KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

torstai 26. tammikuuta 2017

Herran rukous - pyhitetty olkoon sinun nimesi

Kuten edellä on jo todettu, niin Jumala on maallisen yläpuolella ja Hän on jotain paljon enemmän mitä me koskaan pystymme käsittämään. Ja pelkästään Hänen nimensä on jotain, mikä on kaiken tavanomaisuuden tuolla puolen. Juutalaiset ottivat hyvin vakavasti käskyn, jossa varoitettiin lausumasta turhaan Herran nimeä: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2.Moos. 20:7)
Tämä käsky ei tarkoita pelkästään sitä, että emme toistelisi tarpeettomasti Jumalan nimeä, vaan myös sitä, että ihminen ei tarpeettomasti valalla vannoisi Jumalan nimeen. Sillä sellaisen valan rikkominen on rikkomista itse Jumalaa vastaan.

Me emme tietenkään tässä kohden rukousta tee Jumalaa pyhemmäksi, vaan Hän on jo kaikkea mahdollista ilman meidän sanojamme. Mutta näissä rukouksen sanoissa me kuitenkin avaamme oman mielemme ymmärtää sen, että Jumala on pyhä. Tässä on lopulta kysymys siitä, että me emme ryhtyisi suhtautumaan liian maallisesti sellaiseen, mikä on kaiken tämän maallisen yläpuolella. Juuri tätähän on pyhyys. Siinä ihminen oppii ymmärtämään paremmin oman suhteensa Jumalaan ja myös oman pienuutensa ja riittämättömyytensä.

Pyhyyden tunteminen saa ihmisen tuntemaan on pienuutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Näin kävi esimerkiksi profeetta Jesajalle, joka Jumalan läsnäolosta tajusi syntisyytensä: ”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. He huusivat toinen toiselleen: -- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä sanoin: -- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin.” (Jes. 6:1-5) Samoin kävi Pietarille, joka tajuttuaan ensikohtaamisessaan Kristuksen suuruuden sanoi Hänelle: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Luukkaan mukaisesta evankeliumista huomamme (kts. Luuk. 11: 1-4), että Kristus opetti rukouksen nimenomaan opetuslapsilleen, ei suurelle väkijoukolle. Rukous edellyttää tietynlaista suhdetta Jumalaan ja myös tietynlaista Jumalan tuntemista. Mutta mitä on sitten Jumalan tunteminen?

Jumalan tuntemisessa kyse on jostain muusta kuin Jumalan nimen toistamisesta, tai erilaisten uskonopillisten määreiden tietämyksestä. Se edellyttää myös Jumalaan uskomista ja luottamista. Kysymys on samasta asiasta, kuin kirkon mysteereissäkin. Ne eivät avaudu täydellisesti ulkopuolisille ja ulkoa päin, vaan ne edellyttävät, että ihminen tietää ja uskoo siihen mihin hän on osallistumassa. Esimeriksi katumuksen ja ehtoollisen sakramenteissa tällä mysteerin tiedostamisella ja uskolla on erityisen suuri merkitys. Sama koskee suhdettamme koko Raamattuun. Sen lukeminen edellyttää uskoa, sillä mikäli ihminen ei usko ihmeisiin, niin mitä hänelle jää käteen Raamatun lukemisesta? Se muuttuu historiankirjaksi, jossa hypätään yli tai yritetään selittää auki kaikki ihmeet. Tällaiseen valikoivaan ja suodatettuun raamatuntulkintaan törmäämme valitettavasti aika ajoin.


