KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 26. tammikuuta 2013

Tuhlaajapoika (opetuspuhe)


Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata myöskin mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.


Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.



Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löytää itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.



Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.



Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

 

 Vertauksessa meitä muistutetaan myös mielenmuutoksen tärkeydestä. Tuhlaajapoika  koki mielenmuutoksen, eli katumuksen vasta sikolätissä. Meidän ei tarvitse odottaa mitään oman elämämme aallonpohjaa, vaan meidän tulisi tarkkailla itseämme jatkuvasti. Hyvänä apuna tässä kaikessa on kirkon tarjoamat paastokaudet, joissa meitä erityisesti kannustetaan osallistumaan katumuksen sakramenttiin. Niissä meillä on mahdollisuus tutkia omaa elämää ja ottaa uusia suuntia.


Tuhlaajapojan mielenmuutos on myönteinen esimerkki meille kaikille. Pahempi vaihtoehto olisi ollut, että hän ei olisi ymmärtänyt oman elämänsä alennustilaa ja ajan mittaan hän olisi alkanut pitää koko sikolättiä täysin normaalina elinympäristönä. Tämä vaara on aina olemassa. Mikäli ihminen tarpeeksi pitkään jatkaa tietynlaista elämää, niin hän sokeutuu sille kaikelle.



Edesmennyt arkkipiispa Paavali käytti aikoinaan sellaista vertausta, jossa ihminen astuu huoneeseen, missä on poltettu paljon tupakkaa. Hetkellisesti hän haistaa kaiken sen huoneessa olevan tunkkaisen käryn. Ei mene kuitenkaan pitkään ennen kuin hän on jo tottunut huoneen tunkkaiseen hajuun.



Samalla tavoin on myös meidän elämässämme. Ei mene pitkään siinä, kun totumme johonkin sellaiseen, mikä ei ole meille hyväksi. Meillä tulisi olla kyky huomata sellaiset asiat, jotka eivät ole meille hyväksi.



Viimeinen opetus liittyy vertauksen loppuosaan, jossa tuhlaajapojan veli kieltäytyy osallistumasta siihen juhlaan, jonka isä järjesti kotiin saapuneelle nuoremmalle pojalleen. Tältä veljeltä ei herunut myötätuntoa ja rakkautta kotiin palannutta veljeään kohtaan. Itse asiassa hän ei edes tunnustanut tätä veljekseen, vaan totesi isälleen ainoastaan, että ”sinun poikasi”. Tämä vanhempi veli muistutti samalla tavoin sitä Kristuksen vertauksen fariseusta, joka vähätteli toista ihmistä ja asetti itsensä korkeampaan asemaan.



Kuinka paljon tähän Kristuksen vertaukseen monien muiden opetusten tavoin kätkeytyy sellaista syvällistä sanomaa, josta meidänkin tulisi ottaa opiksi? Jokainen valmistussunnuntai antaa meille omanlaisensa opetuksen, joita noudattamalla me pystymme kulkemaan Suuren Paaston tietä aivan uudella tavalla ja ohjaamaan näin myös omaa elämäämme kohti rakastavaisen Isän kotia.


Paaston sanoma ei ole synkkä eikä edes surumielinen, vaikka sellaiseksi me sen helposti miellämme. Paasto on täynnä iloa ja riemua. Iloa ja riemua siitä, että me huomaamme olevamme paljon täydellisempiä juuri silloin, kun olemme lähellä Jumalaa. Amen.

perjantai 18. tammikuuta 2013

"Kehdosta hautaan" - Hautaustoimitus ja vainajienmuisteluperinne

Tämä on viimeinen puheosa Nurmeksessa pidettyä sävelhartautta, jossa on kuljettu sanoin ja veisuin läpi ihmisen elämää. Aion kuolemaan ja hautaustoimitukseen liittyen kertoa vielä käytännönläheisempiä ohjeita joskus myöhemmin. Niissä kerron hieman kirkkokäytöksestä, hautajaisten ajankohdasta ja siitä mitä ortodoksisessa hautauksessa tapahtuu.

