Kaikesta huolimatta paasto jatkuu

Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.

Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.

Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!

Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…

Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.

Sovinto ja kaipaus kohti Jumalaa

Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.

Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?

Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)

Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.

Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.

Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.

Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.

Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:

“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä

kauaksi! 

Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”

Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.

Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.

Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.

Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.

Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.

Voimmeko rukoilla väärin? (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai)

Suuren paaston ensimmäisenä valmistussunnuntaina meitä muistutetaan siitä, että miten ja millä asenteella meidän tulisi rukoilla. Oikeastaan tämä Kristuksen vertaus antaa meille varoittavan esimerkin siitä, että me voimme todellakin rukoilla väärin.

Meillä ortodoksisessa kirkossa on saatetaan “väärin rukoileminen” yhdistää kovin helposti ulkoisiin asioihin. Tällä tarkoitan sitä, että miten joku käyttäytyy kirkossa. Jonkun mielestä joku toinen rukoilee väärin juuri silloin jos hän esimerkiksi istuu väärässä kohdassa palvelusta tai jättää kumartamatta tai tekemättä ristinmerkkiä. Tai kaiken huippuna, jos joku erehtyy kumartumaan maahan asti pääsiäiskaudella!

Nämä edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan liity väärin rukoilemiseen, vaan se tapahtuu sillä tavoin, miten Kristus sen on vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista kuvannut. Fariseukset olivat tarkkoja siinä, että he pyrkivät noudattamaan lakia ja sääntöjä hyvin tarkasti. Tällä tavoin he uskoivat saavuttavansa sellaisen hurskauden tason joka oli otollista Jumalan silmissä. Publikaaneja taas pidettiin syntisinä huijareina, jotka kiskoivat ihmisiltä liikoja veroja saadakseen oman kukkaronsa paksummaksi.

Temppeliin oli saapunut kaksi henkilöä, jotka ulkoisten mittapuiden mukaan erosivat hyvin paljon toisistaan. Mutta millaista olikaan tuon fariseuksen rukous? Hän kehui itseään ja haukkui muita. Katumuksesta ja nöyryydestä ei ollut tietoakaan. Fariseus oli myös temppelissä asettunut edemmäksi rukoilemaan pitääkseen “turvavälin” syntiseen ihmiseen ja samalla korostaen omaa asemaansa tuohon publikaaniin verrattuna. Publikaanin rukous oli lyhyt ja ytimekäs. Hän pyysi ainoastaan, että Jumala olisi häntä syntistä kohtaan armollinen. Publikaani tiedosti oman syntisyytensä ja kumartuneena pyysi Jumalalta armahdusta. Publikaanin nöyryys ja katumus tekivät hänestä fariseusta vanhurskaamman.

Fariseuksen rukous oli siis vääränlaista, tai voisiko paremminkin sanoa, että hän ei oikeastaan rukoillut laisinkaan. Miksi Jumala haluaisi kuulla sitä, kuinka me kehumme itseämme tai haukumme muita? Meidän ei tarvitse kehua Jumalalle itseämme ja omia tekojamme, sillä kuten Kristus on sanonut: “Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:4) Eli mikään hyvä teko ei jää Jumalalta salaan. Ja yhtä lailla meidän ei tarvitse luetella Jumalalle sitä, että millä tavoin muut ihmiset ovat mielestämme syntisiä. Kyllä Jumala näkee myös sen, mitä muut ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä.

Tämän vertauksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan mustavalkoisesti leimata kaikkea fariseukseen liittyvää pahaksi, vaan enemmänkin muistuttaa siitä, että millä asenteella me lähestyisimme Jumalaa. Itse asiassa fariseuksen teoissa ei itsessään ollut mitään paheksuttavaa. Tätä kuvaa myös tähän sunnuntaipäivään liittyvä veisu: “Koettakaamme noudattaa fariseuksen hyveitä ja harrastakaamme publikaanin nöyryyttä, mutta samalla vihatkaamme toisen sopimatonta mielettömyyttä ja toisen turmiollista synnillisyyttä”. (Publikaanin ja fariseuksen sunnuntain kanoni, 5.veisu; 1.tropari).

