KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Ortodoksisuutta tarkemmin tarkasteltuna

--> Kristinoppileirillä nuorille pyritään opettamaan ortodoksisuudesta tärkeimpiä asioita. On selvää ettei leirin aikana kyetä kaikkea mahdollista käsittelemään vaikka mieli tekisi. Mutta itse ainakin uskon siihen, että uskonnonopettajat ovat hoitaneet tehtävänsä hyvin ja samoja asioita ei edes tarvitse toistaa.


Tärkeää on kuitenkin saada nuori ymmärtämään, että ortodoksisuus on paljon enemmän kuin kultaa, mirhamia ja suitsuketta (ja että näilläkin asioilla tärkeä merkitys). Tässä taannoisessa räsäs-kohussa on kirjoiteltu vino pino kolumneja ja muita mielipidekirjoituksia, joissa on sivuttu myös ortodoksisuutta. Taisipa joku kritisoida ortodoksisuuttakin viitaten juuri kultaa suitsukkeeseen ja kirkon vanhoillisuuteen. Kuuleehan sitä tämän lisäksi edelleen myös viittauksia kuvainpalvontaan yms.



Surullisinta tässä kaikessa on se, että arvostelijoilla ei näytä olevan läheskään minkäänlaista tajua ortodoksisuuden todellisesta luonteesta. Jos ihminen näkee ortodoksisuudessa  pelkästään ulkokultaisia ja vanhoillisia asioita, niin todellisuudessa hän ei tiedä siitä mitään. Tällöin hänelle ei ole myös varaa sitä arvostella.



Ajattelin tässä lyhyesti sanoa pari asiaa, jotka ainakin kristinoppileiriläiset onnistuivat sisäistämään 15 minuutissa. Ensinnäkin ortodoksisen kirkkorakennuksen ulkoisessa loistokkuudessa ei ole kysymys siitä, että Jumala vaatisi meitä sisustamaan kirkon tietyllä tavalla. Kysymys on siitä, että me vilpittömästi haluamme tehdä niin. Jotta asian voisi vielä selkeämmin selittää, niin käytän vertausta.



Kuinka moni tarjoaa kotonaan juhlavierailleen kahvia kertakäyttömukeista ja vielä kuluneelta pöydältä? Eikö hän laitakin parhaimmat astiat esille ja laita parhainta pöytäliinaa pöydän päälle? Tältä ihmiseltä voisi kysyä, että mikset kuitenkin tarjoaisi pahvimukeista kun samaa kahviahan se siinäkin on?

- Mutta hän ja me kaikki muutkin tietysti haluamme tarjota parasta rakkaudesta ja kunnioituksesta vieraitamme kohtaan. Emmekö siis kirkossakin rakkaudesta Jumalaa ja läsnäolevia ihmisiä kohtaan halua tehdä kaikkemme, että siinä paikassa kaikki on mahdollisimman kaunista. Eikö juuri kirkkorakennuksen tule olla taivasten valtakunnan ikoni, jossa kaikki on hyvää ja kaunista?



Entä ikonit? Palvommeko kuvia? Emme me palvo kuvia, me kuvaamme ne pyhät ihmiset ja tapahtumat ikoneihin, koska he ovat meille rakkaita. Jos me muka palvomme ikoneihin kuvattuja ihmisiä, niin eikö silloin kaikki ihmiset joilla on valokuvia kotona kehyksissä ole tismalleen samanlaisia kuvainpalvojia? Me palvomme Jumalaa, mutta kunnioitamme kirkon pyhiä ja tuo kunnioitus on lopulta aina kunnioitusta alkukuvaa kohtaan, ei sitä puupalasta kohtaan.



Kirkon vanhoillisuudesta voidaan myös olla montaa mieltä. Minua ihmetyttää, että juuri Suomessa ja muissakin läntisissä maallistuneissa sivistysvaltioissa on näemmä päästy sellaiselle kehityksen asteelle, jossa kristillistä kirkkoa voidaan pitää takapajuisena ja vanhoillisena. Kristinusko on edelleen kasvava uskonto monissa maanosissa ja en usko siihen, että niissä maissa ihmiset olisivat järjellisesti alikehittyneitä, kun he haluavat liittyä kirkkoon josta länsimaissa kaikessa viisaudessa lähdetään ovet paukkuen.