 
HAUTAUSTOIMITUS
Ortodoksisen kirkon rikas jumalanpalveluselämä saattaa ihmistä kehdosta hautaan. Hautaustoimituksessa me saatamme poisnukkunutta tästä ajasta iankaikkisuuteen.
Hautaustoimitus on oma kokonaisuutensa, samat rukoukset ja veisut luetaan ja veisataan kaikissa hautajaisissa. Näiden rukousten ja veisujen sanomassa tulee esille kolme tärkeää asiaa.
Ensinnäkin hautaustoimitus on esirukousta poisnukkuneen puolesta, jotta hän saisi hyvän osan iankaikkisuudessa. Rukous toisen ihmisen puolesta on aina rakkauden osoittamista ja tämän rakkauden osoittaminen ei voi päättyä kuolemaan. Kristuksessa me olemme kaikki olemme edelleen eläviä.


Hautaustoimitus on myös hyvästijättöä. Ortodoksiset hautajaiset pyritään aina toimittamaan niin, että arkku on avoinna. Miten me voisimmekaan ymmärtää kuolemaa, jos emme voi edes kohdata sitä? Miten voimme jättää hyvästejä, jos emme pysty näkemään poisnukkunutta? Eräs koskettavimmista hautaustoimituksen kohdista on juuri tuo hyvästijättö, jossa jokaisella on mahdollisuus tulla poisnukkuneen äärelle antamaan veisun sanojen mukaisesti viimeinen tervehdys. Me olemme tänä päivänä etääntyneet kuolemasta ja kuolleen ihmisen näkeminen on monelle vieras ja tätä kautta pelottava asia. Ennenhän ihminen kuoli kotonaan ja lapsia myöten kaikilla oli mahdollisuus valvoa poisnukkuneen äärellä ja kukaan ei tästä kohtaamisesta traumatisoitunut. Meille on tänä päivänä syntynyt harhakäsitys siitä, että kuolemanpelko häviää sillä, ettei kuolemaa tarvitse nähdä. Tällä tavoin me kuitenkin moninkertaistamme kuolemanpelon seuraavissa sukupolvissa. Kuoleman kohtaaminen auttaa meitä ymmärtämään oman elämämme rajallisuuden ja sen kautta alamme ymmärtämään koko elämän uudella ja ainutlaatuisella tavalla. Kuolemassa päättyy kaikki maallinen, mutta sen kautta alkaa jotain uutta. Tähän liittyy vielä eräs ortodoksiseen hautaustoimituksen sanoma. Toimituksen tarkoituksena on nimittäin myös lohduttaa omaisia. Veisuissa korostuu se, että kuolema ei olekaan kaiken loppu, vaan uuden elämä alku. Me jäämme vielä tänne, mutta meillä kaikilla on sama päämäärä. Tässä ajallisessa elämässä kukaan ei elä loputtomiin, vaan jokaisen vuoro tulee ajallaan.

Tämä hyvin vakava sanoma tulee ortodoksisessa hautaustoimituksessa esille hyvin kauniilla ja toivorikkaalla tavalla. Hautaustoimituksen liturginen väri ei ole musta, vaan se on valkoinen. Tätä väriä käytetään myös kasteessa. Ympyrä sulkeutuu ja ihminen siirtyy uuteen elämään. Tämä siirtyminen ei pidä sisällään toivottomuutta, vaan siihen kätkeytyy ylösnousemuksen ja riemun sanoma: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!