Rukouselämämme tähtää siihen, että meillä on ehyt ja hyvä suhde Jumalaan ja lähimmäisiimme. Sen myötä myös pelastuksemme muuttuu helpommaksi (mutta tästä huolimatta emme saa pitää pelastustamme itsestäänselvyytenä). Jos teemme hyviä asioita vain muodollisina suorituksina, niin se varmasti esimerkiksi almujen muodossa auttaa saajaa, mutta itse antajaa se ei hyödytä, kun hän tekee sen vailla todellista rakkautta. Lähimmäisenrakkaus ja suhde Jumalaan ei ole kaupankäyntiä, jossa me ostamme hyvillä teoilla taivaspaikan itsellemme. Onko rakkaus todellista rakkautta, jos se perustuu laskelmointiin ja pelkästään oman edun tavoitteluun?

Hyvistä teoistaan huolimatta fariseuksen asenne oli väärä. Jos kuvitellemme olevamme erinomaisia, niin miten voimme enää pyrkiä kohti parempaa? Miten voimme palvella ja rakastaa toista ihmistä, jos kuvittelemme olevamme heidän yläpuolella?

Publikaani ja fariseus olivat tulleet temppeliin. He seisoivat Jumalan edessä. Voimme sanoa, että he seisoivat kumpikin peljättävän Tuomarin edessä kaikkine tekoineen. Fariseus oli niin varma itsestään, että hän ei edes Jumalan edessä nähnyt mitään omista heikkouksistaan. Hän oli ylentänyt itsensä samalle tasolle Jumalan kanssa. Publikaani sen sijaan myönsi sen, että hän oli kaikkea muuta kuin hyvä ja täydellinen ihminen. Hän kumartuneena anoi peljättävältä Tuomarilta armahdusta itselleen.

Kun me publikaanin tavoin myönnämme oman syntisyytemme, niin vasta silloin me voimme varsinaisesti aloittaa sen matkan, jossa kuljemme kohti täydellisyyttä. 

Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.

Paasto (omia linkkejä)

Vuosien saatossa olen näemmä kirjoittanut aika paljonkin paastosta. Ehkä en ryhdy tässä tilanteessa kirjoittamaan kaikkea uusiksi, vaan laitan ohessa linkkejä näihin kirjoituksiini.



Pohdintaa paastosta

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Sakkeus (opetuspuhe)

Ennen varsinaista paaston valmistusajan alkamista kuulemme evankeliumiluvun Sakkeuksesta ja Kristuksesta. Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai seurakunnan lastenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat meidän ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi miten me käytämme aikaa ja rahaamme. Jos katsomme televisiota tai luemme lehtiä tai kirjoja, niin mitä aiheita ne käsittelevät? Jos keskustelemme muiden ihmisten kanssa, niin mitkä ovat keskustelunaiheita? Auttavatko nämä asiat meitä pelastuksen tiellä?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa.

Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Tämä on asia, joka koskettaa meitä kaikkia kristittyjä. 

Paasto paljastaa heikkoutemme

Mitkä ovat heikkouksiamme?

Tämä on hyvä kysymys, johon paasto tuo vastauksia. Niin kauan kuin elämme tietynlaisessa yltäkylläisyydessä ja pitäydymme tiivisti oman mukavuusalueemme sisäpuolella niin tuskinpa löydämme itsestämme paljoa heikkouksia. Omasta mielestämme olemme varmasti kärsivällisiä ja nöyriä, emmekä myöskään ole vatsanpalvontaan taipuvaisia. Kuvittelemme olevamme omassa elämässä ja hengellisessä kilvoituksessa vahvoja ja ajattelemme, että sielunvihollisella ei ole mitään otetta meihin. Se on kuitenkin kaikki harhakuvitelmaa.

Sielunvihollinen koettelee nimenomaan silloin kun ihmisillä on halu pyrkiä lähemmäksi Jumalaa ja kasvaa rakkaudessa. Mikäli tätä yritystä ei ole, niin ei sielunvihollisen tarvitse nähdä vaivaa sellaisen ihmisen koettelemisessa.

