Aikamatka opiskeluvuosiin

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä kun aloitin teologian opiskelut Joensuussa. Sain viettää tätä juhlavuotta Joensuussa, jossa pidettiin (25.-27.9.) ortodoksisen kirkon työntekijöiden opintopäivät. Samaan aikaan vietettiin Johannes Teologian praasniekkaa ortodoksisen seminaarin kirkossa.

Tuo pieni kirkko on ehtinyt vuosien varrella tulla minulle erittäin tutuksi ja rakkaaksi paikaksi. Vuonna 1996 tuo kirkko oli kyllä jo pystyssä, mutta sisältä se oli vielä hyvin tyhjä. Sain myös kuulua niiden etuoikeutettujen opiskelijoiden joukkoon, jotka saivat olla mukana auttamassa kirkon kaunistamisessa. Eräs mieleenpainuvimmista vaiheista oli ikonostaasissa olevien painavien marmoristen osien kokoaminen. Saimme olla auttamassa Kreikasta tulleita mestareita, joiden nimenomaista erikoisalaa olivat marmorista tehtyjen ikonostaasien asentaminen paikoilleen. Vuosien varrella saimme myös ihailla sitä, kuinka kirkon seinät pikkuhiljaa täyttyivät upeista ikoneista. Opiskeluvuosiin mahtuu monta tarinaa ja muistoa. Jotkut niistä ovat autuaasti unohtuneet, mutta osa niistä palautui elävästi mieleen näiden parin päivän aikana.

Vuodet ovat vierineet, mutta tunnelma kirkossa oli samanlainen kuin silloin 20 vuotta sitten. Tapasin opintopäivien aikana monia vanhoja opiskelukavereita. Vuosia on toki tullut lisää meille jokaiselle, mutta pohjimmiltaan me olemme ihan samanlaisia kuin ennenkin. Samat asiat jaksavat edelleen naurattaa.

Oli mukava tavata myös uusia opiskelijoita, joista monet tulevat tulevaisuudessa työskentelemään seurakunnissa. On hyvä että saimme viettää näitä päiviä yhdessä. Toivottavasti me työssä olevat olemme pystyneet omilla puheillamme ja olemuksella jollain tavalla rohkaisemaan nuoria (ja miksei vähän vanhempiakin) siitä, että Kirkon työssä on hyvä olla. Nämä nuoret taas muistuttavat meitä siitä, että edelleen on olemassa niitä, jotka rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan ovat valinneet tämän tien. Seurakuntiin tarvitaan hyviä työntekijöitä tulevaisuudessakin.

Millainen on sitten hyvä opiskelija ja tuleva työntekijä?

Määreitä voisi sanoa paljonkin, mutta yhdestä hyvin tärkeästä asiasta lähdetään kuitenkin liikkeelle. Se on jumalanpalvelus ja rukous. Kirkko ja jumalanpalvelus on kaiken keskipiste. Mikäli et koe kirkkoa ja jumalanpalveluselämää tärkeäksi, niin silloin olet väärässä paikassa.

En viitsinyt opintopäivien aikana ottaa montakaan valokuvaa. Laitan alle kuitenkin yhden kuvan. Se on tämän aamun aamupalveluksesta. 20 vuotta sitten olin tuossa samaisessa paikassa ja jälleen kerran sain tulla sinne. Joensuu ja elämä monessa suhteessa on muuttunut paljonkin viimeisen 20 vuoden aikana. Astuessani sisälle seminaarin kirkkoon aika kuitenkin pysähtyi ja eräässä mielessä menetti merkityksensäkin. Ei tämä oikeastaan olekaan aikamatkailua. Se onkin sitä, että astuessamme kirkkoon toinen jalka on jo taivasten valtakunnassa.

Moitteettomuutta tavoittelemassa

Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille otsikoita, jotka liittyvät ortodoksiseen papistoon ja toisaalta Kirkon  sääntöihin sekä niiden tulkintaan ja noudattamiseen. Nämä uutiset saattavat myös hämmentää monia ja minultakin on tultu joskus kysymään, että vaaditaanko meiltä papeilta joskus epäinhimillisen paljon?

Tässä vaiheessa en tietenkään halua kommentoida mitään uutista yksityiskohtaisesti, sillä minulla ei ole niistä mitään omakohtaista tietoa tai käsitystä. Papistolla ei myöskään ole olemassa mitään omaa sisäistä puolueetonta uutistoimistoa, jonka perusteella voisin näitä asioita kommentoida. Totuus on myös aina paljon enemmän kuin se mitä meille annetaan jonkun tietyn otsikon perusteella ymmärtää.