Ainoastaan maallistuneisuus ja tietystä arvomaailmasta luopuminen on antanut länsimaissa joillekin rohkeuden arvostella niitä, jotka pyrkivät olemaan uskollisia Kirkon Traditiolle. Jos meidän tulee suvaitsevaisia kaikkia kohtaan, niin miksi se suvaitsevaisuus loppuun silloin, kun puhutaan ihmisestä, joka haluaa elää tuon tradition mukaan?

On selvää, että kirkon piirissäkin on paljon epäkohtia ja näitä mieluusti halutaan uutisissa kärjistetysti otsikoida. Mutta yksittäisen kristityn murheita eivät varsinaisesti ole nuo otsikot, vaan ”huolikehään” kuuluu oikeasti se, että onko omassa seurakunnassani kaikki kunnossa ja miten voisin vaikuttaa siihen, että mahdolliset epäkohdat voidaan siellä korjata. Paras lopettaa asioiden korjaaminen ja yleensäkin vaikuttaminen on erota seurakunnasta. Lopulta kyse on siis siitä, että jokainen kirkosta eroja tekee karhunpalveluksen itselleen ja ajamalleen asialleen. Tietysti jokaisella on vapaus erota kirkosta jos katsoo sen tarpeelliseksi.



Itse olen alkanut luopua pohtimasta tätä kaikkea, sillä loogisuudella ei näytä olevan mitään tekemistä tämän kaiken kohun keskellä. Eikö olisi rehellisempää sanoa, että ”en usko Jumalaan ja kirkko on minulle yhdentekevä” ja sillä perusteella sitten erota kirkosta. On suorastaan raukkamaista käyttää kaiken maailman mediaotsikoita ja yksittäisiä ihmisiä verukkeena tuolle eroamiselle. Minä en tuomitse ketään, vaan ainoastaan hämmästelen tätä kaikkea. Yhtä lailla toivon, että kukaan ei tuomitse ortodoksisuutta siksi, että se voisi ensivilkaisulla ollakin pelkkää kultaa, mirhamia ja suitsuketta tai tietyn maallistuneen mittapuun mukaan jopa vanhoillista.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kuvakuulumisia saaristosta 2

Saaristossa etäisyydet saavat toisenlaisen merkityksen. Alla oleva kuva on otettu Mustfinnin rannalta Paraisilta. Toisella puolen kauempana näkyy eteläisempää Rymättylää. Autolla matkaa taittuu sinne (Turun ja Naantalin) kautta 84 kilometriä.

Mustfinn

Airiston lomakeskuksen liepeiltä avautuvat kauniit maisemat.

Sattmarkin silta

Joutsen Strandbyn rantakaislikossa

Alla olevat kuvat on otettu Norrbyn uimarannan ja leirintäalueen liepeiltä. Kyseiset kalliot tuovat minulle paljon muistoja mieleen, sillä tuolla tuli ongittua enemmän kuin kerran. Oi niitä aikoja, jolloin ei vielä ollut tietokoneita ja kännyköitä ja sai olla ulkona raittiissa ilmassa.






maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kuvakuulumisia saaristosta 1

Olen Paraisilta kotoisin. Tästä syystä loman tullen menen siellä käymään. Ajattelin nyt laittaa lomakuulumisia valokuvien muodossa. Suuria teologisia tai muitakaan viisauksia ei ole siis tiedossa. En laita kaikkia kuvia heti yhdellä kertaa, vaan pienissä erissä. Tässä ensimmäisessä sarjassa on kuvia Paraisten "Vanhasta Malmista" ja keskiaikaisesta pyhän Simonin harmaakivikirkosta. Museoviraston sivuilta löytyy kummastakin enemmän tietoa. LINKKI




Tässä talossa on Runeberg asunut.



Antiikkia, antiikkia...tai ainakin pihakirppistavaraa Vanhalla Malmilla.



Uudempi Malmi (eli Paraisten keskustaa).