VAINAJIENMUISTELUPERINNE
Vaikka läheisemme siirtyvätkin tästä ajasta iankaikkisuuteen, niin he eivät kuitenkaan lakkaa olemasta, sillä kuten muistamme, niin kuolema ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Meidän tulee edelleen  rakastaa lähimmäisiämme, vaikka he ovat siirtyneet pois tästä ajasta. Me miellämme muistamisen helposti käytännön teoiksi, kuten kukkien tai kynttilöiden viemiseksi haudalle. Kaikkein tärkein muistamisen ja rakkauden osoittamisen muoto on kuitenkin esirukous. Me olemme kaikki Kristuksessa yhteydessä toisiimme ja Kristuksen puoleen kääntyminen yhdistää meidät myös poisnukkuneisiin läheisiimme.
Vainajienmuisteluperinteeseen liittyy tietyt ajankohdat, jolloin on tapana toimittaa muistopalvelus. Kirkkovuodessa on yleisiä muistopäiviä, mutta sen lisäksi on yksityisiä muistopäiviä. Näinä muistopäivinä on tapana toimittaa muistopalvelus, jonka monet veisut ovat samoja kuin itse hautaustoimituksessakin. Tämä muistopalvelus ei ole paikkaan sidottu, joten se voidaan toimittaa kirkossa tai haudallakin. Kirkollakaan en tässä tapauksessa tarkoita pelkästään sitä kirkkoa, jossa itse hautaustoimitus on pidetty, vaan se voi olla mikä tahansa ortodoksinen pyhäkkö missä tahansa maailmankolkossa. Kysymys on siitä paikasta, missä läheiset haluavat kokoontua yhteiseen rukoukseen. Tänä päivänä on aivan normaalia se, että suurin osa suvusta saattaa asua Etelä-Suomessa.
40 päivän jälkeen kuolemasta toimitetaan muistopalvelus. Tuo luku 40 toistuu monissa kirkollisissa asioissa. Yhtymäkohdan löydämme Kristuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen väliselle ajalle. Me voimme mieltää tässä yhteydessä tuon 40 päivän aktiiviseksi suruajaksi, joka on meille annettu. Olisi hyvä jos sinä aikana ei tarvitsisi ryhtyä vielä pohtimaan saatikka kiistelemään esimerkiksi perinnönjakoon liittyviin asioihin, vaan kunnioittaisimme poisnukkunutta läheistämme.
Muistopalvelus on tapana toimittaa puolivuotis- ja itse kuoleman vuosipäivänä. Tuota vuosipäivää siis vietetään joka vuosi ja se on tärkeä juhla, jota voisi kutsua poisnukkuneen uudeksi syntymäpäiväksi. Yhä uudestaan ja uudestaan meitä muistutetaan siitä, että nimenomaan rukouksessa olemme yhteydessä läheisiimme ja nimenomaan Kristus on Hän, joka yhdistää meidät toinen toisiimme.


Anna Herra ikuinen rauha autuaalliseen kuolonuneen nukkuneille isillemme äideillemme sisarillemme ja veljillemme ja anna heille iankaikkinen muisto!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

"Kehdosta hautaan" - SAIRAANVOITELU

Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kyllänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.



Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.


Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.



Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisikin kotonaan tai sairaalassa. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa on muutoinkin mahdollisuus muistella niitä, jotka tarvitsevat seurakunnan erityistä huomiota esirukouksissa. Tällöin kirkkoon voidaan toimittaa erillinen muistelulappu, jossa pyydetään esirukousta esimerkiksi sairastavan, matkoilla olevan, juhlaansa viettävän tai juuri poisnukkuneen ihmisen puolesta. Tämä on siis erityispyyntö, jonka pappi tai diakoni lukee nk. hartauden ekteniassa, jotta koko seurakunta voi yhtyä tähän hartaaseen rukoukseen toisen ihmisen puolesta.




Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen.  Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Sitä ei kuitenkaan missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi niin että se toimitetaan vain juuri ennen kuolemaa, vaan papin tulisi käydä sairaana olevan ihmisen luona säännöllisesti aina kuolemaan tai parantumiseen saakka, siis kunnes sairastava on kykenevä tulemaan taas kirkkoon, tai hän on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan eli iankaikkiseen elämään.


Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti kun ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä jo paljon aiemmin kuin vasta hengenhädässä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ympyrä sulkeutuu? (päivitetty 7.1.)


Omasta mielestä olen yrittänyt tehdä kaiken parhaalla mahdollisella tavalla seurakunnassa. Tästä huolimatta seurakunnasta erosi 9 henkilöä vuonna 2012. Pienessä seurakunnassa sekin on aika paljon. Palautetta eroamisten syistä en ole saanut. Jääkin täysin arvuuttelun varaan, että miksi nämä ihmiset ovat tähän päätökseen ajautuneet. Tätä samaa aihetta olen pohtinut aiemminkin (LINKKI).
Useassa tapauksessa kysymys on varmasti ihan rehellisestä vieraantumisesta ja rahan säästämisestä. Miksi kuulua johonkin, mikä ei merkitse enää itselle mitään?
Meillä on Suomessa paljon ihmisiä, jotka tälläkin hetkellä pohtivat syitä, että miksi minun kannattaa kuulua kirkkoon ja yhtä lailla on ihmisiä, jotka pohtivat kirkkoon liittymistä, mutta eivät ole syystä tai toisesta ottaneet sitä viimeistä suurta askelta kirkon kynnyksen yli.

Hieman kaukaa haettuna tähän samaiseen kysymykseen liittyy myös se, että miten me tulevaisuudessa voimme säästää. Ortodoksi.netissä julkaistussa liturgiasarjassa pohdin jälkiviinin merkitystä ja jopa sen tarpeellisuutta (LINKKI). Tarkoitukseni ei ollut lytätä tuota käytäntöä, mutta halusin tuoda esille sen, että emme tarpeettomasti mystifioi tuota tapaa, joka on aika vakiintunut seurakunnissamme. (Lohdutuksen sanan kaikille se, että käytämme edelleen Nurmeksessa kirkkoviiniä entiseen tapaan, joten huoli pois.) Mutta kuinka kauan tämäkin on mahdollista?
Kirkkoviini on oleellinen asia, joten siitä emme voi säästää kun on kyse Ehtoollisesta. Mutta 3/4 kaikesta käytetystä kirkkoviinistä menee jälkiviiniin. Mietitäänpä seuraavaksi, että mikä on tilanteemme esimerkiksi 20 vuoden kuluttua. Onko meillä verotusoikeutta enää siinä vaiheessa? Kuinka moni ihminen kuuluu enää kirkkoon tuossa vaiheessa, jos maallistuminen jatkaa kukoistustaan? Onko jälkiviini yksi niistä asioista joista joudumme olosuhteiden pakosta säästämään kun rahaa ei enää ole?



Me emme ole varmasti pohtineet syvällisesti sitä mahdollisuutta, että jo muutaman vuosikymmenen kuluttua aktiivisia ortodokseja (tai kristittyjä ylipäätänsä) on maassamme hyvin vähän. Miten me ryhdymme seurakunnissa säästämään? Riittääkö että kirkko on kylmänä talvikaudella ja palvelukset ovat seurakuntasalissa? Pitääkö kirkon siivoaminen ja ruohonleikkuut yms tehdä vapaaehtoisvoimin?
Ovatko työntekijät palkattomalla vapaalla? Tuossa vaiheessa ilman veronkantoikeutta voidaan olla jo siinä tilanteessa ettei palkkoja makseta muutoinkaan samalla tavalla kuin ennen. Onko työntekijöillä jo tuolloin jokin maallinen ammatti ja palveluksia toimitetaan ainoastaan oman työn ohessa vain viikonloppuisin? Ollaanko jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että kirkkorakennuksia ei voida yksinkertaisesti ylläpitää, kiinteistöveroja ja vakuutuksia ei voida maksaa puhumattakaan lämmityskuluista ja sähkölaskuista?
Olemmeko jo parinkymmenen vuoden kuluttua tilanteessa, jossa monissa paikoissa jumalanpalvelukset toimitetaan yksityisten ihmisten kodeissa aivan kuten varhaiskirkon aikaan? Missä vaiheessa ympyrä sulkeutuu ja me palaamme aikaan, jolloin kysyi todellista rohkeutta ja vakaumusta olla kristitty?

