Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.

Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.

Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

Pohdintaa paastosta

Jälleen kerran olemme päässeet kirkkovuodessa tähän hetkeen, jossa meitä nostatetaan lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäisiämme. Todellakin. Paasto ei ole laskeutumista, vaan se on pikemminkin nousemista. Ja jos pystymme paastoamaan hyvällä tavalla, niin se nostaa meitä yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Ensimmäinen hyvä lähtökohta oikealle paaston tielle on meidän oma asenteemme. Kysymys kuuluu, että “joudummeko” paastoamaan, vai “saammeko” paastota?

- Jos paastosta tulee pakko tai suoritus jonka joudumme tekemään tiettynä kirkkovuoden aikana, niin mitä se silloin antaa meille? Oikeastaan se ei anna paljoa mitään. Siitä tulee muodollisuus, mikä ei kasvata meitä millään tavoin. Hengellisen parantumisen lähde muuttuu turhautumisen lähteeksi.

Mutta jos sen sijaan näemme paaston sellaisena asian joka hyödyttää meitä monin tavoin ja joka auttaa meitä laittamaan elämässä olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, niin silloinhan me ilolla ja riemulla otamme sen vastaan. Silloin me todellakin SAAMME paastoa ja silloin siitä on meille paljon apua.

Kristus varoitti rukouksen, paaston ja almujen antamisen kohdalla siitä, että siitä ei saa tulla ulkokultaista suoritusta. Sen välttämiseksi olisi näitä parempi tehdä salassa. (kts. Matt. 6:1-16)

Mutta mitä on ulkokultaisuus? - Siinä ihminen ei ole todella oma itsensä, vaan hän tekee roolisuoritusta, eli käytännössä näyttelee. Tuon näyttelemisen tarkoituksena on antaa omasta itsestään tietynlainen vaikutelma muille ihmisille. Sellaisesta toiminnasta ei voi olla todellista hyötyä ihmisen sielulle. Jos ihminen esimerkiksi ulkokultaisuuden periaatteella antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, niin hän kylläkin auttaa tarpeessa olevia ihmisiä, mutta oman sielun pelastuminen ei sen toimesta mene yhtään sen parempaan suuntaan. Jos ihminen paastoaa ulkokultaisuuden periaatteella, niin hän saattaa ruumiillisesti tietyssä suhteessa tervehtyä ja esimerkiksi laihtua, mutta sielultaan hän ei muutu paremmaksi.

Tätä ulkokultaisuuden välttämistä ei saa kuitenkaan kääntää sellaiseksi, että peitämme tarpeettomasti hyvät ja esimerkilliset tekomme. Juuri nyt elämme sellaista aikaa, jossa kristillisyyttä vähätellään ja jopati hävetään. Kuinka helppoa onkaan poimia Kristuksen opetuksesta se kohta, että näitä asioita on parempi tehdä salassa. Ei Kristus kuitenkaan sitä niin tarkoittanut.

Nimenomaan tällaisena aikana meidän tulisi mennä vastavirtaan ja osoittaa se, että olemme kristittyjä ja toimimme myös sen mukaisesti. Meidän ei tule lokeroida elämässä asioita sellaiseksi, että yhtenä päivänä olemme kristittyjä ja toisena päivänä taas maallistuneita (maallisten ihanteiden mukaan eläviä) ihmisiä. Sellainen kaksoiselämä on mahdotonta. Jos olemme koko ajan sitä mitä olemme, niin silloin pystymme tuomaan myöskin luontevalla tavalla esille oman kristillisyytemme. Jos olemme aitoja ja elämme vilpittömästi uskonmukaista elämää, niin silloin emme voi myöskään syyllistyä niin helposti tuohon Kristuksen varoittamaan ulkokultaisuuteen.

Miten sitten paastoamme?

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa, vaikka se onkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin. Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”

– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme. Me emme nyt joudu paastoamaan, vaan me SAAMME paastota.

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

Herran rukous - Yhteenveto

Liturgisessa yhteydessä Isä meidän – rukous päättyy doksologiaan: ”Sillä Sinun Isä, Poika ja Pyhä Henki on valtakunta, voima ja kunnia, nyt aina ja iankaikkisesti. - Amen.” Isä meidän rukouksen myötä liturgiassa siirrytään valmistautumaan Ehtoolliseen. Isä meidän – rukousta ei voi lausua liian huolettomasti ja yhtä lailla Ehtoolliseen ei voi osallistua valmistautumatta. Isä meidän rukouksen sisältöä voidaan pitää myös eräänlaisena edellytyksenä siihen, että ihminen on kelvollinen osallistumaan Ehtoollisesta. Jos me esimerkiksi olemme rukouksen sanojen mukaisesti antaneet lähimmäisellemme anteeksi, niin silloin myös voimme osallistua Kristuksesta.

Kuten olemme edellä huomanneet, niin tämä rukous pitää sisällään paljon tärkeitä asioita. Se ei ole pelkkää pyytämistä, vaan sen tarkoituksena on vahvistaa meitä muokkaamalla koko elämänasennettamme. Jumalan tahdon toteutuminen, syntien anteeksi saaminen ja pahalta varjeltuminen edellyttävät meiltäkin toimintaa. Tässä itse asiassa korostuu ortodoksinen opetus siitä, että pelkkä usko ei itsessään riitä pelastuksen tiellä, vaan meiltä vaaditaan myös uskonmukaisia tekoja.

Edellä olemme huomanneet myös sen, että Isä meidän - rukouksen merkitys avautuu meille uudella tavalla, kun tutkimme sitä pyhien kirjoitusten valossa. Olemme edellä käsitelleet raamatunlainauksia, jotka on otettu Vanhasta Testamentista. Monet Kristuksen opetuksista avautuvat paremmin VT:n valossa, eli Isä meidän - rukouksen sisällönkin avautuminen edellyttää meiltä pyhien kirjoitusten tuntemusta. Suuressa paaston alusta alkaen Raamatun lukeminen aloitetaan heti ensimmäiseltä sivulta, eli maailmaan luomisesta. Miksi näin? Sen vuoksi, että Suuri paasto on opetettavien valmistamista Kirkon jäsenyyteen ja Raamatun tuntemus on nähty yhtenä tärkeimpänä asiana mitä tuleville jäsenille voidaan opettaa. Pyhä apostoli Paavalikin antoi tämän ohjeen Timoteukselle: ”Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.” (1.Tim. 4:13) Tiedämme sen, että evankeliumi ei ollut vielä kirjallisessa muodossa apostoli Paavalin aikana, jolloin kyse on ollut nimenomaan VT:n teksteistä, joiden tärkeyttä Paavali halusi korostaa Timoteukselle.