Paljon varmasti “viittamiehiltä” vaaditaan ja ihanteet ovat korkealla. Kaikesta huolimatta omalla kohdallani nämä vaatimukset eivät ole tulleet yllätyksenä, joten en voi sanoa, että minulta olisi vaadittu siinä mielessä kohtuuttomia. Muistan kuinka lukijaksi vihkimykseni edellä seminaarin pappi muistutti minua siitä, että nyt olen astunut tielle josta siinä mielessä ei ole paluuta. Jos tämä tuntuu kohtuuttomalta, niin viitta on parempi silloin jättää pysyvästi komeroon. Kysymys ei ole enää minun niinkään minun henkilökohtaisista oikeuksistani, vaan siitä että toimin nyt aivan uudella tavalla Kirkon piirissä. Pelkästään viitan pukeminen päälle saattaa minut sellaiseen asemaan, jossa minulta edellytetään ihmisten silmissä enemmän. Siinä tilanteessa joku ulkopuolinen ei pohdi sitä, että onko tuo pappi, munkki, diakoni tai lukija, vaan hän on henkilö, joka edustaa kirkkoa.

Kenties minulle esitettyjen kysymysten innoittamana haluan kuitenkin kertoa jotain siitä, että millaisten ihanteiden mukaan meidän pappien tulisi toimia. Selkänojakseni ei suinkaan nyt ota Kirkon kanoneja, vaan aion pitäytyä pelkästään yhdessä sanassa, jonka pyhä apostoli Paavali sanoo Timoteukselle (1.Tim. 3:2). Hän sanoo, että seurakunnan johtajan tulee olla moitteeton.

Jo pelkästään tässä yhden ominaisuuden kohdalla on pakko myöntää, että tunnen itseni äkkiä hyviä heikoksi ja mitättömäksi. Pystynkö edes katsomaan itseäni peiliin ja  sanomaan, että minulla olisi ollut pyrkimystä tässä yhdessä asiassa? - Kaikesta jääviydestäni huolimatta haluan pohtia tätä asiaa hieman enemmän. Kenties tämän ja mahdollisesti tulevien kirjoitusten on tarkoitus muistuttaa minua itseänikin siitä, että mihin tulisi pyrkiä.

Ehkä voisi yleisesti sanoa sen, että opettajan pitäisi pyrkiä toimimaan kaikessa sen mukaan miten opettaa. Mikäli kaikessa toimii päinvastoin, niin miten voit vakuuttaa ketään muutakaan?  “Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä opetan” on edelleen huono tapa vakuuttaa ihmisiä.

Mutta pystymmekö olemaan edes moitteettomia, joka on tuo ensimmäinen paimenen ominaisuuksista? Eikö se ole suoraan sanoen mahdoton vaatimus?

Ehkä moitteettomuus tulisi ymmärtää sillä tavoin, että pyrkisimme kaikessa siihen, että emme anna tarpeettomasti moitteelle sijaa. Mutta mistä sitten ihmiset voisivat moittia? Aina löytyy sellaisia ulkoisia asioita, joista ihmiset saattavat ajatella pahinta mahdollista. Meillä ihmisillä on suorastaan neuroottinen pelko siitä, että “mitä muut nyt ajattelevat minusta”. Paljon on kuitenkin sellaistakin jonka voi jättää omaan arvoonsa. Minä voin mennä Alkoon ostamaan viiniä, jos sitä tarvitsen. Se ei tee minusta umpijuoppoa, vaikka monet papit, opettajat ja lääkärit ovat joutuneet toisten ihmisten pelossa käymään naapurikaupungissa tällaisilla ostoksilla. Itse asiassa ostaminen ei tietenkään tässä tapauksessa ole se moitittava asia.

Mutta toki on myös niitä asioita, jotka ovat oikeasti moitittavia ja paheksuttavia. Voimme kenties pelkällä maalaisjärjellä jo tehdä erotuksen niille asioille, joiden pelkäämme olevan pahoja, vaikka ne eivät niitä ole ja toisaalta löydämme sellaisia asioita, joissa me oikeasti annamme moitteelle sijaa. Moitittavaa on ennen kaikkea kaikki se, missä me toimimme päinvastoin miten opetamme, esimerkiksi toimimme Kristuksen opetuksen vastaisesti. Moitittavaa on esimerkiksi se, että me tietoisesti haluamme loukata toista ihmistä.

