Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

Opetuspuhe profeetta Elian päivänä

Opetuspuhe on pidetty Juuassa vuonna 2007

Kirkkomme viettää tänään pyhän profeetta Eliaan muistopäivää. Pyhä Elia on yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista pyhistä ortodoksisessa maailmassa. Varsinaisesti päivän Evankeliumi ei hänestä henkilökohtaisesti kerro mitään, sillä hänhän eli Vanhan Testamentin aikaan. Kuitenkin, aattoillan ehtoopalveluksessa luetut lukukappaleet, eli parimiat kertovat hänen elämästään paljon.

Pyhä Elias eli ja vaikutti 800 vuotta ennen Kristusta. Tuohon aikaan Israelin kansa oli jälleen vieraantunut todellisen Jumalan tuntemisesta ja he palvoivat kaikenlaisia epäjumalia. Kenties tunnetuin näistä epäjumalista oli Baal, jonka kannattajia vastaan Elia nimenomaan taisteli.

Profeettaa Elias sai tuntea myös hyvin läheisesti Jumalan läsnäolon. Ensimmäisessä Kuningasten kirjassa kerrotaan kuinka Elia sai Horebin vuorella Herralta sanan, että tämä oli tuleva kulkemaan siellä Eliaan ohitse. Ensin nousi raja ja mahtava myrsky, joka repi vuoria rikki, mutta Herra ei ollut tuossa myrskyssä. Tämän jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut siinäkään. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa ja silloin Herra tuli Eliaan luokse. [1. Kun. 19:11-13]

Edesmennyt venäläinen pappi isä Alexander Men on verrannut tätä profeetta Eliaan Jumalan kohtaamista myös Kristuksen maanpäälliseen työhön seuraavasti:

"Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka profeetta Elia odotti Herran kunnian ilmestymistä. Tuli loimusi, myrsky raivosi ja maan järähtely vavisutti ympäristöä, mutta Jumala ei ollut niissä. Vasta kun hehkuvan kuumassa autiomaassa alkoi puhaltaa vieno, viileä tuulenhenki, profeetta tunsi Jumalan läsnäolon.

Jotain samankaltaista tapahtui myös pyhässä historiassa. Odotettiin katastrofeja ja putoilevia tähtiä, mutta maan päälle syntyi lapsi, joka oli yhtä heikko kuin kaikki maailman lapset. Odoteltiin taivaallista sankaria, joka tuhoaisi viholliset, mutta maailmaan tulikin nasaretilainen kirvesmies, joka kutsui luokseen kaikkia työn ja kuormien uuvuttamia. Odotettiin mahtavaa Messiasta ja hirmuista Jumalan ilmestymistä, mutta maailma näki väheksytyn jumalihmisen, joka oli ottanut maallisen muodon, oli lihaa ja verta..." (Men, Ihmisen Poika s.169)

Edellä oleva viittaa hyvin suorasti siihen tosiasiaan, että Kristus tuli ihmisten luokse nöyränä ja lempeänä Vapahtajana. Hän antoi meille esikuvan siitä, että meidän ei tarvitse omassa uskossamekaan pitää aina suurta meteliä tai yrittää tehdä suuria ja järisyttäviä asioita. Meidän tulee parantaa maailmaa, mutta tämä tapahtuu yleensä hitaasti ja suurella kärsivällisyydellä.

Kristityn tehtävänä on lempeydellä ja nöyryydellä tehdä lähetystyötä. Tällä tavoin hän kutsuu myös muita ihmisiä luokseen. Kirkkomme puhuu myös "Jumalan kantajista". Sellaisista pyhistä hiljaisuudessa ja suurella nöyryydellä kantavat Kristuksen Kirkkoa ja kutsuvat omalla työllään ihmisiä Kristuksen luokse. Tällaiset pyhät ovat meille ensisijaisena esimerkkinä kaikessa hyvässä.

Pyhä profeetta Elias sai kohdata Jumalan. Varmasti mekin haluaisimme hyvin näkyvästi päästä osalliseksi Jumalan kohtaamisesta. Mutta meidän täytyy yhtä lailla muistaa se, millä tavoin tämä kohtaaminen tapahtui Eliaankin kohdalla.

Jumala ei puhuttele meitä välttämättä suurin ja mullistavin tapahtumin, vaikka usein juuri sitä me Jumalalta odotamme. Me saatamme pyytää Jumalalta järisyttäviä ihmeitä, jotta uskoisimme Häneen vankemmin. Kuitenkaan tämä ei ole sitä millä me Jumalan kohtaamme.

Jumala puhuttelee meitä Pyhässä Hengessään, siinä "hiljaisessa huminassa", jota pyhä profeetta Eliaskin pääsi todistamaan. Kun me täydestä sydämestämme rukoilemme Jumalaa ja, niin silloin Pyhä Henki alkaa vaikuttaa voimallisesti meissä; ja silloin me myös tunnemme Jumalan läsnäolon.

Jumalan läsnäolon todistamista on myös tämä pyhä liturgia. Me rukoilemme Jumalalta, että Hän "lähettäisi meille jumalallisen armonsa ja Pyhän Hengen lahjan". Ja tässä liturgiassa me todella tulemme osalliseksi kaikesta tästä, kun osallistumme Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Jo edesmennyt Yhdysvalloissa vaikuttanut opettaja isä Alexander Schmemann on sanonut Herran Pyhästä Ehtoollisesta seuraavaa:

"--Eukaristia on Kirkon liittymistä Herransa iloon. Siihen iloon se yhtyy niin, että se voi olla sen todistajana maailmassa. Se on todella Kirkon varsinainen kutsumus, sen oleellinen liturgia, sakramentti, jonka kautta Kirkosta tulee se, mitä se on. 