Isä meidän – rukouksessa on sellainen oletusarvo, että sen lausujalla on suhde Jumalaan ja hän tuntee Jumalan, siinä määrin kuin se meille ihmisille on mahdollista. Eli rukouksen tarkoituksena ei ole itsessään todistaa epäilevälle ihmiselle Jumalan olemassaoloa, vaan se on tarkoitettu suhteen ja uskon lujittamiseksi niille ihmisille, jotka kunnioittavat Jumalaa ja luottavat Häneen. 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Herran rukous - joka olet taivaissa


Edellä olevan valossa voisimme tehdä jo sellaisen johtopäätöksen, että Isä meidän – rukous on leppoisalle Taivaan Isälle suunnattu rukous, jonka voi lausua tilanteessa kuin tilanteessa ja kaiken lisäksi se sopii kenen tahansa ihmisen suuhun oikein mainiosti. Tätä rukousta todellakin käytetään paljon ja sen moni kristitty varmasti osaa ulkoa. Tästäkään huolimatta me emme voi liiaksi ”arkipäiväistää” suhdettamme Jumalaan. Tietenkin uskon tulee olla näkyvillä arkielämässämme, mutta tästä huolimatta Jumala on kaiken tavanomaisen ja arkipäiväisen yläpuolella. Mutta tätä asiaa ei saa käsittää sillä tavoin mustavalkoisesti, että eristäisimme Jumalan kauaksi taivaisiin.

Me kutsumme Jumalaa Isäksi, mutta tästä huolimatta Jumala ei ole pelkästään jotain taivaallista tai maanpäällistä, vaan Hän on Kaikkivaltias. Jumala on läsnä kaikkialla. Ei pelkästään tämän maailman tai meidän aurinkokuntamme, vaan koko maailmankaikkeuden. Jumalasta on käytetty nimitystä Sebaot, joka tarkoittaa taivaallisten sotajoukkojen Jumalaa. Hänen vallan alaisuuteen kuuluvat kaikki maailmankaikkeuden voimat. Jos me osoitamme kunnioitusta täällä maan päällä olevia korkea-arvoisia henkilöitä kohtaan, niin kuinka paljon enemmän meidän tulisikaan kunnioittaa Jumalaa. Me näemme tämän saman asian myös Kristuksessa, joka on yhtä aikaa sekä ihminen, että Jumala. Ihminen jota meidän on helppo lähestyä, mutta samaan aikaan Jumala, jonka voimallista toista tulemista me odotamme.

Siksi tämän rukouksen ensimmäiset sanat muistuttavat meitä yhtä aikaa armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Isästä, kuin myös Kaikkivaltiaasta Jumalasta, jota meidän tulee kaikessa kunnioittaa. Johdannossa todettiin, että liturgiassakin Herran rukousta edeltävät nimenomaan sanat, jotka muistuttavat Jumalan voimallisuudesta. Pyhän apostoli Jaakobin liturgiassa nämä sanat kuuluvat seuraavasti: ”Ja suo meidän, Valtias, ihmisiä rakastava Herra, rohkeudella, tuomiotta, puhtaalla sydämellä, valistetulla sielulla, häpeästä vapain kasvoin ja pyhitetyin käsin uskaltaa avuksihuutaa Sinua, taivaan pyhää Jumalaa Isää ja lausua.”

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Herran rukous - meidän

Meillä ihmisillä usein taipumus ajatella uskontoa ja suhdettamme Jumalaan hyvin yksilökeskeisesti. Tällainen ajattelu on johtanut jopa siihen, että seurakunta voidaan kokea jopa tarpeettomana (ja kalliina) tahona omassa uskonnonharjoittamisessa. On tietenkin totta, että rukouselämä ja kaikki muukin lähtee liikkeelle ihmisestä itsestään ja me omasta vapaasta tahdostamme käännymme Jumalan puoleen. Tähän meitä ei voida ulkoapäin pakottaa, tai jos näin tapahtuu niin kyse on silloin uskon vääristymästä.

