KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 30. marraskuuta 2013

Suuret pidot (opetuspuhe)

Laitan tähän seuraavaksi erään sunnuntain opetuspuheen muutaman vuoden takaa...

Kristuksen on kertonut vertauksen miehestä, joka järjesti suuret pidot. (Luuk. 14:16-24) Kun kaikki oli valmiina, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan kutsuvieraat paikalle. Nämä kuitenkin kieltäytyivät toinen toisensa jälkeen vedoten erilaisiin tekosyihin.
Kun palvelijat palasivat takaisin ilman vieraita, niin isäntä lähetti heidät hakemaan pitoihin ihmisiä katujen ja torien laidoilta ja tämän lisäksi vielä kauempaakin maanteille ja kylien kujille. Vertaus päättyy pelottavaan toteamukseen siitä, että nuo tulematta jättäneet eivät pääse pitopöytään. 

-"Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

Kukaan ei voi kiistää sitä, etteikö meitä olisi kutsuttu Jumalan yhteyteen. Jos muistelemme luomiskertomusta, niin huomaamme, että alunperin ihmisen paikka oli olla kiinteässä yhteydessä Jumalaan. Syntiinlankeemus erotti ihmisen tuosta kiinteästä yhteydestä, mutta luontainen kaipaus kohti Jumalaa on säilynyt.

Eikä Jumala ole kääntänyt selkäänsä meille. Valmistaudumme juuri Kristuksen syntymäjuhlaan. Mikä voisi sen suuremmalla tavalla kertoa siitä, kuinka paljon Jumala meitä ihmisiä rakastaa. Hänhän lähetti Ainokaisen Poikansa meidän ihmisten keskelle, jotta meillä olisi tie pelastukseen. Tästä pyhä Johannes Krysostomos sanoo joulusaarnassaan seuraavasti:


Jotta tullessaan meidän keskellemme, hän voisi opettaa ja opettamalla johdattaa meidät kädestä pitäen tuntemaan asioita joita ihminen ei voi nähdä. Sillä ihmiset uskovat silmien olevan luotettavampia kuin korvat ja he epäilevät sitä, mitä he eivät näe. Niinpä hän on sallinut näyttää itsensä ruumiillisena, jotta Hän voisi poistaa kaikki epäilykset.


Mutta vaikka Kristus tuli ihmisten keskelle, julisti Jumalan Evankeliumin ilosanomaa, antoi meille esimerkin rakkaudesta, nöyryydestä ja kärsivällisyydestä sekä lopulta antoi henkensä lunastaakseen meidät, niin siitä huolimatta kaikki eivät halua Jumalan yhteyteen.
Mistä tämä kertoo?


Se kertoo siitä, että ihmisellä on kaikkea maallista niin paljon ympärillään, että hän ei osaa arvostaa niitä hengellisiä rikkauksia, joita Kristus on kehottanut keräämään taivasten valtakuntaan.


Tähän liittyen ihmisillä on edelleen suuri kiusaus toimia niin kuin vertauksen ensimmäisinä kutsutut, jotka toinen toisensa perään kieltäytyivät kutsusta. Lyhyesti voisi todeta, että näillä oli "parempaa tekemistä".
Tämän päivän elämää leimaa hyvin vahvasti tuo jatkuva tekeminen ja suoranainen kiirehtiminen. Meidän täytyy suorittaa erinäisiä asioita toinen toisensa jälkeen. Vapaa-aikakin voi olla tuolloin suorittamista, jonka täytyy edetä tietyn kaavan mukaan.


Tällaiseen elämään meitä kannustaa se ajattelu, että kaikesta on saatava mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty irti. Tämän vuoksi aikaa ei kerta kaikkiaan voi käyttää muuhun.
Mutta kaikella on hintansa. Me niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Jos me omassa elämässämme ainoastaan suoritamme asioita, annamme pois aikaamme sekä voimiamme tai  otamme päällemme suuria taakkoja, niin toki se vaatii veronsa. Ihmisen henkinen tasapaino alkaa järkkyä. Se voi järkkyä niinkin paljon, että ihminen tekee pahaa itselleen ja lähimmäisilleen. Tästä kertovat karua kieltä uutisten otsikot.


Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?
Totta kai meidän tulee tehdä työtä ja hoitaa päivittäiset tehtävämme. Meidän tulisi kuitenkin antaa aikaa itsellemme, jotta voisimme palvella Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kristus itse vetäytyi aika ajoin erämaahan rukoilemaan. Hänkään ei jatkuvasti kiirehtinyt taikka suorittanut.


Me tarvitsemme myös aikaa hiljentymiseen. Erityisesti nyt, kun lähestymme suurta juhlaa, niin sielumme lähes tulkoon huutaa tuota rauhaa ja hiljentymistä. Meillä on monia tapoja hakea tuota rauhaa ja hiljaisuutta, mutta viime kädessä Jumala on se, joka parhaiten pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme. Muistammeko, mitä Kristus sanoi Martalle?
"Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:41-42)

Rukoileminen on hiljentymistä ja rauhoittumista. Meidän tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaamme rukoukseen, joka pystyy vastaamaan meidän rauhattomuuteemme monta kertaa paremmin kuin mikään television saippuasarjoista. Aikaa tulisi antaa myös lähimmäisillemme. Tänä päivänä erityisesti perheet kärsivät tästä rauhattomuudesta ja suorittamisen kulttuurista. Kuinka paljon ihmiset antavat todellista aikaa lapsilleen? Tätä rauhattomuuden ja suorittamisen kulttuuria ei varmasti hillitse se, että kauppoja ja liikekeskuksia pidetään auki kohta ympäri vuorokauden.





Jos ihmiset laiminlyövät ajan antamisen itselleen ja Jumalalle, niin oma hengellinen hyvinvointi kärsii. Jos ihmiset laiminlyövät vielä lähimmäisensäkin, niin silloin siitä kärsii yhä useampi.
Kristuksen syntymäjuhla on jo hyvin lähellä. Sen sanomassa korostuu rauha ja se, että osaisimme kuitenkin oikealla kiirehtiä Kristuksen luokse, joka antaa lohdutuksen meidän pahaan oloomme. Me emme lopulta voi saavuttaa mitään pysyvää hyvää ellemme kulje Jumalaa kohti. Vaikeaa tämä ei ole, sillä meitä on kutsuttu Kristuksen yhteyteen jo 2000 vuoden ajan. Alkaen paimenista ja tietäjistä.
Jälleen kerran on itsestämme kiinni, miten vastaamme tuohon kutsuun. Tosiasia on, että "Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja."

tiistai 19. marraskuuta 2013

Raha!

Tarvitsemme rahaa kaikkialla, sillä elämälle välttämätöntä ei voi saada ilman rahaa.
Raha ei ole pelkästään kahisevaa ja kilisevää taskussa tai lompakossa, vaan se on myös joukko numeroita, jotka esimerkiksi yhdellä kortinvingutuksella siirtyvät tililtä toiselle. Rahanarvoista on  myös kaikki omaisuus, joka voi olla irtaimistoa, osakkeita, metsää, keräilyesineitä, tai käytännössä ihan mitä tahansa.

Rahaa tarvitaan kaikkeen elämälle välttämättömään ja myös niihin hetkiin, jolloin ihminen haluaa hieman hemmotella itseään.


Raha ei itsessään ole pahaa, vaan pahaa on ihmisen asenne ja suhde rahaan. Millaiseksi me miellämme rahan ja omaisuuden ja sen, että miten sitä pitäisi käyttää?
Mikä tahansa on tietysti vaarallista ja suoraan sanottuna pahaa, jos siihen syntyy kieroutunut riippuvaisuussuhde.
Jos tuhannesta ihmisestä yksi on rahanahne, niin silloin ongelma on jo olemassa. Tämä yksi ihminen ei näet luovuta, ennen kuin hän saa itselleen kaikkien muiden rahat. Ja kyllä tähän maailmaan näitä rahanahneita ihmisiä mahtuu. Tilaisuus tekee varkaan ja yhtä lailla valta ja asema saa ihmisestä ahneen. Toki ihminen voi olla luonnostaan pihi, vaikka hänellä ei olisikaan valtaa, mutta sitten kyse on enemmän näistä "laihialaisvitseihin" liittyvästä toiminnasta.

