KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

maanantai 28. marraskuuta 2011

"Pikkujoulut" - Sehän on sama kuin...


- 300 ihmistä kutsuttaisiin linnanjuhliin paria viikkoa ennen itsenäisyyspäivää.

- Kastejuhlat järjestettäisiin ennen lapsen syntymää.

- Saisi pikkuisen metsästää ennen oikean metsästykauden alkua.

- 50-vuotisjuhlia voisi viettää pari vuotta aikaisemmin.

- Juhannusta vietettäisiin ennakkoon toukokuun lopulla (voisi muuten olla vähemmän hukkuneita).

- Urheilukisoissa muutama laji suoritettaisiin ennakkoon ennen oikeita kisoja.

- Pääruoka syötäisiin ennen alkuruokia.


Minulla ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että työnantaja palkitsee jollain tavalla omia työntekijöitään. Ehkä suurin kysymys onkin, että milloin ja millä tavoin?

Arvoistaisiko joku sittenkin enemmän ylimääräistä vapaapäivää joulun alla, kuin syöpöttely/juopotteluiltaa työkavereiden kanssa? Haluaisiko joku ennemmin kulttuurielämyksen tämän kaiken kiireen keskellä? Haluaisiko joku valmistautua suureen juhlaan sillä tavoin, ettei kinkkua tarvitse syödä etukäteen? Tai mitä jos joku haluaa juhlia vasta itse Jouluna?!

Kenties meidän nykyinen juhlaperinteemme kuvastaa meitä kaikkein parhaiten. Onneksi kenenkään ei ole pakko mennä suuren virran mukana.

torstai 24. marraskuuta 2011

Kenen varassa on käsityksemme ortodoksista kirkosta?

Tuohon otsikossa olevaan kysymykseen on helppo vastata. - Kaikki nojaa Kristukseen ja me ihmiset yritämme parhaamme mukaan toimia Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä mukaan. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Yksittäiset asiat ja ihmiset saattavat vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, että miten monet muut näkevät ja käsittävät koko ortodoksisuuden. Otan tässä muutaman esimerkin.

Olen yrittänyt silloin tällöin seurata ortodoksisuuteen liittyviä keskustelupalstoja. Tällä tavoin olen halunut selvittää, että mitkä asiat askarruttavat ihmisiä ortodoksisuudessa. Saan sieltä siis hyviä ajatuksia omaan seurakuntatyöhön. Tuntuu kuitenkin siltä, että monet kirjoitukset saavat siellä inspiraationsa suoraan saatanasta. Siis mitään muuta johtopäätöstä en ole asiasta kyennyt vetämään.
Esimerkiksi jonkun ihmisen vilpittömään kysymykseen ortodoksisuudesta on tullut suoranaisen törkeitä ja loukkaavia vastauksia. Keskustelu usein päättyy tämän onnettomaan viestiketjun aloittajan toteamukseen siitä, että "hyvä etten ole vielä liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, kun siellä on tällaisia ihmisiä" / "taidanpa erota kirkosta kun sain tällaisen vastauksen".

Mistä lähtien noiden nimettömien törkeyksien kirjoittaja jossain keskustelupalstalla on edustanut kaikkia ortodokseja?!? Tai mistä me lopulta tiedämme hänen olevan edes ortodoksi?!

Siirrytäänpä sitten bittimaailmasta hieman elävämpään ympäristöön. Yhtä lailla monen ihmisen ruusuisen suitsukkeen kyllästämä käsitys ortodoksisuudesta on voinut rakentua yhden ihmisen varaan. Mitä sitten tapahtuukaan, jos tämä ihminen ei toimi enää odotusten mukaan? - Yleensä silloin lyödään hanskat tiskiin ja päätetään, että "nyt on korkea aika lähteä täältä, jos ortodoksit ovat kerran tällaisia".

Monet ihmiset edustavat varmasti ortodoksista kirkkoa siitä hetkestä alkaen, kun he laittavat tuon mustan viitan ylleen. Tämän jälkeen on sitten yksi ja se sama, että onko viitta käytännössä päällä tai ei. Tekemisesi on nyt sama kuin ortodoksinen kirkko. Jokainen vastaa tietysti omista edesottamuksista.