 








Peruskorjausten yhteydessä on vanhoja kattomaalauksia tuotu taas näkyviin. Eräässä vaiheessa kirkon kaikki seinät olivat valkoisiksi kalkittuja.






Parvia kiertävät kuvat pyhistä ihmisistä



Alttaritaulu
Ikkunoiden edessä riippuu purjealusten pienoismalleja. Taustalla näkyy kirkon kellotorni.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Hyvä vai paha ihminen?

Voisi äkkiseltään kuvitella, että jokainen ihminen puhuu ja käyttäytyy samalla tavoin kaikissa tilanteissa. Tämähän on sidoksissa ihmisen persoonaan ja ylipäätänsä luonteeseen. Miten me nyt yhtäkkiä voisimme muuttua aivan toisenlaiseksi?
Osaltaan tämä on totta, mutta kaikki ei ole aina niin yksinkertaista. Jos esimerkiksi  pohdimme omaa käytöstämme eri tilanteissa, niin sehän voi vaihdella suurestikin. Ympäristötekijät ja muut ihmiset vaikuttavat meihin monesti kuviteltua enemmän. Robert Louis Stevensonin pienoisromaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde ei ole sittenkään pelkkää tarua, sillä meissä voi todellakin asua vähintäänkin kahdenlaisia eri henkilöitä.

Jos pohdimme tarkemmin tätä asiaa, niin ehkä suurimpana ulkoisena tekijänä voidaan pitää työroolia, jonka vahvistamana ihmisen käytös voi muuttua suuresti. Käyttäytyykö esimerkiksi verovirkailija, poliisi, opettaja, lääkäri, upseeri, vanginvartija, hitsaaja tai hautausurakoitsija kotonaan samalla tavoin kuin töissä? Voisi kuvitella, että jo pelkästään puhetyylissä on eroja. Yhtä lailla voisi ajatella, että monissa työpaikoissa viljeltyjä härskejä vitsejä  tai alatyylistä puhetapaa ei viedä kotiin asti oman perheen kuultavaksi. Työrooli voi muuttaa ihmisen lähes täydellisesti, jolloin voisi puhua kahdesta eri ihmisestä.
Papit kuuluvat luonnollisesti myös tähän ryhmään, jossa työrooli voi poiketa suuresti siitä tavallisesta minästä. Nyt pitää kuitenkin harjoittaa hieman itsekehua ja todeta, että yleisellä tasolla ortodoksisen kirkon papit saavat positiivista palautetta juuri olemuksellaan, jota on kuvattu esimerkiksi "rennoksi". Uskaltaisin väittää, että jostain syystä meillä työroolin ja tavallisen minän ero on lähes olematon, jolloin olemustamme  voisi todellakin kuvata juuri tuolla tavoin. Varsinaista työvaihdetta ei siis laiteta erikseen päälle, vaan samalla olemuksella ja tyylillä mennään myös viitta päällä.

Mutta itsekehusta takaisin itse asiaan. Ihmisen muutoksessa kyse ei ole pelkästään työroolista, vaan merkittävää on myös seura. Olemme varmasti huomanneet että eri kavereiden kanssa me toimimme eri tavoin. Monesti puhutaan myös henkilökemiasta, vaikka se sanana onkin hieman outo. Tiedämme kuitenkin sen, että tiettyjen ihmisten kanssa pystymme toimimaan vapautuneemmin, jolloin meidän ei tarvitse toimia joidenkin sääntöjen mukaan.

Me emme voi kuitenkaan puhua pelkästään ulkoisesta olemuksesta tai jonkinlaisesta roolisuorittamisesta, vaan tähän kaikkeen kätkeytyy paljon enemmän. Ihminen näet joutuu kaikissa elämäntilanteissa kamppailemaan hyvän ja pahan välillä. Harkitsevainen ihminen pystyy huomiomaan toiset ihmiset ja toimimaan todellakin ystävällisesti ja huomaavaisesti. Kun ihminen antaa hyvälle tilaa, niin se näkyy hänen puheissaan ja teoissaan.



"Tilaisuus tekee varkaan." Pelkät renkaatkin kelpaavat.