On sanomattakin selvää, että em tilanteessa keskushallinto olisi jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta. Jos kerran seurakunnissa taisteltaisiin ainokaisen kirkon käyttökulujen kattamisesta, niin ei siinä tilanteessa ole paljoa mahdollisuuksia syytää rahaa Kuopioon (tai Helsinkiin). Tämä kaikki kannattaisi huomioida jo nyt, kun keskushallinnon byrokraattisia kuvioita pistetään uudella innolla uusiksi. Hallintoa pitää oikeasti keventää, sillä tulevaisuudessa sitä voi olla kenties mahdotonta ylläpitää (ainakaan seurakuntien varoilla).

Joku voi ajatella, että tässä se maaseutupappi maalailee vain piruja seinälle. Voipi olla. Mutta jos jäsenmäärän suuntaus on nyt ja tulevaisuudessakin miinusmerkkistä, niin nämä edellämainitut asiat eivät ole mahdottomia. Raha on välttämätön paha ja jos sitä ei ole yksinkertaisesti käytössä, niin meidän on pakko lopettaa tietyt toiminnot.
Nyt joku voi kysyä, että eikös Venäjällä ja Kreikassakin kaikki toimi ihan hyvin, vaikkei niissäkään kirkollisveroja kerätä. Näissä maissa ihmisiä on kuitenkin enemmän ja he pitävät toimituksista erikseen maksamista itsestäänselvyytenä. Meillä taas kaikki ovat tottuneet siihen, että homma pyörii kirkollisveron kautta ja sillä katetaan kaikki kulut. Jos veronkanto loppuu, niin kuinka moni meillä Suomessa on valmis oma-aloitteisesti tukemaan ja ylläpitämään oman seurakuntansa toimintaa? Varmasti tämä jossain vaiheessa ymrretään, mutta ovatko siinä vaiheessa kirkkomme jo päässeet kylmettymään ja rapistumaan?
Tämä kaikki tuntuu monen mielestä varmasti hyvin kaukaiselta. Minun on kuitenkin pakko kirkon työntekijänä pohtia tätä huomattavasti enemmän. Minulla ei rehellisesti sanottuna ole tällä hetkellä ole harmainta hajua siitä, että mistä ammatista minä jään eläkkeelle. Siitäkin huolimatta, että saisin olla pappi viimeiseen hengenvetooni asti.


perjantai 4. tammikuuta 2013

Tarpeettomasta luopumista vai hurskastelua?

Presidentti Sauli Niinistön ilmoitus oman palkkionsa mahdollisesta leikkaamisesta on kirvoittanut aikamoisen keskustelun. Olen oikeastaan hyvin hämmästynyt siitä, että negetiivisia kommentteja on niin paljon. Tätä ilmoitusta on nimitetty populistiseksi ja jopa vahingolliseksi esikuvaksi, jonka laajamittaisempi noudattaminen ajaisi maamme entistä suurempaan ahdinkoon. Mutta näinhän se tahtoo olla, että teit asioita niin taikka näin, niin aina siitä joku kaivaa esille jotain kielteistä.

Kristillisessä ajattelussa omaisuuteen kiintyminen on tarpeetonta ja sen sijaan hyväntekeväisyys on oikein. Asian tekee hieman ongelmallisemmaksi se, että hyväntekeväisyyden suurieleinen esilletuominen on huono asia, koska se helposti muuttuu ulkokultaisuudeksi ja hurskasteluksi. Tällöin se kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kaikesta huolimatta tekopyhyyden nimissäkin annettu almu auttaa sitä jolle se on annettu, vaikka itse antaja ei tällä tavoin keräisikään aarteita taivaalliseen aarreaittaansa.

