Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

Lauantain tekstit sunnuntaina

Meillä ortodoksisessa kirkossa toistuvat samat evankeliumiluvut joka vuosi hyvin pienellä vaihtelevuudella. Seurakunnissa liturgiat keskittyvät sunnuntaipäiviin, joille on määrätty hyvin oleelliset tekstit.

Tästä huolimatta saman tekstin lukeminen samalla paikkakunnalla perättäisinä vuosina luo haasteita niille, jotka pitävät opetuspuheita. Tietysti samaa evankeliumilukua voi tarkatella monella eri tavoin ja monesti hyvin vähäisesti meillä viitataan liturgiassa luettuihin epistolalukuihin. Samalla voi tietysti pohtia, että kuinka moni muistaa vuodentakaisesta opetuspuheesta mitään. Kaikesta huolimatta meillä on mahdollisuus rikastuttaa evankeliumin sanomaa seurakunnissa.

Varteenotettavana vaihtoehtona on lukea liturgiassa myös lauantain tekstit, jotka jäävät liian usein liian vähäiselle huomiolle. Tämä luo uusia haasteita myös papeille, joilla voi olla suuri kiusaus tyytyä lukemaan aiempien vuosien opetuspuheita. Näiden toistaminen ja pieni muokkaaminen vuosittain voivat lopulta puuduttaa evankeliumin tutkiskelun jalon taidon. Pelkät sunnuntaipäivien luvut muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan kaikesta siitä tärkestä sanomasta mitä löydämme evankeliumista.

Nyt en laitakaan tähän seuraavaksi sunnuntain opetuspuhetta, vaan lauantain (Luuk. 8:16-21), jonka kuitenkin luen siis tänä sunnuntaina:


Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että meidän ei tule kätkeä sellaista minkä on tarkoitus säteillä kaikkialle. Vertauksessa Kristus puhui lampusta, joka pitää nostaa korkealle, mutta Hän tarkoittaa tällä tietysti uskoamme.

Meille kristityillehän pitäisi olla itsestäänselvyys, että oma uskomme tulee julki maailmalle luontevasti kaikissa elämätilanteissa. Luontevalla tarkoitan sitä, että uskonmukainen elämä ei tule esille tekopyhästi tai hyökkäävän paatoksellisesti, vaan aivan normaalisti jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Usko tulee esille tietysti hyvinä tekoina ja rakkaudessa. Se näkyy siinä, että miten paljon me välitämme lähimmäisistämme ja miten suurella innolla haluamme osallistua jumalanpalveluksiin. Usko voi näkyä siinäkin, että teemmekö esimerkiksi ristinmerkin sellaisessa seurassa, joka ei ole niin uskonnollinen.

Tässä on oikeastaan eräs suurista kompastuskivistä. Uskon tulisi tulla näkyvästi esille, mutta esimerkiksi tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa se on muuttunut vaikeaksi. Oikeastaan uskonmukainen elämä on periaatteessa yhtä helppoa kuin ennenkin, mutta meillä ihmisillä on kiusaus mennä suuren virran mukana. Me emme yksinkertaisesti halua erottua suuresta joukosta. Haluamme tehdä asiat samalla tavoin kuin muutkin tekevät.

Mutta kuka on väittänyt, että muut olisivat aina oikeassa? Ja kuka on väittänyt, että uskonmukainen elämä olisi ylimääräinen lisä, jota jotenkin ylihurskaat ihmiset harjoittavat? Meillä on vaarana lähteä mukaan maallistumisen pyörteisiin, jolloin me todellakin siirrämme tuon Kristuksen vertauksen lampun sängyn alle piiloon, jotta mahdollisimman harva sen huomaisi.

Ihmiset pystyvät olemaan niin monista asioista ylpeitä ja kokevat tämän vuoksi olevansa myös etuoikeutetussa asemassa. Tämä voi tarkoittaa asuinpaikkakuntaa, ammattia, harrastusta, arvonimeä, omaisuutta, julkisuutta, poliittista sidonnaisuutta, yms.
Mutta kuinka moni kokee oman uskonsa, eli Kristuksen seuraamisen asiana, josta saa tuntea olevansa ylpeä ja joka saa tuntemaan itsensä jotenkin etuoikeutetuksi?

Ihmiset uskaltavat kuuluttaa olevansa esimerkiksi tietyn urheiluseuran kannattajia ja pitävät sen viiriä korkealla. Kuinka moni uskaltaa yhtä avoimesti tunnustaa olevansa Kristuksen puolella? Jos tämä kansa uhraisi voimavarojaan yhtä paljon uskonmukaiseen elämään ja tätä kautta rukoukseen kuin se tekee esimerkiksi urheilun seuraamiseen ja kannattamiseen, niin meillä tapahtuisi varmasti suuria ihmeitä joka päivä!

Ehkä suurin synti on juuri siinä, että jos kristityt eivät uskalla avoimesti kannattaa ja arvostaa omaa uskoaan, niin eivät muutkaan sitä huomaa. Kaikki tulee tietysti ilmi, sillä sanoohan Kristus: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon.” (Luuk. 8:17)

Kyllä salassa pidetytkin hyvät teot tulevat siis ilmi, mutta tämän voi tulkita tarkoittavan myös sitä, että pahat asiat tulevat myös julki. Me emme voi viedä oikeaa uskoa eteenpäin, jos toimimme täysin päinvastaisella tavalla. On olemassa sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.” Tämän on kuitenkin äärimmäisen huono puolustus. Paras opetus ja julistus on siinä, että me teemme niin kuin opetamme, koska silloin myös maailma ottaa meidät vakavasti.

Päivän evankeliumiin liittyy myös eräs opetus siitä, että ketkä ovat Kristuksen todellisia sukulaisia. Meidän suhteemme Jumalaan ei perustu siihen, että me ikään kuin perimme verenperintönä oman uskomme sukupolvelta toiselle. Vielä edelleenkin kehdataan (onneksi vähenevässä määrin) ylläpitää käsitystä ”syntyperäisistä ortodokseista”, jotka ovat parempia kuin muut.

Tämä on jo terminä täysin käsittämätön, sillä ei kukaan synny tiettyyn uskoon, vaan hänet otetaan siihen. Ortodoksisuudessa tämä tapahtuu kasteen ja mirhallavoitelun kautta. Jotkut lapsena, jotkut aikuisena, mutta tämä oikeus ei tule itsestään. Meidän taustamme kirkon jäseneksi tulemisessa eivät ole lopulta oleellisia, vaan tärkein kysymys meidän suhteessa Kristukseen onkin se, minkä Hän on meille opettanut:
”Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan.” (Luuk. 8:21)
AMEN!