On olemassa henkilökohtaisia asioita, joita me pyydämme Jumalalta itsellemme ja näidenkin asioiden tulisi olla nimenomaan pelastuksen kannalta oleellisia. Me olemme luonnollisesti myös vastuussa itsestämme ja omista teoistamme. Tästäkään huolimatta rukouselämämme ei voi muuttua puhtaasti yksilökeskeiseksi. Kristus on opettanut: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)
Isä meidän - rukous on yhteinen rukous ja se on kirjoitettu monikkomuodossa. Mikäli rukous olisi tarkoitettu vain yksityiseen käyttöön, niin se olisi varmasti alkanut sanoilla: ”Isäni, joka olet taivaissa.”’


Varoittava merkki vääränlaisesta itsekeskeisestä rukouksesta löytyy Kristuksen vertauksesta publikaanista ja fariseuksesta. Siinähän tuo fariseus asetti itsensä muiden yläpuolelle, kehui omia saavutuksiaan, eikä millään tavoin osoittanut katumusta tai nöyryyttä. Oikeastaan voimme todeta, että tuo fariseus ei käytännössä rukoillut ollenkaan, vaan tämä puhui täysin omiaan. Jos me ihmisinä eristäydymme Kirkon ulkopuolelle, niin samalla kasvaa riski, että me ryhdymme muokkaamaan uskoamme ja rukouselämäämme meitä enemmän miellyttäväksi. Vaarana on laskea uskonmukaisen elämän ihanteet liian matalalle ja rukouksissa taas sortua pyytämään pelastuksen kannalta tarpeettomia asioita ja kenties tuon vertauksen fariseuksen tavoin kehua itseään ja vähätellä muita.

Yhteisissä ja ääneen lausutuissa rukouksissa ei onneksi voida sortua tällaiseen toimintaan. Isä meidän – rukous lausutaan sellaisessa muodossa, jossa me emme voi yksinkertaisesti ajatella itsekkäästi.  Kuten apostolit ovat sanoneet, että me olemme Jumalan lapsia, niin silloin kenelläkään ei ole yksinoikeutta Jumalaan, vaikka tällaista tulkintaa on olemassa. Lisäksi tässä rukouksessa ei pyydetä mitä tahansa, vaan siinä kaikki tähtää siihen, että me toteuttaisimme Jumalan tahdon.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Herran rukous - Isä

Kristuksen opettama rukous on siis jo kielellisesti, mutta myös sisällöltään tavallisuudesta poikkeava tai voisiko sanoa jopa ennenkuulumaton. Ennen tätä Kristuksen opetusta oli ollut käsittämätöntä se, että tavallinen ihminen rohkenisi kutsua omaa Jumalaansa ja Luojaansa sanalla ”Isä”. Eikö Jumala ole aina ollut etäinen ja pelottava, jonka suhdetta ihmiseen ei voinut kuvailla läheiseksi? Toki juutalaisuudessa on Jumalaa kuvailtu isän kaltaiseksi, kuten esimerkiksi septuagintan mukaisessa psalmissa 102 (103) ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka häntä pelkäävät”. Tästä huolimatta Jumalaa ei ole koskaan suoraan puhuteltu isäksi.

Isäksi kutsuminen asettaa ihmisen aivan uuteen suhteeseen oman Jumalan kanssa. Aramean isää tarkoittava sana on ”abba”, joka todellakin tarkoittaa samalla tavalla isää, miten lapsi sen ymmärtäisi puhuessaan omasta isästään. Lähi-idän ja raamatunajan kulttuuria tutkinut Kenneth Bailey teki tähän liittyen hämmästyttävän havainnoin opettaessaan eräässä kylässä Libanonissa. Kertoessaan arabiaa puhuville ihmisille arameankielisestä sanasta ”abba”, niin hänelle sanottiin, että tuota sanaa edelleen käytettiin ja se on helpoin sanamuoto sanasta ”isä” minkä pieni lapsi oppii ensimmäisten sanojensa joukossa puhumaan. Sana abba on siis edelleenkin käytössä tuolla kielialueella, jossa aikoinaan puhuttiin arameaa. Tämän esimerkin valossa varmasti ymmärrämme, että tuolla sanalla abba – isä on todellakin ihmisille hyvin läheinen merkitys.
Kristus itse käytti hyvin koskettavalla tavalla isää esimerkkinä vertauksessaan Tuhlaajapojasta. Siinäkään isä ei ollut etäinen tai armoton, vaan rakkaudella, avosylin vastaanottava ja armahtava henkilö. Sellainen on myös ihmisen suhde Isään Jumalaan. Kristus on avannut meidät ihmiset ymmärtämään suhteemme Jumalaan uudella tavalla. Kun kerran Jumala on meille Isä, niin silloin me olemme Jumalan lapsia ja sen vuoksi me voimme luottaa Jumalaan, kuten lapsi omaan isäänsä. Tätä on kuvannut apostoli ja evankelista Johannes 1. kirjeessään seuraavasti: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.” (1. Joh. 3:1) Samalla tavalla sanoo pyhä apostoli Paavali Roomalaiskirjeessä: ”Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” (Room. 8:15)