Paastossa tarkoitus on lähestyä Jumalaa ja myös kasvaa rakkaudessa lähimmäistämme kohtaan. Kun aloitamme paaston, niin silloin meitä myös koetellaan. Ja kun paaston kautta siirrymme oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, niin silloin myös alamme nähdä itsessämme heikkouksia mitä emme voineet edes kuvitella meissä olevan.

Esimerkiksi kuvitelma omasta erinomaisesta kärsivällisyydestämme voi osoittautua vääräksi. Emme välttämättä halua vielä siinäkään vaiheessa uskoa, että vika olisi meidän omassa heikkoudessamme, vaan me kuvittelemme, että juuri paaston aikana muut ihmiset alkavat jostain syystä tietoisesti ärsyttämään ja kiusaamaan meitä tavanomaista enemmän.

Mutta eivät muut ihmiset todellisuudessa ryhdy paaston aikana meitä kiusaamaan, vaan meidän omat heikkoutemme ja juuri kärsimättömyytemme nousee tuolloin esille. Suuttumuksen ja turhautumisen sijaan meidän tulisikin ensimmäisenä katsoa peiliin ja kysyä, että tällainenko ihminen minä todellisuudessa olen?

Aivan sama periaate koskee myös vatsanpalvontaa ja yltäkylläisyyttä. Luulemme, että emme ole riippuvaisia jostain tietystä ruuasta tai herkuista. Mutta kun olemme aloittaneet paaston, niin huomaammekin olevamme kiintyneet ja jopa suoraan sanottuna riippuvaisia sellaisista asioista, jotka ovat meille täysin turhia.

Me emme näitä asioita välttämättä tajua ennen kuin olemme aloittaneet tuon todellisen paaston. Kun huomaamme omat heikkoutemme, niin älkäämme olko siitä tarpeettoman masentuneita tai surullisia. Oikeastaan meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme löytäneet tarkalleen ne asiat joissa voimme ryhtyä kunnostautumaan.

Pohdintaa paastosta

Jälleen kerran olemme päässeet kirkkovuodessa tähän hetkeen, jossa meitä nostatetaan lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäisiämme. Todellakin. Paasto ei ole laskeutumista, vaan se on pikemminkin nousemista. Ja jos pystymme paastoamaan hyvällä tavalla, niin se nostaa meitä yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Ensimmäinen hyvä lähtökohta oikealle paaston tielle on meidän oma asenteemme. Kysymys kuuluu, että “joudummeko” paastoamaan, vai “saammeko” paastota?

- Jos paastosta tulee pakko tai suoritus jonka joudumme tekemään tiettynä kirkkovuoden aikana, niin mitä se silloin antaa meille? Oikeastaan se ei anna paljoa mitään. Siitä tulee muodollisuus, mikä ei kasvata meitä millään tavoin. Hengellisen parantumisen lähde muuttuu turhautumisen lähteeksi.

Mutta jos sen sijaan näemme paaston sellaisena asian joka hyödyttää meitä monin tavoin ja joka auttaa meitä laittamaan elämässä olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, niin silloinhan me ilolla ja riemulla otamme sen vastaan. Silloin me todellakin SAAMME paastoa ja silloin siitä on meille paljon apua.

Kristus varoitti rukouksen, paaston ja almujen antamisen kohdalla siitä, että siitä ei saa tulla ulkokultaista suoritusta. Sen välttämiseksi olisi näitä parempi tehdä salassa. (kts. Matt. 6:1-16)

Mutta mitä on ulkokultaisuus? - Siinä ihminen ei ole todella oma itsensä, vaan hän tekee roolisuoritusta, eli käytännössä näyttelee. Tuon näyttelemisen tarkoituksena on antaa omasta itsestään tietynlainen vaikutelma muille ihmisille. Sellaisesta toiminnasta ei voi olla todellista hyötyä ihmisen sielulle. Jos ihminen esimerkiksi ulkokultaisuuden periaatteella antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, niin hän kylläkin auttaa tarpeessa olevia ihmisiä, mutta oman sielun pelastuminen ei sen toimesta mene yhtään sen parempaan suuntaan. Jos ihminen paastoaa ulkokultaisuuden periaatteella, niin hän saattaa ruumiillisesti tietyssä suhteessa tervehtyä ja esimerkiksi laihtua, mutta sielultaan hän ei muutu paremmaksi.