Raha ja hyvinvointi mielletään pariksi, jossa toista ei voi olla ilman toista. Mutta onko todella näin? Yksilön hyvinvoinnista ei voi olla lopulta kysymys, jos katsotaan tätä jatkuvaa irtisanomisten määrää. Ja irtisanominen on tietysti välttämätöntä kannattavuuden vuoksi. Yli puolet uutisista taitaa tätä nykyä liittyä jollain tavalla talouteen ja yritysten kannattavuuteen. Jatkuvasti joko voivotellaan tai sitten kehutaan sitä, että kuinka monta prosenttia jonkin yrityksen tulos on muuttunut edelliskauteen verrattuna. Ja oikeutettuahan on potkia ihmisiä pois, jos homma ei kannata. Kilpailu on niin kovaa, että tämä on ainoa vaihtoehto yrittää muuttaa toiminta kannattavaksi.

Kilpailu! - Se yrittää olla hieman kauniimpi nimi rahanahneudelle, mutta samasta asiastahan siinä on kysymys. Mutta tämä kilpailu ja kannattavuuden maksimointi ovat suoraan sanottuna neuroottista touhua, jossa ei ole olemassa rajoja.
Mutta kyllä rajat ovat olemassa, vaikkei niitä heti näy. Luonto pystyy antamaan vain tietyn määrän luonnonvaroja ja kantamaan vain tiettyyn pisteeseen saakka saasteita ja myrkkyjä. Myöskään ihmisen jaksaminen ja työkyky on tietyssä mielessä rajallista. Tällä nykyisellä touhulla meillä on parinkymmenen vuoden kuluttua suunnaton määrä ihmisiä sairaseläkkeellä loppuunpalamisen vuoksi. Tietysti silloin eläkeikä on jo varmaan 70 vuoden paremmalla puolella, jolloin voidaan puristaa viimeiset mehut pois niiltä, jotka vielä jostain kumman syystä kykenevät työskentelemään.

Mitä pieni ihminen voi sitten tehdä näiden suurien voimien edessä? Suomalaiset ovat sen verran passiivista sakkia, että suuria mielenosoituksia taloudellisten epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi on turha odottaa. Jos sitä taas pieni yksilö heittäytyy höveliksi rahan suhteen, niin aina löytyy niitä, jotka käyttävät tilaisuutta hyväksi ja lypsävät pois turhat rahat.

Mutta omaa asennetta voi kuitenkin muuttaa. Mikä on lopulta meille tärkeää ja tarpeellista ja mikä taas ei? Mittaammeko kaiken rahassa ja pihistelemme jossain asiassa, kun taas johonkin muuhun sitä voi kaataa loputtomasti?
Mieleeni palautuu muutaman vuoden takainen tapaus ostosreissusta. Vaimoni halusi tehdä lapsille pannukakkuja, joihin tulisi vaahterasiirappia päälle. Katsoin vaahterasiirapin hintaa ja totesin, että noin kallista tuotetta emme kyllä laita ostoskärryymme. Hetken kuluttua kuljin oluthyllylle ja nakkasin pari isoa tölkkiä olutta ostoskärryyn miettimättä asiaa sen enempää. En tiedä mikä minuun tuli, mutta hetken kuluttua pysähdyin ja totesin, että aikuisten olueeseen näemmä aina riittää rahaa, mutta lasten oli tyytyminen sokeriin pannukakkujen kanssa. Oluet vaihtuivat vaahterasiirappiin. Tästä teosta olen edelleen ylpeä, sillä ainakin kerran elämässä on todeistettavasti lasten edut käyneet omien etujen edelle.

Mutta tästähän lopulta on kysymys myös rahassa. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Kenen eduista on kysymys. Onko kysymys minun oluesta ja "hyvinvoinnista" vai siitä, että lapsilla olisi mukavampaa. Saavatko firmoissa johtohenkilöt tyydytyksen bonuksista, vai tulisiko heille lopulta parempi mieli siitä, että työntekijät saisivat jotain hyvää (kuten vaahterasiirappia) pannukakkujen päälle?