Totta kai tulee tilanteita, joissa me inhimillisessä heikkoudessa teemme erehdyksiä, virheitä ja tahattomasti saatamme loukata jotakuta. Tämän vuoksi saatamme aivan oikeutetusta syystä olla tilanteessa, jossa meitä voidaan nuhdella. Se ei ole kuitenkaan itsessään kaiken loppu. Jos pystymme myöntämään omat virheemme ja pyytämään anteeksi ja pyrkimään siihen, että tällaiset asiat eivät enää toistu. Silloin olemme oikealla tiellä. Jos taas pidämme itseämme erehtymättöminä ja virheettöminä, niin silloin olemme harhateillä ja todennäköisesti teemme jotain samankaltaista uudestaan. Autuaiksi Kristus ei nimittänyt virheettömiä, erehtymättömiä tai vanhurskaita, vaan niitä joilla oli vanhurskauden nälkä tai jano. Eli pyrkimys hyvään oli tässä kohden autuaaksi julistamisen määre.

Täydellisyyteen voi ja kuuluukin pyrkiä, vaikka sen saavuttaminen on varmasti mahdoton tehtävä. Jos toimintamme antaa jatkuvasti tilaa moitteille, niin se ei ainakaan pappien kohdalla ole vain oma asia. Kun pappia kritisoidaan, niin käytännössä kritiikin alaiseksi joutuu koko Kirkko. Tässä tilanteessa voisimme käyttää autokorjaamoon liittyvää rinnastusta. Mikäli työn jälki on huonoa, niin harvemmin kukaan pohtii, että onko syynä yksittäinen työkalu vai kenties yksittäinen työntekijä, vaan kyseenalaiseksi joutuu silloin koko verstaan toiminta. Tämän vuoksi jokainen negatiivinen uutinen ei kosketa vain yksittäistä henkilöä tai edes yhtä seurakuntaa, vaan moitteen alaiseksi joutuu helposti koko Kirkko.

Jo pelkästään tästä syystä papeilta (tai keneltä tahansa “viittamieheltä”) oikeastaan vaaditaan enemmän mitä yksittäiseltä seurakuntalaiselta. Vaatimus ei ole siinä mielessä epäinhimillinen. Sillä moitteettomuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että pystymme tietyissä perusasioissa toimimaan oikealla tavalla.

Kirjoittelu menee työstä

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogini on ollut paitsiolla jo pitemmän aikaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut poissa tietokoneen ääreltä. Olen kirjoitellut kyllä aika paljonkin ja osa aikaansaannoksista on näkyvillä Ortodoksi.netin sivuilla. Mutta mistä moinen innostus kirjoiteluun?

Olen silloin tällöin kysynyt seurakuntalaisilta kirkkokahvien lomassa, että mistä aiheista he haluaisivat minun puhuvan. Isä meidän - rukous oli yksi toiveista ja siitä olen nyt sitten pitänyt seurakunnan raamattupiirissä luentosarjaa. (Luento on hieman liian virallinen nimi. Kyllä se välillä on ollut ihan leppoisaa turinaa).
Joka tapauksessa taitava luennoitsija varmasti lukisi yhden jos toisen kirjan ja sitten tekisi muutaman muistiinpanon ranskalaisin viivoin yhdelle paperille ja menisi sitten pitämään puolentoista tunnin mittaista esitelmää hyvin luontevasti.

Minä teen toisin (ja luultavasti vaikeimman kautta). En nyt sentään lue sanasta sanaan kirjoittamaani tekstiä paperilta, mutta periaatteessa sanottavani on pitkälti paperissa siinä muodossa, että kuka tahansa pääsee juonesta kiinni, vaikkei ole ollut itse paikalla tuossa raamattupiirissä. Luonnollisesti olen antanut tekstit julkaistavaksi vasta kokoontumisien jälkeen. Ja kyllähän itse raamattupiirissä syntyy paljon sellaisia aasinsiltoja muihin aiheisiin, että paperiversio ei voi läheskään kaikkea korvata. Lisäksi kysyminen on vaikeaa tietokoneen ruudulta käsin...vaikka siihenkin on nykytekniikka tarjonnut uuden mahdollisuuden. Joten tulevaisuudessa raamattupiiri voi olla jopa valtakunnallinen. VAU!