Tätä ulkokultaisuuden välttämistä ei saa kuitenkaan kääntää sellaiseksi, että peitämme tarpeettomasti hyvät ja esimerkilliset tekomme. Juuri nyt elämme sellaista aikaa, jossa kristillisyyttä vähätellään ja jopati hävetään. Kuinka helppoa onkaan poimia Kristuksen opetuksesta se kohta, että näitä asioita on parempi tehdä salassa. Ei Kristus kuitenkaan sitä niin tarkoittanut.

Nimenomaan tällaisena aikana meidän tulisi mennä vastavirtaan ja osoittaa se, että olemme kristittyjä ja toimimme myös sen mukaisesti. Meidän ei tule lokeroida elämässä asioita sellaiseksi, että yhtenä päivänä olemme kristittyjä ja toisena päivänä taas maallistuneita (maallisten ihanteiden mukaan eläviä) ihmisiä. Sellainen kaksoiselämä on mahdotonta. Jos olemme koko ajan sitä mitä olemme, niin silloin pystymme tuomaan myöskin luontevalla tavalla esille oman kristillisyytemme. Jos olemme aitoja ja elämme vilpittömästi uskonmukaista elämää, niin silloin emme voi myöskään syyllistyä niin helposti tuohon Kristuksen varoittamaan ulkokultaisuuteen.

Miten sitten paastoamme?

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa, vaikka se onkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin. Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”

– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme. Me emme nyt joudu paastoamaan, vaan me SAAMME paastota.

Teofanian jälkeinen paasto ja kiusaukset

Kasteen jälkeen tapahtumat siirtyvät erämaahan, jonne Kristus oli mennyt Hengen johdattamana. On syytä tarkentaa, että Kristus meni erämaahan nimenomaan Pyhän Hengen johdattamana, eikä suinkaan sen pahan hengen johdattamana, joka sitten kiusasi häntä erämaassa.

Neljäkymmentä päivää on aika, johon löydämme yhtymäkohtia Vanhasta Testamentista. Profeetat Mooses (2.Moos. 34:28) ja Elia (1. Kun. 19:8) paastosivat tuon samaisen ajan. Luku neljäkymmentä on aika vuosina, jonka israelilaiset joutuivat vaeltamaan erämaassa, ennen kuin he pääsivät luvattuun maahan.

Luku neljäkymmentä on siirtynyt juutalaisuudesta myös meidän kristilliseen perinteeseen. Ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen (helatorstain) välinen aika on neljäkymmentä päivää. Neljäkymmentä päivää on myös aika jona erityisesti muistellaan poisnukkunutta henkilöä. Tuon ajan päätyttyä on tapana toimittaa muistopalvelus, josta käytetään myös nimitystä panihida. Ja tietysti sekä joulupaasto, että suuri paasto kestävät tuon 40 päivää. Suuri paasto on käytännössä pitempi, koska Suuri viikko luetaan omaksi itsenäiseksi ajaksi, jolloin edelleen noudatetaan paastoa; yleensä vielä ankarimmalla säännöillä.

Tuon Kristuksen erämaakilvoituksen aikana paholainen kiusasi Kristusta. Tässä kohden Markus kuvaa kaiken hyvin suppeasti, vaikka Matteus ja Luukas kertovat kiusauksista paljon yksityiskohtaisemmin.

