KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

maanantai 31. elokuuta 2009

Varjeltu salaisuus

Meillä kaikilla on varmaan monia salaisuuksia, joita emme tahdo kertoa kenellekään. Tai oikeastaan leikkisästi sanotaan, että salaisuus on asia, joka kerrotaan ainoastaan yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Tässä tapauksessa kysymys ei ole edes yhden henkilö salaisuudesta, vaan perheen omasta salaisuudesta, joka kulkee suvussa tai viedään mahdollisesti aina hautaan asti. En siis aio kertoa teille mitään omia paljastuksia, vaan pohtia tuota suurta salaisuutta.

Kysymys on tietenkin marja- ja sienipaikoista!
Kukaan ei ikinä kerro tällaisten paikkojen tarkkaa sijaintia. Yleensä paikasta saatetaan antaa ylimalkaisia viitteitä, kuten: "Ajetaan tuonne Kuopioon päin jonkin matkaa. Se on Nurmeksen länsipuolella" jne.

On tietysti jossain mielessä ymmärrettävää, että tällaisia tietoja ei haluta kaikille kuuluttaa, sillä onhan kysymys vuotuisessa mielessä rajallisista luonnonvaroista. Mutta kyllä minä henkilökohtaisesti olisin valmis hyville ystävilleni paljastamaan tällaisenkin tiedon.

Olemme valmiit lainamaan kaiken maailman esineitä tutuillemme aina vispilästä autoon. Laitamme (toivon mukaan) rahaa hyväntekeväisyyteen. Teemme lukuisia palveluksia toisille ihmisille, jotta tällä olisi kaikki mahdollisimman hyvin. On ainoastaan yksi asia, jossa emme voi osoittaa tätä ystävällisyyttä. Ja se on siis marja- ja sienipaikkojen sijainti.

Henkilökohtaisesti en ole kyseisestä asiasta katkeroitunut. Mielestäni on aika haasteellista kulkea pitkin metsiä (silloin kun nyt siihen on mahdollisuus) ja tehdä löytöjä. Olen kuitenkin näin syksyllä tarkkaillut toisten ihmisten käytöstä liittyen marjastukseen ja sienestykseen.

On täysin normaalia kysyä tähän vuodenaikaan, että "oletkos käynyt marjastamassa?" Sitten puolin ja toisin kerrotaan kuinka monta ämpärillistä tuli saalistettua parissa tunnissa. Jutuista voi löytyä jopa pientä kalastusjuttuihin ominaista liioittelua.

Marjastus ja sienestys on monelle suomalaiselle pyhä harrastus. Ei siis ihme, että ainakin täällä päin on noussut paljon melua siitä, kuinka ulkomaalaiset marjankerääjät ovat vertauskuvallisesti raiskanneet monen paikallisen vuosikymmenien saatossa pyhittyneet marja- ja sienipaikat.

Niin, mitähän minä voisin sanoa... Ei tämä metsikkö kesken lopu, eikä varmaan marjat ja sienetkään. Lisäksi kannattaa kokeilla sitä, että oikeasti käppäilee siellä metsässä ja etsii kaikessa rauhassa sieniä. Jos haluaa helpolla poimimisella päästä, niin pitää tyytyä kasvimaahan, joka löytyy takuuvarmasti sieltä omalta pihalta. Kalastuksessa suosittelen katiskaa, jolloin ei tarvitse turhia viivytellä. Mutta kaikesta huolimatta...

Hyvää syksyä kaikille!

lauantai 29. elokuuta 2009

Tottumuksen voimaa

On olemassa tarina uudesta työntekijästä, joka meni aamulla verstaalle ja nosti hiomakoneen esille. Hän kytki koneen pistokkeen vieressä olevaan pistorasiaan ja samassa paikalle syöksyikin jo vanhempi työntekijä. ”Ei sitä SIIHEN pistorasiaan laiteta” hän ärähti, ja ryömi vaivalloisesti viereisen pöydän alle, josta löytyi toinen pistorasia, mihin hän laitteen kytki. Uusi työntekijä yritti puolustella: ”Helpompihan se olisi ollut laittaa tuohon viereen, samaa sähkövirtaahan siitäkin saa”. Tämä ei riittänyt perusteluksi ja vanhempi työntekijä jyrähti: ”Meillä on aina tehty tämä asia tällä tavoin!”

