KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus(osa 6)

Kristillinen rakkaus toteutuu sillä tavoin, että Jumalaa kohtaan osoitettu rakkaus tulee esille palvontana ja jatkuvana kiitoksena. Palvonta on siitä erityistä, että sitä ei osoiteta muita ihmisiä kohtaan, vaan ainoastaan Jumalaa kohtaan. Lähimmäisiä kohtaan meidän tulee osoittaa rakkautta. Ja nimenomaan sillä periaatteella, että se ei saa perustua tietynlaiseen kaupankäyntiin.

Kaiken tämän edellämainitun lisäksi on olemassa se kompastuskivi, jossa ihminen ei suuntaa rakkautta Jumalaa tai lähimmäisiä kohtaan, vaan ulkoisia asioita kohtaan, joiden on tarkoitus olla tässä elämässä pelkästään apuvälineitä tai työkaluja. Parhaimpana esimerkkinä näistä ovat tietenkin raha ja omaisuus, joita ihminen voi alkaa rakastamaan tai vielä pahempaa, jopa palvomaan. Ulkoisten asioiden rakastaminen tai palvonta ei jää itsessään siihen, vaan ne aiheuttavat aina sen, että se on kaikilta muilta pois. Ihminen unohtaa Jumalan ja lähimmäisiä hän alkaa laiminlyömään tai jopa hyväksikäyttämään (jotta saisi itselleen mahdollisimman suurimman hyödyn). Ihminen kuvittelee tässä tilassa saavansa itse kaikkein eniten, vaikka lopulta ulkoisten asioiden rakastaminen tekee hänestä niiden orjan ja hän menettää jopa oman vapautensa. Siinä tilassa ihminen ei enää kykene määrittelemään, että mitä hän tekee, vaan kaikkea toimintaa säätelevät nuo ulkoiset ja katoavat asiat. Tästä voi hyvänä esimerkkinä mainita vaikkapa TV-ohjelmat tai kännykkäohjelmat, jotka alkavat sanella sitä, että miten ihminen käyttää omaa aikaansa.

Jumala on antanut ihmiselle suuren lahjan, joka on vapaa tahto. Ja tuo vapaus kulkee käsi kädessä rakkauden kanssa, sillä ihmisen voi pakottaa tekemään monia asioita, mutta rakastamaan häntä ei voi pakottaa. Vapaus on antanut ihmiselle vallan suunnata tuota rakkauttaan mihin hän haluaa. Valitettavasti rakkauden voi suunnata myös sellaisia asioita kohtaan, jotka vievät ihmistä pois Jumalasta. Itsekkyys ja siitä kumpuava itserakkaus ajavat ihmisen kauas Jumalasta. Ja mitä kauemmas ihminen Jumalasta on ajautunut niin sitä vähemmän hän todellisuudessa on vapaa ja oikeastaan sitä vähemmän hän on enää edes ihminen. Kirkon tärkeimpänä tehtävänä on opastaa ihmistä kasvamaan oikeanlaiseen rakkauteen, joka tekee hänestä vapaan ja oikean ihmisen. Sellaisen ihmisen joksi Jumala on hänet tarkoittanut. Kristus on asettanut meille Kirkon pelastuslaitokseksi, joka auttaa meitä pysymään oikealla tiellä. Varmasti tässä valossa ymmärrämme paremmin sen, että tiivis yhteys Kirkkoon ei olekaan ylimääräinen asia, joka olisi rinnastettavissa johonkin harrastukseen.

Edellä on tuotu esille joitakin oleellisia asioita jotka liittyvät ortodoksisuuteen. Huomaamme selvästi sen, että ortodoksisuutta ei voida edes ryhtyä kuvaamaan luettelomaisesti irrallisina asioina, vaan se vaatii laajempaa tarkastelua. Ortodoksisuus on todellakin jotain mikä vaikuttaa koko ihmisen elämäntapaan ja siihen, miten hän näkee asiat ympärillään. Koska kyse on nimenomaan elämäntavasta, niin se pitää osata suhteuttaa myöskin siihen, että millaisessa ympäristössä ihminen elää. On ilmiselvää, että luostarikilvoittelija elämäntapa poikkeaa siitä millainen on esimerkiksi perheellisen ihmisen arki. Kummankin kristillinen elämä on kuitenkin yhtä arvokas ja tärkeä.