Ja jos tätä kaikkea ajattelee laajemmin, niin paljonko me olemme lopulta valmiita laittamaan hyväntekeväisyyteen, jossa muiden etu käy omien etujemme edelle.
Veronpalautukset maksetaan taktisesti joulun alla, jotta käyttäisimme ne mahdollisimman itsekkäästi (paremman kansantalouden tähden tietenkin).
Mitä jos siinäkin pohtisimme asioiden tärkeysjärjestystä hieman tarkemmin?
Mitä tarvitsemme ja mitä emme?
Mistä olemme lopulta riippuvaisia?

Siinäpä pohdittavaa myös alkaneeseen joulupaastoon.

torstai 14. marraskuuta 2013

Onko pakko lukea jos siitä tulee pahalle päälle?

Menimmepä minne tahansa ja teimmepä mitä tahansa, niin joudumme vastaanottamaan informaatiota todella paljon. Uskallan väittää että me olemme alkaneet uupumaan herkemmin tämän kaiken tietotulvan keskellä. Tästä huolimatta me emme osaa pitää näppejämme erossa tietokoneesta tai televisiosta, vaan haluamme ahnehtia lisää kaikkea mahdollista.

Mutta onko tämä kaikki oikeasti välttämätöntä?
Erityisesti olen alkanaut pohtia tätä kaikkea senkin vuoksi, että yhä useammat asiat ovat alkaneet nostamaan verenpainettani tarpeettomasti. Meillä ihmisillä taitaa kuitenkin olla taipumusta suoranaiseen henkiseen masokismiin, jossa yhä uudestaan ja uudestaan menemme sellaisille nettisivuille, joista tulee vain pahalle päälle.  Yleensä kyse on internetin keskustelufoorumeista tai uutissivustoista, mutta Facebookissakin on alkanut yhä enenevässä määrin tulemaan vastaan kaikkea sellaista mikä on alkanut ihan tosissaan turhauttamaan.

Kiroilemme itseksemme kun huomaamme, että taas täällä käsitellään asioita jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Facebook on oiva esimerkki siitä, kuinka joihinkin uutisiin tai päivityksiin tekisi mieli kommentoida, että "ei voisi vähempää kiinnostaa!!!" Mutta jos asia ei kerran kiinnosta, niin miksi siihen pitäisi sitten edes reagoida kommentoimalla?
Kaikesta epäkiinnostuksestamme huolimatta palaamme lukemaan noita omasta mielestämme typeriä asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Eli ei voi vähempää kiinnostaa, mutta kiinnostaapa kuitenkin!

Uutisten suhteen en oikein tiedä mitä ajatella. On tietenkin selvää, että uutisten seuraaminen on yleissivistävää, joten täydelliseen uutispimentoon ei tarvitsisi jättäytyä. Jonkinlainen suodatin olisi kuitenkin paikallaan.
Itse olen jonkin aikaa seurannut päivän uutisotsikoita Ampparit sivustolta (LINKKI). Oivalliseksi sivun tekee se, että siellä on olemassa personointi kohta, jolla käytännössä voi suodattaa epämieluisat uutisotsikot pois. Jos ei pidä urheiluista tai viihteestä, niin nämä uutiset eivät enää pomppaa silmille suodattamisen jälkeen. Lisäksi uutisia voi rajata myös alueellisesti, jos ei esimerkiksi ole kiinnostunut länsirannikon uutisista.

Mutta tästä aiheesta on itse asiassa mukavan lyhyt matka joulupaastoon (joka alkaa huomenna 15.11.) Ehkä paastossa olisi hyvä muistaa juuri tämä "personointi", jossa voisimme suodattaa tarpeettomat ja suoraan sanottuna haitalliset asiat pois silmistämme ja samalla pois mielestämme. Meidän ei ole pakko mennä tuijottamaan sellaisia asioita, joista tulee vain pahalle päälle. Jos sitä keskittyisikin vain sellaisiin asioihin, joista oikeasti hyötyä.

Selvää on se, että nettineuroosista kärsiville voi tulla lieviä vieroitusoireita, kun tietokoneen tai television ääressä ei tule roikuttua niin paljoa. Mutta pahin pakotus menee ohi varmasti jo muutamassa päivässä.