Tarinan todenperäisyydestä en mene takuuseen, mutta se kuvaa varsin hyvin sitä, että ihminen tottuu ajan myötä toimimaan tietyn kaavan mukaan. Tällöin ei enää ajatella voisiko asiat tehdä helpommin tai paremmin, vaan tehdään asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Jos kaikki ihmiset omaisivat syntymästään saakka tällaisen asenteen, niin eläisimme todennäköisesti vieläkin kivikaudella.

Uudistuminen ja uusien asioiden omaksuminen on useimmiten kivuliasta. Siihen voi liittyä suoranaisia riitatilanteita ja tahtojen sotaa. Tottumuksen voima on suuri ja sitä puolustellaan esimerkiksi seuraavin lausahduksin: ”- Emme ole ikinä tehneet sitä tuolla tavoin, on tuota kokeiltu joskus aiemmin, pärjäämme ihan hyvin ilman sitäkin, tuon uuden tavan oppiminen vie liian paljon aikaa.” Näitä lausahduksia voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ne kuvastavat sitä, että tietyllä tavalla tekemään opittua asiaa ei haluta opetella tekemään toisella tavoin.

Uusien asioiden kokeileminen koetaan aina jonkinlaisena riskinä. Rehellisesti pitää kyllä sanoa, että onhan tavanomaisesti poikkeaminen aina hieman pelottavampaa, mutta useimmiten se on ainut tapa saada aikaan tuloksia. Historia on kyllä osoittanut sen, että tutussa ja turvallisessa pitäytymisen ja varman päälle pelaamisen seuraukset eivät aina ole ihailtavia. Totta kai meillä on tietynlainen arvomaailma jonka puitteissa toimimme, mutta meille jää silti paljon liikkumavaraa uudistumisen kentällä. Kukaan ei jaksa pitkään kuunnella jossittelua ja jälkiviisautta, mutta kukapa meistä ei voisi sanoa, että jos olisimme vuosia sitten tehneet jotain uutta ja luovaa, niin asiat olisivat täysin toisella tavalla.

Luovuus ja uudistuminen ovat tulevat esiin mahdollisuuksien kautta. Ihmisellä on paljon piileviä kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiin vasta, kun hänelle annetaan tilaa toimia. Monet historian merkkihenkilötkin ovat nousseet esille sen vuoksi, että heille on annettu mahdollisuus toimia ja kokeilla jotain uutta. Tämä mahdollisuuden antaminen toimii kaikilla elämän aloilla. Myös siellä pienessä verstaassa, jossa toivottavasti ei enää ryömitä pöydän alle laittamaan pistoketta seinään.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

"BB-tähti kuoli"

Otsikko on erittäin harhaanjohtava, sillä mitään tällaista ei tietääkseni ole tapahtunut. Yritin vain keksiä mahdollisimman myyvän otsikon. Yhtä hyvän olisi voinut saada mainitsemalla taikasanat: Salkkarit, Matti Nykänen, onnettomuus, hengenvaara, seksi, paljastus, Rva X kertoo kaiken, jne.

Löydämmekö yhteistä nimittäjää näille edellä mainituille "taikasanoille"?

1) Kaikki TV:n reality- ja saippusarjojen paljastukset herättävät kiinnostusta.

2) Tietyt julkkikset saavat paljon otsikkotilaa, liittyi se sitten rattijuopumukseen, kapakkatappeluun tai uskoontulemiseen. Myyvä otsikko on myös jonkin sortin paljastus oman tai toisen yksityiselämään liittyen.

3) Kuolema. Mitä traagisempaa sen parempi. Jos kukaan ei ole kuollut, niin otsikko voidaan muovata sellaiseksi, että se pieni naarmu kädessä on muuttunut vähintäänkin raajan irtoamiseksi. Hyvä etusivun otsikko voisi olla myös esimerkiksi: "Poikien tulitikkuleikkien karmea loppu". Sisäsivulta löytyy sitten postimerkin kokoinen juttu siitä, kuinka pojat polttivat vanhan patjan saunan takana ja yhdelle tuli palohaava sormeen.

Aion nyt hieman ylpeillä omilla saavutuksillani. En ole reiluun neljään vuoteen ostanut iltapäivälehtiä tai niihin rinnastettavia tuotoksia. Kohta tulee myös puolitoista vuotta siitä, kun digiboxi lensi meidän huushollista pihalle.