Myös Suuren paaston ensimmäiseltä viikolta tuttu pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni avautuu täydellisesti vain niille, jotka tuntevat Raamatun kunnolla.

Me puhumme ortodoksisessa kirkossa monissa yhteyksissä salaisuuksista. Se ei tarkoita niinkään salamyhkäisyyttä, joka ei kestäisi päivänvaloa. Salaisuus ei tarkoita myöskään sitä, etteivätkö ihmiset olisi kykeneviä näitä oppimaan ja ymmärtämään. Salaisuudella tarkoitetaan sitä, että ne on tarkoitettu niille, jotka sen pystyvät käsittämään. Ja luonnollisesti meillä on vastuu valistaa niitä, jotka kasvavat Kirkon yhteyteen, että he käsittäisivät oikealla tavalla nämä salaisuudet. Ymmärrämme varmasti, että Isä meidän – rukouskin jää vaillinaiseksi, mikäli sen lausujalla ei ole käsitystä sen sisällöstä. Ja toisaalta rukous voi jopa kääntyä meitä itseämme vastaan, jos lausumme se huolimattomasti. Juuri tämän vuoksi Isä meidän – rukouskin on ollut varhaisessa käytännössä rukous, joka on lausuttu vasta juuri ennen Ehtoollista, jolloin läsnä ei ole ollut muita kuin Kirkon jäseniä. Nykypäivänä käytäntö on toinen ja tätä rukousta lausutaan paljon useammin. Tästä huolimatta meidän on syytä muistaa, että tämä rukous on sisällöltään äärimmäisen tärkeä ja meidän tulisi aina kaikella huolellisuudella ja hartaudella lausua se.

Herran rukous - Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta

Tämä rukouksen kohta saa meidät varmasti mietteliääksi. Miten Jumala liittyy kiusauksiin? Ei kai ole mahdollista, että Jumala haluaisi tietoisesti kiusata meitä ihmisiä ja saattaa meidät tätä kautta lankeemukseen?

Voimme heti alkuun todeta, että Jumala ei kiusaa meitä ihmisiä siinä mielessä, mitä tämä sana antaa ymmärtää. Pyhä apostoli Jaakob sanoo kirjeessään seuraavasti: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Kenties sana kiusaus ei olekaan paras mahdollinen käännös tässä kohdassa, vaan pikemminkin voisi puhua koettelemuksesta tai kokeesta. Viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan seuraavasti: 

”Muistakaa, kuinka Herra neljänkymmenen vuoden aikana johdatti teitä pitkällä matkallanne autiomaassa. Hän kuritti teitä ja pani teidät koetukselle, saadakseen tietää, aiotteko todella noudattaa hänen käskyjään vai ette. -- Painakaa siis mieleenne, että niin kuin isä kasvattaa lastaan, niin Herra, teidän Jumalanne, kasvattaa teitä. Noudattakaa hänen käskyjään, kulkekaa hänen tietään ja pelätkää häntä.” (5. Moos. 2, 5-6)

Meitä ihmisiä koetellaan monella eri tavoin, mutta tästä huolimatta Jumalan tarkoituksena ei ole johdattaa ihmistä epäonnistumiseen. Kenties tästä hyvänä arkisena esimerkkinä on koulujen kokeet tai autokoulun insinööriajo. Eihän näidenkään tarkoituksena tai päämääränä ole epäonnistuminen, vaan nimenomaan onnistuminen ja kykyjemme vahvistaminen.

Me pyydämme sitä, että me jaksaisimme selvitä koettelemuksista emmekä luopuisi toivosta. Me varsin hyvin tiedämme sen, että Jumalaan uskominen ja hurskaat elämäntavat eivät vielä vapauta meitä koettelemuksista. Abrahamia, Jobia ja koko Israelin kansaa koeteltiin. Myös itse Kristusta koeteltiin erämaassa. Me emme voi pitää jonkinlaisena itsestäänselvyytenä sitä, että olisimme uskovaisina ihmisinä koettelemuksista vapaita. Pyhä Andreas Kreetalainen kysyykin katumuskanonissa seuraavasti puhuessaan Jobista:

”Jos hän, joka oli vanhurskas ja kaikessa moitteeton, ei välttynyt eksyttäjän väijytyksiltä ja ansoilta, niin mitä sinä, kurja sielu, joka rakastat syntiä, tekisit, jos tällainen yllättäen tulisi osaksesi?”

On selvää, että itse vastoinkäymisissä me harvemmin näemme mitään hyvää. Suurissa koettelemuksissa voimme jopa menettää toivomme ja luovuttaa. On sanottu, että uskon vastakohta ei ole niinkään epäusko vaan toivottomuus, joka voi katkaista ihmisen yhteydet niin Jumalaan kuin lähimmäisiin. Parempi vaihtoehto onkin taistella ja jatkaa eteenpäin. Jos meissä on halua jatkaa eteenpäin, niin saatamme vuosia myöhemmin todeta, että monet koettelemukset ja vastoinkäymiset ovat opettaneet ja vahvistaneet meitä. Monissa kulttuureissa vanhoja ihmisiä kunnioitetaan suuresti ja heidän elämänkokemustaan arvostetaan. Monesti tuo elämänkokemus ja siihen liittyvä viisaus on saavutettu monien koettelemusten kautta. Jos osaisimme kuunnella ja noudattaa heidän neuvojaan, niin silloin pystyisimme välttymään monilta kiusaajan ansoilta.

