ongelma onkin siinä, että me yritämme saada uskosta hyötyä järkeilemällä, ilman kokemusta. Miten ihminen voi saada tuota hyötyä, jos hän ei ensin mene kirkkoon ja huomaa, että miten se vaikuttaa häneen?

Kyllähän me esimerkiksi tyydymme käyttämään mikroaaltouunia jo sillä perusteella, että me saamme sillä ruuan tai juoman lämpimäksi. Me emme ryhdy lukemaan satoja sivuja siitä, että miten mikroaallot vaikuttavat. Me emme myöskään ryhdy purkamaan tuota laitetta pieniksi osiksi, jotta varmasti tiedämme kaiken mitä siinä on. Me todellakin olemme tyytyväisiä siitä, että miten se vaikuttaa. Miksi emme siis uskossakin voisi ensimmäisenä kokeilla sitä, että miten se käytännössä vaikuttaa, eli mitä tapahtuu kun me vapaasta tahdostamme, avoimin mielin ja sydämin menemme kirkkoon.

Tämä tutkimus ei siis lopulta ole mitenkään yllättävä, mutta irrallisena otsikkona se tietysti näyttää hyvältä kortilta siinä maallistuneen median värisuorassa, jolla kristinuskoa koetetaan lytätä.

Salaisuuksista

Ortodoksisessa kirkossa on paljon salaisuuksia. Tällä en nyt tarkoita salattavia tai salamyhkäisiä asioita, vaan kyse on enemmänkin teologiasta. Tämä tulee esille esimerkiksi mysteerioissa (sakramenteissa), jotka sananmukaisesti tarkoittavat salaisuutta. Sen lisäksi me löydämme Kristuksen opetuksesta viittauksia salaisuuksista, joita kaikki eivät voi ymmärtää.

Mysteeroitten kohdalla voidaan todellakin puhua salaisuudesta, jota ihminen ei voi täydellisesti käsittää. Me emme voi tyhjentävästi selittää Pyhän Hengen toimintaa, vaikka kiusaus tyhjentäville selityksille on varmasti hyvin suuri. Voisi puhua suoranaisesta harhaopista, jossa kaikki mysteeriot, Kristuksen ihmeet ja muut pyhät asiat halutaan tieteellisti selittää auki ja tutkia niitä pala palalta ikään kuin mikroskoopin alla. Monesti tällaisen harhaopin parhaimpana kaverina onkin vähäinen usko, jonka voimistamana kyseenalaistetaan lopulta aivan kaikki.

Meidän pitäisi tunnustaa se tosiasia, että ihminen on suhteessa Jumalaan vastasyntyneen kaltainen. Vastasyntyneen näkökyky on rajallinen ja rajalliset ovat myös mahdollisuudet tutkia ja käsittää ympäröivää maailmaa. Samalla tavoin on meidän ihmisten käsityskyky suhteessa Jumalaan ja  jumalallisiin asioihin rajallinen. Kyse on lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta. Esimerkiksi ihmeiden määrä on romahtanut huomattavasti niillä alueilla, joissa ihminen kuvittelee olevansa jumalallisten asioiden yläpuolella tai jossa tietoisesti halutaan kyseenalaistaa tai vähätellä näitä asioita. Usko ja ihmeet elävät voimakkainta kasvua Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, kun taas meillä "sivistyneissä länsimaissa" ihmeitä tapahtuu vähemmän. Tästä tulee väistämättä mieleen evankelista Markuksen kuvaamat tapahtumat Jeesuksen kotikaupungista Nasaretista:
"Jeesus sanoi heille: Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan. Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa, vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti." (Mark. 6:4-6)

Mutta takaisin salaisuuksien pariin.
Salaisuuksilla ei läheskään aina tarkoiteta jotain sellaista, mikä on meidän inhimmillisen käsityskyvyn yläpuolella. On myös niitä salaisuuksia, jotka avautuvat niille, jotka ovat asiaan perehtyneet. Jeesus perehdytti omat opetuslapsensa näihin salaisuuksiin, jotka eivät voineet avautua kaikille. Esimerkiksi monet fariseukset ja lainopettajat olivat jo periaatteellisella tasolla kääntyneet Kristusta vastaan ja tällöin heille oli turha selittää mitään. Jeesus kuitenkin selitti Jumalan valtakunnan salaisuuksia muillekin kuin 12 opetuslapselleen. Esimerkiksi evankelista Johanneksen kuvaama Kristuksen ja Nikodemuksen välinen yöllinen keskustelu on hyvin vaikuttava evankeliumin kohta (kts. Joh. 3:1-21).

