KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Opetuspuhe Tuomaan sunnuntaina

Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuksen päivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat lukittujen ovien takana yhteen kokoontuneina.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?
Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy. Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei myöskään muutu yhtään sen paremmaksi. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä.
Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella. Asioilla on ainoastaan tapana pahentua, kun me niitä tarpeeksi pitkään pyörittelemme omassa päässämme.

Me emme pysty osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Ainoastaan sairaus tai jokin muu vastaava pakottava syy mahdollistaa sen, että Ehtoollista tuodaan kotiin, jolloin Kirkko tulee käytännössä ihmisen luokse.

Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. Se on kuin linnan rakentamista, joka käy joutuisammin silloin, kun tekijöitä enemmän ja jokainen pystyy omilla tiedoillaan ja taidoillaan antamaan oman erityisen panoksensa siinä työyhteisössä.
Uskonelämä todellakin jää monella tapaa vaillinaiseksi, jos tietoisesti jättäydymme seurakunnan ulkopuolelle. Kristuksen kohtaaminen tapahtuu täydellisesti seurakunnassa. Tämä on eräs tärkeimmistä opetuksista minkä Tuomas meille osoitti.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Pääsiäistervehdys kuvina - KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Proskomidin Nurmeksen kirkossa Palmusunnuntaina


Eukaristia Nurmeksen kirkossa Palmusunnuntaina


Joensuun piispa Arseni pitää opetuspuhetta Suurena tiistaina


Valtimon kirkko Suuren lauantain aamupalveluksessa


Ristisaatton on saapunut kirkon ovelle pääsiäisyönä


Pääsiäiskuoro laulaa kanttori Mauri Mahlavuoren johdolla


"Syleilkäämme toinen toistamme" (pääsiäisstikiiroiden aikana aamupalveluksessa)


Aamupalvelus on päättynyt ja papisto siirtyy alttariin aloittamaan liturgiaa.


Eukaristiaa pääsiäisyönä


Pääsiäisyöpalveuksen jälkeen kirkkokahveilla. Tiivis, mutta sitäkin riemullisempi tunnelma.


2. pääsiäispäivän aamupalvelus ja liturgia toimitettiin Juuassa. Isä Sulo Naakka suitsuttaa.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Suurena torstaina (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tässä Suuren torstain liturgiassa muistamme Herran Pyhän Ehtoollisen asettamista. Voimme tietysti todeta heti, että jokaisessa liturgian eukaristiassa me toistamme tämän saman pyhän tapahtuman muiston ja jokaisessa liturgiassa lausutaan Kristuksen sanat:
”Ottakaa, syökää; tämä on minun Ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksi antamiseksi. – Juokaa tästä kaikki; tämä on minun Vereni, se uuden liiton Veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.”

Tämä päivä kuitenkin kirkkovuodessa erityinen, koska me seuraamme Kristuksen kärsimykseen ja ylösnousemukseen liittyviä tapahtumia hyvin läheltä. Kenties on väärin puhua seuraamisesta, sillä me emme koskaan ulkopuolisina seuraa liturgiaa, vaan me yhdessä toimitamme ja yhdessä osallistumme tästä Pyhästä ateriasta ja samalla myös Kristuksesta.

Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu osallistuminen liturgiaan ja Herran Pyhään Ehtoolliseen, koska silloin me todella julistamme Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Se ei ole menneitten muistamista, vaan kaiken tapahtuneen todeksi elämistä. Ehtoollinen ei ole vertauskuvallinen ateria, vaan todellista osallistumista Kristuksesta. Ehtoollislahjojen pyhittämisestä lähtien leipä ei ole enää vain leipää, eikä viini viiniä, vaikka niiden ulkoinen muoto ei olekaan muuttunut. Ne ovat siitä lähtien Kristuksen Ruumis ja Veri, johon suhtaudutaan asianmukaisella hartaudella.