Välillä tulee hieman "sivistymätön" olo, kun huomaa olevansa ainoa keskusteluseurueen jäsen, joka ei tiedä, mitä Salkkareissa on viimeksi tapahtunut. Myös BB ja Maajussille morsian, kuuluvat näemmä jokaisen suomalaisen yleissivistykseen.

Aion nyt tehdä paljastuksen. Ilman näitä lehtiä ja TV-sarjojakin voi elää!!! Jos minä saan aikani kulumaan täällä maaseudun rauhassa ilman niitä, niin toki saatte tekin. Esimerkiksi kirjahyllyt pursuavat lukemattomia kirjoja. Miten onnistuu itsensä sivistäminen esimerkiksi kirjojen avulla?

Kokeilkaa huvin vuoksi...

tiistai 25. elokuuta 2009

Liturginen uudistus


Sana reformaatio tarkoittaa uskonpuhdistusta, jonka ortodoksit ja roomalaiskatoliset liittävät mielellään samaan listaan muiden kirosanojen kanssa. En aio ottaa kantaa uskonpuhdistukseen tai siihen, mitä siitä ajatellaan. Minulla on kuitenkin virinnyt mielessä ajatuksia, jotka joku voisi kärjistetysti liittää tähän. Kysymys ei oikeastaan ole uskonpuhdistuksesta, vaan siitä, että liturgisesta elämästä löydettäisiin sen todellinen merkitys, joka on aikojen saatossa hautautunut esimerkiksi monimutkaisten symbolien ja selitysten alle.

Nämä ajatukset eivät itse asiassa ole omia, vaan olen lukenut isä Alexander Schmemannin kirjaa "Johdatus liturgiseen teologiaan". Tämä kirja tuli luettua opiskeluaikojen alussa, mutta rehellisesti sanottuna yli puolet koko tekstistä meni aivan ohi. Syy ei ollut niinkään omassa laiskuudessa tai välinpitämättömyydessä, vaan siinä, että kirja ei yksinkertaisesti ole täydellisesti avautunut ennen kuin käytännön liturgista kokemusta on kertynyt sen verran, mitä sitä nyt on.

Isä Alexander Schemann (1921-1983) oli yksi aikamme liturgisen teologian valveutuneimmista henkilöistä. Hän näki selvän ristiriidan siinä, jumalanpalvelus ei avautunut kaikille. Hän siis korosti ymmärrettävyyttä ja avoimuutta palveluksessa. Onneksi edesmennyt arkkipiispa Paavali ymmärsi tämän saman asian ja meille ainakin joissakin paikoissa on vakiintunut käytäntö siinä, että ns. salaiset rukoukset luetaan ääneen.

Liturginen uudistus on tervetullut asia, mutta se herättää hyvin paljon vastustusta. Edelleen on paljon niitä, jotka elävät siinä uskomuksessa, että jumalanpalveluskäsikirja on tipahtanut Helluntaina opetuslasten käteen ja kaikki siihen liittyvä on pyhää ja muuttamatonta. Isä Alexander sanoo tästä seuraavasti:
"Joillekuille kaikki typikoniin tai mihin tahansa jumalanplavelussääntöön painettu on ehdotonta lakia, ja siihen puuttuminen tai sen muuttaminen miten tahansa merkitsee heille ortodoksian turmelemista. Heistä kaikki, mikä milloin tai miksi tahansa on päässyt liturgisiin kirjoihimme, on yksin tästä syystä perinteen muuttumaton osa ja säilytettävä mihin hintaan hyvänsä." (Schemann, s.34. Johdatus liturgiseen teologiaan, 1994.)

Toinen ääripää edellä mainitusta on taas se, että jumalanpalvelusta muokataan mieltymysten mukaan. Tähän voi liittyä joidenkin asioiden tarpeeton korostaminen ja toisaalta tekstien lyhentäminen ymmärrettävyyden kustannuksella. Kirkkolaulu on esimerkiksi kärsinyt tämän seurauksesta.

Uskon, että liturgisen teologian perimmäinen tarkoitus on avata liturginen elämä ihmisille. Kaikkien tulisi täysipainoisesti osallistua ja toimittaa tuota liturgiaa. Jumalanpalveluksissa ei saisi olla yhtään sivusta seuraajaa ja palveluksen tulisi olla kaikille ymmärrettävää. Haaste on itse asiassa hyvin suuri.