Kaiken tämän lisäksi ortodoksinen ihminen näkee aina tämä ajallisen elämän tuolle puolelle, jossa on iankaikkisuus. Hän ei esimerkiksi näe kuolemaa kaiken loppuna, vaan uuden iankaikkisen elämän alkuna. Ihmisellä on elämässään selkeä päämäärä, jota kohti hän kulkee. Hän näkee kaiken ajallisen Jumalalta saatuna lahjana, jota tulisi vastuullisesti käyttää, niin että kaikilla olisi hyvä olla. Tällainen ihminen ei takerru liiaksi kaikkeen maalliseen ja katoavaiseen, vaan hän rakentaa elämänsä sellaisten arvojen varaan, jossa hän kerää evankeliumin opetuksen mukaisesti aarteita taivaaseen. Ja nämä katoamattomat aarteet ovat mitattavissa nimenomaan rakkaudella. Ortodoksina oleminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi vähätellä ympärillämme olevia asioita, vaan yksinkertaisesti nähdä ne asioina joita voimme käyttää hyödyksi pelastukseen johtavalla tiellä. Maallisessa ajattelussa nähdään erheellisesti elämä sellaisena, jossa ihminen on vapaa silloin kun hän voi tehdä mitä huvittaa. Kristillisessä ajattelussa taas ihminen on vapaa silloin kun hän on yhteydessä Jumalaan ja elää Jumalan tahdon mukaista elämää.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.
Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.
Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)
Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.


Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)
Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)
Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?
Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)
Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 3)

Kenties tässä kohden on hyvä pysähtyä vielä tutkimaan sitä, että millainen ihminen on kristitty ihminen. Onko kristitty ihminen sellainen, joka on kastettu? Onko ihminen kristitty vasta siinä vaiheessa kun hän käy aktiivisesti kirkossa? Vai onko ihminen kristitty näiden edellä olevien lisäksi vasta siinä vaiheessa, kun hän uskoo siihen mitä Kirkko opettaa?
- Jos ajattelemme Kirkon opetusta niin periaattessa uskontunnustus pitää tiivistettynä sisällään sen mihin kristityn ihmisen tulee uskoa. Se luetaan kasteessa ja kirkkoonliittymisessä ja myös jokaisessa liturgiassa. Mitään ei lueta hyvin vuoksi, vaan me täydellä sydämellä ja täydellä ymmärryksellä uskomme siihen mitä lausumme.

Kuinka moni sitten uskoo siihen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Suomessa (luterilaisen kirkon toimesta) on tehty säännöllisesti kyselytutkimusta siitä, että mihin kirkon opetukseen ihmiset uskovat. Vuonna 2011 alle 40% uskoi Kristuksen ihmeisiin ja ylösnousemukseen ja alle 30% uskoi neitseelliseen syntymään ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tuohon aikaan luterilaiseen kirkkoon kuului vielä yli 77% suomalaisista. Tätä nykyä kaikki luvut ovat tuostakin laskeneet. Suomea kutsutaan edelleen kristilliseksi maaksi, mutta siitä huolimatta tätä nykyä reilusti alle puolet jäsenistä uskoo Kirkon opetukseen! Pelkästään ortodoksisen kirkon jäsenille ei ole samanlaista tutkimusta tehty, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää että kuinka moni uskoo siihen  mitä uskontunnustuksessa lausutaan.