Tähän nojautuu myös ortodoksisen kirkon kenties jyrkäksikin koettu käsitys ehtoollisyhteydestä. Monet kokevat oudoksi sen, ettei ortodoksisen kirkon jäsen voi osallistua muissa kristityissä uskontokunnissa Ehtoolliseen. Yhtä lailla vaikeaksi ja jopa loukkaavaksi on koettu se, etteivät muiden kirkkojen jäsenet voi osallistua Ehtoolliseen ortodoksisessa kirkossa.
Lähtökohtana tässä erottelussa on kuitenkin jo pelkkä ehtoolliskäsitys, joka vaihtelee kirkkokunnittain. Jos Ehtoollinen on jollekin toiselle vain pelkkä muistoateria tai vertauskuvallinen toimitus, niin silloin hän ei suhtaudu siihen ortodoksisen Kirkon opetuksen mukaisesti. Ehtoollisyhteyden edellytyksenä on se, että ihminen 100% allekirjoittaa sen, mitä ortodoksinen kirkko opettaa.

Osallisuus Ehtoollisesta edellyttää täysivaltaista kirkon jäsenyyttä ja siihen osallistuminen myös elävöittää ihmisen jäsenyyden Kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Ihminen joka on tuon yhteisön ulkopuolella ei voi siitä silloin osallistua. Ehtoolliseen osallistuminen ortodoksisessa kirkossa sinetöi myös jäsenyyden siinä. Tämän vuoksi kirkkoon liitäminenkin tapahtuu pääsääntöisesti liturgian yhteydessä, koska tällöin liittyjä pääsee pian mirhallavoitelun jälkeen osalliseksi myös Ehtoollisesta. Samalla tavoin liturgian ulkopuolella kastetut ja mirhallavoidellut lapset kirkotetaan myöhemmin juuri liturgiassa, koska tällöin he myös pääsevät osalliseksi Ehtoollisesta.
Edellä mainitun valossa ei-ortodoksin osallistuminen Ehtoollisesta ortodoksisessa kirkossa tarkoittaisi periaatteessa sitä, että hän on ikään kuin oikotien kautta tullut ortodoksisen kirkon jäseneksi.

Jos Herran Pyhään Ehtoolliseen osallistuminen pyhittää ja vahvistaa meidän kuulumistamme kirkkoon, niin silloinhan siihen pitää myös osallistua mahdollisimman usein. Tämän periaate on aikojen saatossa alkanut hämärtyä. Alkukirkon aikaan olisi ollut ennenkuulumatonta olla osallistumatta Ehtoollisesta. Senhän takia seurakunta kokoontui sunnuntaina yhteen. Kaikki rakentui Ehtoollisen ympärille. Seurakunnan jäsenyys pysyi voimassa Ehtoolliseen osallistumisen kautta.

Apostoli Paavalin sanat päivän epistolaluvussa tuovat esille Ehtoollisen osallistumisen peljättävän puolen. Välinpitämätön ja vähättelevä suhtautuminen Ehtoolliseen ei enää olekaan siunaukseksi, vaan siitä voi olla ihmiselle enemmän haittaa. Tämän vuoksi siihen tulee valmistautua huolella.
Varmasti tämä ja monet muut opetukset aiheuttivat ihmisissä sen kaltaista pyhyyden pelkoa, etteivät he enää uskaltaneet osallistua Ehtoollisesta.
On totta, että Ehtoolliseen ei ole oikein osallistua ilman valmistautumista. Valmistautuminen pitää sisällään rukouksen ja ehdottoman paaston ennen Ehtoollista. Poikkeuksia on, jos esimerkiksi lääkitys ja terveydelliset syyt sitä vaativat. Näistä omista paastosäännöistä jokainen voi rohkein mielin keskustella oman rippi-isän tai seurakunnan papin kanssa. Kenenkään ei tarvitse elää tämän asian suhteen epätietoisuudessa.

Pyhyyden pelko, oman kelvottomuuden ja syntisyyden tunne ei voi olla jatkuvana esteenä Ehtoolliseen osallistumiselle. Milloin ihminen olisi muka täydellisen synnitön tai kelvollinen? Jos me tätä kysymme itseltämme niin huomaamme, ettei silloin kukaan voisi ikinä osallistua Ehtoollisesta. Voimme myös kysyä itseltämme sitä, että minkä vuoksi en aina osallistu Herran Pyhästä Ehtoollisesta? Onko minulla todella niin painavaa syytä olla osallistumasta siihen, minkä ympärille koko liturgiajumalanpalvelus ja periaatteessa koko jumalanpalveluselämämme ja seurakuntayhteys rakentuu?

