“EN MINÄ OLE TEHNYT MITÄÄN!”

Tuomiosunnuntain evankeliumi nimensä mukaisesti kertoo Kristuksen kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä tuomiolle asetetut on jaettu oikealle ja vasemmalle puolelle heidän tekojensa mukaan.

Jos olemme oikein tarkkoja, niin huomaamme, että ihmiset oli jaettu sen mukaan, että olivatko he tehneet hyvää, vai sen sijaan jättäneet tekemättä hyvää silloin kun heillä oli siihen mahdollisuus. Tämä on jotain mikä meiltä niin helposti unohtuu.

Kun puhumme synnistä ja pahuudesta, niin ensimmäisenä ajattelemme pahoja tekoja joihin ihminen voi syyllistyä. Hyvin monet saattavatkin siinä tilanteessa huokaista helpotuksesta kun he palauttavat mieliinsä kymmenen käskyä. Suurin osahan ihmisistä ei ole murhamiehiä tai varkaita, joten ei kai siinä tapauksessa ole syytä huoleen.

Mutta Kristus ei viittaa tässä kohden mitenkään näihin synteihin, vaikka selvää tietysti on, että niitäkään asioita emme saa tehdä. Hän sen sijaan kuvaa sitä, että jos emme osoita rakkautta vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin silloin joudumme jo tuolle syntisten puolelle joilla on syytäkin pelätä viimeisellä tuomiolla.

Ehkä meidän pitääkin muistuttaa juuri tässä kohden itseämme siitä että rakkauden vastakohta ei niinkään ole viha, vaan itse asiassa välinpitämättömyys. Se, että emme halua nähdä toisten ihmisen hätää ja ahdinkoa. Välinpitämättömyys on se mikä mahdollistaa myös pahan toiminnan tässä maailmassa.

Maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. On esimerkiksi kiusaamista ja muuta henkistä väkivaltaa, jota tapahtuu niin kouluissa lasten ja nuorten keskuudessa, kuin myös aikuisten ihmisten välillä työelämässä. Siinä tilanteessa on yleensä yksi joka aktiivisesti aloittaa tuon kiusaamisen ja suuri joukko niitä, jotka eivät tee mitään.

Ja voidaan sanoa, että tuo suuri joukko, joka ei tee yhtään mitään ovat yhtä syyllisiä kuin se joka kiusaa. Tämä siksi, että välinpitämättömyys ja silmien ummistaminen pahalta mahdollistaa tuon pahantekemisen.

Yleensä se joka aktiivisesti kiusaa voi itse hyvin pahoin. Häntä on mahdollisesti omassa lapsuudessa laiminlyöty, vähätelty ja kiusattu ja hän purkaa pahan olonsa ja siitä johtuvan vihan nyt toisiin ihmisiin. Se, että kiusaamiseen puututaan mahdollisimman varhain voi auttaa myös siinä, että itse kiusaajakin saa lopulta apua, mitä hän selvästi tarvitsee.

Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa meitä myös siitä, että suhteemme Jumalaan ei koskaan ole irrallaan siitä, että mikä on suhteemme lähimäisiimme. Me kohtaamme Kristuksen monella tavalla tässä maailmassa. Esimerkiksi siinä tilanteessa kun astumme sisälle kirkkoon ja erityisesti liturgiassa, jossa me todellakin osallistumme Kristuksesta pyhässä Ehtoollisessa.

Mutta Kristuksen kohtaaminen tapahtuu myös jumalanpalveluksen jälkeen. Ehkä olemme kuulleet puhuttavan “liturgiasta liturgian jälkeen”. Se tarkoittaa sitä, että kun olemme liturgiassa palvelleet Jumalaa kirkossa ja osallistuneet Kristuksesta, niin sen jälkeen meidän on aika mennä maailmaan toteuttamaan liturgiaa. Maailmassa me palvelemme lähimmäistämme, jossa jokaisessa me näemme myöskin Kristuksen.

Kykenemmekö näkemään lähimäisissämme Kristuksen?

Ajatelkaamme jos meillä olisi mahdollisuus kohdata itse Kristus vaikkapa tuolla ulkona kadulla. Emmekö Hänen läheisyydessään varmasti olisi erityisen huomaavaisia ja tarkkaavaisia. Miettisimme hyvin tarkkaan, että mitä sanoisimme ja yrittäisimme varmasti tehdä kaikkemme, että Hänellä olisi hyvä olla. Lisäksi varmasti kuuntelisimme häntä ja yrittäisimme palvella Häntä kykyjemme mukaan. Näin varmasti moni tekisi, jos tällainen mahdollisuus tuolla kadulla tulisi vastaan.

Sen sijaan hyvin harvalle muulle tekisimme näin. Paljon on vähäosaisia, joilla ei ole ruokaa ei juomaa, ei vaatteita. Paljon on niitä, jotka viruvat sairaana ja yksinäisyydessä. On kiusattuja, sorrettuja, maanpakolaisuuudessa sekä suoranaisessa orjuudessa sekä muissa vaikeuksissa ja hädässä olevia ihmisiä. - Ja kyllä. Kaikkia näitä ihmisiä on myös Suomessa!

Jos kerran olisimme valmiit kohtelemaan Kristusta aivan erityisellä tavalla, jos hänet kohtaisimme tuolla kadulla, niin meidän tulisi todellakin kohdella kaikkia muita ihmisiä aivan samalla tavoin. Jokaisessa ihmisessä me kohtaamme myös Kristuksen.

Tuomiosunnuntain valmistaa meitä suuren paastoon. Ja se muistuttaa meitä erityisesti lähimmäisenrakkauden ja hyväntekeväisyyden suuresta merkityksestä. Meidän ei tule osallistua ainoastaan liturgiaan, vaan meidän tulee toteuttaa myös liturgiaa liturgian jälkeen.

Mitä on ortodoksisuus (osa 1)

Olen hyvin usein esimerkiksi kirkkorakennuksen esittelyn yhteydessä törmännyt kysymykseen: “Miten ortodoksinen kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta?”