Paljon olisi tästä vielä sanottavaa, joten palaan asiaan myöhemmin...

torstai 20. elokuuta 2009

Luonnoton syyllisyys

Kuten olen joskus aikaisemmin kirjoittanut niin lapsuus on meidän psyykkeen kannalta kaikkein herkintä aikaa. Kasvattajan vastuu on lopulta vakavampi asia mitä osaisimme edes kuvitella. Monet aikuisiän pelkotilat ja tunnevammat johtuvat juuri siitä että ihmistä on laiminlyöty lapsena.

Eräs tällainen lapsuudesta peritty trauma on syyllisyydentunto. Ihminen voi kokea luonnollista ja ansaittua syyllisyyttä, kun hän on tehnyt jotain väärää. Luonnottomampaa syyllisyyttä taas on sellainen, kun jatkuvasti on jostain huono omatunto ja pelko siitä että on tehnyt jotain väärää.

Tällainen luonnoton syyllisyys rasittaa ihmistä ja alkaa lopulta kuluttaa häntä. Ongelma on siinä, että tällaisesta syyllisyydestä on vaikea päästä eroon, koska sitä ei pysty selittämään. Luonnollinen syyllisyys lähtee pois sillä, että ihminen tunnustaa väärät tekonsa ja pyytää anteeksi. Mutta kuinka pyytää jotain anteeksi kun ei pysty selittämään, että mitä se mahdollinen vääryys edes on?

Luonnoton syyllisyys lähtee liikkeelle siitä, että ihmistä on lapsuudessa ja nuoruudessa syyllistetty. Ongelmallista ja vakavaa tämä on juuri sen takia, että tuo syyllistäminen ja rankaiseminen on ollut kohtuutonta ja monesti jopa täysin aiheetonta.

Psykologit sanovat, että jatkuva lapsen aiheeton syyllistäminen ja mitätöinti johtaa lopulta siihen, että lapsi alkaa itsekin uskoa siihen, että hän on kaikkeen syyllinen. Syntyy luonnoton ja epärealistinen syyllisyys, jonka purkaminen ei useinkaan ole helppoa.

Kirjoitan tästä asiasta sen vuoksi, että joudun pitämään noin kuukauden kuluttua alustuksen papiston päivillä. Aihe käsittelee sitä, että mitä valmiuksia koulutukseni on antanut työelämään. Aion tuoda esille sen, että meillä on pastoraalipsykologisella saralla selviä puutteita. Olisi ensiarvoisen tärkeää että sielunhoitaja osaisi esimerkiksi erottaa luonnollisen ja luonnottoman syyllisyyden toisistaan. Jos luonnotonta syyllisyyttä yritetään purkaa normaalein keinoin, niin siinä voi vaipua epätoivoon sekä auttaja että autettava.

Onneksi 6 vuoden pappisuran jälkeen onnistuin puolivahingossa löytämään kirjan, jossa tätä asiaa on käyty läpi. Ja tietysti halusin jakaa tämän tiedon myös kaikkien teidän kanssanne. Mutta kuten jo alussa sanoin: Vanhemman ja kasvattaja vastuu on suurempi mitä osaamme edes kuvitella.

tiistai 18. elokuuta 2009

Muistoja armeijasta

Armeija on sellainen asia, että siitä on säilynyt roppakaupalla muistoja. Täytyy myöntää, että monet asiat armeijan aikana ottivat päähän, mutta näin jälkikäteen ne enemmänkin naurattavat.

Sijoituspaikkana oli Gyltö, joka sijaitsee Korppoossa. Sinäänsä ihan sopivan matkan päässä Paraisilta. Matka kuitenkin venähti vielä hieman pitemmäksi, kun alokasajan jälkeen palveluspaikaksi tuli Utö.

Utö on ihan kaunis saari tuolla kaukana ulkossaristossa, jossa vedet ovat kirkkaat ja tuulet raikkaat. Lomat pyörivät 1:1, eli viikonloppu vapaa ja toinen kiinni. Näissä lomissa oli sellainen säävaraus, että myrsky saattoi polttaa lomaviikonlopun, jos kuljetusalukset eivät liikkuneet kovan merenkäynnin vuoksi. Jos taas myrsyinen sää sattui silloin, kun olit lomilta palaamassa, niin silloin mentiin Gylttöön linnakkeeseen odottamaan parempia säitä.