Ja nyt kuuluu se kysymys uudestaan, että millainen ihminen on kristitty?
Onko se ihminen joka uskoo ylipäätänsä Jumalaan, vai vaatiiko se myös uskoa Kirkon opetukseen? - Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristitty ihminen on sellainen joka Kirkon jäsenyyden lisäksi uskoo kristinuskon perusasioihin. Monet haluaisivat kuitenkin valita uskonsa perusperiaatteeksi sen aiemmin mainitun näkökulman, jossa ihminen saa muuttaa kirkon opetuksen sellaiseksi, että se vastaisi hänen omia mielihalujaan. Kuitenkaan usko ei voi olla sellaista, joka perustuisi siihen, että mikä on enemmistön mielipide tiettynä aikakautena, tai mihin tieteellinen järkeily ihmistä parhaimmalla tavalla johdattaisi. Ortodoksisuus ei voi koskaan olla sitä!
Edesmennyt Vladimirin seminaarin johtaja isä Thomas Hopko (1939-2015) on sanonut seuraavasti: “Kirkon pyhien kirjoitusten ja pyhien ihmisten opetuksen mukaan Jumalan tuntemista ei voida saavuttaa järkeilemällä. Jumalaa ei voi saavuttaa rationaalisin toimenpitein tai loogisin päättelyin, vaikka sellaisin keinoin ihmiset saattaisivat vakuuttua Jumalan olemassaolosta. Jumala voi pikemminkin tuntea uskon, katumuksen, sydämen puhtauden, hengen köyhyyden, rakkauden ja palvonnan avulla.” (Hopko, 1982  All the Fullness on God, s.18)

Tämän päivän maallistuminen aiheuttaa uskon heikentymistä jo siitäkin syystä, että tieteellinen järkeily näyttäisi olevan ainoa keino todistaa Jumalan olemassaolo. Valitettavasti tieteellinen järkeily ei ole jotain yli-inhimillistä, vaan tiede on ihmisen itsensä luoma järjestelmä hahmottaa tätä ympäröivää maailmaa. Tämä luo itsessään jo suuren ongelman. Miten voimme yrittää mahduttaa Jumalan sellaisen järkeilyyn perustuvan järjestelmän sisään, mihin Jumala ei kuitenkaan voi mahtua? Ainut keino onkin tuo hengellinen tie, jonka parhaimpana oppimisen keinona eivät ole internetistä saatavat tiedot taikka paksut kirjat, vaan Kirkon pyhät toimitukset, jotka vahvistavat ihmistä elämään rakkaudessa ja Jumalan tahdon mukaan. Tästä huolimatta tiede voi hyvällä tavalla tukea uskontoon liittyvää tutkimusta, vaikka se ei itsessään voi tehdä Jumalaa ihmisille tiettäväksi. Jumala tulee tiettäväksi ainoastaan sillä tavoin miten Kristus itse on sen sanonut: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:25-27)

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 2)

Mutta mitä tuo käsite oikein uskova sitten tarkoittaa?
Se tarkoittaa sitä, että me uskomme, että Ortodoksinen kirkko on säilyttänyt ja säilyttää edelleen Kristuksen opetuksen ja apostolisen uskon muuttumattomana ja oikeana. Pelkkä säilyttäminen ei riitä, vaan velvollisuutena on myös varjella sitä.
Liian usein tämän periaatteen säilyttäminen ja varjeleminen on aiheuttanut sen, että ortodokseja syytetään vanhoillisiksi, jotka eivät kykene mihinkään muutokseen. - Kuitenkin Kirkko muuttuu ja elää tässä ajassa. Oppi ja usko on sama, mutta se tuodaan esille uudella tavoin ja uusin keinoin, jotta kunkin aikakauden ihminen kykenee sen parhaimmalla tavalla vastaanottamaan. Myös kulttuuriset taustat muovaavat ortodoksisuuden yleisilmettä, joka näkyy esimerkiksi ikoneissa, kirkkoarkkitehtuurissa, kirkkomusiikissa jne. Tästä huolimatta Kirkon toiminnan perusperiaate on yksiselitteinen: Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, jotta hänelle olisi parhaimmat edellytykset pelastukseen!”