Ehtoollisen suhteen voi tehdä äärimmäisiä tulkintoja yhdestä ääripäästä toiseen. Meidän tulisi löytää kuitenkin se oikea tie, jota pitkin kulkea. Sen tien kulkijoina me osallistumme Herran Pyhästä Ehtoollisesta niin usein kuin se vain on meille mahdollista. Eräs rukouksen osa tuo tämän kaiken esille hyvin kauniilla tavalla:

”Ja meitä kaikkia, jotka olemme yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta osalliset, yhdistä toistemme kanssa yhden Pyhän Hengen osallisuuteen. Älä salli osallisuuden Kristuksesi pyhään Ruumiiseen ja Vereen tulla yhdellekään meistä syytteeksi tai tuomioksi, vaan anna meidän löytää itsellemme laupeus ja armo kaikkien, maailman alusta Sinua kelvollisesti palvelleiden pyhien ihmisten—kanssa.” Amen

maanantai 18. huhtikuuta 2011

"Homileettiset harjoitukset"


Olen monesti ihannoinut ihmisiä, joilla on taito tehdä käsillään kaikkea kaunista. Viime remontin aikana huomasin, että naulan lyöminen suoraan ja maalaaminen eivät edelleenkään suju minulta täysin mutkattomasti. Siksi kirvesmiehen ja pintakäsittelijöiden työn jälkeä on kaunista katsoa. Samalla tavoin olen ihannoinut esimerkiksi autonkorjaajia, jotka tuntevat moottorin kuin omat taskunsa. Meikäläinen osaa suunnilleen tarkistaa öljyn ja lisätä pissapoikaan nestettä. Enempi moottoriin kajoaminen minun toimesta aiheuttaisi varmasti vakavia vaurioita.

Olenkin monesti kertonut näille kädentaitajille, että minusta ei näytä olevan tekemään rehellistä työtä. Tähän ovat monet vastanneet, että heiltä ei välttämättä puhuminen luonnistuisi niin helposti. Lohduttavaa kuulla, mutta ei se minullekaan ole niin helppoa ollut ainakaan alussa.

Muistan edelleen elävästi nuoruusvuosistani (vaikken nyt vieläkään kovin vanha ole) leirit ja muut tapahtumat joissa minun piti esitellä itseäni omalla vuorollani suurelle joukolle. Kädet hikosivat ja puna nousi kasvoille. Suustakaan ei tuntunut tulevan kuin muutama fiksu sana, tai sitten paljon hyödyttömiä sanoja. Huomion keskipisteenä oli siis joskus hyvin vaikeaa olla.

Teologian opiskelun myötä alkoi käydä yhä selvämmäksi, että kyllä tässä ehkä joutuu sittenkin olemaan enemmän ääneessä. Nyt pitää myöntää, että pääaineeni valinta liittyy hyvin läheisesti puhumiseen ja nimenomaan opetuspuheisiin (saarnaan). Valitsin pääaineeksi nimenomaan kirkkohistorian, koska käytännöllisessä teologiassa olisi joutunut suorittamaan homileettiset harjoitukset. Olisin halunnut opiskella käytännöllistä teologiaa, mutta välttääkseni homileettiset harjoitukset, valitsin siis kirkkohistorian.

Muistaakseni homileettiset harjoitukset edellyttivät opetuspuheen pitämistä lautakunnan edessä. Tätä varten annettiin ennakkoon nippu aiheita, joita saattoi etukäteen valmistella. Itse harjoituksessa näistä ennakkoon ilmoitetuista aiheista arvottiin yksi aihe, mistä opiskelijan tuli pitää opetuspuhe. Mitään ennakkoon paperille kirjoitettua valmista puhetta ei siis voinut siinä tilanteessa ottaa taskusta. Opiskelijalle annettiin kuitenkin muutama minuutti aikaa kerätä itseään ennen tätä suurta koitosta.

Minä siis koin kyseisen tilanteen niin vastentahtoisena, että päätin valita pääaineeksi kirkkohistorian. Sanoin kyllä mielessäni, että tulkoon lautakunta vain kirkkoon liturgiaan kuuntelemaan opetuspuhettani ja antakoon sen perusteella arvosanan. Tällainenkin harjoitus kuului homiletiikkaan, jonka suoritin. Mutta sillä keinoin ei näitä nimenomaisia homileettisia harjoituksia suoritettu.