Kysyjä varmasti odottaa, että siihen olisi olemassa suhteellisen lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tai kenties kysyjä odottaa, että voisin tarjota muutaman kohdan listan, jossa nämä eroavaisuudet tulisivat luettelomaisesti esille. Vastausta ei ole kuitenkaan niin helppoa antaa. Lyhyin ja ytimekkäin vastaus eroavaisuuden näkemiseksi olisi mennä ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ortodoksinen tarkoittaa sanana mm “oikein ylistävää / palvovaa”, joka viittaa juuri siihen, että jumalanpalvelus on siinä keskeisessä asemassa.

Diokletian metropoliitta Kallistos Ware on tähän liittyen viitannut kertomukseen kuinka Kiovan suurruhtinas Vladimir halusi löytää kansalleen oikean uskon. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt käymään opillisia keskusteluja eri uskontojen edustajien kanssa, niin hän lähetti palvelijansa tutustumaan jumalanpalveluksiin eri puolille maailmaa. Kun palvelijat palasivat takaisin Konstantinopolista, Agia Sofian kirkosta, niin he kertoivat Vladimirille  kuinka kauneus oli jotain sellaista, että siellä ollessaan he eivät tienneet, että olivatko he taivaassa vai maan päällä. Kuten tiedämme, niin Vladimir valitsi juuri ortodoksisuuden kansansa uskoksi ja joukkokaste tapahtui vuonna 988.

Juuri jumalanpalvelus ja niiden keskipisteenä oleva liturgia on se asia mikä olennaisimmalla tavalla pitää sisällään koko ortodoksisuuden. Juuri tämän vuoksi ortodoksisuudesta kiinnostuneiden pitäisi astua sisälle kirkkoon, jotta he voisivat käsittää mistä on kysymys. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä sitä kuvaamaan. Yhtä lailla kirkkoon liittyvien pitäisi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa, sillä rakkaus jumalanpalvelusta kohtaan on koko ortodoksisuuden ydin. Mikäli ortodoksisuudesta kiinnostunut ihminen ei ole kiinnostunut sen jumalanpalveluselämästä, niin silloin tuo kiinnostus on suuntautunut johonkin muualle.

Mutta tarkoituksena ei ole jättää vastausta näin lyhyeksi, sillä meidän pitää tutkia käsitettä ortodoksisuus paljon tarkemmin. Jos me haluamme vielä tutkia sanaa ortodoksinen, niin se tarkoittaa myös “oikein uskovaa”. Liturgian suuressa saatossa muistellaan “oikeauskoisia kristittyjä”. Tämäkin on itsessään herättänyt kysymyksiä, sillä olen enemmän kuin kerran joutunut vastaamaan kysymykseen, että “miksi ortodoksit pitävät itseään parempana kuin muut?” Olen tässä kohden esittänyt vastakysymyksen, että eikö jokainen, joka kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään tai yhteisöön ajattele, että juuri se on hänelle se parhain paikka, jossa hän tuntee olevansa kuin omassa kodissaan? Tämä ei koske vain uskontoa, vaan sama ajattelu on valloillaan esimerkiksi urheilussa ja politiikassa. Ja voisiko sanoa, että on aivan luonnollista, että kirkossa muistellaan ensin oman yhteisön jäseniä ja sen jälkeen muita. Se on yhtä ilmeisestä kuin se, että ihminen ajattelee omaa perhettään ensimmäisenä ja sitten muita. Se ei siis tarkoita sitä, että muut olisivat hänen mielestään ihmisinä huonompia.

Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.”

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.

Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!

Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

Liturgista "kielitaitoa"

Olen olemassa sanonta, että joka seurakunnassa on omia tapoja. - Tai voisiko jopa sanoa, että niin monta kuin on pappia, niin on olemassa myös pieniä liturgisia eroavaisuuksia. Tällaisia eroavaisuuksia on tietysti Suomessa, mutta kun käymme ulkomailla, niin huomaamme eroavaisuuksia olevan siellä aivan yhtä lailla. Tämä ei itsessään tietenkään ole paha asia, jos jumalanpalvelukset pitävät sisällään tietyt olennaisimmat asiat.

Jos ajatellaan jumalanpalvelustemme kehitystä, niin pitää muistaa, että liturgian käsikirja ei tässä nykyisessä muodossaan pudonnut taivaasta Helluntaina apostoleiden käsiin, vaan se on pitkän kehityksen tulosta. Historian saatossa jumalanpalveluskaavoihin on tarttunut mukaan monia asioita ja toisaalta tietyt hyvinkin käytännönläheiset asiat ovat myöhemmin muuttaneet hieman muotoaan ja saaneet enemmän symbolisia merkityksiä. Tästä esimerkkinä liturgian pieni saatto, joka aiemmin oli nimenomaan pyhien tekstien saattamista keskelle kirkkoa luettavaksi. Alunperin evankeliumikirjaa ei säilytetty Pyhällä pöydällä, vaan erillisessä “aarrekammiossa” muiden liturgisten esineiden, kuten ehtoolliskaluston kanssa. Vanhemmasta perinteestä meillä on tänä päivänä muistutuksena Jaakobin liturgia, jossa evankeliumikirja ja muut luettavat tekstit tuodaan saatossa keskelle kirkkoa luettavaksi. Muitakin saaton syntyhistoriaan vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta en nyt mene niihin.

Nykyään liturgiassa evankeliumikirja kiertää saatossa alttarista alttariin. Tämä ei itsessään vielä ole mikään turha ele, sillä on aivan oikein, että meille tuodaan nähtäväksi ja kaikkien kunnioitettavaksi Kirkon keskeisin julistuksen väline. Tietysti voisi sanoa, että on kohtuullista ja oikein, että saatto ei menisi vain lyhyemmän kautta, vaan todellakin kiertäisi selkeästi kirkkosalin puolelle, millä tavoin se tapahtuu esimerkiksi piispallisissa liturgioissa (harvemmin toimitetut piispalliset liturgiat ovat joissain asioissa säilyttäneet enemmän liturgian varhaisia piirteitä).