Älkäämme siis tietoisesti kiusatko itseämme seuraamalla turhia asioita, vaan kylmän rauhallisesti jättäkäämme ne pois. Jos emme pysty tähän, niin silloin emme enää hallitse näitä asioita, vaan ne hallitsevat meitä. Ja siitä pitää olla jo oikeasti huolissaan.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Ihanteet ja seurakunta




Kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten tulisi elää luonnollisesti Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän tulisi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka täydellisyys voi tuntua mahdottomuudelta. Muistamme varmasti Kristuksen ja rikkaan nuorukaisen keskustelun, jossa täydellisyys olisi edellyttänyt omaisuudesta luopumista. Tuossa yhteydessä Kristus käytti ikimuistettavaa sanontaa siitä, että "Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan". (Matt. 19:21-23, Mark. 10:25 ja Luuk. 18:25)

Meille kristityille on asetettu monia ihanteita, jotka saattavat tuntua etäisiltä ja suorastaan mahdottomilta. Moni luovuttaa jo ennen kuin edes haluaa varsinaisesti aloittaa. Toiset taas haluavat muuttuu noita ihanteita, jotta ne sopisivat paremmin omaan elämään. Tuo jälkimmäinen on yksi meidän aikamme maallistumisen ilmiöistä.

Mutta kaiken ei tarvitse aina liittyä itse ihanteen saavuttamiseen, vaan enemmänkin siihen, että sitä kohti edes yritetään pyrkiä. On sanottu, että onnellisuutta ei takaa tietyn asian saavuttaminen, vaan matkanteko, eli itse elämä ja sitä kohti pyrkiminen.
Autuuden lauseista muistamme kohdan: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan". (Matt. 5:6) Kristus ei siis julistanut autuaiksi vanhurskaita, vaan niitä jotka pyrkivät kohti vanhurskautta. Meiltä ei siis lopulta vaadita mahdottomia, vaan pikemminkin sitä, että edes yritämme jatkuvasti tehdä sen, mikä on ihanteiden mukaista ja oikein.

Varmasti tässä valossa ymmärrämme, että seurakunnan tulisi olla paikka, jossa ihmiset yhdessä toinen toistaan tukien pyrkivät elämään Kristuksen opetuksen mukaan ja näin ollen ottamaan myös nuo ihanteet päämäräkseen.

Monien odotukset seurakunnasta ja seurakuntalaisista ja siellä työskentelevistä  ihmisistä ovat korkealla. Mutta helposti unohtuu se, että seurakuntakin koostuu ihmisistä, joilla on inhimillisiä heikkouksia siinä missä kenellä tahansa muulla on. Odotuksia saa ja pitääkin olla, mutta yhtä lailla meillä tulisi olla ymmärrystä siinä, että harva pystyy toimimaan läheskään ihanteiden mukaan.

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön ja seurakuntalaisetkin muodostavat aikamoisen tilkkutäkin: On nuoria ja vanhoja, hiljaisia ja puheliaita, rauhallisia ja tempperamenttisia, yksin toimivia tai ryhmään hakeutuvia, neuvoja vastaanottavia tai neuvoja jakelevia, vitsailevia ja tosikkoja, tasaluonteisia ja räiskyviä jne. Oman persoonallisuutensa lisäksi jokaisella on omat taustansa, jopa äidinkielensä ja kotimaansa. Ja moni on löytänyt ortodoksisuuden vasta aikuisiällä.

Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta selvää on se, ettei ketään meistä saada samaan muottiin. Selvää on myös se, että ketään ei eroteta kirkosta, oli hän joidenkin mielestä kuinka "hankala" ihminen tahansa. Mutta paljon on niitä jotka ovat luopuneet aktiivisesta seurakuntayhteydestä tai jopa eronneet kirkosta sen vuoksi, että seurakunnassa on kohdannut sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa ei ole ollut hyvä toimia ja siksi on syntynyt jopa vakavia ristiriitatilanteita.
Koska kaikki seurakunnassa perustuu vapaaehtoisuuteen, niin jokaisella on valta ja voima lähteä halutessaan pois. Siinä mielessä kirkon ovet todellakin aukeavat "kahteen suuntaa" (ulospäin hitusen helpommin kuin sisälle päin ja tällä en nyt tarkoita paloturvallisuuteen liittyvää kirkosta poistumista).