Vastoinkäymisissä ja koettelemuksissa Paholainen koettaa saada ihmisestä yliotteen ja saattaa meidät toivottomuuden tilaan. Rukouksen lopussa pyydämme, että näin ei tapahtuisi. Samalla me pyydämme varjelusta kaikista pahoista asioista, jotka tapahtuvat sielunvihollisen toimesta. Kun puhumme siitä, että varjeltuisimme pahasta, niin se tarkoittaa myös sitä, että itse pyrkisimme noudattamaan kaikkea sitä mikä varjelee meitä pahasta. Kun opetuslapset kysyivät Kristukselta, että miksi he eivät voineet ajaa ulos pahaa henkeä, niin Kristus vastasi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Paha ei lähde pois pelkästään pyytämällä, vaan se edellyttää tekoja. Jos synti vie ihmistä pois Jumalasta, niin pyhittyminen vie ihmistä kohti Jumalaa. Rukoukseen ja paastoon liittyen on mielenkiintoista huomata, että karjalassa paastoamisesta käytettiin nimitystä ”pyhittäminen”. Paastoaminen (johon myös rukous olennaisena osana kuuluu) johdattaa ihmistä pyhittymisen tiellä ja samalla se varjelee ihmistä pahalta.

Voisimme tietysti luetella monia yksittäisiä asioita, jotka auttavat meitä taistelussa pahaa vastaan. Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että paras apu on Kirkko ja Traditio. Kirkko itsessään on ”pelastuslaitos”, jonka tarkoituksena on varjella ihmistä ja johdattaa hänet Jumalan yhteyteen. Tässä merkittävimpänä välineenä ovat pyhät toimitukset. Traditioon sisältyy se viisaus, jonka avulla me pystymme elämään hyvää ja turvallista elämää. Esimerkiksi uskonoppia ja kanoneita ei määritelty sen vuoksi, että ihmisten uskonmukaista elämää olisi haluttu rajoittaa, vaan ne syntyivät virheiden kautta ja siksi, ettei niitä tulevaisuudessa toistettaisi. Pyhien ihmisten opetuksetkin kuuluvat Traditioon, koska niiden tarkoituksena on johdattaa ihmiset kohti hyvää elämää.

Sielunvihollinen käyttää monia keinoja siinä, että ihminen harhautuisi oikealta polulta. Monesti tämä tapahtuu vieläpä niin salakavalasti, että se on naamioitunut hyväksi ja uskonmukaiseksi toiminnaksi. Esimerkiksi kuinka paljon pahuutta ja julmuutta tapahtuu tässä maailmassa uskon nimissä? Myös Raamatun opetus ja Traditio voidaan helposti kääntää nurinkuriseksi, kun niistä otetaan jotain pois, lisätään jotain tai jopa suoraan muutetaan sisältöä. Myös irtonaisia raamatunlauseita käytetään sosiaalisessa mediassa joko ajamaan jotain yksittäistä asiaa tai toisaalta halventamaan kirkon opetusta. Irtonaisista raamatunlainauksista on ainoastaan silloin suurta hyötyä, kun ihminen tietää ja ymmärtää sen kokonaisuuden josta se on otettu. Kysymys kuuluukin, että miten hyvin ihmiset tuntevat tuon kokonaisuuden?

Herran rukous - Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme

Kuten edellä on jo todettu, niin uskomme ja elämämme ei voi olla puhtaasti yksilökeskeistä. Me näemme jokaisessa lähimmäisessä myöskin Jumalan ja kuten Tuomiosunnuntain evankeliumissakin sanotaan: ”- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Eli meidän tekemisemme ja toisaalta tekemättä jättämiset suhteessa toiseen ihmiseen vaikuttavat myös meidän suhteeseen Jumalaan.

Muistammeko Kristuksen vertauksen palvelijasta, joka oli velkaa kuninkaalleen. (Matt. 18:23-35) Vertauksen kuningas on Jumala, joka on valmis antamaan anteeksi ihmiselle, jopa käsittämättömän suuret synnit, kun taas ihmisillä on monesti taipumus olla huomattavasti armottomimpia toisia kohtaan paljon vähäisemmästä syystä.

Tämä rukouksen kohta ei ole pelkkä nöyrä anomus, vaan se pitää sisällään tietyn ehdon. Me pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta samassa suhteessa miten me itse olemme valmiita armahtamaan lähimmäisiämme. Kristus on opettanut, että käytännössä kaikki ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, kuten vertaus Laupiaasta samarialaisesta opettaa. Siksi armollisuutemmekaan ei voi muuttua liian valikoivaksi.

Hyvin harvassa rukouksessa me itse asiassa pyydämme Jumalalta armahtavaisuutta sillä tavoin, että vertaamme sitä omiin tekoihimme. Mutta juuri tämä ehdollisuus on eräs niistä asioista, jotka tekevät rukouksesta johdantosanojen mukaisesti sellaisen, että sen lausuminenkin tapahtuu uskalluksella ja nuhteettomasti. Pystymmekö pyytämää Jumalalta jotain sellaista, mikä saattaa lopulta muuttua suoranaiseksi esteeksi itsemme ja Jumalan välille? Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ykseydellä, keskinäisellä rakkaudella ja rauhalla oli äärettömän suuri merkitys. Kristus sanoi opetuslapsilleen, että heidät tunnistaisi juuri siitä, että heillä oli keskinäinen rakkaus: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35) Tässä valossa on helppo ymmärtää, että ristiriidat, vihanpito ja katkeruus ovat asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä Kristus on opettanut ja tämän myötä tekevät myös osallistumisen Herran pyhään Ehtoolliseen mahdottomaksi. Käytännössä ihminen voi osallistua Ehtoollisesta, mutta onko se silloin kelvollista osallistumista?

Herran rukous - Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme

Meille on itsestään selvää, että meidän ihmisten on pidettävä huolta myös ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Tätä rukouksen kohtaa on tulkittu monin eri tavoin. Varmasti kantava ajatus on siinä, että Jumala soisi meidän saada tarpeeksi ruokaa, jotta me selviäisimme elämässä eteenpäin. Rukouksessa käyttämämme sana ”jokapäiväinen” on kaikkea muuta kuin hyvä. Jossakin vanhemmassa käännöksessä tässä kohden rukousta on pyydetty ”elämälle tarpeellista” leipää, joka on itse asiassa paljon parempi. Selkeätä sanatarkkaa käännöstä (kr. sanasta επιούσιος) voi olla vaikea tehdä, mutta kyse on siis ravinnosta, joka on elämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä.