Oikeastaan hyvin monista liturgiassa tapahtuvista asioista voisimme edellä mainitun esimerkin tavoin löytää ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet niiden syntyyn. Monesti ne ovat saaneet uusia muotoja ja merkityksiä ja niitä ei sen vuoksi tarvitse vähätellä. Liturgiassa on toki paljon muitakin asioita, joita voisi tarkastella enemmän ja pohtia niiden soveltuvuutta. Tärkeää olisikin palata siinä mielessä juurille katsoa, että mitkä ovat oleellisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta hautautuneet piiloon. Parhaana esimerkkinä lienee liturgian “salaiset rukoukset”, jotka alunperin luettiin ääneen. - Ovathan ne kuitenkin ME - muotoon kirjoitettuja. Edesmennyt isä Alexander Schmemann teki liturgisen teologian kannalta tässä uraa uurtavaa työtä ja arkkipiispa Paavalin myötävaikutuksesta se on vaikuttanut myös meillä Suomessa liturgiseen elämään.

Mutta nyt voisi oikeastaan mennä asian ytimeen. Jos pohdimme liturgisia asioita, niiden soveltamista ja oikeellisuutta, niin se edellyttää jotain. Nimittäin liturgisen teologian tuntemusta! Tätä voisi verrata kielitaitoon. Me emme pysty lukemaan kirjoja tai olemaan ylipäätänsä kanssakäymisessä sellaisen kielen kanssa mitä emme yhtään tunne. Voimmeko tehdä mitään, tai esittää kritiikkiä jos meillä ei ole asiasta mitään tuntemusta? Minun on vaikea kuvitella, että tulisin toimeen ummikkona Japanissa, sillä en osaa edes kirjaimia saatikka puhua kieltä. Voisin tietysti lukuisia kertoja kuultuani jonkun lauseen toistaa sen suhteellisen sujuvasti, tietämättä kuitenkaan mitä olen edes sanonut.

Tässä piilee oikeastaan se tietynlainen vaara. Mikäli liturgisista asioista ei ole tuntemusta, niin me emme näe käsikirjaa pitemmälle. (Käsikirjaa, joka pitkälti pitää sisällään ne liturgiset asiat, joista jotkut lisäykset edustavat 1800-1900 - luvun Venäjällä vakiintuneita tapoja).  Isä Alexander olisi aivan hyvin voinut olla “tavallinen pappi”, joka olisi tehnyt kaiken pilkun tarkasti käsikirjan mukaan. Silloin meillä Suomessakin varmasti edelleen luettaisiin suurin osa liturgian keskeisistä rukouksista salaisesti (ja ikonostaasin Pyhä portti olisi osan liturgiasta varmasti myös suljettuna.) Tällöin kansan korviin kantautuisivat ainoastaan niiden loppuosat ja doksologiat. Mutta isä Alexander perehtyi hyvin syvällisesti liturgiaan ja hankki sellaisen vertauskuvallisen “liturgisen kielitaidon” asiasta, että hän pystyi näkemään pitemmälle. Hän pystyi kaivamaan esille ne olennaiset asiat, jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Arkkipiispa Paavalilla oli samanlaista rohkeutta ja myös asemansa myötä saatua auktoriteettia tehdä nämä asiat seurakunnissamme eläviksi.

Varmasti moni lukija saattaa kokea allergisen reaktion tällaisen isä Alexanderiin liittyvän ylistyspuheen jälkeen, mutta mutta ylistys ei ole oikeastaan tässä se keskeisin asia, vaan muistutus liturgisesta “kielitaidosta”. Meillä tulisi olla edelleen rohkeutta ja uskallusta hankkia tuota kielitaitoa ja sen kautta pohtia liturgisia asioita. Mikäli yritämme tehdä korjauksia ilman kielitaitoa, niin vaarana on mennä myös pahasti metsään. Olen monesti haaveillut siitä, että meillä olisi papiston kesken mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja pohtia hyvinkin avoimesti monia liturgiaan liittyviä asioita. Se ei tarkoita missään nimessä minkään suuren liturgisen vallankumouksen synnyttämistä, vaan ylipäätänsä sitä, että voisimme nähdä käsikirjaa pitemmälle.

Tällä hetkellä meille pappiskoulutuksessa annetaan pohjatiedot liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan. Meillä papeilla on sen myötä alkeellinen liturginen kielitaito. Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä ja se vaatii meiltä myös vaivannäköä siinä, että tutkisimme liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan liittyvää kirjallisuutta oma-aloitteisesti ja kävisimme siitä myös hyödyllistä keskustelua.

Herran rukous - Johdanto

Laitan seuraavaksi teille tähän blogiini esitelmäni Isä meidän - rukouksesta. Tätä on käyty läpi Nurmeksen raamattupiirissä ja Juuan tiistaiseurassa. Aiemmin kaikilla on ollut mahdollisuus tutustua tähän materiaaliin Ortodoksi.netin sivuilla, mutta ainakin toistaiseksi se on mahdotonta. Niinpä laitan tämän tänne pienissä osissa ja tätä kautta myös edes tässä muodossa päivitän blogiani hieman useammin.


JOHDANTO

Isä meidän – rukous (Herran rukous) on Kristuksen omille opetuslapsilleen ja myös meille kaikille Hänen seuraajilleen antama rukous, jota meidän tulisi käyttää. Tämä rukous löytyy sekä Matteuksen että Luukkaan mukaisesta evankeliumista. Matteuksesta se löytyy Vuorisaarnan yhteydestä (Matt. 6:9-13). Ennen kuin Kristus opettaa tämän rukouksen, niin hän varoittaa siitä, että hänen opetuslapsensa eivät rukoillessaan olisi ulkokultaisia tai hokisi tyhjää pakanain tavoin (kts. Matt. 6:5-8).

Ulkokultaisuudessa kysymys on siitä, että ihminen tekeytyy sellaiseksi, mitä hän ei todellisuudessa ole. Jeesukseen aikaan fariseuksilla oli mahdollisuus toteuttaa tätä erityisellä tavalla. Juutalaisuudessa vuorokaudessa oli tiettyjä hetkiä jolloin piti rukoilla, oli ihminen sitten missä paikassa tahansa. Fariseukset ottivat tämän säännön vakavasti (kuten monet muutkin säännöt) ja he toimivat usein niin, että he menivät näkyville paikoille, esimerkiksi katujen ja torien varsiin juuri sellaiseen aikaan, jolloin rukouksen oli määrä alkaa. Näin he saattoivat antaa itsestään hurskaan kuvan mahdollisimman monelle ohikulkijalle. Tämän vuoksi Kristus antoi ohjeen siitä, että rukoillessa tulisi vetäytyä yksinäisyyteen. Kristus ei siis halunnut kumota yhteisen rukouksen tärkeyttä, vaan Hän halusi tällä tavoin kritisoida tätä tiettyä tilannetta, jota jotkut käyttivät hyväkseen. Meidän tulee olla siis tarkkana, ettemme erota jotain Kristuksen opetusta siitä tilanteesta ja asiakokonaisuudesta missä se on lausuttu. Ulkokultaisuudesta meidän päivinämme voidaan sanoa, että vaikka ortodoksisuudessa ei olekaan mahdollista sitä tuolla tavoin toteuttaa, niin edelleen on sellaisia erityisiä tilanteita, joissa esimerkiksi jumalanpalvelukseen saatetaan hakeutua juuri suuren näkyvyyden vuoksi.