Päinvastainen toiminta taas on sitä, että ihminen muovaa Kirkosta itselleen mieleisensä, jolloin mahdollisuudet pelastukseen voivat oleellisesti huonontua. Itse asiassa kyse ei ole vain Kirkon muovaamisesta itselleen sopivaksi, vaan itse Jumalan muuttamisesta. Joku voisi tässä kohden viisastella, että eikö ihminen on aikojen saatossa kehittynyt ja viisastunut, jolloin hänellä on oikeus muuttaa käsitystään siitä millainen Jumala on? Tavallisuudesta evoluutiosta ja ihmiskunnan viisastumisesta poiketen uskonnollinen kehitys ei ole läheskään aina samansuuntaista, vaan maallistumisen myötä ihmisen käsitys Jumalasta on heikentynyt. Eli ihminen on tuon 2000 vuoden aikana hengellisessä mielessä taantunut. Jumalan tunteminen ja Jumalan tahto on se, minkä Kristus 2000 vuotta sitten saattoi kaikessa täyteydessään ihmiskunnan tietoon ja jota apostolit välittivät eteenpäin.
Miksi Kristus ilmestyi juuri 2000 vuotta sitten? Syy on siinä, että ihmiskunta oli silloin kehittynyt siihen pisteeseen, että se saattoi ottaa vastaan kaiken sen mikä liittyi Jumalan tuntemiseen. Jumala on tehnyt itseään tiettäväksi koko ihmiskunnan historian ajan. Ei vain siinä vaiheessa kun Kristus tuli ihmisten keskelle. Eräs kaikkein kauneimmista tähän liittyvästä kuvauksesta on antanut pyhä Basileios Suuri, jonka eukaristiarukouksen ote kuuluu seuraavasti: “Sinä, oi Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat Sinua kelvollisesti palvelleet; Sinä olet puhunut meille Sinun palvelijaisi profeettain suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit; mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin Sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut.” 


Aikamme murhenäytelmä on siinä, että sen sijaan, että tätä opetusta ja Jumalan tahtoa olisi varjeltu ja noudatettu, niin monissa paikoissa sitä alettiin muokkaamaan sillä perusteella, jotta elämä muuttuisi helpommaksi ja mukavammaksi. Joissakin tilanteissa näihin uskon perusasioihin on kajottu ainoastaan sillä perusteella, että ne ovat 2000 vuotta vanhoja. Uskon kehitystä ei voi, eikä ole tarkoitus yrittää kehittää maallisten ihanteiden tai aatteiden mukaan. 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 1)



Olen hyvin usein esimerkiksi kirkkorakennuksen esittelyn yhteydessä törmännyt kysymykseen: “Miten ortodoksinen kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta?”
Kysyjä varmasti odottaa, että siihen olisi olemassa suhteellisen lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tai kenties kysyjä odottaa, että voisin tarjota muutaman kohdan listan, jossa nämä eroavaisuudet tulisivat luettelomaisesti esille. Vastausta ei ole kuitenkaan niin helppoa antaa. Lyhyin ja ytimekkäin vastaus eroavaisuuden näkemiseksi olisi mennä ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ortodoksinen tarkoittaa sanana mm “oikein ylistävää / palvovaa”, joka viittaa juuri siihen, että jumalanpalvelus on siinä keskeisessä asemassa.

Diokletian metropoliitta Kallistos Ware on tähän liittyen viitannut kertomukseen kuinka Kiovan suurruhtinas Vladimir halusi löytää kansalleen oikean uskon. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt käymään opillisia keskusteluja eri uskontojen edustajien kanssa, niin hän lähetti palvelijansa tutustumaan jumalanpalveluksiin eri puolille maailmaa. Kun palvelijat palasivat takaisin Konstantinopolista, Agia Sofian kirkosta, niin he kertoivat Vladimirille  kuinka kauneus oli jotain sellaista, että siellä ollessaan he eivät tienneet, että olivatko he taivaassa vai maan päällä. Kuten tiedämme, niin Vladimir valitsi juuri ortodoksisuuden kansansa uskoksi ja joukkokaste tapahtui vuonna 988.
Juuri jumalanpalvelus ja niiden keskipisteenä oleva liturgia on se asia mikä olennaisimmalla tavalla pitää sisällään koko ortodoksisuuden. Juuri tämän vuoksi ortodoksisuudesta kiinnostuneiden pitäisi astua sisälle kirkkoon, jotta he voisivat käsittää mistä on kysymys. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä sitä kuvaamaan. Yhtä lailla kirkkoon liittyvien pitäisi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa, sillä rakkaus jumalanpalvelusta kohtaan on koko ortodoksisuuden ydin. Mikäli ortodoksisuudesta kiinnostunut ihminen ei ole kiinnostunut sen jumalanpalveluselämästä, niin silloin tuo kiinnostus on suuntautunut johonkin muualle.