Siinä korostuu vielä vahvemmin ajatus siitä, että me emme pyydä ylenpalttisesti ruokaa tai maallisia asioita, vaan ainoastaan sen verran mikä on meille välttämätöntä. Löydämme jo Vanhasta Testamentista viittauksen siihen, että ihmisten tulisi olla tyytyväisiä siihen mikä riittää heidän omiin tarpeisiin. Israelilaisten erämaavaelluksen aikana, Jumala antoi heille ruokaa autiomaassa sopivasti kunkin päivän tarpeisiin:

”Herra sanoi Moosekselle: Minä annan teille sataa ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi - - Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.Moos. 16: 4, 20)

Sen sijaan sapattia edeltävänä päivänä he saivat kerätä myös seuraavan päivän tarpeisiin: "Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti. Leipokaa tänään, mitä haluatte leipoa, ja keittäkää, mitä haluatte keittää, mutta ottakaa talteen kaikki, mikä jää yli, ja säilyttäkää se huomisaamuun." Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.”(2.Moos. 16:23-24)

Nämä kohdat muistuttavat meitä siitä, että osaisimme mitoittaa ruuan ja myös omaisuuden tarpeittemme mukaan. Turhanpäiväinen varastointi ei ole meille hyödyksi. Samaan aikaan tässä muistutetaan kuitenkin siitä, että osaisimme tarpeen vaatiessa hankkia ruokaa ennakkoon, jotta voimme pyhittää lepopäivän. Tämä on tärkeä huomio, sillä nykyisin kaupat ovat viikonloppuisinkin auki ja näin arjen - pyhän, sekä toisaalta työn - levon välinen raja on hämärtynyt huomattavasti. Ruuan ostaminen menee käytännössä työstä (ainakin suurissa marketeissa) ja monesti kauppaan lähteminen on ennen kaikkea suorittamista, eikä suinkaan lepoa tai rentoutumista. Lopulta kyse on samasta asiasta, eli meidän ruumiillisesta ja toisaalta myös henkisestä hyvinvoinnistamme. Mikäli me emme osaa levätä ja antaa aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin meidän hyvinvointimme kärsii.

Meidän on syytä palata vielä siihen kysymykseen, että mikä on riittävää? Kristityn ihmisen elämässä tämä on itse hyvin tärkeä ja samanaikaisesti jopa vaikeasti toteutettavissa oleva asia. Osaammeko vetää rajan siihen, että mikä on meille tarpeellista ja mikä taas on ylimääräistä? Ryhdynkö palvomaan jotain sellaista mikä ei ole välttämätöntä? Pyhä apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti: ”Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten.” (1.Kor. 6:12-13)

Tässä maailmassa maallinen hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti. Jos Jumala suo joillekin ihmisille paljon kaikkea ylimääräistä, niin kysymys kuuluukin, että osaavatko nämä ihmiset käyttää sitä vastuullisesti muiden hyväksi? Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut omaisuudesta seuraavasti:

”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.”

Me voimme kuitenkin vielä laajentaa käsitystämme siitä, että mitä me ymmärrämme leivällä. Kristus on viitannut itseensä elämän leipänä: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän." He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:32-35)

Eli tässä kohden rukousta me pyydämme myös osallisuutta Kristuksesta. Me pyydämme, että meillä olisi voimia seurata Kristusta ja uskoa Häneen. Kristushan sanoo, että meidän ihmisten pitää tulla Hänen luokseen. Kyse ei ole siis paikallaan olemisesta, vaan toimimisesta. Yhä edelleen Kristuksen luokse tuleminen edellyttää sitä, että me kokoonnumme Hänen luokseen. Tämä taas tapahtuu täydellisimmin liturgiassa ja nimenomaan Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Kirkon varhaisista päivistä alkaen säännöllinen ehtoollisyhteys määritteli sen, että oliko ihminen seurakunnan jäsen vai ei. Mikäli joku ei osallistunut Ehtoolliseen tietyn ajan sisällä, niin hän käytännössä erotti itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle. Me saatamme ajatella, että osallistuminen Kristuksesta hoituu nykytermejä käyttäen ”etäyhteyden” kautta, jolloin liturgiaan ei tarvitse mennä. Todellisuudessa kaikki muu yhteys on vajaata. Mikäli ihminen ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pääse kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee hänen luokseen ja pappi / diakoni antaa hänelle ehtoollista kotona tai sairaalassa.

Hyvän muistutuksen yhteen kokoontumisen ja Kristuksen kohtaamisen merkityksestä löydämme ylösnousemuksen jälkeisistä tapahtumista. Miksi Tuomas ei kohdannut ensimmäisellä kerralla Kristusta? Sen vuoksi, että hän ei ollut yhdessä muiden kanssa. Evankeliumi ei kerro, että millä asioilla Tuomas oli, mutta poissaolo aiheutti sen, että hän ei nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Sen vuoksi taas hänen oli vaikea uskoa niitä, jotka olivat kohdanneet ylösnousseen Kristuksen. Eli ulkopuolelle jättäytyminen ei pelkästään estä ihmistä kohtaamasta Kristusta, vaan se heikentää koko tämän ihmisen uskoa, jolloin hän ei myöskään kykene uskomaan niitä, jotka ovat päässeet Kristuksesta osallisiksi. Tämä on se syy miksi Kirkon Traditio aukeaa nimenomaan sisältä päin. Ihminen joka on sen ulkopuolella, ei yleensä voi suhtautua siihen muulla tavoin kuin kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla näkyviä todisteita. Juuri tämän takia myös kirkkoon liittyviltä vaaditaan ennen kaikkea osallistumista jumalanpalveluselämään ja vasta sen jälkeen tulee muu opiskelu. 

Herran rukous - Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa

Heti ensimmäiseksi meidän tulee tässä rukouksen kohdassa oltava huolellisia. Me emme pyydä Jumalan tahdon toteutumista maan päällä ja taivaassa, vaan nimenomaan sillä tavoin, että Jumalan tahto toteutuisi täällä samalla tavoin kuin se toteutuu taivasten valtakunnassa. Tämä rukouksen kohta nivoutuu yhteen edellisen kohdan kanssa, jossa rukoilemme Jumalan valtakunnan tulemista. Jumalan valtakunta tulee näkyväksi siellä, missä Jumalan tahtoa noudatetaan. 