Pidin opiskeluaikanani muistaakseni kymmenkunta opetuspuhetta liturgioissa. Sen jälkeen minulle on kertynyt pappina ollessani noin 250 kirjoitettua liturgian opetuspuhetta ja näiden lisäksi kaikki ne, joista en ole kirjoittanut kuin ranskalaisia viivoja pienelle paperilapulle. Eri esitelmiä ja muita puheita en ryhdy tässä tilanteessa edes laskemaan.

Voitin siis pelkoni ja nykyään pidän erittäin paljon siitä, että saan opettaa. En kyllä edelleenkään mene lautakunnan eteen pitämään yhtäkään opetuspuhetta. Siitä saatte olla varmoja.
Pitää nyt lohdutukseksi sanoa, että kirkkohistoria oli kyllä ihan mukava pääaine, jonka valintaa en kadu ollenkaan. Terveisiä isille Jarmo Hakkaraiselle ja Jukka Korpelalle.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Voiko siunausta sekoittaa noituuteen?


Palmusunnuntai ja siihen liittyvä virpomisperinne ovat varmasti monelle lapselle mieluista aikaa. Pajunoksien hakeminen ja niiden koristelu ovat mukavaa puuhaa, josta vanhemmatkin pääsevät osallisiksi. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu olennaisena osana virpovitsojen siunaaminen launtai-illan jumalanpalveluksessa. Monesti virpomavitsoja siunataan myös kouluissa ja päiväkodeissakin Palmusunnuntaita edeltävällä viikolla.
Kaiken huipentumana on itse virpominen Palmusunnuntai aamuna. Virpojat pukeutuvat pyhävaatteisiin ja lähtevät jo aamulla varhain virpomaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita, välittäen näin juhlan sanomaa ja siunausta koteihin. Juhlan sanomana julistetaan siis Kristuksen ratsastamista Jerusalemiin, jossa kansa otti hänet vastaan Vapahtajana ja kuninkaana. Alkuperäiseen virpomisperinteeseen kuuluu se, että virpojat tekevät useita virpomavitsoja, jotta jokaiseen kotiin on voitu jättää siunattu virpomavitsa lahjaksi. Virpojille on tapana antaa palkkio, mutta oikeaoppisesti itse palkanmaksu tapahtuu vasta viikkoa myöhemmin Pääsiäisenä, jolloin myös paasto päättyy. Palkan saaminen ei kuitenkaan saa olla virpomisen tärkein motiivi.

Läntisessä Suomessa on enemmän valloillaan nk. trulli-perinne, jossa Pääsiäistä edeltävänä launtaina noidiksi pukeutuneet lapset kiertelevät ovelta ovelle. Tämä tapa on muodostunut vanhasta kansanperinteestä, jossa uskottiin karjan olleen alttiita pahalle juuri Pitkäperjantaina ja Lankalauntaina. Kristillisessä mielessä tälle tavalle voi jollain tavoin hakea oikeutusta sillä, että paha on liikkeellä juuri silloin, kun Kristus lepäsi haudassa. Trullit edustivat tässä kansanperinteessä nimenomaan pahoja voimia. Trulleiksi eivät alkujaan pukeutuneet lapset, vaan vanhemmat naiset. Kiertelevät trullit saattoivat leikata kotielämistä karvatuppoja tai tehdä muita taikoja. Kysymys on ollut siis suoranaisesta kansanperinteeseen liittyneestä noituudesta. Lieneekö nykyisessä noitien ovelta ovelle kiertämissä kysymys olleen jonkinlaisesta pahan lepyytyspalkkiosta. Sen tietävät varmasti paremmin nykyiset kansanperinteen tutkijat.

Näiden kahden käytännön sekoittumista saattavat jotkut pitää täysin harmittoman ilmiönä. Kristilliseltä kannalta katsottuna asia ei tietenkään ole täysin samantekevä. Palmusunnuntain sanoma on puhtaasti kristillinen ja evankeliumiin perustuva. Virpomisen tarkoituksena on välittää siunausta ja juhlan sanomaa kaikille. Noitaperinteessä taas viitataan noituuteen ja pahan toimintaan ja sen oikea ajankohta on lähes viikkoa myöhemmin oleva lauantai. Miten me voimme välittää Palmusunnuntain jumalallista ja riemullista siunausta siten, että virpojien pukeutuminen viittaa johonkin aivan muuhun kuin kristillisyyteen ja siunaukseen? Voiko siunausta ja noituutta lopulta hyvällä omallatunnolla millään tavoin yhdistää toisiinsa?