Se pitää kuitenkin todeta, että esitelmien työstäminen on vienyt enemmän aikaa kuin luulin. Eli kirjoittelu ei onnistu niinä pieneni tyhjinä hetkinä joita löytyy kalenterista sieltä ja täältä. Lisäksi kirjoittelu kotona lasten läsnäollessa taitaa olla kummankin osapuolen kannalta kaikkea muuta kuin antoisaa. Muistelinkin jonkun antaneen ohjeen, että kalenteriin pitäisi merkata tällaista kirjallista luomistyötä varten ihan reilusti aikaa. Vaikka ihan kokonainen päivä.

Valmistelutyö vie aikaa enemmän kuin itse työn tekeminen. Tätä muille näkymätöntä työtä ei välillä itsekään pidä varsinaisena työnä, vaikka sitä se kuitenkin on. Olen kuitenkin joskus puolileikilläni sanonut, että nuorille työntekijöille pitäisi maksaa heti täydet ikälisät, jotka sitten vuosien karttuessa laskisivat. Miksi näin? - No kun nuorena näkee suuremman vaivan tässä luomistyössä ja lisäksi on lainoja maksettavana. Vanhempi, jo lainansa maksanut ja opetuksessaan rutinoitunut tyyppi pärjää kyllä vähemmällä. Minunkin palkkaa saisi jo hieman typistää, kun olen ollut yli 12 vuotta pappina. Mutta tämä siis näin puolileikillisesti sanottuna. Mutta palaan varmasti vielä tähän luomistyön haasteisiin liittyvään aiheeseen myöhemmin. Kohta pitää näet lähteä kirkkoon, jossa se tärkein työ tapahtuu...

Kaikki tuntevat apinan (papin), mutta...

Meille kaikille on varmasti tuttu sanonta: "Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään".
Mutta mistä tuli mieleeni moinen sanonta?

Papin työssä ehdottomasti parhaimpia puolia on uusien ihmisten tapaaminen ja ylipäätäänsä ihmisten kanssa oleminen. Ei ole kahta samanlaista päivää ja siitä pitää olla kiitollinen. Kohtaamiset voivat olla myös sillä tavoin yksipuolisia, että pappi on kaikkien edessä toimittamassa jumalanpalvelusta tai pitämässä jotain esitelmää. On selvää että papin naama tulee äkkiä tutuksi, mutta papin on vaikea muistaa kaikkia läsnäolijoita.

Uskallan väittää, että olen oman työni puitteissa tavannut tuhansia ihmisiä. Monet ihmiset odottavat  ja toivovatkin hyvinkin persoonallista kohtaamista papin kanssa... ja tähän me tietysti pyrimmekin, sillä papin tulee olla helposti lähestyttävä. Itselläni tulee tänä vuonna 10 vuotta täyteen pappina. Monesti törmäänkin sellaisiin ihmisiin, joita olen tässä vuosien varrella aikaisemmin tavannut. 

"Muistatko missä viimeksi tavattiin?" kuuluu kysymys. Hyvin usein minun pitää myöntää, että en muista. Ja monista lisävihjeistä huolimatta saattaa olla, että en osaa yhdistää tapaamaani ihmistä oikeaan aikaan ja paikkaan. On tietysti sellaisiakin kohtaamisia, missä minun ei tarvitse välittömästi arvata, että missä olen jonkun henkilön aiemmin tavata. Tällöin tuttavallisesti keskustellessa toinen aivopuoliskoni koettaa käydä läpi potentiaalisia hautajaisia tai muita tilaisuuksia johon kyseiset (monesti hyvinkin tutun oloiset) kasvot kuuluvat.

Ei ole helppo myöntää omaa tietämättömyyttään. Lisäksi mitä tuttavallisemmin joku ihminen aloittaa keskustelun, niin sitä kuumeisemmin mietin, että missä olen tämän ihmisen tavannut. Mieleeni tulee eräs puhelinkeskustelu tässä muutama vuosi sitten.