Lyhyesti voisi sanoa, että meidän ihmisten päämääränä on toimia kuten Kristus on opettanut, sillä Kristus tuli näyttämään meille sen, että mitä tarkoittaa toimia kaikessa Jumalan tahdon mukaan. Tämän Kristus toteaa jo heti alussa hänen kastamistaan epäröineelle Edelläkävijä Johannekselle, sanoessaan: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.” (Matt. 3:15) Eli Kristus itsekin teki ja noudatti kaikkea sitä, mitä kunkin meistä tulisi tehdä. Tämä lisäksi me emme ota mallia Kristuksesta pelkästään katsomalla Hänen ulkoisia toimia, vaan myös sitä, että millainen Hän on sydämeltään. Kristus antaa tästäkin esimerkin: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29)

Jumalan tahdon toteutumisessa me emme ole sivustaseuraajia, vaan jokainen meistä osallistuu Jumalan tahdon toteuttamiseen. Tämä on oikeastaan kantava ajatus monessa muussakin rukouksessa. Me emme pelkästään ole paikallamme ja pyydä Jumalalta mitä moninaisimpia asioita, vaan meissä tulee asua sellainen tahtotila, että itse haluamme tehdä eläväksi sen mitä me pyydämme. Kun me siis pyydämme tässä rukouksessa Jumalan tahdon toteutumista, niin meidän tulisi samaan aikaan katsoa itseämme peiliin ja kysyä, että teenkö minä omalta osaltani sen, että Jumalan tahto toteutuisi täällä maan päällä? Jumala auttaa ja tukee meitä, mutta meiltä ihmisiltäkin odotetaan ponnisteluja. On joskus sanottu, että meidän tulee vähintäänkin ojentaa kätemme, jotta Kristus voi tarttua ranteeseemme ja nostaa meidät ylös. Aivan kuten se on kuvattu tuonelaan laskeutumisen ikonissa, jossa Kristus nostaa Adamin ja Eevan ylös.

Herran rukous - tulkoon Sinun valtakuntasi

Me löydämme evankeliumista monta Kristuksen viittausta Jumalan valtakuntaan. Niistä me huomaamme, että Jumalan valtakunta on jo tullut ja toisaalta se on vielä tuleva. Tämä saattaa kuulostaa jopa ristiriitaiselta. Monet ovat tulkinneet Jumalan valtakunnan tulemisen sillä, että se tarkoittaa Kristuksen toista tulemista, eli kreikaksi parousiaa. Näistä viimeisten aikojen tapahtumista ja Jumalan valtakunnan tulemisesta käytetään myös nimitystä eskatologia.

Kristus on monin eri kuvauksin puhunut toisesta tulemisesta ja viimeisestä tuomiosta. Näissä kuvauksissa keskeisin teema on siinä, että ihmisen tulisi valvoa, koska tarkkaa hetkeä ei tiedä kukaan muu kuin yksin Jumala. Me muistamme varmasti vertaukset 10 morsiusneidosta tai isäntäänsä odottavasta palvelijasta. Kummassakin tapauksessa kelvottomien loppu oli kurja, kun taas oikein toimineet saivat hyvän osan.

Nämä Kristuksen opetukset eivät kuitenkaan ole tarkoitettu meille sellaiseksi pelotteeksi, että sen myötä me alkaisimme suhtautua vastentahtoisesti Jumalan valtakunnan täyttymykseen ja viimeiseen tuomioon. Hautajaisissa luettavassa evankeliumissa Kristus sanoo seuraavasti: "Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24) Jumala on ankara tuomari, joka tuomitsee synnin, mutta yhtä aikaa Hän on myös armahtavainen niitä kohtaan jotka tulevat katuen Hänen luokseen. 

Jumalan valtakunta, halusimme sen sitten pelkistään siihen määränpäähän minkä saavutamme kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä tai sitten viimeisen tuomion jälkeiseen aikaan ei ole kristitylle pelottava, vaan myönteinen asia. Sen sijaan välinpitämättömälle ja vailla rakkautta olevalle ihmiselle Jumalan valtakunnasta tulee kauhistuttava asia. Jumalan valtakunnan saavuttaminen ei ole esimerkiksi jonkun tietyn kansaryhmän etuoikeus, vaan kutsu on ulotettu kaikkialle: ”Minä sanon teille, niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.” (Matt. 8:11)

Kristus kuitenkin on opettanut, että Jumalan valtakunta ei ole pelkästään jotain mikä odottaa hamassa tulevaisuudessa, vaan että se on jo täällä. Itse asiassa Kristus itse saattoi Jumalan valtakunnan todeksi saavuttuaan ihmisten keskelle. 

Jokaisen liturgian alkusiunauksessa sanotaan: ”Siunattu on Isän ja Pojan Ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.” Tämä ajallinen elämämme ei ole jollain tavoin eristetty Jumalan valtakunnan ulkopuolelle, vaan se on todellista jo tässä ajassa. Me ikään kuin todennamme, että Jumalan valtakunta on läsnä tässä ja nyt, meidän aikakäsityksessämme (johon sisältyy miljoonia vuosia vanha maailmankaikkeutemme). Mutta sen lisäksi se on totta eskatologisessa ajassa. Alkusiunauksen ”iankaikkisesta iankaikkiseen” voisi paremmin kääntää tarkoittavan ”aikakaudesta aikakauteen”. Me emme saa pelkistää Jumalan valtakunnan todellisuutta ja toimintaa tähän aikakauteen, joka on kuitenkin rajallinen. Tällä rajallisuudella en tarkoita vain yksittäisen ihmisen kuolevaisuutta, vaan koko maailman rajallisuutta. Kristus on sanonut: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”. (Matt. 24:35) 

Jumalan valtakunta tulee todeksi tässä ajassa toimitettavassa liturgiassa, mutta samanaikaisesti se on edelleen myös päämäärä tulevassa ajassa. Joku on joskus leikkisästi sanonut, että osallistuessamme liturgiaan meillä on toinen jalka taivaisten valtakunnassa ja eräässä liturgian rukouksessa sanotaankin hyvin kuvaavasti: ”--Suo meidän tulla täydellisemmin osalliseksi Sinusta valtakuntasi illattomana päivänä." Jotta me ymmärtäisimme paremmin Jumalan valtakunnan todellisuuden jo tässä ajassa on meidän toimittava rukouksen seuraavan pyynnön mukaisesti.

Herran rukous - meidän

Meillä ihmisillä usein taipumus ajatella uskontoa ja suhdettamme Jumalaan hyvin yksilökeskeisesti. Tällainen ajattelu on johtanut jopa siihen, että seurakunta voidaan kokea jopa tarpeettomana (ja kalliina) tahona omassa uskonnonharjoittamisessa. On tietenkin totta, että rukouselämä ja kaikki muukin lähtee liikkeelle ihmisestä itsestään ja me omasta vapaasta tahdostamme käännymme Jumalan puoleen. Tähän meitä ei voida ulkoapäin pakottaa, tai jos näin tapahtuu niin kyse on silloin uskon vääristymästä.