Kuten arvata saattaa, niin Utö oli paikka, jossa ei tarvinnut pelätä pitkiä polkupyörämarsseja. Cooperintesti juostiin pienellä hieakkatieosuudella edes ja takas sahaten. Kyllä siellä kuitenkin tekemistä riitti. Iltalomia ei varsinaisesti ollut... ja miksi olisikaan? Olihan siinä tietysti mahdollisuus mennä majakan juurelle ihailemaan merimaisemaa, mutta siinä se sitten olikin. Utössä oli ainakin silloin yksi pienoinen kauppa, josta varusmiehet eivät saaneet ostaa olutta, joten siltäkään osin ei suuriin iltaloman iloitteluihin ollut mahdollisuutta.

Punttisali, TV, videot, Nintedo ja uima-allas varmistivat sen, että oli ainakin jotain puuhaa vapaa-aikana. Eräs armeijakaveri toi aina kauhufilmejä mukanaan, joten ehdin armeija-aikana laajentaa tietouttani zombie-elokuvista. Joskus tuntui kyllä siltä, että itse olin elävä kuollut.

Keskitalvi oli ulkosaaristossa aika kolkko. Tuuli oli aika reipas ja sade tuli yleensä vaakasuorana. Ulos piti lähteä säällä kuin säällä partiointikierrokselle. Mutta en silti valita. Linnakkeessa oli sellainen miehitys, että tunsimme toinen toisemme aika hyvin. Ruoka oli hyvää ja sotilaskodin munkit isoja. Kohtelu oli kaikin puolin jämäkkää, mutta oikeudenmukaista. Ne oli ihan hyviä aikoja...Tuore tykkimies Verikov, vuosimallia -95. Minun aikana käytettiin pääasiassa armeijan harmaita. Mikäs se sellainen sotilas on, jolla ei olisi kravattia lomilla...

maanantai 17. elokuuta 2009

Olen elossa

Juu, on tässä taas kirjoittelu jäänyt vähän vähemmälle. Ei mitään ihmeempiä tosin...
Anna aloitti nyt esikoulun ja ollaan tässä muutenkin palaamassa arkeen. Vaatii hieman totuttelua, mutta silleen hyvillä mielin olen työhön palannut.
Tytöt ovat olleet hieman nihkeitä tuossa hoitoon lähdössä. Vaikuttaa siltä, että sama unirytmi on edelleen hallussa. Pyhäaamuisin herätään ennen seitsemää ja sitten arkiaamuisin nukuttaa niin paljon...Oottakaas vaan, kun mennään sinne ihan oikeaan kouluun. Kyllä tyttöjä sitten nukuttaa vielä enemmän.

Mutta nyt tämä setä lähtee tästä myös nukkumaan, joten hyvää yötä kaikille!

perjantai 14. elokuuta 2009

Kristillispohjainen linja?

Alice Cooper ei sitten saa esiintyä Tampere Areenalla. Syy on siinä, että hän ei sovi paikan kristillispohjaiselle linjaan. Nyt pitää tietysti tunnustaa, että en ole mikään suuri Alice Cooper fani, mutta vaikea ymmärtää, että mikä miehessä on niin saatanallista, etteikö hän voisi esiintyä paikassa, jota on vuokrattu monille muillekin bändeille?
Itse asiassa noiden samaisessa paikassa esiintyneiden muiden bändien sanoituksissa on varmasti paljon sellaista, joka ei ole periaatteessa niin kristillispohjaista. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Alice on kristitty...palaan tähän vielä myöhemmin.

Mutta tästä aiheesta saa mukavan aasinsillan siihen kysymykseen, että minkälainen on kristillispohjainen linja? Tämä pohdinta voi viedä meidät tietenkin pohjattomaan suohon, mutta kristillisyyden nimissä voidaan sanoa moniakin asioita.

Valitettavasti kristinuskosta poimitaan monesti "mukavia" asioita kuin tavaroita supermarketin hyllystä. Ja Raamatullahan on mukava lyödä päähän jos vain sattuu sopiva tilanne. Sattuu sitä niinkin, että jossain asiassa päällisin puolin hyvä ihminen voi olla jotain aivan muuta toisessa tilanteessa, eikä hän näe siinä mitään ristiriitaista.
Joku voi olla esimerkiksi askeettinen elämäntavoiltaan, mutta samanaikaisesti hän päätoimisesti haukkuu muita ihmisiä aina tilaisuuden tullen. Joku toinen taas saattaa käydä lähes joka sunnuntai kirkossa, mutta sitten kotona hakkaa vaimoaan. Joku kolmas taas saattaa saarnata hyväntekeväisyyden tärkeydestä, mutta samanaikaisesti hamstraa kymmeniä tuhansia euroja omalla tililleen pahan päivän varalle.