Mikä on näiden kiusausten merkitys? Me herkästi ajattelemme, että kiusaukset ovat tarkoitettu meidän lannistamiseksi. Jumala ei kuitenkaan kiusaa meitä ihmisiä siksi, että sortuisimme. Tämä saattaa käydä mielessämme, kun Isä meidän – rukouksessakin pyydämme, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme, johon sielunvihollinen yrittää parhaansa mukaan vaikuttaa. - Monesti jopa niin, että me emme tiedostaisi millään tavoin paholaisen olemassaoloa. Paholainen ei kuitenkaan pystynyt piiloutumaan erämaassa Jumalan Pojalta, vaan kohtaaminen tapahtui paljon näkyvämmässä muodossa mihin me ihmiset olemme yleensä tottuneet. Toki löydämme paljon kertomuksia siitä, kuinka kilvoittelijat ovat kohdanneet monissa eri tilanteissa pahoja henkiä, joten ei se ole mitenkään mahdottomuus. Kaikesta huolimatta paholaisen toiminta perustuu valheeseen ja viekkauteen, jonka vuoksi sen tunnistaminen ja kukistaminen edellyttää hengellistä harjaantumista. Muistamme varmasti sen kohdan, jossa opetuslapset eivät onnistuneet parantamaan pahan hengen vaivaamaan poikaa (Joh. 17:21) Kristus sanookin opetuslapsille, että “tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla”.

Rukous ja paasto toimivat vahvistuksena sille, että pahasta voidaan saada yliote. Miten ihminen kuvittelee taistelevansa kiusauksia vastaan, jos hänellä ei ole kykyä noudattaa pidättyväisyyttä edes paaston muodossa? Miten ihminen voi esimeriksi vahtia sitä, mitä hän päästää suustaan ulos, jos hän ei edes pysty hallitsemaan sitä, että mitä hän on laittaa suustaan sisälle?

Rukous taas vahvistaa meidän suhdettamme Jumalaan. Ihminen ei ole itseriittoinen, vaan hän tulee todelliseksi ihmiseksi vasta ollessaan yhteydessä omaan Luojaansa. Apu tulee meille Jumalalta, kun käännymme Hänen puoleensa. Meidän pitää nähdä hieman vaivaa, jotta tuo kohtaaminen on edes mahdollista. Evankelista Luukaksen kuvaamassa tapahtumassa (Luuk. 19:1-10) Sakkeus ei olisi saanut Kristusta vieraakseen, ellei hän ensin olisi nähnyt vaivaa ja kiivennyt ylös puuhun nähdäkseen tämän. Tuon vierailun myötä Sakkeus koki mielenmuutoksen ja hän uudistui. Meiltä ei tässä tapauksessa edellytetä puuhun kiipeämistä, vaan meidän tulee rukouksen muodossa kohdata Kristus.

Mutta kiusausta voisi yhtä lailla kutsua testiksi. Kääntyykö ihminen pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu.

Eli jos palaamme takaisin itse kiusauksiin, niin huomaamme, että todellisuudessa on tarkoitettu meille sellaisiksi asioiksi, jotka vahvistavat meitä toimimaan paremmin tulevaisuudessa. Kun käymme koulua, niin oppilaat siirretään ylemmälle luokalle, jossa heillä on enemmän haasteita. Vähemmällä ja helpommalla oppilaat varmasti pääsisivät, jos viettäisivät kaikki yhdeksän vuotta ensimmäisellä luokalla, mutta mitä heistä silloin tulisi? Koettelemusten on tarkoitus kasvattaa, ei lannistaa.

Kristus meni erämaahan myös sen vuoksi, että nimenomaan paaston avulla Hän saattoi esille ne keskeisimmät paholaisen ansat, joilla se on kautta aikojen halunnut ihmistä koetella. Aadam ja Eeva olivat paratiisissa, jossa heillä oli kaikkea yllin kyllin. Tästä huolimatta he lankesivat sielunvihollisen ensimmäiseen ansaan. Kristus sen sijaan oli erämaassa, jossa Hänellä ei käytännössä ollut mitään. Tästä huolimatta Kristus voitti kaikki nuo kiusaukset!