Mutta tarkoituksena ei ole jättää vastausta näin lyhyeksi, sillä meidän pitää tutkia käsitettä ortodoksisuus paljon tarkemmin. Jos me haluamme vielä tutkia sanaa ortodoksinen, niin se tarkoittaa myös “oikein uskovaa”. Liturgian suuressa saatossa muistellaan “oikeauskoisia kristittyjä”. Tämäkin on itsessään herättänyt kysymyksiä, sillä olen enemmän kuin kerran joutunut vastaamaan kysymykseen, että “miksi ortodoksit pitävät itseään parempana kuin muut?” Olen tässä kohden esittänyt vastakysymyksen, että eikö jokainen, joka kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään tai yhteisöön ajattele, että juuri se on hänelle se parhain paikka, jossa hän tuntee olevansa kuin omassa kodissaan? Tämä ei koske vain uskontoa, vaan sama ajattelu on valloillaan esimerkiksi urheilussa ja politiikassa. Ja voisiko sanoa, että on aivan luonnollista, että kirkossa muistellaan ensin oman yhteisön jäseniä ja sen jälkeen muita. Se on yhtä ilmeisestä kuin se, että ihminen ajattelee omaa perhettään ensimmäisenä ja sitten muita. Se ei siis tarkoita sitä, että muut olisivat hänen mielestään ihmisinä huonompia.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Paasto (omia linkkejä)

Vuosien saatossa olen näemmä kirjoittanut aika paljonkin paastosta. Ehkä en ryhdy tässä tilanteessa kirjoittamaan kaikkea uusiksi, vaan laitan ohessa linkkejä näihin kirjoituksiini.



Pohdintaa paastosta

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus




sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Tuomiosunnuntaina

Vietämme tänään kolmatta valmistussunnuntaita, jonka tarkoituksena on johdattaa meitä Suureen Paastoon. Tätä päivää kutsutaan Tuomiosunnuntaiksi. Voimme varsin hyvin ymmärtää tämän päivän nimen kuultuamme juuri luetun evankeliumiluvun.

Mutta onko tämän päivän tarkoituksena pelotella ihmistä viimeisellä tuomiolla?
- Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti ole kysymys. Uskonto ei voi perustua uhkailuun taikka pelotteluun, vaan se tarkoitus on kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Voimme ymmärtää tämän sunnuntain ennemmin muistutuksena siitä, että mitkä asiat johdattavat ihmistä pelastukseen.

Meiltä todellakin tullaan kysymään viimeisellä tuomiolla, että miten olemme osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Ja oikeastaan tässä tapauksessa kysymys ei ole pelkästään siitä, että mitä hyvää me olemme tehneet, vaan myös siitä, että kuinka paljon hyviä asioita olemme jättäneet tekemättä.

Evankeliumiluvussa kummatkin osapuolet olivat hämmentyneinä. ”Milloin me muka olemme näin tehneet tai sitten jättäneet näin tekemättä?” Voidaan siis sanoa, että niin hyvät kuin pahat olivat eläneet omaa elämäänsä, ajattelematta sen kummemmin siitä saatua taivaallista hyötyä tai haittaa. Hyvää tehneille rakkauden osoittaminen apua tarvitsevia kohtaan oli itsestäänselvyys, kun taas pahat eivät olleet huomanneet apua tarvitsevia ollenkaan, jolloin välinpitämättömyys oli heille itsestäänselvä tila. 

Todellakin, emme tee hyviä tekoja ja osoita rakkautta sen vuoksi, että saisimme siitä erillisen palkinnon tai kunnianosoituksen. Teemme sitä nimensä mukaisesti rakkaudesta, jonka osoittaminen itsessään palkitsee meidät.

Yhtä lailla, suuri vaara on unohtaa kaikki muut ihmiset ja keskittyä elämään vain omaa elämää. Muistammeko Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinähän tuo rikas mies ei kerta kaikkiaan edes huomannut, että tuo köyhä Lasarus oli ollut muutaman metrin päässä hänen porttinsa pielessä pyytämässä apua.

