KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

torstai 25. elokuuta 2016

Moitteettomuutta tavoittelemassa

Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon  sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?

Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.

Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.

Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.

Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja  sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.

Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan?  “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.

Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?
Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.

Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.

Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.

Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.


Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.

perjantai 5. elokuuta 2016

Ystäväni Antti siirtyi riemuitsevaan seurakuntaan

Otsikko kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan kaiken. Antti Suvanto: ystävä, opiskelutoveri ja vanhimman tyttäremme kummisetä on siirtynyt tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Vaikea ja nopeasti edennyt sairaus vei reippaan, vielä alle 40-vuotiaan miehen pois.

Autonkuljettaja häissämme

Vaikka tässä yrittää parhaansa mukaan oman työnsäkin puolesta kertoa elämän rajallisuudesta, niin kyllä tämä saattaa näkemään kaiken taas toisenlaisessa valossa. Onnettomuudet, sairaudet ja kuolema: eivät ne katso ikää, tai olitko hyvä taikka huono ihminen ja mikä olikaan sinun uskonvakaumus. Niin helposti ne voivat sinut nujertaa ja näin osoittaa elämän haurauden.

Antin kohdalla olisi tietysti odottanut, että näin ei olisi käynyt. Suhteellisen nuori, hyvä ihminen ja uskossaan harras  on lähtenyt pois. Ei epäilystäkään, etteikö tämä koettelisi meidän uskoamme. Mutta senkin olen jo huomannut, että kuolema on harvemmin reilu meitä ihmisiä kohtaan. Se voi siirtää meidät pois juuri silloin, kun kaikki on vielä täysin kesken. Mutta toisaalta, ei meille ole luvattu sitä, että mikään näistä ominaisuuksista voisi meidät vapauttaa kärsimyksistä. Ortodoksinen usko ei ole sama asia kuin immuniteetti vaikeille sairauksille ja muille onnettomuuksille.

Iltakahvion juontaja jollain ONL:n vuosijuhlalla


Uskosta on kuitenkin se hyöty, että se auttaa meitä näkemään yli tämän ajallisen elämän. Meillä on näköala, selkeä päämäärä ja toivo, joka pitää elämämme suunnan oikeana. Mikäli minulla ei olisi uskoa, niin tähän olisi päättynyt ystävyys Antin kanssa. Mutta näin ei kuitenkaan ole, sillä minä uskon vahvasti siihen, että kun oma vuoroni tulee, niin siellä on Kristuksen lisäksi hyvä ystävä vastassa. Ja se jos mikä on tämän surun keskellä äärimmäisen lohdullinen ja toivorikas sanoma.

Mutta Antista voisi sitten kertoa? Mieleeni tulee Kristuksen sanat: “katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä”. Kristus on esikuvamme ja tuota esimerkkiä lempeydessä ja nöyryydessä meidänkin tulisi noudattaa. Harva ihminen kuitenkaan siihen pystyy. Antti kyllä pääsi Kristuksen esimerkin noudattamisessa mielestäni pitkälle. Hyvyyttä ja lempeyttä löytyi. Antilla ei ollut taipumusta puhua pahaa toisista. Hän ei myöskään tarpeettomasti kiivastunut. Avulias, kohtelias ja esimerkillinen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomasti. Ne jotka Antin tunsivat tietävät, etten nyt yhtään liioittele tai kerro nyt tarpeettomia ylistyssanoja. Kaikki on hänen kohdallaan totisinta totta. 

Antti ja kummilapsensa Anna


Jos yhtäkkiä voittaisin maailmanympärimatkan ja minulle sanottaisiin, että saat valita yhden ystävän mukaan matkalle, niin Antti olisi kyllä listan kärjessä. Ja tätä ei olisi tarvinnut edes pitkään miettiä. Hyvän ihmisen poislähtö nuorena on suoraan sanottuna järisyttävää. Mutta kaiken surun keskellä löydämme juuri tuosta Antin hyvyydestä vahvan muistutuksen, josta meidän tulisi ottaa mallia.