Haluaisin kuitenkin vyöryttää vastuuta kokonaiskuva hahmottamisesta enemmän myös niille, jotka tätä kaikkea seuraavat joko median välityksellä tai sitten ihan livenä.
Ortodoksisuus on jotain paljon enemmän, mitä me pystymme näkemään. Meidän ihmisten yhtenä heikkoutena on löytää ensimmäisenä kaikki kielteinen ja painaa se syvälle mieliimme.
Jos saisimme 10 kohdan palautteen toimistamme, jossa mai
nittaisiin 9 hyvää asiaa ja 1 huono, niin me emme muistaisi mitään muuta kuin sen yhden huonon.

Sama koskee kirkkoa, jossa toimivat tavalliset ihmiset. Haluammeko löytää kaiken sen hyvän keskeltä juuri ne kielteiset asiat, jotka sitten ohjaavat meidän käsitystämme ja toimiamme liittyen koko kirkkoon. Meidän ei tarvitse edes etsimällä etsiä niitä kielteisiä asioita, sillä monet tiedotusvälineet tekevät sen kyllä puolestamme. Hyviä asioita on myös paljon, mutta niitä ei yleensä löydetä keskustelupalstoista tai uutisotsikoista.

Pystyisimmekö sittenkin tarkastelemaan asioita hieman laajemmin? Monesti ortodoksisuuden syvintä olemusta edustaa tuhat kertaa paremmin se pieni mummonen sen pienen tsasounan perällä verrattuna siihen, että mitä meille halutaan suurieleisesti tarjota.

Vastauksia ortodoksisuuteen kannattaa etsiä suoraan kirkosta. Kuvassa päiväkodin vieraita tutustumassa ortodoksisuuteen kirkon seinien suojassa.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Kristuksen vertaus hullusta miehestä (opetuspuhe)

Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuva Vanhan Valamon hautausmaalta.

Luuk. 12:16-21

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei olisi ollut tälle miehelle elämän kannalta tarpeellista. Hänen aittansa olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Suurin synti tässä kaikessa oli siis itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että itselle ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos kiellämme kuolevaisuuden. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisuudessa oikeasta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman, että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon.
Amen.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Laupias samarialainen (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Kuulimme juuri yhden Kristuksen tunnetuimmista vertauksista. Sen tarkoituksena on vastata siihen kysymykseen, että ketkä ovat meidän lähimmäisiämme. Heti alkuun voimme jo vastata tähän kysymykseen: Meidän lähimmäisiämme ovat käytännössä kaikki ihmiset.

Tätä ei aina ole niin helppoa käsittää. Olisihan se paljon yksinkertaisempaa sanoa, että minun lähimmäisiäni ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun perheeseeni. Lähimmäisiäni ovat sukulaiset, ystävät, naapurit ja muut tuttavat. On kiusallisen helppoa ajatella, että maanmieheni, samaa kieltä puhuvat ja esimerkiksi kristityt ovat pelkästään minun lähimmäisiäni.

Kristus kuitenkin opettaa meille jotain aivan muuta. Hänen vertauksessaan omat ja esimerkilliset ihmiset kulkevat apua tarvitsevan ohi ja hädässä olevaa auttaakin sellainen taho, jota ei pidetty missään arvossa.

Me saatamme pitää tätä vertausta hyvin tavanomaisena, mutta Jeesuksen kuulijakuntaa tämä vertaus kosketti varmasti paljon järisyttävämmin. Auttajaksi osoittautui aivan joku muu, kuin hurskas juutalainen!

Monesti tämän vertauksen kohdalla keskitymme ihailemaan tuon laupiaan samarialaisen toimintaa, mutta jätämme vähemmälle huomiolle kaksi ensimmäistä kulkijaa. Meidän ei tietenkään tule ihailla tuota pappia tai leeviläistä, mutta voimme ottaa heidän toimintansa taas varoittavana esimerkkinä.

Pappi ja leeviläinen saattoivat jättää auttamatta siksi, että juutalaisuudessa oli sellainenkin sääntö, että jos joku koski kuolleeseen, niin hän oli epäpuhdas viikon verran. Tässä tapauksessa pappi ja leeviläinen eivät olisi viikkon voineet astua temppeliin. He olisivat oletettavasti menettäneet viikon palkan, jonka vuoksi ei kannattanut ottaa riskiä ja pysähtyä selvittämään, että oliko tienposkessa makaava henkilö vain tajuton vai jo kuollut? Joka tapauksessa omat edut kävivät auttamisen edelle.