Eli paljon on niitä asioita kirkon piirissä, jotka jäävät salaisuudeksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on lukutaito. Kirja on lukutaidottomalle ihmiselle täysin käsittämätön asia, kun taas lukutaitoiselle hyvin selkeä asia. Samoin voi olla ammattillisissa asioissa. Harvapa ymmärtää lääketieteellisiä termejä, ellei ole siihen ensin perehtynyt.

Varhaiskirkon aikaan kristityt joutuivat kärsimään suuria vainoja juuri sen vuoksi, että pakanat eivät voineet ymmärtäneet kaikkea. Ehtoollinen ja Agape - Rakkauden ateria nähtiin jopa kannibalismina ja rietasteluna. Ne olivat kristittyjen salaisuuksia, jotka oli ymmärretty väärin. Ja itse asiassa paljon oli sitäkin, että asiat haluttiin ymmärtää väärin ja pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Näin tapahtuu edelleen. Kirkon ulkopuolelta tulee edelleen kritiikkiä, johon voi suhtautua varauksella. Meitä ortodokseja nimitetään aika ajoin kuvain- ja pyhimystenpalvojiksi, jotka täyttävät kirkkonsa kullalla, mirhalla ja suitsukkeella. - "Eihän Jumala sellaista tarvitse".

Tämä on juuri yksi merkittävä syy sille, että ortodoksiseen kirkkoon liittymiseen kuuluu asioihin perehtyminen. Puhutaan katekumeeneista, jotka opettelevat tuntemaan ortodoksisuutta. Tuon opiskelun myötä ymmärretään, että mitään ei tapahdu turhaan, huvin vuoksi tai puhtaasti koristeellisesti, vaan ortodoksisuuteen ja uskonmukaiseen elämään kätkeytyy jotain paljon enemmän. Ne ovat asioita, jotka pystytään selkeästi ja hyvin perustelemaan. Ne ovat salaisuuksia, jotka on tarkoitus avata kaikille niille, jotka ovat niistä vilpittömästi kiinnostuneet. Ja juuri tuo vilpitön kiinnostus on avain näiden salaisuuksien käsittämiselle.

Usko Kristuksen ylösnousemukseen

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Edellä oleva lainaus apostoli Paavalilta vastaa jo siihen kysymykseen, että miksi pääsiäisen on keskeisin juhla koko kirkkovuodessa. Kristuksen ylösnousemus on koko uskon perusta ja ilman sitä kaikki jäisi vajaaksi. Ylösnousemuksessa kuolema menettävää valtansa ja paratiisin portit avautuvat. Kristuksen ylösnousemus on hengellisen riemumme suurin lähde. Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden iankaikkisen elämän alku. Kristuksessa kukaan ei ole enää kuollut!
Kaikesta huolimatta usko Kristuksen ylösnousemukseen vaatii itsessään meiltä uskoa. Me emme voi kutsua itseämme kristityiksi, jos emme usko Kristuksen ylösnousemukseen!

Mutta mitä jos ihminen ei kykene uskomaan itse ylösnousemukseen?
Uskomme ei tietenkään ole vailla todistusta, siitä evankelistat ovat pitäneet huolta. Evankeliumi pitää sisällään Kristuksen opetuksen lisäksi todistuksen Hänen ylösnousemuksestaan. Monet ihmiset eivät kuitenkaan pidä evankelistojen kirjallista todistusta tarpeeksi vakuuttavana.

Mutta mikä sitten on vakuuttavaa? Kuinka monta todistajaa ja silminnäkijää pitäisi olla, että ihmisten usko Kristuksen ylösnousemukseen vahvistuisi? Nykyisen oikeustajumme mukaan yhdenkin todistajan lausunto riittää siinä, että asia nähdään luotettavaksi. Eihän todistajien vähäinen määrä voi kumota tapahtuman uskottavuutta.
Otetaan vertaus nykypäivästä. Ajatellaan että minä ajaisin autollani kolarin kotikaupungissani ja vika olisi selvästi minun. Tähän kolariin löytyisi vieläpä pari silminnäkijää todistajaksi, joten asianhan pitäisi olla selvä. Voisinko minä sitten kumota todistajien luotettavuuden ja lausunnon sillä, että kaupungissa oli onnettomuushetkellä 8500 muuta ihmistä, jotka eivät nähneet kyseistä kolaria. Minuthan pitäisi vapauttaa silloin kaikista syytteistä.
Pitäisimme tällaista ajatusta naurettavana, mutta kaikesta huolimatta jotkut haluavat kumota evankelistojen todistuksen sillä perusteella, että silminnäkijöitä ei ole tarpeeksi.