Eräs henkilö soitti minulle ja pyysi saada Ehtoollista kotiinsa, sillä hänellä ei terveytensä vuoksi ollut mahdollisuutta tulla kirkkoon. Koska keskustelu alkoi niin tuttavallisesti, niin oletin kyseessä olevan jonkin aktiiviseurakuntalaisen jonka kanssa olin ollut usein tekemisissä. Nimi meni kuitenkin hieman ohi, joten jouduin kysymään sitä uudestaan. Henkilö kertoi nimensä ja jatkoi:
-"Tokihan sinä minut tunnet, sillä olethan aiemminkin tuonut minulle Ehtoollista".

Oloni alkoi muuttua tukalaksi. Minä ilmiselvästi tunsin kyseisen henkilön, mutta tästä huolimatta en osannut yhdistää kuulemaani nimeä kasvoihin tai vielä vähemmän siihen, että missä tämä ihminen asui. Koetin jotenkin kiertoteitse päästä tästä selville. Sanoin meneväni sinä päivänä Valtimolle toimittamaan liturgiaa, jonka jälkeen minulla oli mahdollisuus tulla käymään ja jatkoin: "Mikäs se katuosoitteenne olikaan?
- "No sehän on ***katu" sanoi tämä henkilö ja jatkoi "Mutta tehän olette tosiaan käyneet meillä aiemminkin".

En tiennyt oikein mitä enää sanoa. Katusosoite ei kuulostanut tutulta. Toisaalta, seurakuntani alueella oli paljonkin katuja ja sellaisia teitä mitä en ulkoa muistanut, mutta tämä ei kuulostanut alkuunkaan tutulta. En oikein tiennyt, että kuinka paljoa enää hölmömpää kuvaa itsestäni saatoin antaa, kun minulla ei vieläkään ollut harmainta hajua siitä että minne minun pitäisi mennä.

Yritin olla osoittamatta täydellistä typeryyttä ja kysyin vielä ohimennen lisäkysymyksen siitä, että "Minkälainen se teidän talo  olikaan?"
- "No kerrostalo tietenkin ja asun siinä kuudennessa kerroksessa".

Mitä ihmettä! Nurmeksessa on kerrostaloja, mutta ei niin korkeita. Vielä vähemmän tällaisia taloja oli Juuassa tai Valtimolla. Tässä vaiheessa rohkaisin mieleni ja kysyin tämän henkilön asuinpaikkakuntaa. Kävikin ilmi, että tämä ihminen soitti aivan toiselta puolelta Suomea ja hänen oli tarkoitus soittaa aivan toiselle papille.

Huojennus oli lopulta suuri, sillä kerrankin tunsin olevani sellainen apina, jolla oli tällä kertaa ihan hyvä syy siihen, etten tuntenut soittajaa. Kaikki päättyi lopulta parhain päin ja oikean sekä soittajalle huomattavasti tutumman nuoren papin puhelinnumerokin löytyi. Fiksumpi pappi olisi varmasti kysynyt heti alkuunsa asuinpaikkakuntaa ja säästynyt aikamoiselta vaivalta...

Papisto ja politiikka

Eduskuntavaalit lähestyvät taas huimaa vauhtia. Vaikka politiikasta puhutaankin paljon, niin meillä on paljon kansalaisia, jotka eivät ole polittikasta kiinnostuneet. Tänäänkin huomasin yhden otsikon, jossa erään kyselyn mukaan kolmannes vastanneista luuli SDP:n olevan hallituspuolue.

Hieman aiemmin oli myös uutinen (linkki) jossa kerrottiin, että 34 pappia tai "kirkkoa lähellä olevaa henkilöä" on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Määrä on mielestäni aika suuri, mutta nythän kyseessä ev.lut. ovat kirkon jäsenet.

Ajattelin nyt kirjoittaa asioista pelkästään omasta ja ortodoksisesta näkökulmasta. Ortodoksisessa kirkossahan papisto ei ole avoimesti mukana polittikassa. Tai kyllähän tällaistakin tietysti joskus sattuu. Eihän siitä nyt kovin pitkä aika ole kun eräs pappi joutui laittamaan viitan narikkaan lähtiessään pestille Brysseliin.

Mutta mikäs se polittikan ja pappeuden ristiriita taas olikaan?
Itselle tulee ensimmäisenä mieleen se että politiikka valitettavasti jakaa ihmisiä. Se näyttää olevan mitä oivallisin ja oikeutetuin syy panna toista ihmistä halvalla. Tällä en halua tietenkään sanoa sitä, että kaikki polittiikkaan sitoutuneet ihmiset pyrkisivät mollaamaan toisen puoleen jäseniä (ja erityisesti vaalien alla). Mutta tietynlaisen etäisyyden ottaminen on kuitenkin mahdollista.
Ajatelkaapa nyt sitä, jos minä olisin avoimesti mukana jonkin puolueen toiminnassa tai jopati ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Kuinka moni toisen puolueen kannattaja haluaisi tulla kirkkoon tai keskustelemaan kanssani?