Lapsille asia tulisi tietysti osata esittää hyvin perustellusti mutta silti yksinkertaisesti. Pukeutumisen ei tarvitse virpojilla olla kuitenkaan täysin arkinen. Kauniisiin pyhävaatteisiin pukeutuminen tuntuu lapsista varmasti omalla tavallaan erikoiselta ja arvokkaalta. Samalla pukeutuminen auttaa lasta ymmärtämään myös juhlan luonteen paremmalla tavalla. Lapsia voi muistuttaa siitäkin, että vuodessa on sellaisiakin päiviä jolloin hullunkurisesti pukeutuminen on täysin oikeutettua ja suotavaa. Kaksi viikkoa Palmusunnuntain jälkeen on Vappu, jolloin kaikki lapset ja lapsenmieliset voivat pistää parastaan toisenlaisessa pukeutumisessa.

Lapsia kannattaa muistuttaa siitäkin, että virpomisessa kysymys ei ole karkin tai rahan pyytämisestä, vaan juhlan toivotuksesta ja siunauksen välittämisestä (kun virpomavitsat on siunattu).
Karkkia ja rahaa pyytävät pikkunoidat ovat alkaneet aiheuttaa jo sellaisiakin vastareaktiota, että monet ihmiset jättävät ulko-oven avaamisen väliin noina juhlapyhinä. Tällöin alkuperäinen hyvä tarkoitus on sekoittumisen myötä kääntynyt itseänsä vastaan. Edellä oleva toteamus ei ole tuulesta temmattu, sillä tiedän useammankin ihmisen, jotka eivät enää halua avata ovea kyseisenä ajankohtana. Lisäksi olen kuullut sellaisestakin tapauksesta, jossa virpojille eivät kelvanneet kolikot vaan ainoastaan setelirahat!

Lapsia tästä ei voida syyttää, sillä me aikuiset itse lopulta luomme heille mallin arvomaailmasta ja pyhyyden kunnioituksesta. Suurin vahinko tapahtuu juuri silloin, kun suhtaudumme kristillisiin juhliin niin välinpitämättömästi, että annamme noituuden sekoittua siunaukseen. Toinen suuri vahinko tapahtuu siinä, että opetamme lapsia pyytämään rahaa tai karkkia vailla todellista vastinetta. Sitä kutsutaan tarpeettomaksi kerjäämiseksi, jonka seurauksena yhä useamman ihmisen ulko-ovet pysyvät lukittuina Palmusunnuntaina.

Toivonkin kaikkien välittävän eteenpäin sellaista perinnettä, jossa juhlan merkitys ja sanoma tulee arvokkaalla ja alkuperäisellä tavalla esille.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Ehtoolliseen valmistautumisesta


Tuossa viime kirjoituksessani otin esimerkkinä valmistautumisen Ehtoolliseen. Ajattelin nyt mainita muutaman selventävän asian siihen liittyen, koska vaarana on mennä siinäkin äärimmäisyydestä toiseen.

Ortodoksisen kirkossa koko ehtoolliskäsitys on hyvin ehdoton. Tähän asiaan on vaikuttanut esimerksiksi pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (315-386), joka on sanonut tästä seuraavasti:
"Jos meille annettaisiin kultahippuja käteen, niin emmekö pitäisi niistä äärimmäisen hyvää huolta ja varoisimmehan tipauttamasta pienintäkään osaa maahan. Kuinka paljon arvokkaampaa onkaan se, että meille annetaan Kristuksen ruumis, jota ei voi edes verrata kultaan tai jalokiviin". (Kyrillos Jerusalemilainen "Katekeettiset opetukset" V, 21)

Apostoli Paavali taas velvoitti jo paljon aiemmin tekemään selvän eron tavallisen ruuan ja Ehtoollisen välille: "Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:27-29)

Tässä valossa on ymmärrettävää, että huolellinen valmistautuminen Ehtoolliseen on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksemme. Tiettyjen rukousten lukeminen ja paasto eivät tee meistä yhtäkkiä pyhiä ihmisiä, mutta ne virittävät meitä sellaiseen mielentilaan, että edes jossain määrin kykenemme ymmärtämään asian vakavuuden.