Tuomiosunnuntain tarkoituksena ei ole pelotella meitä tulella ja tulikivellä, vaan ennemmin sen tarkoituksena on muistuttaa, että ympärillämme on paljon ihmisiä jotka tarvitsevat meidän apuamme. Meidän rakkautemme toisia kohtaan on pelastuksemme edellytys. Jos meissä ei ole tuota rakkautta, niin silloin tämän päivän opetus saattaa tuntua enemmän kuin pelottavalta.
Viimeiseen tuomioon liittyy vielä sellaisiakin asioita, jotka saattavat meiltä unohtua. Ensinnäkään meitä ihmisiä ei aseteta paremmuusjärjestykseen ulkoisten arvojen tai arvonimien perusteella. Eräässä hautajaisveisussa sanotaan seuraavasti:

”—Minä menen puolueettoman Tuomarin eteen, jossa samanarvoisina yhdessä seisovat palvelija ja isäntä, kuningas ja sotamies, rikas ja köyhä, sillä jokainen saa omien töittensä mukaan kunnian tai häpeän.

Tuon edellä olevan veisun sanoma on lopulta lohduttava. Tässä ajallisessa elämässä monen ihmisen ihanteena ja päämääränä on saavuttaa mahdollisimman paljon kunniaa ja valtaa, jolloin me olisimme isäntiä, kuninkaita tai kuningattaria  tai rikkaita julkisuudenhenkilöitä. Mutta sillä ei tuonpuoleisessa ole mitään merkitystä.

Kristushan sanoo seuraavasti: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk. 9:25)

Vuorisaarnassaan Kristus tuomitsee fariseusten ja lainopettajien rukoukseen ja paastoon liittyvän tekopyhyyden, jolla he yrittivät kerätä osakseen ihmisten kunnioitusta ja suosiota. Hän sanoo: ”Totisesti: He ovat jo palkkansa saaneet.” (Matt. 6:5) Eli, jos meidän ajallisen elämän tärkein päämäärä on tuon maineen ja muiden maallisten asioiden hankkiminen, niin iankaikkisuudessa ei ole enää mitään odotettavissa. Tuo palkka on saatu täytenä jo tässä ajassa.

Tämän sunnuntain suurin opetus piilee siinä, että me muistaisimme sen yksinkertaisen kysymyksen, joka meille esitetään viimeisellä tuomiolla.  Meiltä kysytään ensimmäisenä sitä, että olemmeko osoittaneet rakkautta lähimmäisiämme kohtaan, vai olemmeko olleet sittenkin välinpitämättömiä?

Synti ei läheskään aina ole sitä, että tekisimme tietoisesti pahoja asioita, vaan monesti se on sitä, että emme toimi silloin, kun meillä olisi mahdollisuus toimia. Tähän liittyy myös maallisen omaisuuden ja mahdollisen vallan käyttö. Ne kenelle on näitä annettu, niin niiden tulisi osata sitä vastuullisesti ja oikein käyttää muiden ihmisten hyväksi. Mikäli tätä annettua mahdollisuutta, että käytetä, niin silloin kyse on synnistä. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos on opettanut, että omaisuus ja valta eivät itsessään ole pahoja asioita, vaan ne ovat välineitä hyvän tekemiseen.


Viittaus viimeiseen tuomioon on annettu meille Suuren paaston alla juuri siksi, että emme unohtaisi lähimmäisiämme. Erityisesti Suuressa paastossa meidän tulisi tämä opetus siitä, että pelastukseen eivät johdata ulkoiset asiat, vaan se että onko meissä rakkautta.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Sakkeus (opetuspuhe)

Ennen varsinaista paaston valmistusajan alkamista kuulemme evankeliumiluvun Sakkeuksesta ja Kristuksesta. Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai seurakunnan lastenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat meidän ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi miten me käytämme aikaa ja rahaamme. Jos katsomme televisiota tai luemme lehtiä tai kirjoja, niin mitä aiheita ne käsittelevät? Jos keskustelemme muiden ihmisten kanssa, niin mitkä ovat keskustelunaiheita? Auttavatko nämä asiat meitä pelastuksen tiellä?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa.
Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.


Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Tämä on asia, joka koskettaa meitä kaikkia kristittyjä. 

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Taloudellinen hyöty edellä




Otsikoissa on ollut taas viime aikoina paljon ikäviä uutisia. Viimeisimpänä joidenkin hoivakotien kurja tilanne. Nämä ikävät uutiset eivät ole kaikessa kauheudessaan tulleet ainakaan minulle yllätyksenä. Syy on hyvin yksinkertainen: Siellä missä halutaan ainoastaan ajatella mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä, niin hintana on silloin laadun heikkeneminen.