Kristuksen opetuslapset antavat meille omalla toiminnallaan vankkumattoman todistuksen ylösnousemuksesta. Miten voi olla mahdollista, että tuo Getsemanen puutarhasta paennut joukko alkaisi yhtäkkiä myöhemmin julistamaan voimallisesti ylösnousseesta Kristuksesta? Miten tämä oppimattomien kalastajien joukko, jonka vahvin edustaja kolmesti kielsi Kristuksen oli yhtäkkiä Helluntaina puhumassa Kristuksesta suurelle kansanjoukolle? Miten nämä lukittujen ovien takana piileskelleet opetuslapset kiersivät yhtäkkiä julistamassa kaikille Kristuksen ylösnousemuksesta ja Johannesta lukuunottamatta jokainen heistä kärsi marttyyrikuoleman julistuksensa  tähden?
Kukaan ei valheen tai huijauksen tähden kykenisi tällaiseen muutokseen. Kukaan ei vaarantaisi henkeään ja näkisi sellaista vaivaa, ellei itse olisi nähnyt ylösnoussutta Kristusta! Nämä opetuslapset ja heidän kanssassa olleet naiset, jotka ensimmäisenä todistivat ylösnousemuksen ovat itsessään todistajia meille. Miksi siis haluaisimme epäillä näiden todistajien kertomuksen paikkaansapitävyyttä? Tuntuu suoranaiselta hulluudelta kuulla kuinka ihmiset haluavat kieltää Kristuksen ylösnousemuksen epäillen evankelistoja, mutta samanaikaisesti he lukevat horoskooppeja ja uskovat kaikenlaisia huhupuheita ja juoruja joiden alkuperästä ei ole mitään tietoa.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh. 12:24)

Näillä sanoilla Kristus puhui kärsimystensä edellä. Hän viittasi tässä itseensä, mutta ei pelkästään itseensä, vaan myös kaikkiin marttyyreihin, jotka tultaisiin surmaamaan uskonsa tähden. Me tiedämme sen, että juuri marttyyrien veri on vahvistanut Kirkon perustan. Ilman näitä uhrauksia kristittyjä ei enää olisi. Ja näidenkin uhrausten perustana on usko kuolleista ylösnousseeseen Kristukseen.

Varhaiskirkon aikana ihmeet olivat arkipäivää. Maallistumisen ja epäuskon myötä myös ihmeitä alkoi tapahtumaan vähemmän. Tänä päivänä ei tarvita ihmeitä, sillä evankeliumin tulisi vakuuttaa jokaisen ihmisen jolla on kyky vastaanootta sen ilosanoma. Tänä päivänä meiltä edellytetään ennenkaikkea uskon säilyttämistä.
Me saatamme kysyä itseltämme, että miten minä voin uskoa sellaiseen mikä ylittää koko inhimillisen käsityskyvyn?
Ei meidän tarvitse selittää ihmeitä tai ylösnousemuksen salaisuutta tyhjentävästi, sillä ne ylittävät käsityskykymme. Miten luotu voisi yhtäkkiä selittää sellaista mitä ainoastaan hänen Luojansa psytyy tekemään? Vastasyntynyt lapsi ei kykene puhumaan tai kävelemään, mutta hieman vanhempi taas pystyy. Ihminen on tuon vastasyntyneen kaltainen suhteessa omaan Luojaansa. Ei häneltä voi vaatia mitään sellaista mihin hänellä ei ole kykyä.