On olemassa henkilökohtaisia asioita, joita me pyydämme Jumalalta itsellemme ja näidenkin asioiden tulisi olla nimenomaan pelastuksen kannalta oleellisia. Me olemme luonnollisesti myös vastuussa itsestämme ja omista teoistamme. Tästäkään huolimatta rukouselämämme ei voi muuttua puhtaasti yksilökeskeiseksi. Kristus on opettanut: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)

Isä meidän - rukous on yhteinen rukous ja se on kirjoitettu monikkomuodossa. Mikäli rukous olisi tarkoitettu vain yksityiseen käyttöön, niin se olisi varmasti alkanut sanoilla: ”Isäni, joka olet taivaissa.”’

Varoittava merkki vääränlaisesta itsekeskeisestä rukouksesta löytyy Kristuksen vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta. Siinähän tuo fariseus asetti itsensä muiden yläpuolelle, kehui omia saavutuksiaan, eikä millään tavoin osoittanut katumusta tai nöyryyttä. Oikeastaan voimme todeta, että tuo fariseus ei käytännössä rukoillut ollenkaan, vaan tämä puhui täysin omiaan. Jos me ihmisinä eristäydymme Kirkon ulkopuolelle, niin samalla kasvaa riski, että me ryhdymme muokkaamaan uskoamme ja rukouselämäämme meitä enemmän miellyttäväksi. Vaarana on laskea uskonmukaisen elämän ihanteet liian matalalle ja rukouksissa taas sortua pyytämään pelastuksen kannalta tarpeettomia asioita ja kenties tuon vertauksen fariseuksen tavoin kehua itseään ja vähätellä muita.

Yhteisissä ja ääneen lausutuissa rukouksissa ei onneksi voida sortua tällaiseen toimintaan. Isä meidän – rukous lausutaan sellaisessa muodossa, jossa me emme voi yksinkertaisesti ajatella itsekkäästi.  Kuten apostolit ovat sanoneet, että me olemme Jumalan lapsia, niin silloin kenelläkään ei ole yksinoikeutta Jumalaan, vaikka tällaista tulkintaa on olemassa. Lisäksi tässä rukouksessa ei pyydetä mitä tahansa, vaan siinä kaikki tähtää siihen, että me toteuttaisimme Jumalan tahdon.

Hiljaisuutta etsimässä

On vierähtänyt pitempi tovi siitä kun viimeksi kirjoittelin mitään blogiini. Laiskuutta, kiirettä, urautumista, luovuuden puutetta? Vaikea sanoa syytä siihen, että en ole uhrannut aikaa blogilleni paljoakaan. Useamman kerran olen myös mennyt sieltä mistä aita on matalin, eli julkaissut täällä kirkossa pitämäni opetuspuheen. Nooh, ovathan nekin tietysti minun kirjoittamiani tekstejä.

Mitäs nyt sitten päässä liikkuu, kun sormet ovat viimeinkin löytäneet näppäimistön blogin kirjoittamiseen?

Silmääni sattui täällä netin suuressa suossa Kodin Kuvalehden juttu metsän vaikutuksesta ihmismieleen. LINKKI

Ja tottahan se on. Me elämme sellaista aikaa, että meidän henkisiä voimavaroja koetellaan ihan tosissaan. Meillä pitäisi olla aikaa myös tuohon hiljaisuuteen. Kysymys on nimenomaan hiljentymisestä, jota ihmismieli tarvitsee. (Hiljentyminen vastaa meidän henkisiin tarpeisiin, mutta sitä ei sovi sekoittaa hengellisiin tarpeisiin, joihin taas vastaa rukous. Hiljentyminen voi liittyä kuitenkin rukoukseen ja on hyvä askel rukouksen tiellä.)

Me kohtaamme niin paljon kaikenlaisia ärsykkeitä tänä digiaikana, että siitä on vaikea edes palautua. Kännykkä on kasvanut jo monen ihmisen käteen kiinni siinä määrin, että siitä on käytännössä mahdoton enää päästä eroon. Me pysymme ajan hermoilla ja yhteydessä muihin ihmisiin, mutta kaikesta huolimatta siinä on jotain mikä irroittaa meidät oikeasta elämästä. Me elämme digimaailmassa, vaikka todellisuudessa meidän pitäisi astua ulos oikeaan maailmaan.

Olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni tässä asiassa ja mennä edes silloin tällöin metsään. Täällä päin se on suhteellisen helppoa, sillä metsää on reilusti vähän joka suunnassa. En kuitenkaan halua kävellä pururadalla, vaan vähän pitemmälle pitää päästä. Vaellusreittejä on tosi paljon ihan sopivan matkan päässä. Kännykkä on tosin seurannut mukana metsään, sillä sen avulla olen ottanut valokuvia (kuten huomaatte) ja lisäksi netistä löytyy Retkikartta - sivusto, joka tarjoaa koko Suomen kattavat kartat. Ei siis tarvitse kuljettaa paperikarttoja mukana.

Mutta me tarvitsemme tuota hiljaisuutta. Ihan oikeasti. Vaikka istuisimme yksin hiljaisessa huoneessa, niin tietokoneen tai kännykän ruudulta tuleva meteli on sietämätöntä. Olisi ihan terveellistä pitää hieman taukoa, eikö totta?

Vanhoja kirjoituksia paastosta

Nyt en kirjoita mitään uutta ja luovaa liittyen paastoon, vaan laitan tähän linkkejä vanhoihin (2013) paastokirjoituksiini.

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Ajan pyhittäminen ja liturginen rikkaus

”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
- Näillä sanoilla aloitetaan pyhä liturgia. Tuossa alkusiunauksessa todetaan, että Jumalan valtakunnan pyhyys tulee todelliseksi jo tässä ajassa. Jumalan puoleen kääntyminen on tämän ajan pyhittämistä. Meillä on suuri kiusaus unohtaa, että ilman Jumalaa ei olisi myöskään ihmistä. Me kuulumme Jumalalle ja koko tämä aika on Jumalan aikaa. Omistautuminen Jumalalle ja jumalallisen pyhyyden todeksi eläminen on tuota ajan pyhittämistä.