Tässä muistuu mieleen ihan Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista. Ulkoisesti parempi ihminen oli lopulta se huonompi ihminen ja päinvastoin.

Mutta palatkaamme tämän jutun alkuun ja Alice Cooperiin. Miehen nuoruusvuodet ja tyyli eivät varmasti olleet kovin kristillispohjaisella linjalla, mutta eikö kristillisyyteen kuulu myös anteeksianto ja uusi mahdollisuus. Cooper on tunnustaa olevansa kristitty ja on sanonut eräässä haastattelussa seuraavasti:

"I can look back on what I did then and what I'm doing now and they're two different things. But at the time I was the poster boy for moral decay, you know. So yeah, I've got a lot to be forgiven for...out of ignorance, I thought I was doing the right thing. I was totally in agreement that every guy should sleep with every girl and drink as much as they can. I don't believe that now. I don't believe in it, because I see how destructive it is."

Aika kristillispohjainen lausunto vai mitä?

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Verukkeita ja kiristystä

Tuleeko elämässä tilanteita, joista haluaisit luikerrella pois? Kysymys voi olla vaikkapa opiskelusta, työtilanteesta, luottamustehtävästä, parisuhteesta tai jopa kirkkoon menemisestä tai sen jäsenyydestä. Näistähän ei voi olla poissa noin vain, joten usein laistamiseen tarvitaan hyvä veruke, jolloin suuremmilta syyllisyydentunnoilta voisi välttyä.

Omatunto on siitä mielenkiintoinen, että se vaivaa meitä aina kun jätämme tekemättä jotain, mitä meidän periaatteessa pitäisi tehdä. Ihminen on kuitenkin keksinyt keinon tähänkin. Käännetään tilanne sellaiseksi, että meillä on näennäinen oikeus olla kohtaamatta toista ihmistä tai olla menemättä johonkin, jonne meidän pitäisi mennä.

Asian voi hoitaa esimerkiksi loukkaantumalla jostain asiasta, jolloin voimme "hyvällä" omallatunnolla sitten päästä eroon kyseisestä tilanteesta. Suhteessa toiseen ihmiseen tämä toteutuu esimerkiksi siten, että omalla joustamattomuudella suututamme toisen osapuolen ja sitten kun tämä avautuu siitä, niin voimme "hyvällä" omallatunnolla loukkaantua ja vaikkapa kääntää tälle selän kokonaan. Tällöin ei tarvitse tuntea asiasta huonoa omaatuntoa.

Henkilökohtaisesti olen omassa työssäni kohdannut ihmisiä, jotka ovat päättäneet loukkaantua jostain asiasta. Monesti tällaisessa tilanteessa kirkon jäsenyys otetaan kiristyskeinoksi: “Jollet tee tätä asiaa, niin kuin minä vaadin, eroan kirkosta!” Usein kysymys on asiasta, johon en itse voi lopulta vaikuttaa. Esimerkiksi lainsäädäntö ja byrokratia voivat luoda sellaiset puitteet, joista ei voi poiketa. On käynyt niinkin, että minulta vaaditaan aikaa, vaikka kalenteri on täyteen lyöty ja mikään muu vaihtoehto ei kertakaikkiaan sovi.

Seurakunnan työntekijä on luonnollisesti seurakunnan palvelija, mutta joustoa vaaditaan niin papilta kuin seurakuntalaiseltakin. En kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että kirkon jäsenyydellä pyritään vaatimaan asioita, jotka ovat joko lainsäädännällisesti tai ajanhallinnallisesti sula mahdottomuus. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin todeta erään kollegani sanojen mukaisesti: “Kirkon ovet aukeavat kumpaankin suuntaan”.

tiistai 11. elokuuta 2009

Syrjäseutulisää

Pienessä paikkakunnassa on omat etunsa, mutta myös omat huonot puolensa. Eräs huono puoli on kilpailun puute. Tämä tulee esille esimerkiksi kohtuuttomana katsastusmaksuna, kun on vain yksi katsastusasema ja pakollinen palvelu, joka on vuosittain hoidettava.