Me löydämme selkeän yhtymäkohdan Kristuksen 40 päivän kilvoitukselle ja meidän viettämälle paastolle. Kristus paastosi erämaassa ja samalla tavoin mekin vietämme 40 päivän paaston, niin pääsiäisen kuin Kristuksen syntymäjuhlan edellä. Paastonkaan tarkoituksena ei ole lannistaa meitä, vaan kyseessä on samalla tavoin koettelemus tai testi, jonka perusteella näemme, että hallitsemmeko me maallisia ja monesti meille turhia asioita, vai onko meistä sittenkin tullut niiden orjia? 

Lopuksi Markus kertoo kuinka enkelit pitivät Jeesuksesta huolta autiomaassa. Aivan samalla tavoin enkeli piti huolta myös Eliaasta (1.Kun. 19:5-7). Jumala ei ratkaise ongelmiamme  ja vapauta meitä koettelemuksista, mutta Hän antaa meille vahvistuksen päästä niiden yli.

Lopuksi on syytä viitata myös siihen, mitä evankelista Luukas mainitsee tämän samaisen tapahtuman päätteeksi: “Kiusattuuan näin Jeesusta kaikin tavoin Paholainen jätti hänet joksikin aikaa rauhaan.” (Luuk. 4:13) Eli Kristuksen kohtaamat kiusaukset eivät jääneet yksittäiseksi kerraksi. Luonnollisesti tämä muistuttaa myös jokaista meitä siitä, että yhden kiusauksen voittaminen ei tarkoita sitä, että meidät olisi koettelemuksista vapautettu. Kristityn ihmisen tulee aina olla valppaana, sillä hyvin suurella varmuudella vastaan voi tulla vaikka mitä ja  hyvin monissa elämäntilanteissa. Olisikin suoraan sanottuna hulluutta ajatella, että paholainen luovuttaisi kaiken ensimmäisen yrityskerran jälkeen!

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.

Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

Tilaisuus tekee ahneen...tai kavaltajan

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha, koska hän kuuluu tähän luomakuntaan, jonka Luoja on hyväksi todennut. Ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto, joka mahdollistaa sen että hän heikkoudessaan tekee myös vääriä valintoja ja lankeaa siten syntiin.

Me näemme tietenkin ensimmäisenä toisten ihmisten synnit ja saatamme mielessämme todeta, että “minä en ikinä sortuisi moiseen”. Mutta kukapa nyt myöntäisikään itselleen sitä, että aikoisi harkiten tehdä pahaa jossain tulevaisuudessa. Tuskinpa Juudaskaan aloittaessaan Kristuksen mukana kulkemisen ajatteli, että “tuon miehen minä muuten tässä vielä kavallan 30 hopearahan hinnalla”.
Harvemmin ihminen kovin pitkälle ennakkoon on suunnitellut pahan tekemistä. Melkein voisi sanoa, että tietynlaiset olosuhteet koettelevat ihmistä ja juuri siinä punnitaan, että pystyykö hän tekemään oikeita valintoja.

Juudaksesta sanotaan, että hän oli rahanahne. Ilmeisesti hän Kristuksen mukana kulkiessaan huomasi, että tämä Messias ei tuonutkaan mukanaan maallista valtaa (myös rahaa) ja kunniaa, vaan kysymys olikin taivaallisista asioista. Kristus ei vastannut Juudaksen odotuksia. Hän halusi jotain muuta kuin taivaallisia asioita ja niinpä 30 hopearahaa tuntui kavaltamisen yhteydessä hyvältä lohdutukselta. Toki Juudakseen liittyy paljon muutakin, mutta sitä ei ole syytä pohtia tässä sen enempää.

Mutta miettikäämme esimerkiksi tuota rahanahneutta. Kukapa meistä sanoisi, että “minä se muuten olen rahanahne ihminen”. Voisimme varmasti hyvin hurskaana sanoa aivan päinvastaista. - “Minua ei raha ja maalliset asiat kovin paljoa kiinnosta.” Mutta eipä sellainen paljoa kiinnosta mitä ei meille tarjota.