--Ehtoollisella ja sen kautta meistä ei ainoastaan tule yksi ruumis ja yksi henki, vaan me palaamme siihen yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen, jonka maailma on kadottanut. 

--Ei kukaan ole ollut 'kelvollinen' tulemaan ehtoolliselle, ei kukaan ole ollut kyllin valmistautunut siihen. Tässä kohden haihtuu ja hajoaa kaikki ansioituneisuus, kaikki hurskauden ja hartauden saavutukset. Elämä tulee meille jälleen lahjana, ilmaisena Jumalan lahjana. Tästä syystä ortodoksisessa kirkossa nimitämme eukaristian aineita pyhiksi lahjoiksi. 

--Sen vuoksi on suurinta nöyryyttä ja kuuliaisuutta ottaa lahja vatsaan, vastata kutsuun myöntävästi iloisena ja kiitollisena. Emme voi tehdä mitään, mutta eukaristiassa meistä tulee kaikkea  sitä, mitä Jumala jo iankaikkisuudesta on tahtonut meidän olevan." (Schmemann, Maailman elämän edestä, s.30-31, 52-53)

"Homileettiset harjoitukset"

Olen monesti ihannoinut ihmisiä, joilla on taito tehdä käsillään kaikkea kaunista. Viime remontin aikana huomasin, että naulan lyöminen suoraan ja maalaaminen eivät edelleenkään suju minulta täysin mutkattomasti. Siksi kirvesmiehen ja pintakäsittelijöiden työn jälkeä on kaunista katsoa. Samalla tavoin olen ihannoinut esimerkiksi autonkorjaajia, jotka tuntevat moottorin kuin omat taskunsa. Meikäläinen osaa suunnilleen tarkistaa öljyn ja lisätä pissapoikaan nestettä. Enempi moottoriin kajoaminen minun toimesta aiheuttaisi varmasti vakavia vaurioita.

Olenkin monesti kertonut näille kädentaitajille, että minusta ei näytä olevan tekemään rehellistä työtä. Tähän ovat monet vastanneet, että heiltä ei välttämättä puhuminen luonnistuisi niin helposti. Lohduttavaa kuulla, mutta ei se minullekaan ole niin helppoa ollut ainakaan alussa.

Muistan edelleen elävästi nuoruusvuosistani (vaikken nyt vieläkään kovin vanha ole) leirit ja muut tapahtumat joissa minun piti esitellä itseäni omalla vuorollani suurelle joukolle. Kädet hikosivat ja puna nousi kasvoille. Suustakaan ei tuntunut tulevan kuin muutama fiksu sana, tai sitten paljon hyödyttömiä sanoja. Huomion keskipisteenä oli siis joskus hyvin vaikeaa olla.

Teologian opiskelun myötä alkoi käydä yhä selvämmäksi, että kyllä tässä ehkä joutuu sittenkin olemaan enemmän ääneessä. Nyt pitää myöntää, että pääaineeni valinta liittyy hyvin läheisesti puhumiseen ja nimenomaan opetuspuheisiin (saarnaan). Valitsin pääaineeksi nimenomaan kirkkohistorian, koska käytännöllisessä teologiassa olisi joutunut suorittamaan homileettiset harjoitukset. Olisin halunnut opiskella käytännöllistä teologiaa, mutta välttääkseni homileettiset harjoitukset, valitsin siis kirkkohistorian.

Muistaakseni homileettiset harjoitukset edellyttivät opetuspuheen pitämistä lautakunnan edessä. Tätä varten annettiin ennakkoon nippu aiheita, joita saattoi etukäteen valmistella. Itse harjoituksessa näistä ennakkoon ilmoitetuista aiheista arvottiin yksi aihe, mistä opiskelijan tuli pitää opetuspuhe. Mitään ennakkoon paperille kirjoitettua valmista puhetta ei siis voinut siinä tilanteessa ottaa taskusta. Opiskelijalle annettiin kuitenkin muutama minuutti aikaa kerätä itseään ennen tätä suurta koitosta.

Minä siis koin kyseisen tilanteen niin vastentahtoisena, että päätin valita pääaineeksi kirkkohistorian. Sanoin kyllä mielessäni, että tulkoon lautakunta vain kirkkoon liturgiaan kuuntelemaan opetuspuhettani ja antakoon sen perusteella arvosanan. Tällainenkin harjoitus kuului homiletiikkaan, jonka suoritin. Mutta sillä keinoin ei näitä nimenomaisia homileettisia harjoituksia suoritettu.

Pidin opiskeluaikanani muistaakseni kymmenkunta opetuspuhetta liturgioissa. Sen jälkeen minulle on kertynyt pappina ollessani noin 250 kirjoitettua liturgian opetuspuhetta ja näiden lisäksi kaikki ne, joista en ole kirjoittanut kuin ranskalaisia viivoja pienelle paperilapulle. Eri esitelmiä ja muita puheita en ryhdy tässä tilanteessa edes laskemaan.

Voitin siis pelkoni ja nykyään pidän erittäin paljon siitä, että saan opettaa. En kyllä edelleenkään mene lautakunnan eteen pitämään yhtäkään opetuspuhetta. Siitä saatte olla varmoja.
Pitää nyt lohdutukseksi sanoa, että kirkkohistoria oli kyllä ihan mukava pääaine, jonka valintaa en kadu ollenkaan. Terveisiä isille Jarmo Hakkaraiselle ja Jukka Korpelalle.