Yleisohjeet valmistautumiseen ovat selkeät. Siihen kuuluvat rukoukset, joita luetaan edellisenä iltana ja aamuna. Näitä ehtoolliseen valmistavia rukouksia on kuitenkin sen verran paljon, että niiden kaikkien lukeminen voi aiheuttaa suoranaisen uupumuksen tai tarkkaavaisuuden herpaantumisen. Tästä asiasta kannattaa sopia oman rippi-isän tai seurakunnan papin kanssa.

Edellisenä iltana tulisi myös miettiä muutoinkin omaa toimintaa. Esimerkiksi väkivaltaisten TV-ohjelmien katsominen illalla ei viritä meitä oikealla tavalla seuraavaan päivään. Valmistautumiseen kuuluu myös pidättäytyminen sukupuolisesta kanssakäymisestä. Käytännössä meidän illalla tekemä toiminta heijastuu väistämättä myös seuraavaan aamuun. Jälleen kerran muistutan, että henkilökohtaisia ohjeita kannattaa kysyä omalta papilta.

Sama koskee aamuista ehdotonta paastoa. Paljon kuulee siitäkin, että ihmiset jättäytyvät kirkosta kokonaan pois, koska eivät pysty aamulla paastoamaan. Monesti syyt aamupaaston rikkomiseen ovat täysin oikeutettujakin. Lääkkeitten kanssa pitää ottaa hieman ruokaa tai verensokerin tasapainon pitämiseksi pitää syödä vähäsen. Totta kai nämä ovat hyviä ja oikeutettuja syitä poiketa paastosta, mutta ne eivät saa olla tekosyy mässäilyyn. Ruokaa on otettava sen verran vain mitä on tarpeen. Mitään kerrosvoileipiä ei tule rakennella, vaikka lääkkeitten kanssa saakin syödä jotain. Sama koskee kaikkia nautintoaineita. Kahvi, tee ja tupakka eivät ole elämälle tarpeellisia, joten niitä ei saa aamuisin nauttia ennen ehtoollista. Jos kahvin puute aiheuttaa päänsäryn, niin vieroitusoireisiin voi ottaa vaikkapa ennemmin kofeiinipillerin kuin ryystää ison mukillisen kahvia.

Rukous ja paasto ennen Ehtoollista ovat hyvin henkilökohtaisia asioita ja jokaisella meistä on erilaisia tarpeita. Vanhukset, raskasta työtä tekevät, sairaat, matkustavat, raskaana olevat ja imettävät muodostavat hekin oman erityisryhmän. Jotta jokaisen yksilölliset tarpeet voidaan huomioida oikein, pitää neuvoa kysyä rippi-isältä tai seurakunnan papilta. Hän antaa ohjeet ja kantaa tätä kautta myös vastuun siitä, että me valmistaudumme oikealla tavalla Ehtoolliseen.

Jos jätämme hyvät neuvot väliin niin saatamme yrittää liian ankaralla paastolla, jolloin uuvumme ja luovumme pahimmassa tapauksessa koko kirkossa käymisestä. Toineen ääripää on taas siinä, että keksimme omat paastosäännöt, jotka ajan mittaan muutuvat olemattomiksi. Tämän seurauksena itselle asettamista pienistä erioikeuksista tuleekin sääntöjä ja paastoa ei käytännössä ole olleenkaan.

Kysykää neuvoa rohkeasti. Silloin saa parhaimmat ja toimivimmat ohjeet itselleen.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Äärimmäinen ajattelu ja "totalitaarinen asenteellisuus"

Tässä heti alkuunsa mielenkiintoinen ja hyvä juttu, jossa dogmatiikan dosenti ja teologian tohtori Juha Ahviota on haastateltu liittyen tähän viimeisimpään "Älä alistu" -kampanjaan:

http://www.sley.fi/artikkeli/8099/median-%E2%80%9Dtotalitaarinen-asenteellisuus%E2%80%9D-allistytti-juha-ahvion


Ja sitten tähän perään hieman omia ajatuksia...
Mediassa vellova keskustelu homoseksuaalisuudesta on tosiaan muuttunut melko yksipuoliseksi. Raamattuun ja kirkon perinteeseen nojaavat puheenvuorot ja kampanjat on lähes automaattisesti leimattu fundamentalistien touhuksi. Muodissa on ollut myös pistää halvalla kristillisyyttä kaivamalla Vanhasta Testamentista kaikki "sopivat" lait ja puhtaussäännökset ja niillä sitten irvaillaan, että lähes kaikki ihmiset olisi saanut niihin perustuen kivittää.