Iltaohjelmaa seminaarilla


Minä en näin yhtäkkiä muista (ainakaan näin sosiaalisen median aikakaudella ja en oikeastaan sitäkään ennen), että kenenkään kohdalla ortodoksisen kirkon sisällä olisi ihmisen kuolema saanut esille niin voimakkaita tunteita. Muistopalveluksia (panihidoja) on toimitettu Antille ympäri Suomea ja tullaan vielä toimittamaan.

Ja kohta me pääsemme itse asian ytimeen. Antti ei ollut siinä mielessä näkyvä kirkonmies, vaikka oli lukijaksi kuitenkin vihitty. - Yleisesti ottaen hän oli ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin tavallinen ihminen. Hän ei ollut rikas, vaikutusvaltainen tai  kunnioitusta herättävässä asemassa. Hän oli täysin tavallinen ihminen. Siksi näitä lukuisia muistopalveluksia ei ole pidetty velvollisuudentunnosta tai siksi, että näin on soveliasta tehdä tietyssä asemassa olevalle henkilölle. Muistopalvelukset pidettiin ja niihin osallistuttiin puhtaasta rakkaudesta Anttia kohtaan!

Liturgista harjoitusta seminaarin kirkossa


Ja tämän jos minkä tulisi olla meillekin äärimmäisen tärkeä muistutus siitä, että maallinen omaisuus, kunnioitus ja valta ei lopulta enennä ihmisten rakkautta sinua kohtaan, vaan todellisuudessa sinulta kysytäänkin, että oletko hyvä ihminen, joka osaa osoittaa rakkautta muita kohtaan? Kaikki muu on epäoleellista. Me viemme täältä maailmasta mukanamme aineellisia asioita tasan tarkkaan saman verran mitä olemme syntymässämme tänne kantaneet, joten niihin maallisiin asioihin ei oikeastaan tarvitsisi paljoa painoarvoa pistää.

Rakkautta meitä kohtaan ei itsessään lisää se, vaikka kirjoittaisimme tuhansia sivujen edestä kirjoja (tai blogeja) tai rakentaisimme suuria monumentteja. Sen sijaan rakkaus on asia, jonka kannamme mukanamme ja rakkaus kantaa meitä myös lähemmäksi Kristusta. Siksi nuo lukuisat muistopalvelukset Antille ovat niin vahva muistutus tuosta rakkaudesta. Ja mitä siihen vaaditaan? - Yksinkertaisesti sitä, että olisimme hyviä ihmisiä. Antti on antanut meille esikuvan siitä.

Kuljettaja ja sulhanen odottavat morsianta


Voisin tietysti kertoa vielä monista yhteisistä hetkistä (hyvän huumorin sävyttämistä), sekä niistä kokemuksista, jotka liittyvät ortodoksisen kirkon nuorisotoimintaan. Mutta ehkä tässä tilanteessa monisanaisuus ei ole tarpeen ja joku toinen voi näistä kertoa paljon paremmin.

Näin Antin viimeisen kerran viime lauantaina (hän nukkui pois tiistaina). Mukana oli vaimoni Maria ja tyttäremme Anna, jonka kummi Antti on. Kun olimme lähdössä pois käännyin ovella ja sanoin Antille: “Olisi ollut paljonkin kaikkea, mitä minun piti sanoa, mutta enpä vaan saanut sanotuksi.” Tähän Antti totesi ainoastaan: “Niin.”  - Se ei ollut kysyvä “niin”, vaan ainoastaan toteamus, että paljonhan olisi voinut sanoa puolin ja toisin, mutta eipä sitten kuitenkaan saatu sanottua. Sanat muuttuivat siinä tilanteessa olemattomiksi.

Näihin haikean surullisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämä kirjoitus. Taisteleva seurakunta jatkaa eteenpäin tässä ajallisessa elämässä ja yksi erittäin hyvä ihminen ja ystävä on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan.

Antti ja Anna