Pelko mahdollisesta hurskastelusta ajaakin meidät toimimaan Kristuksen opetuksen mukaisesti sillä tavoin, että almua antaessa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. En kuitenkaan usko että Kristuksen tarkoittaneen tämän kaiken olevan niin mustavalkoista. Yhtä laillahan kristityn ihmisen pitäisi olla esikuvana muille ja tällöin tulee varmasti niitä hetkiä, jolloin pitää uskaltaa julkisesti tehdä hyvää.

Presidentti Niinistön tapauksessa kyse ei ole edes suoraan hyväntekeväisyydestä, vaan hän on valmis luopumaan osasta palkkiostaan. Hän siis tarkalleen ottaen haluaa vuotuisen palkkionsa olevan 126.000 euroa tuon 160.000 euron sijaan, jolloin se olisi siis samalla tasolla mitä se oli presidentti Tarja Halosen aikana. Joku enemmän politiikkaan paneutunut voi varmasti selittää tähän liittyvät vahingolliset seuraukset. Itse näen tämän ainoastaan eleenä jossa yksittäinen ihminen toteaa, että "vähempikin riittää" (vaikka onhan tuo kokonaispalkkio monen silmissä edelleen todella suuri).

Ottamatta enää sen enempää kantaa itse Niinistöön ja tähän keskusteluun, niin muutaman sanan voisi sanoa rahasta ja omaisuudesta. Erästä vanhaa sananlaskua soveltaen ihmisellä on tapana oppia ahneeksi hyvin lyhyessä ajassa. Lisäksi ihminen oppii kuluttamaan tulojen nousun myötä yhä enemmän, jonka jälkeen taas tuntuu siltä että rahaa on liian vähän. Esimerkiksi palkankorotuksen motivoiva hyöty katoaa jo parin viikon sisällä, jonka jälkeen ihminen on valmis taas haluamaan lisää.

Mikä on tarpeellista ja välttämätöntä ja mikä taas ei ole? Onhan meillä tietysti se mahdollisuus, että otamme kaikki palkkiot ja niiden korotukset kiltisti vastaan ja sitten annamme siitä meille tarpeettoman osan hyväntekeväisyyteen. Haasteellista on vain luopua rahasta siinä vaiheessa, kun se on jo ojennettu meidän käteemme.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä... Facebook


Aika ajoin sitä pysähtyy ihan ihmettelemään tuota Facebookin outoa maailmaa. Miksi niin monet meistä ajatuvat sinne lukuisia kertoja päivässä ja miksi ihmeessä me suollamme sinne asioita joita ei normaalisti sanoisi ääneen puolivahingossakaan?

Me ihmiset tietysti haluamme, että mahdollisimman moni huomaisi meidät. Emme välttämättä ole julkisuudenkipeitä (vaikka kyllähän moni on varmasti joskus haaveillut olevansa kuuluisa näyttelijä tai presidentti). Koska sosiaaliset kontaktit ovat alkaneet hetki hetkeltä vähänemään näennäisen kiireemme vuoksi, niin sen takia meidän pitääkin hakea vauhtia juuri sosiaalisesta mediasta. Puhun näennäisestä kiirestä juuri sen vuoksi, että kello ei käy tänä päivänä yhtään sen nopeammin kuin 50 vuotta sitten. Jostain syystä aika vain tuntuu loppuvan kesken.

Onhan se tietenkin totta, että saamme sanottavamme kuuluviin Facebookissa paljon nopeammin ja helpommin kuin ennen. Ja toivon mukaan lukuisten tykkäysten myötä myös oma egomme palautuu jälleen turvalliselle tasolle. Facebookista löytyi aika osuva lausahdus siitä, että miten suuri vaiva onkaan ollut ennen muinoin toivottaa puhelimen välityksellä hyvää yötä kaikille 200 tuttavalle, kun se nyt onnistuu Facebookin kautta äärimmäisen helposti ja nopeasti.