Suurin ongelma näyttääkin olevan juuri siinä, että kristillistä ihannetta ei saa tuoda enää esille. Uskonnonvapaus ei ole enää sitä että saamme vapaasti harjoittaa uskontoa ja tuoda siihen liittyviä ihanteita esille, vaan se näyttää olevan taas sitä, että kaikki ihmiset voidaan vapauttaa uskonnosta. Tätä ajattelua kylvettiin voimallisesti aikoinaan Neuvostoliitossa kuitenkaan siinä onnistumatta. Kenties tämänhetkinen länsimaistunut ja monessa suhteessa itsekäs ajattelumalli luo paremman pohjan tälle "uskonnonvapauden" toteuttamiselle.

Haluan vielä kysyä, että ollaanko ihmisiä asetettu kirkon piirissä epätasa-arvoiseen asemaan? Kenenkään suuntautumisia ja taustoja ei ole kysytty kirkon ulko-ovella. Jokainen saa rauhassa tulla kirkkoon ja osallistua seurakunnan toimintaan. Jos seurakunnassa on vihamielinen ilmapiiri, niin se on asia, joka aina vaatii välitöntä korjaamista. Syrjintää ei saa hyväksyä missään muodossa!

Sitä tässä mediamylläkässä ei ole oikein ymmärretty, että tiettyjen kirkollisten toimitusten toteuttaminen vaatii tiettyjä edellytyksiä. Esimerkiksi Venäjällä on edelleen itsestäänselvyys se, että Ehtoolliseen ei osallistuta ilman katumusta. Suomessakaan munkiksi tai nunnaksi ei voi vihkiä naimisissa olevaa henkilöä. Papiksi vihitty ei voi mennä enää naimisiin. Ehtoolliseen valmistautuminen edellyttää pidättäytymistä myös sukupuolisesta kanssakäymisestä ja mitään ei saa syödä ja juoda aamulla ennen liturgiaa.
Mitäs siitä sitten tapahtuisi jos minä valittaisin työsuojeluvaltuutetulla, että työpaikkani on sellainen, että en saa sunnuntaisin ja pyhinä edes aamiasta syödä!

Kaiken tämän minä ja m onet muutkin kuitenkin hyväksyvät, koska se kuuluu Kirkon Traditioon. Myönnän sen, että olen eriarvoisessa asemassa, koska en saa syödä aamiasta sunnuntaisin kuten muut. En koe tätä kuitenkaan syrjivänä tai epätasa-arvoisena. Olen sitoutunut noudattamaan kirkon opetusta. Enemmän minua loukkaisi se, että näitä sääntöjä alettaisiin muuttelemaan miten sattuu.

Kaiken edellä olevan valossa toivosin monen ymmärtävän sen, että samaa sukupuolta oleviakaan ei voi vihkiä, koska siinä tietyt edellytykset eivät toteudu. Yhtä lailla toivon, että jokaiselle ihmiselle annetaan mahdollisuus sellaiseenkin eheytymiseen ja kasvuun, jossa hänestä tulee heteroseksuaali, vaikka tällä hetkellä se näyttääkin olevan julkisuudessa hyvin paheksuttua.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Basileios Suuren liturgiasta


Olen varmasti maininnut aiemminkin sen, että harrastan liturgian historian tutkimista. Kaikki on vielä hyvin kesken, mutta ajattelin itsekkäästi lainata itse itseäni liittyen Basileios Suuren liturgiaan. Aihe on hyvin ajankohtainen näin Suuren paaston aikana:


Nykyisin eniten toimitettujen liturgioiden nimet on liitetty eukaristian rukouksiin joiden kirjoittajina olivat oletettavasti Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos. Nämä pyhät kirkkoisät eivät kuitenkaan tyhjästä luoneet liturgian kaavaa, vaan ennemminkin heidän toimestaan meille on liturgiassa muotoutunut tiettyjen rukousten käyttö. Käytännössä liturgian kaavoja on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin nämä kaksi. Meillä Suomessa tunnettuja liturgioita ovat myös Jaakobin liturgia sekä Suuren paastossa ehtoopalveluksen yhteydessä toimitettava Gregorios Dialogoksen liturgia, jota kutsutaan myös Ennenpyhitettyjen lahjain liturgiaksi. (Kysymyksessä ei ole kuitenkaan samassa mielessä eukaristinen palvelus, koska tämä on palveluksen nimen mukaisesti toimitettu jo aiemmin).

Nykyisin Basileios Suuren liturgiaa toimitetaan kirkkovuodessa kaiken kaikkiaan hyvin harvoin. Mutta asia ei aina ole ollut näin. Aiemmin Basileios Suuren liturgia on ollut pääliturgia, joka toimitettiin aina sunnuntaisin ja suurina juhlina. Tämä käytäntö oli valloillaan vielä 700-800-luvuilla. Esimerkiksi vuosina 691-692 pidetyssä Trullon kirkolliskokouksen 32. kanonissa mainitaan nimeltä juuri Basileios Suuren liturgia. Tämä liturginen käytäntö alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua ja 1000-luvulle tultaessa Krysostomoksen liturgiasta tuli yleisimmin käytetty.

Nykyään kirkkovuodessa on ainoastaan seuraavat 10 päivää, jolloin Basileios Suuren liturgia on määrätty toimitettavaksi:
- 1. Tammikuuta, Basileios Suuren muisto
- Suuren paaston viitenä sunnuntaina

- Suuren torstain ja lauantain liturgiat
- Kristuksen syntymäjuhlan ja Teofanian aattoina tai joissakin tapauksissa itse juhlapäivänä

Suuri paasto erityisenä kirkkovuoden ajankohtana on varmasti ollut yksi syy siihen, että se on säilyttänyt varhaisempaa liturgista käytäntöä. Samasta syystä Kristuksen syntymäjuhla, Teofania ja Suuri Lauantai ovat säilyttäneet tämän liturgisen erityispiirteen.


Miksi sitten Basileios Suuren liturgiasta muuttui niin harvoin toimitettavaksi?

Kysymys on varmasti liturgian kaavan laajenemisesta ja tätä kautta jumalanpalveluksen ajallisesta pidentymisestä. Aiemmin liturgian kaavan ulkopuoliset matka- ja odotusveisuina olleet antifonit alkoivat saavuttaa vakiintuneen aseman itse palveluksen alussa. Myös ektenioiden määrä lisääntyi ja liturgian loppuosastakin on tunnistettavissa useita kerrostumia, joista käy ilmi sen laajentuminen. Ortodoksisuudessa on tunnusomaista jumalanpalvelusten kaavojen asteittainen laajentuminen. Sen sijaan mitään osia ei käytännössä ole haluttu, eikä edelleen haluta kokonaan poistaa. Tämän seurauksena esimerkiksi vigilia on todellinen lyhennelmien tilkkutäkki, jossa lähestulkoon mitään ei veisata tai lueta täydellisenä.

Liturgian kehityksessä luontevimmaksi lyhentämisen keinoksi nähtiin lyhyempien eukaristian rukousten käyttöönotto ja toisaalta niiden lukeminen kokonaan ääneti. Tämä on varmasti yksi merkittävin syy siihen, että juuri Krysostomoksen lyhyemmät eukaristiset rukoukset saavuttivat lopulta suosituimman aseman. Edellä mainitut syyt eivät ei puolla sitä, että Basileios Suuren liturgiasta laajasta käytöstä luopuminen olisi ollut teologisesti hyvin perusteltua. Syyt ovat enemmän käytännönläheiset ja perustuvat enemmänkin tietoiseen jumalanpalveluksen kaavan lyhentämiseen. Voimme kuitenkin kysyä, että eikö liturgian kaavasta löytynyt muuta lyhennettävää kuin Basileios Suuren äärimmäisen syvällisesti puhuttelevat eukaristiarukoukset?