Toisena asiana herää kysymys ajankäytöstä. Pelkästään vaalityön tekeminen vie varmasti paljon aikaa. Papin tulisi vastata omasta laumastaan ja hänen tulisi keskittää huomionsa sen hoitamiseen. Kahta asiaa on vaikea hyvin yhtäaikaa, koska yleensä jompikumpi tai jopa molemmat kärsivät siitä.

Mieleeni palautuu eräs vierailu kreikkalaisessa luostarissa. En tiedä mistä se johtui, että ryhdyin utelemaan nunnilta heidän suhdettaan jalkapallojoukkueisiin. Vastaus oli kuitenkin mitä parhain: "Ei minun tarvitse kannattaa mitään joukkuetta, sillä olen vain ja ainoastaan Kristuksen puolella."
- Tämä taitaa olla se paras vastaus myös ortodoksisen papin suuhun silloin, kun puhutaan puolueista ja politiikasta.

"Kenen riveissä seisot?" - Papistoa pituusjärjestyksessä Iisalmen hiippakuntapäivillä vuonna 2009.

Kiireellinen ja laiska pappi

Koko Suomessa on 24 ortodoksista seurakuntaa. Siihen nähden papeilla on aika laajat alueet joissa he joutuvat toimimaan. Tämä ei kuitenkaan itsessään tarkoita sitä, että meillä papeilla olisi aina kiire. Minusta tuntuu, että kiire on lopulta suhteellinen käsite. Ajattelin listata kolme asiaa jotka luovat ihmisissä sen mielikuvan, että papeilla on aina kiire.

1) Lauantai
Viikossa on seitsemän päivää, mutta pyydetyistä toimituksista lähes 95% halutaan nimenomaan lauantaille. Jotta asia vielä hieman mutkistuisi, niin suurin osa haluaa toimituksen muulle kuin aamupäivälle, jotta myös kauempaa tulevat vieraat ehtisivät rauhassa ajella paikalle. Pappi tosiaan voi alkaa vaikuttaa kiireiseltä, kun suurin osa toimituksista pyydetään launtaiksi ja iltapäivälle.

2) Hyvissä ajoin?
Toinen ongelma liittyy siihen, että kirkkoherranvirastoon ei soiteta ajoissa. Mitä lähempänä otetaan yhteyttä toivottua ajankohtaa, niin sitä varmemmin kalenteri on jo tukossa. Kun pappi sitten joutuu sanomaan, että hänellä on toinen toimitus siinä ihan lähellä, niin kiireellisen papin leima on taas otsassa.

3) Papilla on kiire
Koska ihmiset alkavat ajatella papin olevan kiireinen, niin häntä ei enää pyydetä. Ellei sitten ole ihan pakko. Tämä tapahtuu silloin aivan viime tingassa, jolloin papilla todennäköisesti on jo kalenterissa muutakin (vrt. edellistä kohtaa). Tällöin hän vaikuttaa vielä enemmän kiireiseltä.

Käytännössä aika mukavan noidankehän saa aikaiseksi jo näillä kolmella em kohdalla. Tämän lisäksi pappi voi saada myös laiskan ihmisen leiman otsaansa. Kerron siitäkin esimerkin:

Olen tänä syksynä joutunut olemaan parina launtai-iltana muualla kuin omassa kirkossa toimittamassa ehtoopalvelusta. Kysymys on ollut jatkokriparista, Talentti-koulutuksesta tai siitä, että satuin olemaan kuumessa. Viimeksi mainitun poissaolon takia eräs seurakuntalainen tokaisikin kirkossa, että "jopas on pappi ruvennut laiskaksi, kun ei viitsi enää tulla jumalanpalvelukseen" (kanttori toimitti tuolloin maallikkopalveluksen).

Tällaiset kommentit lämmittävät tietysti mukavasti mieltä. Kävi jo mielessä sekin, että laittaisin lääkärintodistuksen siihen kirkon ilmoitustaululle, jottei tarvitse sitten toista kertaa ihmetellä että missäs se pappi tällä kertaa laiskottelee...