Entäpä jos tulisi tilanne että raha olisi tarpeen ja sen saamiseen tarjoutuisi mahdollisuus? Saattaisimme jopa hankkia sitä siinä tilanteessa kyseenalaisin keinoin, jos uskoisimme että siitä ei tulisi meille mitään seuraamuksia.

Kuten edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin kärsivällisyyteen liittyen, niin me emme tiedä totuutta omasta kärsivällisyydestä (tai sen puutteesta), ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Samaa voisi sanoa rahanahneudestakin. Me emme tiedä totuutta, ennen kuin meitä on sen suhteen koeteltu. Isä meidän - rukouksessa pyydämme: “äläkä saata meitä kiusaukseen”. Se ei tarkoita sitä, että Jumala johdattaisi meitä kiusaukseen, vaan se tarkoittaa, että pyydämme Jumalaa vahvistamaan meitä, että emme koettelemuksissa lankeaisi.

Eli hyvin monissa asioissa me emme tiedä totuutta omista heikkouksistamme, ennen kuin me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa kysytään tuota harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä tehdä oikeita valintoja. Silloin kun kaikki on elämässä rauhallista ja seesteistä, niin me olemme varmasti kärsivällisiä, anteliaita, siveellisiä, hurskaita jne. Mutta mitä me olemme sitten kun joudumme todelliseen koettelemukseen? Siinä vasta testataan sitä, että mitä me olemme.

Juudas kulki omaa polkuaan niin pitkälle, että siitä ei ollut enää paluuta takaisin. Se oli juuri sitä paatuneisuutta, joka lopulta teki katumuksestakin mahdotonta. Tässä kohden Suurta viikkoa meitä muistutetaankin siitä, että emme lähtisi tuolle Juudaksen polulle. Mutta ajatus siitä, että olisimme Juudaksen kaltaisia tuntuu täysin mahdottomalta: “En minä ole rahanahne, enkä minä ikinä kääntäisi selkää Kristukselle!”

- Mutta näin Juudaskin varmasti ajatteli siinä vaiheessa kun hän ryhtyi seuraamaan Kristusta.

Paastosta ja koettelemuksista

Haluaisimme varmasti ajatella niin, että olemme hengellisessä elämässä saavuttaneet jotain siinä vaiheessa kun kilvoittelu muuttuu helpommaksi. Kenties tuo sana “kilvoittelu” on hieman epämääräinen, mutta sen voi tässä yhteydessä ymmärtää sellaiseksi taisteluksi, jossa vastakkain ovat maallisiin asioihin kiintyneet mielihalumme ja toisaalta Jumalan tahdon mukainen elämä. Paasto on juuri se apukeino siinä, että osaisimme toimia enemmän Jumalan tahdon mukaan.

Mutta voiko tuo kilvoittelu koskaan muuttua helpoksi?

Jos meistä tuntuu, että kaikki on aina ollut hyvin helppoa, niin sitten sopii kysyä, että kuinka paljon olemme oikeastaan yrittäneet?

Sielunvihollinen ei vaivaa ihmisiä, joilla ei ole todellista halua ja pyrkimystä toimia Jumalan tahdon mukaan. Itse asiassa välinpitämättömät ja hyviä tekoja hamaan tulevaisuuteen lykkäävät ihmiset pelaavat jatkuvasti sielunvihollisen pussiin. Saatanalla ei ole tarkoitus häiritä tällaisia ihmisiä, koska he pelaavat jo hänen joukkueessaan. Tämä saattaa tuntua aika kärjistetyltä, mutta monesti synti on juuri sitä, että me emme tee hyviä asioita, vaikka meillä olisi siihen kaikki edellytykset.

Todellisen kilvoittelun tunnistaa siitä, että käymme lähestulkoon jatkuvaa kamppailua. Tuota kamppailua ei tapahdu, jollemme ensin ole siinä tilassa että meillä on pyrkimys tehdä asioita paremmin. Kuten jo edellä totesin, niin sielunvihollinen ei vaivaa ihmistä joka ei yritä.