Mutta tämä edellä mainittu taas ei koskaan ole ihanteellinen tilanne. Päinvastoin! Kuinka monesti Kristus on muistuttanut sovinnon tärkeydestä ja siitä, että meidän tulisi rakastaa vihamiehiämmekin. Kuitenkin ihmiset kaikessa heikkoudessaan  loukkaavat toinen toistaan ja harvoin edes kukaan huomaa tekevänsä mitään väärin. - "Minähän olen oikeassa ja tuo toinen ihminenhän on väärässä."
Ja tämä ajattelu on tavanomaista arkea myös seurakunnissa.

Minä uskon siihen, että sielunvihollinen koettelee juuri niitä, jotka pyrkivät kohti Jumalaa. Seurakunnan jäsenyys ei vapauta meitä himoista ja synneistä, vaan joudumme käytännössä taistelemaan niitä vastaan entistä enemmän. Eihän Kristus missään vaiheessa luvannutkaan helppoa elämää niille, jotka kilvoittelisivat. Ja suurta kilvoittelua on se, että pystymme kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Olen miettynyt, että mitä pappi voi tehdä seurakuntansa eteen, jotta siellä vallitsisi mahdollisimman hyvä henki ja rakkaudellinen ilmapiiri. Sunnuntaisaarnoissa näistä kristillisistä ihanteista ja lähimmäisen rakastamisesta voisi puhua loputtomiin, mutta se ei taida vielä vapauttaa meitä ongelmista. Pappi tai joku muu voi yrittää ratkaista ristiriitoja, mutta ihanteena olisi tietysti se, että asiat eivät edes pääsisi karkaamaan niin pitkälle.

Varmasti seurakunnan ilmapiiri ja henki on monen tekijän summa. Ehkä juuri tuon hengen pitäisi olla sellainen, että jokainen yrittäisi kilvan rakastaa ja palvella toinen toistaan. Henki ei varmasti muutu yhdessä yössä (eikä yhden blogikirjoituksen myötä), mutta jos siihen jatkuvasti pyrkisi, niin tilanne alkaisi varmasti ajanmittaan muuttumaan. Ja tämä pyrkimys tulisi olla kaikilla.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa sen, että seurakunnan jäsenet eivät ole yli-ihmisiä, vaan hyvin tavallisia ihmisiä kaikkine heikkouksineen. Tämän tähden seurakunnissa kaikki ei ole aina niin ihanteellista, vaikka tätä me odotamme ja haluammekin. Mutta täysin vastoinkäymisistä vapaata seurakuntaa ei ole siinä mielesssä olemassa, sillä me ihmiset olemme alttiita synnille kaikkialla.
Jumala ei ole tähän syyllinen, sillä Jumala ei meitä yllytä syntiin tai kiusauksiin. Itse asiassa päinvastoin, sillä kaikki mikä on hyvää tulee Jumalalta, tai niin kuin apostoli Jaakob asian kirjoittaa:
"Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Rikas mies ja Lasarus (opetuspuhe)


Kristus puhuu meille tänään lähimmäisenrakkaudesta. Evankeliumissa kerrottiin kahdesta henkilöstä, joiden elämä erosi toisistaan hyvin paljon. Rikas mies vietti yltäkylläistä elämää. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, että hänellä itsellään oli kaikkea tarpeeksi ympärillään. Hän oli niin sokeutunut omaan itsekeskeisyyteensä, ettei hän kyennyt näkemään köyhää Lasarusta, joka makasi hänen porttinsa pielessä.

Tuolla köyhällä Lasaruksella ei taas ollut mitään maallista omaisuutta ja hänen osansa olikin kerjätä muilta huomiota ja almuja, jotta hän saisi edes elämälleen tarpeellisen ravinnon.
Väistämätön kuitenkin tapahtui, sillä kumpikin kuoli ja he siirtyivät iankaikkisuuteen. Evankeliumissa sanotaan rikkaasta miehestä pelkästään se, että kuoltuaan hänet haudattiin. Sen sijaan Lasarus pääsi enkelten saattelemana Abrahamin huomaan.