Mutta kunpa kirjoittelisimmekin ainostaan hyvän yön toivotuksia. Kyllä välillä saa ihmetellä ja päivitellä päivityksiä. Hieman kierotunut oletusarvo taitaakin joka käyttäjällä se, että kaikki muut ovat kiinostuneita juuri samoista asioista kuin minä itse. Tämän vuoksi Facebook pursuaa esimerkiksi toinen toistaan ihanampia eläinkuvia, jonka seurauksena allergisia oireita alkaa ilmestyä jo ilman varsinaista fyysistä kosketusta.

Nuoret taas haluvat selvästi antaa kommentteja toisten ulkonäöstä ja olemuksesta: "Tykkää tästä päivityksestä, niin kuvailen sinua kolmella sanalla". Voi ihq sentään... Minulle itselle on ihan tarpeeksi jo peiliin katsominen.

Omaa musiikkimakua halutaan myös usein jakaa muillekin, kun parhaimpia paloja linkitetään YouTubesta Facebookkiin. Kellonajat ja viikonpäivät huomioonottaen jakamisen perusteena ei ole pelkästää yllättävän hyvä musiikkilöytö, vaan pikemminkin yllättävän hyvä humalatila, jonka turvin työnnetään kaikkien nähtäväksi koko illan soittolista...kera viimeisen hitaan tietty.

Sanonta "laiska töitänsä luettelee" pääsee myös FB:ssa oikeuksiinsa. Töitten lisäksi muiden iloksi päivittyy kaikki muutkin tekemiset hyvin tarkkoja yksityiskohtia myöten. Muutaman vuoden päästä kännyköiden paikannusjärjestelmä varmasti kertoo automaattisesti sen, että olemmeko syömässä, töissä vai vessassa. Silloin ainakin säästää sen kirjoittamisen vaivan.

Haluatteko minun mainitsevan jotain politiikastakin?... En oikeasti viitsi. Se ei ole minun kutsumukseni ja vaalien alla minulla on itse asiassa tapana harventaa Facebookin lukemista huomattavasti. Kyllä mainoksiin ja maailmanparannuskirjoituksiin törmää tuohon aikaan sanomalehteä lukiessa jo ihan tarpeeksi.

Lopuksi todettakoon, että sorrun moniin edellä oleviin asioihin itsekin. Joten tarkoitus ei ollut tarpeettomasti morkata ketään. Kannattaa vain joskus miettiä, että mitä sinne bookkiin kirjoittaa ja linkittää. Joskus sitä toivoisi tosiaan jotain suodatinta, jolla tietyillä avainsanoilla varustetut jutut jäisi näkemättä. Onhan minulle useasti sanottu, että  kaikkein helpointa on tietysti blokata kaikki sellaiset ihmiset joiden lukemattomat ja aika ajoin turhauttavatkin päivitykset alkavat häiritä mielenrauhaa. En kuitenkaan aio tehdä sitä, sillä kyllä sen verran pitää kaverien vuodatuksia kestää (ainakin tiettyyn rajaan saakka). Jos blokkaa kaiken, niin jää mahdolliset helmetkin näkemättä (myös niistä eläinkuvista).

Jos nyt joku kuitenkin veti herneen nenään ja löysi itsensä tästä vuodatuksestani, niin kostoksi voi vaikkapa blokata minut kaverilistalta ja siihen päälle lopettaa tämän blogin lukemisen. Kyllä se minunkin egoni alkaa sen seurauksena hiljalleen murentua. Mutta siihen asti oikein värikästä ja elämänmyönteistä uutta vuotta!

P.S. Aion  linkittää tämän kaiken Facebookkiin...