Mutta samalla tavoin voi ihminen antaa pahalle tilaa, jolloin hän muuttuu aivan toisenlaiseksi ihmiseksi. Tuo paha ei välttämättä tule esille suoraan ja kaikissa tilanteissa, vaan se etsii sopivaa mahdollisuutta. "Tilaisuus tekee varkaan" on tässä kohden osuva sanonta. Kuvittelemamme hyvä ja nuhteeton ihminen voikin yhtäkkiä tehdä jotain aivan päinvastaista, jos hänelle annetaan sellainen tilaisuus, jota hän ei kykene käsittelemään harkitsevaisella ja vastuullisella tavalla. Olemme myöskin kuulleet sanonnan "valta turmelee", joka tarkoittaa juuri sitä, että ihmiselle on annettu valtaa yli muiden, jota hän ei osaa käsitellä oikein. Hän antaa pahuudelle ja itsekkyydelle tilaa ja ryhtyy kohtelemaan alaisiaan epäinhimmisellä tavalla. Tästä huolimatta tuo ihminen saattaa edelleen kotioloissa tai kaveripiirissä olla aivan tavallinen ja mukava henkilö. Tilanne voi olla myös olosuhteiltaan päinvastainen. Työpaikalla ja muualla julkisuudessa mukava ja nuhteeton henkilö voi harjoittaa kotioloissa silmitöntä perheväkivaltaa, jota on käytännössä vaikea uskoa todeksi.

Juuri silmittömien henkirikosten tekijöitä ovat ystävät ja naapurit luonnehtineet monesti "aivan tavalliseksi henkilöksi". Me saatamme nähdä ihmisestä ainoastaan yhden puolen, jossa pahuus  harvemmin tulee millään tavoin esille. Jos me annamme pahalle tilaa toimia, niin se edelleen haluaa toimia salakavalasti ja näkymättömästi. Ensinnäkin se haluaa antaa meille näennäisen oikeutuksen siitä, että pahoille  teoille löytyy "pätevä" syy:
- Sitä ihmistä sai lyödä koska hän selvästi aikoi ohittaa grillijonossa.
- Toisen polkupyörän saa ottaa, koska se oli lukitsematon.
- En olisi koskaan selvinpäin lyönyt vaimoani, jolloin vikahan on viinassa, eikä minussa.

Ihminen löytää aina näennäisen oikeutuksen, joka kuitenkin järjellä ajateltuna on monesti aivan käsittämätön. Tämän lisäksi paha haluaa toimia näkymättömissä. Kuvitelma siitä, että kukaan ulkopuolinen ei näe, tai oma henkilöllisyys salaisuudeksi antaa monelle tilaisuuden toimia väärin:
- Perheväkivaltaa voi harjoittaa, koska kukaan ulkopuolinen ei ole sitä näkemässä.
- Toisen omaisuutta voi varastaa, jos kukaan ei sitä huomaa.
- Nettiin voi kirjoittaa toista loukkaavasti silloin kun itse saa olla nimimerkin takana turvassa.

Monesti tähän kaikkeen liittyy vielä hiljainen hyväksyntä, jolloin kukaan ei puutu tuohon pahuuteen. Tämä tulee esille erityisesti kiusaamistapauksissa, joissa läsnäolijat kuvittelevat olevansa hyviä pelkästään siksi, että he eivät aktiivisesti hauku tai lyö toista. Tähän samaan voivat syyllistyä myös monet esimiehet, jotka kuvittelevat, että hyssyttely ja silmien ummistaminen ratkaisevat työyhteisöissä piilevät ristiriidat. Hiljainen hyväksyntä on kuitenkin yksi pahuuden muodoista ja monesti se on ratkaisevassa asemassa siinä, että yhteisössä tietyt yksilöt alkavat toimia pahan ohjaamina.

Meissä kaikissa taitaa sittenkin asua sekä Jekyll että Hyde (ja kenties monta muutakin omalaatuista persoonaa siltä väliltä). Jälkimmäinen odottaa vain sopivaa tilaisuutta tulla esille. Onko meillä harkitsevaisuutta ja viisautta olla antamatta pahalle valtaa, vaikka meille tarjottaisiinkin näennäistä oikeutusta, tilaisuutta ja kenties hiljaista hyväksyntääkin?