Sanaan ”isä” liittyen meidän on vielä tarkasteltava erästä Kristuksen opetusta, joka on herättänyt suoranaista hämmennystä ja jopa kritiikkiä niin ortodoksisen kuin roomalaiskatolisen kirkon käytäntöä kohtaan. Kyse on sielunpaimen puhuttelusta, jossa käytetään sanaa ”isä”, vaikka Kristus on sanonut seuraavasti: ”Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa”. Kristus oli tätä ennen todennut, että: “teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä.” (Matt. 23:8-9) Eli selkeästi Kristus painottaa opetuslapsilleen, että kukaan heistä ei saa asettaa itseään muiden yläpuolelle. Muistamme varmasti evankeliumista, että opetuslapset olivat toisessa tilanteessa pohtineet sitä, että kuka heistä on suurin. Tämä kohta on siis ymmärrettävä laajemmassa merkityksessä, mitä tämä irrallinen jae antaa ymmärtää. Mikäli tämä kohta kuitenkin halutaan irrottaa kokonaisuudesta, niin käytännössähän edes lapset eivät saisi puhutella omaa isäänsä isänä, koska Kristus sen selkeästi kieltänyt.

Sanaa isä voidaan kuitenkin käyttää puhuttaessa hengellisestä auktoriteetista. Esimerkiksi Vanhassa Testamentissa Elisa huusi taivaaseen lähteneen Elian perään: ”Isäni, isäni! Israelin tuki ja turva!” (2.Kun. 2:12) Myöhemmin itse kuningaskin puhutteli Elisaa isänä. Pyhä apostoli Paavali on viitannut itseensä sanoessaan: ”Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi.” (1.Kor. 4:15) Sanaa ”isä” voidaan siis käyttää puhuttaessa sielunpaimenesta, mutta samanaikaisesti kuitenkin varoitetaan siitä, että kukaan asettaisi itseään muiden yläpuolelle. Tämä ei tarkoita pelkästään termien käyttämistä, vaan esimerkiksi sellaista pukeutumista, jolla joku henkilö haluaa erehdyttävästi antaa itsestään sellaisen kuvan, että hän esimerkiksi kuuluu papistoon. Samalla tavoin joku voi ryhtyä opettamaan muita ihmisiä kirkon nimissä, vaikka hänellä ei tällaisia valtuuksia olisikaan. Erityisesti internetin aikakaudella eri keskustelupalstoilta löytyy kirkon ”suuria opettajia ja teologeja” hämmästyttävän paljon. Lyhyesti sanottuna hengellistä isyyttä ei kukaan voi ottaa tai vaatia itselleen, vaan se annetaan hänelle. Kukaan ei itse ryhdy papiksi, vaan hänet kutsutaan Kirkon palvelustehtävään. Hän ei ole tuolloinkaan kenenkään yläpuolella, vaan ennen kaikkea muiden palvelija, joka on oman seurakuntansa edessä kantamassa yhteistä rukousta.