Kristus viittaa myös pakanoiden tyhjänhokemiseen. Esimerkin siitä löydämme vaikkapa profeetta Elian taistelussa Baalin palvojia vastaan, jotka aamusta iltapäivään (kolmeen) asti huusivat Baalia avukseen. (1.Kun. 18: 26-29) Samankaltainen maininta löytyy myös Apostolien tekojen kirjasta, jossa kerrotaan Efesoksen mellakasta, jossa väkijoukko huusi parin tunnin ajan Artemista avuksi (Ap.t. 19:34). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kristityn rukous saisi kestää pitkään ja etteikö siinä saa toistua samojakin asioita. Pakanauskonnoissa kyse oli enemmänkin heidän jumaliensa uuvuttamisesta jatkuvalla hokemisella, jotta nämä huomaisivat mitättömät ihmiset ja toteuttaisivat heidän toiveensa. Pakanallisuudessa korostui enemmänkin sanojen määrä ja äänenvoimakkuus kuin rukouksen puhutteleva sisältö. Kristus on kuitenkin muistuttanut, että pelkkä Jumalan puhuttelu ei itsessään riitä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Isä meidän – rukouksessakaan  kyse ei ole vain sanoista, vaan niiden tarkoituksena on saattaa meidät myös toimimaan oikealla tavalla. Rukous on ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä, mutta sen tarkoituksena on myös opettaa meidät toimimaan Jumalan tahdon mukaan.

  

Isä meidän - rukoukseen liittyen on huomionarvoista se, että hyvin suurella todennäköisyydellä Kristus opetti sen kansankielellä, eli arameaksi, vaikka juutalaiset muutoin käyttivät rukouksissaan hepreaa. Tämä itsessään avaa meille ovet sille tosiasialle, että rukouksen täytyy olla kaikille ymmärrettävää. Me emme lausu rukouksia mekaanisesti jollain meille käsittämättömällä tai vaikeasti ymmärrettävällä kielellä, jonka samalla virheellisesti kuvitellemme olevan Jumalalle mieluisampaa, tai sellaista jonka Hän kuulee ja ymmärtää paremmin. Me lausumme rukoukset siksi selkeästi ja ymmärrettävällä kielellä, että me voisimme paremmin olla yhteydessä Jumalaan ja toimia omassa elämässämme rukouksen sanojen mukaisesti. Sanotaanhan erään rukouksen johdannossakin: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme.”

Isä meidän – rukous on vakiintunut moniin luettaviin kohtiin jumalanpalveluksissamme ja esimerkiksi III hetken palveluksessa ennen liturgiaa se luetaan kahteen otteeseen. Kuitenkin itse liturgiassa tämä rukous veisataan yhteisesti vähän ennen Ehtoollista. Rukousta edeltävät sanat: ”Ja tee, Herra, meidät kelvollisiksi, että uskalluksella ja nuhteettomasti rohkenisimme avuksihuutaa Sinua, taivaallista Jumalaa, Isää, ja lausua.” Nämä sanat jo itsessään muistuttavat siitä, että rukousta ei ole tarkoitus lausua kevyin mielin, vaan se on eräänlainen rukouksellinen huipentuma, johon ottivat osaa Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina ainoastaan kirkon jäsenet (uskovaiset), jotka olivat pelkästään läsnä tuossa vaiheessa liturgiaa. 

Johannes Krysostomos (opetuspuhe)

Kirkkomme viettää tänään suuren esipaimenemme ja opettajamme pyhän Johannes Krysostomoksen juhlaa. Me tunne hänet varmasti parhaiten juuri hänen nimeään kantavasta liturgiasta, jota me juuri nyt olemme toimittamassa.

Pyhä Johannes Krysostomos on antanut meille kuitenkin hyvin paljon hengellisiä rikkauksia, joista me emme ole välttämättä tienneet mitään. Ehkä keskeisintä hänen elämässään ovat olleet lukuisat opetuspuheet ja kirjoitukset, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Pyhä Johannes oli niin lahjakas puhuja, että hän sai juuri tämän vuoksi lisänimen "Krysostomos", eli "kultasuu".

Se, mikä on meidän kannaltamme valitettavaa on se, että ainoastaan hyvin pieni osa kaikista kirkkoisiemme kirjoituksista on käännetty suomen kielelle. Onneksi käännöstyötä on ryhdytty viime vuosien aikana tekemään tiiviimmin ja saammekin jo lukea myös pyhän Johannes Krysostomoksen opetuspuheita, eli homilioita suomen kielellä.

Mutta mitä pyhä Johannes sitten opetuspuheissaan halusi sanoa kansalle.

- Hän toi hyvin selvästi tiettäväksi sen, että tämän maailman rikkaudet, huvitukset ja vallantavoittelu eivät voineet johtaa mihinkään hyvään. Hän myös piispana otti kantaa papiston, kanssapalvelijoittensa, eli muiden piispojen ja jopa hallitsijoittensa laiminlyönteihin. Tämän vuoksi pyhä Johannes sai paljon vihamiehiä ja tästä syystä hänet lopulta myös karkotettiin.

Mutta eihän pyhä Johannes missään nimessä toiminut väärin tuomitessaan tällaiset epäkohdat. Hänellä oli sitä samaa rohkeutta kuin Kristuksella, joka toi selvästi esille ne kaikki vääryydet ja epäkohdat, jotka maailmassa vaikuttivat. Luonnollista olikin, että ne jotka olivat toimineet väärin, eivät halunneet nähdä omia virheitään, tai ainakaan niin, että joku siitä julkisesti huomautti.