Olisiko meidän uskomme sitten vahvempi jos ihmeitä tapahtuisi enemmän tai jos me jopa näkisimme jonkun nousevan kuolleista?
Jatkuvasti tapahtuvat ihmeet eivät kuitenkaan olisi meille ihmeitä, vaan hyvin äkkiä aivan tavallisia asioita. Eli tämän päivän ihme olisi seuraavana päivänä tavanomaisuus ja joka päivä vaatisimme yhä suurempi asioita jotta vakuuttuisimme jostakin. Ja totta on se että vailla uskoa oleva ihminen ei uskoisi Kristukseen, vaikka joku nousisikin kuolleista, sillä hän on sydämessään tehnyt jo valinnan. Meidän ei tule kuitenkaan tuomita tällaista ihmistä, sillä paatunutkin Kristuksen vihollinen voi kuin ihmeen kautta muuttua. Näinhän kävi apostoli Paavalille. Kaikki on siis mahdollista.

Mitä voimme sanoa ihmisen uskosta?
Todellinen kristitty taistelee joka päivä oman uskonsa kanssa. Me emme tule autuaiksi silloin kun uskomme sokeasti, vaan silloin kun yritämme toimia ihanteiden mukaan. Ihminen on ottanut suuren askeleen kohti Jumalaa jos hän haluaa uskoa ja haluaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka hän ei inhimillisessä heikkoudessaan tähän kykenisikään. Yhtä lailla ihminen on ottanut suuren askeleen pois Jumalasta jos hän ei halua edes yrittää uskoa tai hän kuvittelee, että hengellinen välinpitämättömyys voidaan kuitata aina Jumalan armolla. Ihminen ei sanele Jumalalle sitä, että missä kulkee armahtavaisuuden raja!

Mutta uskossa Kristuksen ylösnousemukseen me emme saa  tarpeettomasti epäröidä. Pääsiäisen sanoma ei ole yhdentekevä, sillä  se sanelee lopulta sen, että millainen on uskomme. "Kristus nousi kuolleista!" ja vastaus: "Totisesti nousi!" ei ole vain riemullinen tervehdys pääsiäisjuhlan aikaan. Se on myös uskontunnustus. Me joko uskomme siihen tai sitten emme. Ei ole olemassa välimuotoa uskossa ylösnousemukseen. Kristitttynä olemisen tie alkaa aina ylösnousemuksen riemusta. Ja joka vuosi me vietämme uudestaan tuota ylösnousemuksen juhlaa, jotta emme unohtaisi sitä totuutta, joka tekee meistä kristittyjä. Siihenhän kaikki lopulta perustuu:

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen

Johannes Siinailaisen sunnuntai (opetuspuhe)

Vietämme tänään Suuren paaston neljättä sunnuntaita. Olemme siis päässeet yli paaston puolenvälin. Kuulimme juuri evankeliumiluvun, jossa evankelista Markus kuvaa meille erään Kristuksen parantamisihmeen. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Markus on evankelistoista se, jonka mukaista evankeliumia luemme käytännössä suhteellisen vähän. Osa näistä lukujaksoista liittyy Suureen paastoon sunnuntaipäiviin, jolloin me monesti kiinnitämme huomion ensimmäisenä päivän muistoon, kuten esimerkiksi tänään Johannes Siinailaiseen.  

Tutkikaamme kuitenkin tätä Kristuksen parantamisihmettä, vaikka se saattaakin tuntua meistä hyvin tavanomaiselta. Eräs mies oli pyytänyt Jeesuksen opetuslapsia parantamaan sairaan poikansa, mutta nämä olivat siinä epäonnistuneet. Nyt mies siis pyysi apua itse Jeesukselta. Ainakin osa pojan oireista viittaisi siihen, että hänellä olisi ollut kaatumatauti eli epilepsia. Tuohon aikaan monet nykylääketieteessä helposti selitettävät sairaudet nähtiin riivaajan toimintana.

Kaikkea Raamatusta löytyvää me emme voi kuitenkaan tieteellisesti selittää ja tässäkin tapauksessa meillä kuulijoina on vaarana joutua suoranaiseen ansaan. Kuinka helppoa olisikaan kuitata kaikki Kristuksen ihmeet järkeilemällä, jolloin uskoa ei tarvita ollenkaan.

Mutta onko kaikki lopulta aina sitä miltä se näyttää? Voimmeko me yhtäkkiä sanoa, että kaikki evankeliumista löytyvät poikkeavat käytökset ovat vain tauteja ja sairauksia? Eikö sekin ole mahdollista, että paha kätkeytyy noiden päällisin puolin tavanomaisten sairauksien taakse? Ja miksi ihmeessä pojan oireet pahenivat juuri silloin kun hän kohtasi Kristuksen?