Voimme tässä tilanteessa pohtia vielä erästä asiaa liittyen näihin pappiin ja leeviläiseen. Mahtoivatko he tuntea mitään siinä tilanteessa, kun he kulkivat ohi? Pystyvätkö ihmiset todella olemaan täysin tunteettomia sellaisessa tilanteessa, jossa heidän huomiota olisi varmasti vaadittu? Eikö ihminen tuossa tilanteessa tunne edes jonkinlaista myötätuntoa ja sääliä?

Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi säälistä, jos se johda mihinkään käytännön tekoon? Tämä onkin hyvä kysymys juuri meidän päivinämme. Ihmiset ovat alkaneet siirtyä yhä enemmän ja enemmän internetin maailmaan, jossa jopa kodinsisäistä keskustelua käydään tietokoneiden välityksellä.

Tuossa internetin maailmassa käytännön teot jäävät usein hyvin mahdottomiksi. Aika ajoin siellä kuitenkin näkee viesti- ja ilmoitusketjuja, joissa pyydetään ajattelemaan hetki kaikkia niitä, jotka näkevät nälkää, sairastavat jotain parantumatonta sairautta tai jotain muuta vastaavaa. Näitä kiertokirjeitä sitten levitellään eteenpäin ja samalla luodaan omalletunnolle sellainen harhakuva, että päivän hyvä työ on tehty, kun on julkisesti voivoteltu apua tarvitsevien ihmisten puolesta.

Sääli ja voivottelu eivät kuitenkaan auta, jos ne eivät johda käytännön tekoihin. On hyvin mahdollista, että Jeesuksen vertauksen pappi ja leeviläinenkin voivottelivat oikein sydämen pohjasta kulkiessaan tuon ryöstetyn ja maassa makaavan ihmisen ohi. Tästä huolimatta he eivät pysähtyneet.

Ja lopulta ihminen ei ole muuttunut tuosta kaikesta paljoakaan parempaan suuntaan. Melkein voisi sanoa, että tilanne on päinvastainen. Kyllä me saamme aika ajoin lukea uutisista kuinka apua tarvitsevan ihmisen huudot ovat kaikuneet kuuroille korville. Ihmiset ovat kulkeneet eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Meidän tehtävänä ei ole välttämättä rynnätä heti ensimmäisenä kaduille etsimään apua tarvitsevia. Me voimme sen sijaan antaa tukemme niille, jotka keskittyvät auttamaan. Käytännössä suuntamaan voimavarojamme hyväntekeväisyyteen.

Joulupaaston alku on taas hyvin lähellä. Meidän tulisi ruokapaaston ohella muistaa nimenomaan tuo hyväntekeväisyys, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille kristityille. Hyväntekeväisyys on todellakin sitä, että me emme kulje hädässä olevien ohi, vaan pysähdymme auttamaan.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Ivalossa ukkia onnittelemassa







Olin siis perheen kanssa käymässä Ivalossa ja siinä lähiseudulla. Matkan perimmäinen syy oli siinä, että lähdimme onnittelemaan isä Raunoa (ukkia), joka on siis ollut pappina 30 vuotta.
Monia armorikkaita vuosia!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kuvakuulumisia Lapista

Haimme hieman ennakkoa tulevaan talveen Ivalon seudulta, jossa isä Rauno on nykyään matkapappina. Yllä olevassa kuvassa tytöt pääsivät kokeilemaan "ensijäätä".


Raja-Joosepin "kenttä", joka siis käytännössä tarkoittaa saamelaiskylää. Tämä kylä on museo, jossa ei siis asustele kukaan. Huomatkaa hauska yksityiskohta, kun tytöt halusivat itse kerätä ja kantaa polttopuita nuotiota varten.


Määränpäänä laavu. Kysymys ei ollut todellisesta vaelluksesta, sillä eihän oikeassa vaelluksessa eväät ole muovikassissa.


Laavulla ja tällä kertaa tavoitteena nuotion sytytys. Elisabet kantaa polttopuita ukille.


Kahvit tulella ja voileipää suuhun...


Tuulispäältä avautui komeat maisemat kohti Inarinjärveä.


Samoja maisemia Tuulispään huipulta.


Edelleen samoja maisemia, mutta mukaan mahtui myös yksi poro. Joulupukista ei ollut vielä näköhavointoja.