Ajan pyhittämisen lähtökohtana on rukous. Jos tutkimme rukouskirjaa, niin löydämme sieltä monia rukouksia, joita voimme käyttää henkilökohtaisessa rukouselämässämme. Yleisimmät rukoukset ovat tietysti aamu- ja iltarukoukset, sekä rukoukset aterioiden yhteydessä. Kaikkien rukousten tarkoituksena on tietyn asian tai hetken pyhittäminen. Me pyydämme Jumalalta siunausta kaikelle toiminnallemme. Eräällä tavalla voisi sanoa, että  rukous auttaa meitä kantamaan Jumalaa mukanamme. Tämän vuoksi suuria kilvoittelijoita ja rukoilijoitakin joskus kutsutaan ”Jumalan kantajiksi”. Tämän päämäärään saavuttaminen ei edellytä aina rukouskirjaa, vaan joskus rukous voi olla vapaata ja yksinkertaista. Oikea rukous on rakentavaa keskustelua Jumalan kanssa, vailla toisten tuomitsemista, itsekehua tai ylpeyttä. Yhtä aikaa hyvän ja huonon esimerkin rukouksesta antaa meille Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14).

Entä sitten yhteinen rukous kirkon seinien sisällä? Onko siellä tapahtuva ajan pyhittäminen aina ollut samankaltaista? Eroaako tämän päivän liturginen elämä siitä, mitä se on ollut aiemmin? Itse liturgia on muuttunut ajan saatossa, mutta silti se edelleen kantaa sisällään ortodoksisen tradition ydintä. Jos haluamme päästä sisälle ortodoksisuuteen, meidän täytyy silloin ensimmäisenä astua sisälle kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluselämään. Ortodoksisuus vailla rukousta olisi hyvin onttoa tai oikeastaan sitä ei silloin voisi edes kutsua ortodoksisuudeksi.

Jos meillä olisi mahdollisuus elää täydellisesti kirkollisen kalenterin ja siihen liittyvien päivittäisten jumalanpalvelusten mukaan, saisi ajan pyhittäminen aivan uuden merkityksen. Seurakunnissa toimitetaan pääsääntöisesti vain viikonlopun ja suurten juhlien jumalanpalveluksia, jolloin me siirrymme ikään kuin juhlasta juhlaan, erottamatta sitä enää tavallisesta arjesta. Tämän vuoksi on vaarana, että juhlapalveluksetkin voivat alkaa tuntua arkipäiväisiltä. Jokainen meistä voi kuitenkin lukea ehtoo- ja aamupalveluksen kotioloissa, sillä niiden perustekstit löytyvät käytössämme olevasta laajemmasta rukouskirjasta, Orologionista. Tämän lisäksi internetistä löytyy suuri joukko muita tekstejä, jotka liittyvät esimerkiksi päivän pyhän muistoon.

Elämme tällä hetkellä Suomessa liturgisessa elämässä ja sen myötä ajan pyhittämisessä uudenlaista aikakautta. Voisi sanoa, että olemme löytäneet niitä rikkauksia, jotka ovat olleet meiltä kadoksissa, mutta jotka kuitenkin kuuluvat vahvasti liturgiseen perinteeseen. Vieläkin kuulee puhuttavan siitä, että meillä ortodoksisessa kirkossa samat veisut toistuvat jatkuvasti ja valinnanvaraa on hyvin vähän. Tämä harhakuvaan on vaikuttanut sekin, että radioitavat jumalanpalvelukset ovat lähes poikkeuksetta liturgioita, joissa vaihtuvien tekstien määrä on suhteellisen vähäinen. Liturgia on luonnollisesti  palveluksista keskeisin, mutta sen keskipiste on Ehtoollinen, johon kukaan ei radion välityksellä voi kuitenkaan osallistua.
Ehtoo- ja aamupalvelukset ovat tekstien monipuolisuudeltaan liturgiaan verrattuna aivan toista luokkaa. Jokaiselle kirkkovuoden kalenteripäivälle on olemassa omat tekstinsä (minea) joidenka rinnalla kulkee viikonpäivän muistoon liittyvä kahdeksansävelmistö (oktoehos). Lisäksi suuren paaston (triodion) ja pääsiäiskauden (pentekostarion) tekstit tuovat tähän kaikkeen oman värinsä. Suomen kielelle on siis jo käännetty on tuhansia sivuja jumalanpalvelustekstejä, jotka kuvaavat äärettömän kauniisti pyhien ihmisten elämää ja juhlien tapahtumia. Ne eivät ole äskettäin keksittyjä, vaan ne ovat kuuluneet hyvin pitkään olennaisena osana liturgiseen perinteeseemme. Näiden käyttämättä jättäminen ja palvelusten kohtuuton lyhentäminen on suoranainen rikos kirkkomme traditiota kohtaan.

Ortodoksinen kirkko on tunnettu yhdenmukaisuudestaan liturgisessa elämässä. Menimmepä minne maailmankolkkaan tahansa on liturgia aina peruskaavaltaan samanlainen ja sitä on tästä syystä helppo seurata. Yhdenmukaisuudesta huolimatta käytännön erojakin löytyy, jopa Suomessa. Esimerkiksi monissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa lähes kaikki liturgian rukoukset luetaan ääneen, kun taas toisaalla näistä rukouksista luetaan ääneen ainoastaan viimeiset lauseet. Liturgian niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen tärkeä puolestapuhuja oli Yhdysvalloissa vaikuttanut isä Alexander Schmemann jonka opetusta arkkipiispa Paavali sovelsi käytäntöön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tapa lukea rukouksia niin että kirkkokansakin ne kuulee ei ole uusi käytäntö, vaikka sitä liturgiseksi uudistukseksi kutsutaankin, vaan se on rukousten syvyyden uudelleenlöytämistä. Liturginen elämä ja ajan pyhittäminen ei voi olla paikalleen pysähtynyttä, sillä elämään kuuluu muutos ja kasvaminen sekä myös sellaiset oivallukset, jotka antavat meille uusia eväitä matkallamme pelastukseen. Joskus nuo oivallukset ovat sitä, että löydämme liturgisesta perinteestä niitä asioita, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään ajan hiekkaan hautautuneita.


Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Aamun Koitossa (en muista milloin).