- Tämän vuoksi Kristusta ja kaikkia hänen esimerkkinsä mukaan toimineita henkilöitä on vainottu ja vainotaan edelleen.

Aina löytyy niitä ihmisiä, joiden arvomaailmassa korostuu omaisuuden ja vaikutusvallan tärkeys. Kristus on kuitenkin opettanut, että omaisuus ja vaikutusvalta eivät itsessään vie meitä lähemmäksi Jumalaa. Päinvastoin, monissa tapauksissa väärällä tavalla käytettynä ne itse asiassa loitontavat meitä lähimmäisistämme ja Jumalasta.

Seuraavaksi lainaan pyhää isäämme Johannes Krysostomosta, kun hän puhuu siitä, ettei ihminen pysty yhtä aikaa palvelemaan Jumalaa ja mammonaa, eli maallisia rikkauksia:

"Jos siis palvelemme toista, emme alistu toisen vallan alaisuuteen. Ja onko mitään karvaampaa kuin rahan himo? Se ei tuo mielihyvää vaan huolia, kateutta, juonittelua, vihaa, panettelua ja tuhansia muita hyveen esteitä: velttoutta, himokkuutta, ahneutta, juopottelua.

Nämä tekevät vapaista ihmisistä orjia ja vieläpä paljon pahempia orjia kuin ne, joita ostetaan hopeisin rahoin, sillä heistä ei tule ihmisten orjia vaan kaikkein vakavimpien sielun himojen ja sairauksien orjia. Sellainen uskaltaa vieläpä tehdä mitä tahansa mikä ei miellytä Jumalaa eikä ihmisiä, ettei kukaan vain veisi häneltä pois tätä orjuutta.

Voi katkeraa orjuutta, voi perkeleellistä hirmuvaltaa! Onhan kaikkein pahinta, että tuollaisten pahuuksien valtaan joutuessamme me vain nautimme niistä ja pidämme kiinni kahleistamme. Asumme vankilassa, joka on täynnä pimeyttä, emmekä edes halua astua ulos valoon, vaan taomme pahan entistä lujemmin kiinni itseemme ja riemuitsemme sairaudessamme.

Ja siksi emme voi vapautua siitä, vaan olemme huonommassa tilanteessa kuin ne, jotka työskentelevät kaivoksissa kärsien tuskallisia vaivoja pääsemättä nauttimaan niiden hedelmistä.

Mutta kaikkein pahinta on, että jos joku tahtoo vapauttaa meidät katkerasta vankeudestamme, me emme suvaitse sitä vaan hermostumme ja suutumme. Tässä suhteessa me emme ole yhtään mielipuolia kummempia - paremminkin me olemme paljon kurjemmassa tilassa kuin kukaan heistä, jos emme edes tahdo vapautua omasta hulluudestamme." [Johannes Krysostomos II, s.305]

Esimerkiksi tällä tavoin pyhä Johannes opetti aikalaisiaan ja myös meitä siitä, että miten käy ihmisen joka ajautuu Jumalan sijaan palvomaan kaikkea maallista.

Mutta vaikka pyhä Johannes olikin monin paikoin hyvin kovasanainen opetuksessaan, niin kaiken taustalla oli kuitenkin huoli siitä, että ihmiset eivät etääntyisi pois Jumalasta. Hän osoitti suoraan sen, mikä oli oikein ja mikä väärin. Erityisen ankara hän oli niitä kohtaan joiden olisi pitänyt olla hengellisenä esimerkkinä muille. Tämän vuoksi hän julkisesti saattoi moittia pappeja, piispoja ja hallitsijoita.

- Ja jos muistelemme, niin samalla tavoinhan Kristus moitti fariseuksia ja lainopettajia, joiden olisi pitänyt olla esimerkkinä juutalaisille.

Pyhän Johannes Krysostomoksen halu ohjata ihmisiä toimimaan Kristuksen esimerkin mukaan, hänen taipumattomuus hengellisissä asioissa asettavat hänet myös meille hyväksi esimerkiksi. Mekään emme saisi antaa ympäröivän maailman ohjata meitä sellaiseen suuntaan, että unohdamme Jumalan valtakunnan ja ryhdymme rakentamaan kaikkea maallisten asioiden varaan.

Ehkä suurimpana lahjana meille on pyhä Johannes antanut meille tämän liturgiajumalanpalveluksen rukoukset, joiden välityksellä me avuksihuudamme Jumalaa, jotta Hän kääntyisi meidän puoleemme ja tekisi meidät arvolliseksi vastaanottamaan Pyhät Lahjat.

Pyhän Johannes Krysostomoksen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda meitä. Amen.

Radioliturgiasta ja kuorosta

Meillä oli pitkästä aikaa liturgian radiointi Nurmeksesta. En muista koska meillä on viimeksi on ollut radiointia, mutta valehtelematta siitä on yli 5 vuotta (voi olla jopa 8 vuotta). Seurakunnat eivät radiointeja itselleen varaa, vaan niitä jaetaan. Pitää olla joka tapauksessa kiitollinen siitä, että meillä oli mahdollisuus jakaa toimittamamme liturgia kaikkien kuultavaksi.

Kuorolle kuuluu myös erityinen kiitos. Puhutaan kuitenkin kymmenistä tunneista, mitä kuorolaiset ovat uhranneet harjoituksiin. Ei voi muuta kuin ihailla heidän sitoutumisen astetta kuorotoimintaan. Tämä ei koske pelkästään radiointia, vaan myös muitakin jumalanpalveluksia. Esimerkiksi monet kuorolaiset lähtevät mukaan laulamaan hautajaisia.

Voisi äkkiseltään ajatella, että normaalia työtä tekevät ihmiset jäisivät lauantaiaamuna ennemmin sängyn pohjalla makaamaan, kuin lähtisivät hautajaisia laulamaan. Mutta näin se vain on, että he haluavat omasta vapaasta tahdosta mennä laulamaan. Tästä olen äärettömän kiitollinen.

Positiivista palautetta kuoron toiminnasta on tullut reippaasti. Itse olen tätä palautetta liian harvoin välittänyt kuorolaisille. Muutenkin annan palautetta välillä hieman hassusti. Radiointia edelsi aamulla kuoroharjoitus ja kysyttiin, että miltä kuulosti. Vastasin leikkisästi, että "ihan jees". Mutta todellisuudessa se on tietysti paljon enemmän kuin "ihan jees".