Paasto saa meidät näkemään sen, että millaisella tasolla meidän hyveemme oikeasti ovat. Ajatellaan vaikkapa kärsivällisyyttä. Jos kaikki menee ulkoisesti hyvin ja emme tee mitään erityistä, niin eipä meidän kärsivällisyytemme paljoa joudu koetukselle. Eipä auton moottorikaan paljoa tyhjäkäynnillä rasitu. Mutta mitä sitten kun vastaan tulee koettelemuksia? - Räjähdämmekö välittömästi? Poistummeko paikalta ovet paukkuen? Luovutammeko yrittämisen ennen kuin olemme edes aloittaneet?

Paastossa me itse asiassa kokeilemme omia rajojamme. Itse asiassa paaston tarkoituksena on jalostaa hyveitämme, että osaisimme käyttää niitä omassa elämässämme. On selvää, että ruokapaasto koettelee meitä erityisesti silloin jos olemme tottuneet tietynlaiseen yltäkylläisyyteen. Yhtä lailla ehdoton paasto kaikesta ruuasta ennen illalla toimitettavaa liturgiaa voi koetella meitä erityisesti myöhäisinä iltapäivän tunteina. Ärtymys voi tulla paljon helpommin ja tuntuu siltä, että pienetkin asiat ympärillämme ja toisessa ihmisessä ärsyttävät meitä aivan käsittämättömällä tavalla. Ovatko nuo muut asiat muka muuttuneet paaston aikana, vai eikö kyse olekin ennemmin siitä, että vasta nyt saamme katsoa itseämme peiliin ja huomata, että mikä on meidän kärsivällisyytemme todellinen taso. Vasta paasto alkaa osoittamaan meille sen, että millaisia me olemme ja millaiseksi meidän tulisi tulla. Näin myös huomaamme, kuinka oleellisella tavalla ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa.

Kilvoittelu on nimenomaan sitä, että joudumme siirtymään tuon paljon puhutun mukavuusalueemme ulkopuolelle. Kehitystä ei tapahdu, jos se ei tunnu missään. Jos kaikki on vaivatonta ja helppoa, niin teemmekö silloin mitään? Ajatellaan tätä kaikkea vertauksen avulla. Kuinka helppoa kenen tahansa olisi jäädä lastentarhaan vuosikymmenten ajaksi. Siellä hänen ei tarvitsisi tarpeettomasti rehkiä ja vaatteetkin puettaisiin hänen puolestaan päälle.

Olisihan se todellakin helppoa. - Mutta me emme myöskään silloin kehittyisi. Ylemmälle koululuokalle siirtyminenkin edellyttää sitä, että olemme nähneet vaivaa ja opiskelleet. Se ei voi tapahtua itsestään.

Näin on myös hengellisessä elämässä. Kuinka helppoa olisi jäädä johonkin tiettyyn tilaan makaamaan, jossa kaikki näyttäisi olevan helppoa ja vaivatonta. Mutta eikö se juuri tarkoita sitä, että meissä ei ole silloin todellista tahtotilaa pyrkiä parempaan?

Täydellisyyteen pitää pyrkiä, vaikka se olisi mahdottomuus. Minua henkilökohtaisesti lohduttavat autuuden lauseissa se kohta, jossa Kristus sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan”. - Eli me emme ole autuaita silloin kun olemme vanhurskaita, vaan autuaita olemme silloin, kun meillä on olemassa tuo pyrkimys kohti vanhurskautta.

Paasto ei koskaan tee meistä valmiita, mutta se saa meidät kyllä näkemään omat heikkoutemme. Sen ei ole tarkoitus lannistaa meitä, vaan nostaa meidät uudelle tasolle. Toivottavasti joka vuosi voisimme viisastua paaston avulla. On hyvä muistaa, että ei sen paaston ole tarkoitus ollakaan kovin helppoa. Se  todellakin on siirtymistä mukavuusalueemme ulkopuolelle. Paaston vaikeutta ei tarvitse surra, vaan siitä pitää oikeastaan olla hyvin iloinen. Todellista koettelemusta ei tule, ellei ensin ole ollut todellista yritystä.

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.