Lasarus sai iankaikkisuudessa hyvän osan, mutta tuo rikas mies joutui suunnattomaan kärsimykseen, josta hän toivoi edes hetkellistä helpotusta. Jos rikkaan miehen ja Lasaruksen ajallisessa elämässä oli elintasossa suunnaton kuilu, niin nyt tuo kuilu oli siirtynyt myös iankaikkisuuteen ja näiden kahden henkilön osat olivat vaihtuneet.

Rikas mies oli kuitenkin vielä kuoltuaankin siinä kuvitelmassa, että hän voisi käskeä Abrahamia ja Lasarusta, kuin omia palvelijoitaan. Tämä osoittautui mahdottomaksi, jolloin hän pyysi, että hänen sukulaisiaan voitaisiin varoittaa, etteivät he saisi samanlaista kohtaloa iankaikkisuudessa.

Rikas mies ei ollut siis kiinnostunut kaikkien pelastuksesta, vaan hänen huolikehäänsä kuului iankaikkisuudessakin ainoastaan hänen hyvä veli – piirinsä. Mutta tämäkin oli mahdotonta ja Kristuksen opetus päättyy toteamukseen: "--ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista".

Tähän Kristuksen opetukseen liittyy monta mielenkiintoista kohtaa, jotka saattavat herättää meissä kysymyksiä. Voimme esimerkiksi tutkia Abrahamin toteamusta: ”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa.” (Luuk. 16:25)

Evankeliumissa ei millään tavoin mainita sitä, että olivatko rikas mies tai Lasarus uskovaisia. Huomio kiinnittyi enemmänkin omaisuuteen. Onko todella niin, että maallisen hyvinvoinnin seurauksena ihminen joutuu kärsimään iankaikkisuudessa? Viekö rikkaus ihmistä vääjäämättä kohti helvettiä?

- Tästä ei ole kuitenkaan lopulta kysymys, vaan siitä, että miten omaisuutta käytetään ja mitkä asiat ovat elämässä lopulta tärkeitä?

Kristus on sanonut esimerkiksi seuraavasti: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". (Mark. 8:35)

Jos ihmisen koko elämän päämäärä on menestyksen ja maallisen hyvinvoinnin saavuttaminen toisten kustannuksella, niin siitä ei voi yksinkertaisesti seurata mitään hyvää iankaikkisuudessa. Kysymys on nimenomaan siitä, että mitkä asiat ovat ihmiselle tärkeitä.

Jos kaiken päämäärä on maallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys, niin silloin menestyvä ja rikas ihminen on tässä elämässä saanut juuri sen palkinnon mitä hän on kaikkein eniten halunnut. Kristuksen sanoja lainatakseni: ”Totisesti he ovat jo palkkansa saaneet!”.

Kirkon ja kristittyjen tehtävänä on päivästä päivään julistaa ylösnoussutta Kristusta ja palauttaa kaikkien mieliin Kristuksen opetus. Päivän evankeliumi on voimakas muistutus siitä, että miten meidän tulisi tätä elämää. 
 Meidän on myönnettävä se tosiasia, että vastaan tulee myös tilanteita, jossa tätä ilosanomaa ei haluta kuulla. Kristus itse kiteytti tämän siihen, että vaikka joku nousisi kuolleista, niin se ei voi kääntää heidän päätään. Valinta maallisen ja taivaallisen välillä on jo tapahtunut!

Kaiken tämän opetus on meille yksinkertainen. Meillä tulisi olla kyky huomioida lähimmäisemme. Meidän elämämme onnellisuus ja päämäärä ei voi rakentua maallisten ihanteiden varaan. Kristityn ihmisen päämäärä ei voi olla sellainen, että koko elämänvaelluksen pitäisi olla päivästä toiseen yhtä yltäkylläistä juhlaa, aivan kuten oli tuolla rikkaalla miehellä. Tuollaisen itsekeskeisyyden rinnalla, jopa koiratkin pystyivät osoittamaan enemmän huomiota köyhää Lasarusta kohtaan

Kaikilla saa olla omaisuutta, mutta jos annamme itsekkyydelle vallan, niin silloin järkemme sumentuu, emmekä kykene silloin enää osoittamaan toisia kohtaan rakkautta. Kristuksen opetusta noudattaen, pitäkäämme siis elämässämme asiat oikeassa tärkeysjärjestyksessä, jolloin palkka on oleva suuri taivaissa. Amen.