Paaston tarkoitus II - RUKOUS

Paastosta puhuttaessa mieliimme nousee ensimmäisenä ruuasta pidättäytyminen, mutta paastossa kyse on aina enemmän kuin yhdestä asiasta. Näistä tärkeimmäksi voisi luonnehtia rukousta. Valitettavasti nykypäivänä ihmiset ovat unohtaneet hengellisyyden ja nimenomaan rukouselämän merkityksen.

Ihminen on riippuvainen Jumalasta, halusipa hän sitä tai ei.  Esimerkiksi ruumiillisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi ihmisellä on hengellisiä tarpeita. Valitettavasti juuri nämä hengelliset tarpeet pyritään monesti korvaamaan jollain muulla tavoin, esimerkiksi viihteellä, joka ei kuitenkaan koskaan pysty tyydyttämään sielun janoa. Hyvin monet ihmiset sanovat että he eivät usko Jumalaan, mutta siitä huolimatta he ovat tehneet jostakin maallisesta asiasta itselleen oman Jumalan. Tuo oma korvike-jumala voi olla viihdettä, mutta myös jonkinlaista aatetta tai muunlaista toimintaa johon ihminen uhraa huomattavan määrän voimavaroistaan.

Kristillinen näkemys on tässä kaikessa selkeä: Ihminen tulee täydelliseksi silloin kun hän on yhteydessä Jumalaansa. Aivan kuten ihminen ymmärtää tämän ajallisen elämän merkityksen täydellisesti vasta silloin kun hän myöntää kuoleman ja iankaikkisuuden olevan todellisuutta, siinä missä tämä ajallinen elämäkin. Meidän ymmärryksemme iankaikkisuudeesta ja Jumalan läsnäolosta perustuu yhteyteen, jonka ylläpitäminen edellyttää rukousta. Paaston tarkoituksena on korjata tarpeettomat häiriöt pois meidän ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta.

Kristuksen vertaus publikaanista ja fariseuksesta antaa meille opetuksen rukouksen oikeasta luonteesta. Itsekehut ja muiden väheksyminen eivät ole rukousta, vaan todellisen rukouksen pohjana on aina oikeanlainen nöyryys.

Tämän päivän maallistuneessa maailmassa ihmisellä on taipumus kiinnittää huomionsa ainoastaan sellaisiin asioihin, jotka ovat käsin kosketeltavissa. Pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonissa sanotaan eräässä kohden seuraavasti: "Olen innolla huolehtinut vain ulkonaisesta hyvästä järjestyksestä laiminlyöden Jumalan tekemän sisäisen luomuksen".

Me voimme harjoittaa rukouselämäämme monella tapaa, mutta tärkeimmäksi muodostuu seurakunnan yhteinen jumalanpalveluselämä jonka keskipisteenä taas on eukaristia. Paaston tarkoituksena on palauttaa ihmisen rukouselämä takaisin sen luonnollisille raiteille. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että ihminen meni sunnuntaina kirkkoon. Itse asiassa tuo sunnuntain liturgiaan osallistuminen oli vähimmäisvaatimus jonka useampi perättäinen laiminlyöminen aiheutti sen, että ihminen jätti itse itsensä elävän seurakuntayhteyden ulkopuolelle.

Tänä päivänä tilanne ei ole enää sama. Kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset pitävät jonkinlaisena suurena hurskauden osoituksena sitä, että he kerran vuodessa osallistuvat jumalanpalvelukseen. Kirkossa käymistä ei pidetä enää luonnollisena ja normaalina asiana.
Esimerkiksi Jouluna tehdään monia hienoja asioita, annetaan lahjoja ja viedään kynttilöitä haudoille. Monelta unohtuu se, että tuhatkaan kynttilää haudalla ei voi korvata sitä, että me osallistuisimme eukaristaan, jonka kautta me taas olemme yhteydessä Kristukseen, joka yhdistää toisiinsa niin täällä maan päällä elävät, kuin jo iankaikkisuudessa olevat. Me olemme yhteydessä poisnukkuneisiin Kristuksessa ja kaikki muut ulkoiset eleet, kuinka kauniita ja tärkeitä ne monelle ovatkin, tulevat tärkeysjärjestyksessä vasta rukouksen jälkeen.

Sama asia on paastoamisessakin. Me voimme syödä hyvin yksinkertaisesti, luopua monista turhista ja tarpeettomista asioista ja näin täyttää monessakin suhteessa paaston säännöt. Mutta jos meiltä puuttuu rukous ja sen kautta tuo äärimmäisen tärkeä yhteys Kristukseen, niin silloin koko toimintamme on pohjaa vailla.

Jos pohdimme tätä asiaa nimenomaan kirkossa käymisen kannalta, niin herää kysymys, että miksi suhteellisen harva ihminen haluaa osallistua yhteisiin jumalanpalveluksiin?

- Osaltaa tähän vastaa Efraim Syyrialaisen rukous, jossa pyydetään Jumalaa estämään meistä laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengen. Nimenomaan laiskuus ja hengellinen velttous sitovat meidät paikalleen, jolloin me emme kykene myöskään lähtemään jumalanpalvelukseen.

Meiltä ei kuitenkaan edellytetä kohtuuttomuuksia jumalanpalvelusten suhteen. Hyvin monessa seurakunnassa toimitetaan pelkästään viikonlopun jumalanpalvelukset (vigilia ja liturgia), joihin matkoineen olettaisi kuluvan aikaa noin 5 tuntia. Lähellä kirkkoa asuvat voivat selvitä paljon vähemmällä. Vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa taas 168 tuntia. Onko 5 tuntia lopulta kohtuuton vaatimus? Joku voi sanoa että se on, mutta aion myöhemmin palata vielä siihen, että miten me oikein käytämme aikaamme.

Rukous on kaiken lähtökohta ja sen merkitystä ovat monet kirkkomme pyhät kuvanneet monin eri sanoin. Sitäkään ei tarvitse yrittää täydellisesti selittää, vaan rukouksen merkitys avautuu ainoastaan harjoittamalla rukouselämää. Kyse on samasta asiasta mikä liittyy koko ortodoksisuuden tuntemiseen. Jos haluat tietää ja ymmärtää mitä ortodoksisuus on, niin mene silloin kirkkoon. Jos me emme rakasta  jumalanpalveluselämää, niin rakastammeko silloin kirkkoa? Tai vielä pelkistetymmin, rakastammeko silloin Kristusta?