Onneksi meillä on näitä ihania kuorolaisia, kaikkien muiden ihanien vapaaehtoisten lisäksi.

Radioliturgia on kuunneltavissa TÄÄLTÄ.

Kuvia radioinnista seurakunnan Facebook sivuilla, sekä

kuoron omilla sivuilla

Viikonlopun kuvakuulumisia

Tervehdys kaikille!

En ryhdy tällä kertaa kirjoittamaan sen enempää, vaan yksinkertaisesti linkitän teille kuvakoosteen viikonlopun jumalanpalveluksista.


VIGILIA

LITURGIA

Ajan pyhittäminen ja liturginen rikkaus

”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
- Näillä sanoilla aloitetaan pyhä liturgia. Tuossa alkusiunauksessa todetaan, että Jumalan valtakunnan pyhyys tulee todelliseksi jo tässä ajassa. Jumalan puoleen kääntyminen on tämän ajan pyhittämistä. Meillä on suuri kiusaus unohtaa, että ilman Jumalaa ei olisi myöskään ihmistä. Me kuulumme Jumalalle ja koko tämä aika on Jumalan aikaa. Omistautuminen Jumalalle ja jumalallisen pyhyyden todeksi eläminen on tuota ajan pyhittämistä.

Ajan pyhittämisen lähtökohtana on rukous. Jos tutkimme rukouskirjaa, niin löydämme sieltä monia rukouksia, joita voimme käyttää henkilökohtaisessa rukouselämässämme. Yleisimmät rukoukset ovat tietysti aamu- ja iltarukoukset, sekä rukoukset aterioiden yhteydessä. Kaikkien rukousten tarkoituksena on tietyn asian tai hetken pyhittäminen. Me pyydämme Jumalalta siunausta kaikelle toiminnallemme. Eräällä tavalla voisi sanoa, että  rukous auttaa meitä kantamaan Jumalaa mukanamme. Tämän vuoksi suuria kilvoittelijoita ja rukoilijoitakin joskus kutsutaan ”Jumalan kantajiksi”. Tämän päämäärään saavuttaminen ei edellytä aina rukouskirjaa, vaan joskus rukous voi olla vapaata ja yksinkertaista. Oikea rukous on rakentavaa keskustelua Jumalan kanssa, vailla toisten tuomitsemista, itsekehua tai ylpeyttä. Yhtä aikaa hyvän ja huonon esimerkin rukouksesta antaa meille Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14).

Entä sitten yhteinen rukous kirkon seinien sisällä? Onko siellä tapahtuva ajan pyhittäminen aina ollut samankaltaista? Eroaako tämän päivän liturginen elämä siitä, mitä se on ollut aiemmin? Itse liturgia on muuttunut ajan saatossa, mutta silti se edelleen kantaa sisällään ortodoksisen tradition ydintä. Jos haluamme päästä sisälle ortodoksisuuteen, meidän täytyy silloin ensimmäisenä astua sisälle kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluselämään. Ortodoksisuus vailla rukousta olisi hyvin onttoa tai oikeastaan sitä ei silloin voisi edes kutsua ortodoksisuudeksi.

Jos meillä olisi mahdollisuus elää täydellisesti kirkollisen kalenterin ja siihen liittyvien päivittäisten jumalanpalvelusten mukaan, saisi ajan pyhittäminen aivan uuden merkityksen. Seurakunnissa toimitetaan pääsääntöisesti vain viikonlopun ja suurten juhlien jumalanpalveluksia, jolloin me siirrymme ikään kuin juhlasta juhlaan, erottamatta sitä enää tavallisesta arjesta. Tämän vuoksi on vaarana, että juhlapalveluksetkin voivat alkaa tuntua arkipäiväisiltä. Jokainen meistä voi kuitenkin lukea ehtoo- ja aamupalveluksen kotioloissa, sillä niiden perustekstit löytyvät käytössämme olevasta laajemmasta rukouskirjasta, Orologionista. Tämän lisäksi internetistä löytyy suuri joukko muita tekstejä, jotka liittyvät esimerkiksi päivän pyhän muistoon.

Elämme tällä hetkellä Suomessa liturgisessa elämässä ja sen myötä ajan pyhittämisessä uudenlaista aikakautta. Voisi sanoa, että olemme löytäneet niitä rikkauksia, jotka ovat olleet meiltä kadoksissa, mutta jotka kuitenkin kuuluvat vahvasti liturgiseen perinteeseen. Vieläkin kuulee puhuttavan siitä, että meillä ortodoksisessa kirkossa samat veisut toistuvat jatkuvasti ja valinnanvaraa on hyvin vähän. Tämä harhakuvaan on vaikuttanut sekin, että radioitavat jumalanpalvelukset ovat lähes poikkeuksetta liturgioita, joissa vaihtuvien tekstien määrä on suhteellisen vähäinen. Liturgia on luonnollisesti  palveluksista keskeisin, mutta sen keskipiste on Ehtoollinen, johon kukaan ei radion välityksellä voi kuitenkaan osallistua.
Ehtoo- ja aamupalvelukset ovat tekstien monipuolisuudeltaan liturgiaan verrattuna aivan toista luokkaa. Jokaiselle kirkkovuoden kalenteripäivälle on olemassa omat tekstinsä (minea) joidenka rinnalla kulkee viikonpäivän muistoon liittyvä kahdeksansävelmistö (oktoehos). Lisäksi suuren paaston (triodion) ja pääsiäiskauden (pentekostarion) tekstit tuovat tähän kaikkeen oman värinsä. Suomen kielelle on siis jo käännetty on tuhansia sivuja jumalanpalvelustekstejä, jotka kuvaavat äärettömän kauniisti pyhien ihmisten elämää ja juhlien tapahtumia. Ne eivät ole äskettäin keksittyjä, vaan ne ovat kuuluneet hyvin pitkään olennaisena osana liturgiseen perinteeseemme. Näiden käyttämättä jättäminen ja palvelusten kohtuuton lyhentäminen on suoranainen rikos kirkkomme traditiota kohtaan.