Tässäkin tapauksessa yhtälö on ollut yksinkertainen: vähennetään henkilökuntaa, jotta saadaan säästöjä ja vajaalla henkilökunnalla palvelun laatu heikkenee.
Ja tätä samaa selkeää kaavaa on toteutettu hyvin monissa paikoissa. Esimerkiksi monissa virastoissa ja liikelaitoksissa henkilökunnan vähennys näkyy siinä, että asiakaspalvelun laatu heikkenee. Jos soitat vaikka puhelinneuvontaan, niin jonottamisen lisäksi saatat saada lukuisia kannustuksia hoitaa asiaa omatoimisesti verkkopalvelujen kautta. Tämä “tee se itse” - neuvo on  ihan tuttua monissa muissakin paikoissa.
Valitettavasti ikääntyneempi väestö ei tästä neuvosta saa paljoa iloa. Ja ei se verkkopalvelujen käyttö ole kiinni pelkästään iästä tai nettitaidoista. Kyllä minäkin tietyissä asioissa haluan henkilökohtaista palvelua ja vastauksia sellaisiin epäselviin asioihin joihin ei löydy selkeitä ohjeita netistä.

Asiakaspalvelun heikkeneminen aiheuttaa turhautumista. Aivan samalla tavoin kuin VR:n tai Postin myöhästelyt. Näiden kahden firman maine on aika hyvin kärsinyt viimeisten vuosien aikana. Uskaltaisin väittää, että syy tähän voi liittyä näihin säästöihin (eli henkilövähennyksiin) ja nimenomaan siihen, että puksutetaan eteenpäin taloudellinen hyöty edellä. Junien myöhästelyissä ihmisillä on tapana hokea, että “talvi yllätti” tai että “ennen vanhaan kalusto oli luotettavampaa”. Kenties näin, mutta siihen liittyy myös se yksinkertainen asia, että vaihdevikoja tai muita kalusto-ongelmia ei tulisi niin paljoa jos olisi tarpeeksi henkilökuntaa huoltamassa ja hoitamassa niitä. Sama periaate pätee katujen kunnossapitoon yms. Kovia talvia on ollut ennenkin ja jos kerran ilmastonmuutoksen tuomat lumisemmat talvet kerran tiedostetaan, niin silloin pitäisi kalustoa ja henkilökuntaa lisätä. Kyse ei ole yllätyksistä vaan säästöistä, jotka taas aiheuttavat laadun heikkenemistä.

Näiden edellä olevat ongelmat aiheuttavat ensisijaisesti turhautumista, mutta hoivakotien resurssipulat taas luovat hengenvaarallisia tilanteita. Ehkä siksi niistä keskustellaan nyt paljon vakavampaan sävyyn. Mutta vakavaan sävyyn keskustelu ei riitä, ellei palkata lisää ihmisiä hoitamaan näitä tärkeitä töitä. Säästöt nähdään yleensä ainoana vaihtoehtona siinä että pystytään olemaan kilpailukykyisiä. Jos suunta on tämä, niin mitä kaikkea on vielä luvassa?


Näen tässä kaikessa yhtymäkohdan evankeliumin opetukseen. Kristus on sanonut, että emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa (rahaa / omaisuutta) samanaikaisesti. Jumalan palveleminen on itse asiassa aina myös lähimmäisen palvelemista. Jos siis ihminen palvoo mammonaa, niin hän kääntää selkänsä silloin myös lähimmäisillensä. Eli jos halutaan enemmän taloudellista voittoa, niin se on aina joltain toiselta pois. Viimeaikaisten otsikoiden perusteella siis hoivakotien vanhuksilta pois. Vaikka tämänpäivän uskontoallergisessa yhteiskunnassa Kristuksen opetuksen esiintuominen on välillä hyvinkin vaikeaa, niin siitä huolimatta on pakko todeta se tärkeä asia: Jos noudattaisimme Kristuksen opetusta, niin tässä maailmassa olisi asiat paljon paremmin!

tiistai 22. tammikuuta 2019

Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.
Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.
Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

lauantai 5. tammikuuta 2019

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************



Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät


Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.
  • Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 


Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana! 
- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.
Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.


Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!