Ylä-Karjalan seutua riivaa myös suhteellisen korkea polttoaineen hinta. Hintavertailu osoittaa, että tällä seudulla kuulutaan vankasti kalliiden asemien TOP 10 listaan. Karkea laskutoimitus osoittaa, että jos asuisin esimerkiksi edelleen Turun seudulla, olisin säästänyt vuodessa 200 euroa polttoainen hinnassa.

Ennen muinoin maksettiin syrjäseutulisää niille, jotka asuivat maalla. Tässä ajateltiin juuri välimatkoja, palveluiden kalleutta ja sitä, että heikkokuntoinen tieverkosto kulutti autoa nopeammin.

Mutta nyt olen puhunut vasta autoista. Puhutaan vielä jostain muusta, joka liittyy kilpailun puutteeseen. Täällä toimi vähän aikaa kaksi pizzeria/kebab yrittäjää. Tämä aiheutti asiakkaan kannalta toivottua kilpailua. Kummassakin paikassa palvelu oli nopeaa ja annokset hyviä.
Halusin kuitenkin periaatteen vuoksi käyttää tätä uudempaa tulokasta, jotta kilpailutilanne säilyisi. Valitettavasti panostukseni ei riittänyt, koskapa tämä uusi yrittäjä on nyt lopettanut ja vanhemmassa paikassa on palvelu hitusen hitaampaa ja lieneekö hinnatkin taas hieman nousseet.

Minusta tuntuu, että edelleenkin maksetaan syrjäseutulisää. Valitettavasti, maksajina ovat kuluttajat ja saajina palvelun tarjoajat. On maaseudussa kuitenkin paljon hyviä puolia, kuten olen joskus aiemmin kertonut. Joten enpä valittele sitten sen enempää.

lauantai 8. elokuuta 2009

Muumibuumi


Kävin lasten kanssa myös Naantalissa ja Muumimaailmassa. Tiesin että tästä tehtävästä en selviä yksin, joten mukana oli myös äitini ja siskoni. Siitä huolimatta töitä riitti kaikille, sillä niin vikkelästi lapset siirtyivät paikasta toiseen. Eläväistä sorttia kun sattuvat olemaan.

Joku on keksinyt kyllä muumeista aika hyvän bisneksen. Pieni saari ihan Naantalin tuntumassa. Tehdään sinne muutamia rakennuksia ja pistetään paksuihin muumipukuihin sonnustautuneet tyypit pomppimaan siellä lasten halattavana. Nämä pukutyypit siis eivät puhu eivätkä pukahda. Ainostaan Pikku-Myy ja Nuuskamuikkunen, kera joidenkin muiden puhuvat.

Joka tapauksessa...tämä lysti maksaa 20 euroa per henkilö...siis lapset myös. Olikos alle neljä vuotiaat ilmaisia vai mitenkös se nyt menikään, mutta kukkaro keveni mukavasti, kun viisi henkeä kävi noin parin tunnin ajan tuolla "houkutusten saarella".

Lapsilla oli tietysti kivaa. Muumitalon tuntumassa oli aikamoinen liuta lapsia vanhempineen. Lapset halasivat ja kättelivät kilvan noita ihmisparkoja, jotka olivat kuuman kesäpäivän kunniaksi pukeutuneet noihin paksuihin pukuihin. Ihan sääliksi kävi.

Vanhemmilla oli täysi työ pitää silmällä lapsia, jotka siinä hötäkässä katosivat vähän väliä näköpiiristä. Jos olisin ennakoinut tilanteen ajoissa, olisin sitonut jotkut isot punaiset rusetit tyttöjemme hiuksiin.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, mutta stressaava se kyllä oli. Ensi vuonna menemme sitten johonkin eläintarhaan katsomaan oikeita karvaisia otuksia.

torstai 6. elokuuta 2009

Terveisiä Paraisilta

Tämä on nyt se kuuluisa Airiston satama ja lomakeskus. Täällä on tullut vietettyä useamman kerran aikaa nuoruusvuosina. Pilvet jäivät mukavasti tuonne taakse... Turussa sataa ja Airistolla paistoi aurinko :)

Veneilevät vieraat ovat maalanneet paattinsa nimen Airiston kallioihin. Liza on nyt melkein kuin Liisa, joten sen vuoksi hän tuossa istuskelee.