Ortodoksinen kirkko on tunnettu yhdenmukaisuudestaan liturgisessa elämässä. Menimmepä minne maailmankolkkaan tahansa on liturgia aina peruskaavaltaan samanlainen ja sitä on tästä syystä helppo seurata. Yhdenmukaisuudesta huolimatta käytännön erojakin löytyy, jopa Suomessa. Esimerkiksi monissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa lähes kaikki liturgian rukoukset luetaan ääneen, kun taas toisaalla näistä rukouksista luetaan ääneen ainoastaan viimeiset lauseet. Liturgian niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen tärkeä puolestapuhuja oli Yhdysvalloissa vaikuttanut isä Alexander Schmemann jonka opetusta arkkipiispa Paavali sovelsi käytäntöön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tapa lukea rukouksia niin että kirkkokansakin ne kuulee ei ole uusi käytäntö, vaikka sitä liturgiseksi uudistukseksi kutsutaankin, vaan se on rukousten syvyyden uudelleenlöytämistä. Liturginen elämä ja ajan pyhittäminen ei voi olla paikalleen pysähtynyttä, sillä elämään kuuluu muutos ja kasvaminen sekä myös sellaiset oivallukset, jotka antavat meille uusia eväitä matkallamme pelastukseen. Joskus nuo oivallukset ovat sitä, että löydämme liturgisesta perinteestä niitä asioita, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään ajan hiekkaan hautautuneita.


Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Aamun Koitossa (en muista milloin).

Mitä me tiedämme liturgiasta?

Minulle on jäänyt jonkinlainen palava halu tutkia liturgian historiaa ja sen kehitystä. En edes muista  tarkalleen, että mistä kaikki edes alkoi. Taisin jossain vaiheessa tilata itselleni Hugh Wybrewin kirjoittaman kirjan "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite", jossa on hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkittu liturgian kehittymistä. Kirjoittaja ei ole ortodoksi, vaan anglikaanipappi. Itse asiassa aika monia hyviä kirjoittajia löytyy ortodoksisen kirkon ulkopuolelta. Tietty etäisyys näyttäisi erityisesti historiantutkimuksessa olevan joskus hyväksi.

Mutta takaisin itse asiaan, eli liturgiaan. Mielestäni kirkkomme jumalanpalveluksia ei ole paljoa selitetty. Toki symbolisia ja näin tietyllä tavalla kauniita selityksiä jumalanpalvelusten eri vaiheista on koottu yhteen erilaisiin oppikirjoihin.
On kuitenkin selvää, että meillä jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita, joita tulisi pystyä selittämään aikuisille järkevästi ja hyvin perustellusti. Toki suurin osa ihmisistä tottuu siihen, että jumalanpalvelukset vain toimitetaan tietyllä tavalla, jolloin jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoseikkoihin ei edes kiinnitetä sillä tavoin huomiota. Kuitenkin löytyy myös niitä, jotka jumalanpalveluksen jälkeen saattavat miettiä kuumeisesti, että miksi kirkossa tehdään tietyssä kohden jumalanpalvelusta juuri tietyllä tavalla?

Harva kuitenkaan uskaltaa esittää näitä kysymyksiä ääneen, vaan kysymystä herättävät aiheet haudataan jonnekin taka-alalle. Joskus uteliaisuus (onneksi) vie voiton. Minultakin on eri tilanteissa, kuten ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen, kirkkokahvilla tai ihan virastossa tultu kysymään jonkun muun asian ohessa liturgisista yksityiskohdista. Ne voivat liittyä siihen, että mitä pappi tai diakoni tekee palveluksen aikana tai siihen, mitä kirkossa tulisi tietyissä kohdin tehdä.

Monesti jotkin asiat käsitetään suoraan sanottuna väärin, kun niistä ei ole kerrottu ja sitten ei tarkalleen nähdä miten muut tekevät näitä asioita kirkossa. Tämän seurauksena voikin tulla sellaisia kysymyksiä kuin "Miksi evankeliumikirjaa pitää nuuhkaista vigiliassa?" Tai sitten "Miksi suuressa paastossa kumarrutaan suutelemaan maata?" Nämä kysymykset voivat kuulostaa hassuilta, mutta näin moni saattaa asiat nähdä, ellei joku niitä seikkaperäisesti selitä. Ja selittämisen vastuu on tietysti kirkon työntekijöillä.

Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun blogissani tuskailin sitä, ettei meiltä löydy kovinkaan paljoa valistuskirjallisuutta, joka avaisi meidät ymmärtämään jumalanpalveluksen sisältöä symbolisia selityksiä paremmin. Nyt en halua vähätellä itse symboliikka, sillä monesti se tukee hyvällä tavalla itse palveluksen teologiaa ja toimii samalla opettajana. Symboliikka ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä kaikkia asioita.

Meillä tulisi olla kyky pohtia ääneen liturgisia asioita ja samalla käydä niistä keskustelua. Ja itse asiassa meillä tulisi olla kyky myöskin soveltaa jumalanpalvelusta sillä tavoin, että ne toimivat tietyssä tilanteessa (ja tilassa) oikealla tavalla. Kaavasta ei tietenkään voi poiketa ennen kuin kaava on tiedossa ja tämän lisäksi pitää olla tiedossa myöskin itse liturgian historia ja teologia, jotta näitä asioita voi oikeutetusti  soveltaa.

Mutta rohkaisun sana teille kaikille. Kysykää reippasti niistä asioista, jotka herättävät teissä kysymyksiä. Meidän pappien (ja myös muiden kirkon piirissä työskentelevien) velvollisuus on vastata ja perustella ne asiat, joita kirkossa tapahtuu. Ei ole sanottua, että niihin löytyy heti suoraa vastastausta, mutta velvollisuutemme on silloin selvittää tuo asia.

Jos minulla riittää aika, kärsivällisyys, voimavarat ja Luojan suomat elinvuodet niin kirjoitan ihan oikean kirjan. Siinä pyrin kertomaan liturgiasta mahdollisimman paljon. Työn ohessa tämä kirjoituistahti on kuitenkin hyvin hidasta. Mutta ehkä jonain kauniina päivänä.

Ote hyvin keskeneräisestä kirjastani. Merkintä *** tarkoittaa, että kohtaa pitää vielä täydentää.

Itseopiskelua... (päivitetty 29.5.)

Liturgiaa pyhän Herman Alaskalaisen tsasounassa Paalasmaalla viime kesänä.