Tämänkin evankeliumiluvun tapahtumat vaikuttavat meihin edelleen. Ne kysyvät meiltä, että uskommeko siihen, mitä me kuulemme, vai haluammeko selittää asiat jotenkin järkeilemällä? Paholaisen kavalin juoni on siinä, että me emme usko sen olemassaoloon, jolloin me emme myöskään tietoisesti kykene taistelemaan sitä vastaan.

Itse asiassa tässä kaikessa on lopulta kysymys USKOSTA ja nimenomaan siitä, että Kristus voi meitä auttaa.

Vankka usko ei ole lopulta itsestäänselvyys. Pojan isänkin usko oli lopulta hyvin hataralla pohjalla, vaikka hän keskusteli kasvokkain Kristuksen kanssa. Hänhän sanoi Kristukselle: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit”.

Kristus vastasi miehelle: ”Kaikki on mahdollista sille joka uskoo”. Tässä kohden miehen vilpitön halu uskoon tulee esille, kun hän vastaa Kristukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22-24)

Evankeliumin kerrottu parantamisihme ja siihen liittyvä usko eivät jääneet ainoaksi opetukseksi. Opetuslapset halusivat tämän jälkeen tietää, että miksi he eivät kyenneet parantamaan poikaa.

Selvennykseksi on syytä mainita, että opetuslapset olivat jo ennen tätä tapahtumaa parantaneet sairaita. Tästä evankelista Markus mainitsee seuraavasti: ”Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan. Heidän tuli lähteä kaksittain, ja hän antoi heille vallan ajaa ihmisistä saastaisia henkiä. - - Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät.” (Mark. 6:7,12-13)

Opetuslapset olivat nyt siis hämmentyneitä. Miksi ihmeessä tässä kohden he eivät kyenneet enää auttamaan, vaikka monen muun kohdalla he olivat aiemmin onnistuneet!?

Kristus sanoi opetuslapsille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29). Tällä hän tarkoitti sitä, että rukouksen ja paaston avulla ihminen kasvaa omassa uskossaan sellaiselle tasolle, että paha on voitettavissa.

Me voimme ymmärtää tämän hyvin niin, että heikko ei kykene ajamaan itseään voimakkaampaa pois. Heikko usko tai sen täydellinen puuttuminen tekee pahaa vastaan taistelemisen lähes mahdottomaksi.

Uskossaan vahvakaan ihminen ei voi luottaa vain itseensä ja omiin kykyihinsä, vaan hän turvautuu aina Jumalaan. Juuri tämän teki tuon pojan isä sanoessaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)

Tämä on erittäin hyvä opetus meille kaikille ja erityisesti suuren paaston aikana, jolloin meidän tulisi kasvaa ja kehittyä omassa uskossa. Paasto on loistava apuväline siinä, että me kehitymme omassa uskossamme. Me aloitamme tuon kehittymisen sillä, että hallitsemme kaikkea sitä mitä me laitamme suustamme sisälle. Tällöin me itsehillinnän kautta opimme hallitsemaan omia tekojamme.

Seuraava askel onkin hallita sitä, että mitä me puhumme. Monet turhat puheet johtavat riitoihin ja erimielisyyksiin jonka myötä voimme rikkoa suhteemme lähimmäisiimme. Viimeisenä ja kaikkien suurimpana haasteena on oppia hallitsemaan omia ajatuksia jotka edeltävät puheita ja tekojamme. Viisas ihminen hallitsee ajatuksiaan ja pystyy näin jo ennalta ehkäisemään pahoja puheita ja tekoja.

Paaston ja rukouksen päämääränä on opettaa meitä toimimaan Kristuksen esikuvan mukaisesti. Ihminen joka toimii Kristuksen opetuksen ja esikuvan mukaan on hyvä ihminen. Sellainen ihminen elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän on myös omassa uskossaan voimakas. Hetkessä emme tätä voi mitenkään saavuttaa, mutta kärsivällisyyden ja Jumalaan turvautumisen avulla kaikki muuttuu mahdolliseksi. Jos tunnemme olevamme uskossamme heikkoja, niin älkäämme lannistuko, vaan kääntykäämme Kristuksen puoleen ja huutakaamme: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)