Pikkupikkuserkut Anni ja Elisabet leikkivät vanhalla palosammuttimella kera Aleksanterin avustuksen. Itse asiassa tuolla samalla pumpulla olen minäkin joskus tuossa iässä leikkinyt....historia toistaa itseään.

Vettäkin satoi. Tämä kuva on otettu kaverina pihalta läheltä partiokämppää. Olimme juuri onnistuneet keräämään kanttarelleja, kun rupesi hieman vihmomaan. Aarre taitaa löytyä keskeltä peltoa tällä kertaa, vaikka sieniä oli enimmäkseen pellon reunalla.

maanantai 3. elokuuta 2009

Kreikkalaiset häät

Sain kunnian olla mukana kreikkalaisissa häissä. Nämä häät eivät olleet kreikkalaisen mittapuun mukaan erityisen suuret, sillä väkeä oli noin 250 henkeä. Ennen kirkkoon menemistä morsiamen talossa kävi kova kuhina. Pukeminen tapahtui yläkerrassa ja isä ja veli asettivat kengät morsiamen jalkoihin. Pukemisen jälkeen sisälle marssi soittajia ja ihmiset lauloivat häälauluja. Koskettavin kohta noissa lauluissa oli se, kun sulhasen äiti lauloi. Siinä hän pyysi morsianta pitämään tästedes hyvää huolta hyvästä pojastaan.

Autokolonna lähti kotitalosta kohti kaupunkia ja kirkkoa. Autojen töötit lauloivat lähes taukoamatta, kun kaikille tehtiin tiettäväksi, että tässä ollaan nyt häihin menossa. Itse asiassa kovan metelin pitäminen kuului asiaan alusta lähtien. Ennen vanhaan ammuttiin aseilla ilmaan, joka nykyään oli kiellettyä. Uskallan väittää, että maaseudulla edelleenkin paukutellaan aseilla. Kaupungissa pitää tyytyä kovaäänisten ilotulitteiden käyttöön, jota saimmekin kuulla, niin kotipihalla, kuin kirkon pihalla ja vielä hitusen hääjuhlissa.

Jumalanpalvelus oli ilmoitettu alkavaksi klo 18, mutta kello taisi olla 18.30 kun morsian saapui paikalle. Ihmiset olivat olleet kaikessa rauhassa kirkon pihalla odottelemassa. Kysymys oli siis puhtaasti noin ajasta. Olisi ollut hauska huomata millaisessa paniikissa Suomessa olisi oltu jos morsian olisi ollut enemmän kuin 10 minuuttia myöhässä.

Itse häätoimituksesta en tässä yhteydessä kerro sen enempää. Totean kuitenkin, että kameroiden käyttö oli kohtuutonta ja häiritsevää. Erityisen palkatut kuvaajat isoine video ja tavallisine kameroineen, ottivat kuvia kaikista mahdollisista paikoista puskien samalla pappeja hieman sivuun siitä. Normaalia hulinaa paikallisten mielestä. Lisäksi häät menivät hyvin rauhallisesti, koska ihmiset olivat siivoa ja uskonnollista porukkaa. On kuulemma sellaisiakin häitä, joissa ihmisten hälinä ja puheensorina käy niin kovaksi, että papin on ollut pakko keskeyttää toimitus hetkeksi ja pyytää ihmisiä olemaan hiljempaa.

Kirkosta siirryttiin hääjuhliin erääseen ravintolaan. Tarjoilu pelasi moitteettomasti. Jokainen sai heti alkupalalautasen eteensä. Sitten kun siinä oli tovi syöty niin hääpari saapui paikalle ja tällöin leikattiin samoin välittömästi hääkakku ja sitten häätanssi. Vasta tämän jälkeen alkoi ruokailu pitemmän kaavan mukaan ja siinä lomassa sitten soitettiin ja tanssittiin. Lopuksi tarjottiin jäätelöä ja hääkakkua jälkiruuaksi. Raamatusta olikin jo käynyt tutuksi se fakta, että häistä ei viini lopu. Tosin, kreikkalaiseen kulttuuriin ei kuulu kohtuuton juominen, joten siltä osin juhlat olivat siistit.

Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvä mielenkiintoinen ja juhlat jatkuivat kuulemma aamutunneilla saakka. On vain todettava se, että kreikassa kaikki on hieman suurempaa ja kovaäänisempää...