Mitäs tänne kuuluu?

Seurakuntamme praasniekkasesonki  avautui Valtimolla viime pyhänä. Tästä juhlat jatkuvat sitten yhdeksällä muulla praasniekalla aina Ristin ylentämisen päivään (14.9.) saakka. Tulkaa rohkeasti kyläilemään seurakuntamme praasniekoissa.

Kaikenlaista touhua on muutenkin riittänyt. En yhtään nyt valita, että minulla olisi liiaksi töitä. Niitä on ihan sopivasti. Sen olen vain huomannut, että itseopiskelu on jäänyt taas hieman vähemmälle. Tässä työssä pitäisi koko ajan opetella uusia asioita, sillä ainakin minua alkaa äkkiä turhauttamaan jos alan toistamaan itseäni turhan usein. Onhan se totta että evankeliumin sisältö on sama koko ajan, mutta siitäkin pitäisi löytää uusia ja puhuttelevia näkökulmia.

Tässä onkin haastetta juuri praasniekkakauden alussa. Joka vuosi samoissa pyhäköissä toistavat nämä juhlat ja ainakin sitä itse toivoisi, että liturgian opetuspuhe ei olisi sanasta sanaan sama, mitä se on ollut edellisenä vuonna.
Uusia asioita taas ei voi tietenkään oppia tyhjästä, vaan tässä pitäisi harjoittaa itseopiskelua. Käytännössä lukea kirjallisuutta, käydä hyviä keskusteluja, katsoa netistä vaikkapa hyviä luentoja yms. Keinoja on varmasti monenlaisia.

En ole kuitenkaan varannut omaan kalenteriini hetkiä tälle itseopiskelulle ja sen vuoksi tämä tärkeä asia on jäänyt nyt puolihoidolle. Kesä on onneksi tulossa ja toivon mukaan löytyy myös sellaisia hetkiä, että pystyn ammentamaan jotain uutta. Paljon olisi kiinnostavia asioita ja paljon haluaisin tärkeää tietoa välittää seurakuntalaisille ja myös teille, jotka jaksatte edelleen lukea blogiani.

Voi olla, että mielenkiintoisia ja teräviä kirjoituksia ei ihan heti tännekään ilmesty, jolloin saatte tyytyä opetuspuheisiin (toivon mukaan kuitenkin tuoreisiin) ja sen lisäksi kuvakuulumisiin.

Pari isompaa projektia olisi työn alla. Pitäisi kirjoittaa seikkaperäiset ja hyvin käytönnönläheiset ohjeet ortodoksisesta hautaustoimituksesta.
Lisäksi haaveena on edelleen tutkia liturgian historiaa ja löytää siitä tärkeitä asioita. Haluan tässä kohden tähdentää, että en ole "typikonisti", joka selittäisi jokaisen kaavaan liittyvän liturgisen poikkeavuuden esimerkiksi tietyissä juhlissa tai paastossa. En ole myöskään sellaisen liturgisen koreografian tutkija joka kertoisi, että kenelle kumarretaan missäkin tilanteessa.

Monet muut asiat minua kylläkin kiinnostavat liturgiassa ja näistä olen joskus muutamia ajatuksia kirjoittanutkin. Ehkä pohjimmiltaan tarkoituksenani olisi oppia selittämään liturgiaa ymmärrettävästi. Miksi me kokoonnumme yhteen ja mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi liturgian kaava on sellainen, kuin se tänä päivänä on?

Paljon hyviä kysymyksiä joiden tutkiminen vaatii paljon itseopiskelua...


P.S. (29.5. klo 8.30) Lisätään tuohon projektilistaan seikkaperäisempi blogikirjoitus kirkkopukeutumisesta ja ylipäätänsä kirkkokäytöksestä. (Olen pukeutumisesta kirjoittanut aiemmin blogissani, mutta se ei kenties opetuksellisesti ole paras mahdollinen).

Ja nöyrä pyyntö kaikille. Tässä blogissa ei ole tekstien  kommenttitoiminto käytössä, vaan toivon vilpittömästi teidän lähettävän kysymykset ja palautteen suoraan minulle sähköpostissa. Älkääkä pelätkö, vaikka joudutte omalla nimellä silloin esiintymään. Minä en vihoittele negatiivisestakaan palautteesta. Sen sijaan minulla ei riitä energia kirjeenvaihtoon sellaisella  yleisellä foorumilla, jossa keskustelu aina enemmin tai myöhemmin muuttuu sen luontoiseksi, että joku menee henkilökohtaisuuksiin. Olen muutaman kerran yrittänyt käydä kirjeenvaihtoa foorumeilla, mutta aina olen joutunut karvaasti pettymään siitä, että miten asiat tietoisesti halutaan ymmärtää väärin. Lisäksi olen liian läheltä joutunut seuraamaan tapauksia, joissa kysymys on ollut kunnianloukkauksesta. En voi siis suositella  sellaisia internetin keskustelufoorumeita, joissa kukaan ei esiinny omalla nimellä (tai ole edes kirjautunut).

Tällä edellä mainitulla toteamuksella en halua kannattaa sensuuria tai tyrehdyttää tervettä keskustelua internetin foorumeilla. Itse en kuitenkaan henkisesti jaksa enää käydä sellaisilla sivuilla, joista tulee aina pahalle tuulelle. Se hyvä puoli netissä on, että siellä surffaaminen perustuu meidän omiin valintoihin ja voimme pysyä poissa miltä sivuilta vain haluamme. Ainoa mihin on syytä (ainakin minun "virkamiehenä") reagoida on henkilökohtainen sähköposti.

Kuvakuulumisia Paalasmaan Herman Alaskalaisen praasniekasta

Kuvakuulumisia Petrun praasniekasta

Vedenpyhitys Nurmesjärven rannalla. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Vedenpyhitys (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Ristisaatto palaamassa vedenpyhityksestä takaisin kirkkoon. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Isä Leevi Saatsi kantaa evankeliumikirjaa. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Kirkkoa kiertämässä (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Liturgian pieni saatto toimitetaan kirkon ulko-ovella. (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Diakoni Jaakko Vainio pitää opetuspuhetta (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Liturgian suuri saatto (kuva: Anssi Mikael Okkonen)

Praasniekkalounas seurakuntasalissa.