Luomakunta ja lähimmäinen

Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» Jumala sanoi vielä: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.» Niin tapahtui. Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. (1.Moos. 1:26 - 31)

Edellä on katkelma luomiskertomuksesta. Siihen itse asiassa kiteytyy pitkälti se, että miten meidän on ymmärrettävä oma suhteemme luomakuntaan. Ihmisen asema tässä luomakunnassa on erilainen kuin eläimillä, sillä Jumala antoi ihmisille luvan vallita eläimiä ja “kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu”.

Meille ihmisille on annettu luomakunta haltuun, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme tehdä sillä mitä huvittaa. Lopulta kaikki kuuluu Jumalalle, kuten psalmissa sanotaan:

“Herran on kaikki maa, maanpiiri ja kaikki, jotka siinä asuvat.” (Ps.23 LXX)

Meille ihmisille kaikki on annettu vain lainaan. Meillä on siis velvollisuus pitää hyvää huolta siitä, mitä meille on uskottu.

Tämä on itse asiassa perusperiaate kaikessa siinä miten me ymmärrämme omaisuuden. Jos me muistaisimme sen, että Jumala on antanut kaiken vain lainaan, niin lopettaisimme myös kadehtimisen. Sen mitä me näemme lähimmäisillämme olevan, ei lopulta ole heidän, vaan jotain minkä he ovat myös Jumalalta saaneet lainaan.

He ottavat kuoleman jälkeen iankaikkisuuteen yhtä paljon mukaansa maallista kuin kukin meistä. Eli ei yhtään mitään. Ainut mitä otamme mukaan on se, mitä meillä on sydämessämme.

Miksi siis kadehdimme? Jos jollekulle on paljon uskottu, niin häneltä tullaan myös paljon vaatimaan. Haluammeko paljon jotain itsellemme? Eikö meitä pelota yhtään, että joudumme tilille kaikesta siitä mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä? Eli käyttäneet mahdollisesti väärin sitä, mikä on meille uskottu.

Lyhyesti: Luomakunnassa olevat asiat on Jumala antanut lainaan ja vastuullisesti hoidettavaksi. Opetus on siis hyvin yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on näyttää olevan hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Se on sinänsä kummallista, sillä kyllä suurin osa ihmisistä onnistuu pitämään kirjastoista lainatuista kirjoistakin hyvää huolta. Miksi hän sitten ei osaa pitää samalla tavoin luomakunnasta huolta?

Mitä on ortodoksisuus (osa 3)

Kenties tässä kohden on hyvä pysähtyä vielä tutkimaan sitä, että millainen ihminen on kristitty ihminen. Onko kristitty ihminen sellainen, joka on kastettu? Onko ihminen kristitty vasta siinä vaiheessa kun hän käy aktiivisesti kirkossa? Vai onko ihminen kristitty näiden edellä olevien lisäksi vasta siinä vaiheessa, kun hän uskoo siihen mitä Kirkko opettaa?

- Jos ajattelemme Kirkon opetusta niin periaattessa uskontunnustus pitää tiivistettynä sisällään sen mihin kristityn ihmisen tulee uskoa. Se luetaan kasteessa ja kirkkoonliittymisessä ja myös jokaisessa liturgiassa. Mitään ei lueta hyvin vuoksi, vaan me täydellä sydämellä ja täydellä ymmärryksellä uskomme siihen mitä lausumme.

Kuinka moni sitten uskoo siihen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Suomessa (luterilaisen kirkon toimesta) on tehty säännöllisesti kyselytutkimusta siitä, että mihin kirkon opetukseen ihmiset uskovat. Vuonna 2011 alle 40% uskoi Kristuksen ihmeisiin ja ylösnousemukseen ja alle 30% uskoi neitseelliseen syntymään ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tuohon aikaan luterilaiseen kirkkoon kuului vielä yli 77% suomalaisista. Tätä nykyä kaikki luvut ovat tuostakin laskeneet. Suomea kutsutaan edelleen kristilliseksi maaksi, mutta siitä huolimatta tätä nykyä reilusti alle puolet jäsenistä uskoo Kirkon opetukseen! Pelkästään ortodoksisen kirkon jäsenille ei ole samanlaista tutkimusta tehty, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää että kuinka moni uskoo siihen  mitä uskontunnustuksessa lausutaan.

Ja nyt kuuluu se kysymys uudestaan, että millainen ihminen on kristitty?

Onko se ihminen joka uskoo ylipäätänsä Jumalaan, vai vaatiiko se myös uskoa Kirkon opetukseen? - Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristitty ihminen on sellainen joka Kirkon jäsenyyden lisäksi uskoo kristinuskon perusasioihin. Monet haluaisivat kuitenkin valita uskonsa perusperiaatteeksi sen aiemmin mainitun näkökulman, jossa ihminen saa muuttaa kirkon opetuksen sellaiseksi, että se vastaisi hänen omia mielihalujaan. Kuitenkaan usko ei voi olla sellaista, joka perustuisi siihen, että mikä on enemmistön mielipide tiettynä aikakautena, tai mihin tieteellinen järkeily ihmistä parhaimmalla tavalla johdattaisi. Ortodoksisuus ei voi koskaan olla sitä!

Edesmennyt Vladimirin seminaarin johtaja isä Thomas Hopko (1939-2015) on sanonut seuraavasti: “Kirkon pyhien kirjoitusten ja pyhien ihmisten opetuksen mukaan Jumalan tuntemista ei voida saavuttaa järkeilemällä. Jumalaa ei voi saavuttaa rationaalisin toimenpitein tai loogisin päättelyin, vaikka sellaisin keinoin ihmiset saattaisivat vakuuttua Jumalan olemassaolosta. Jumala voi pikemminkin tuntea uskon, katumuksen, sydämen puhtauden, hengen köyhyyden, rakkauden ja palvonnan avulla.” (Hopko, 1982  All the Fullness on God, s.18)

Tämän päivän maallistuminen aiheuttaa uskon heikentymistä jo siitäkin syystä, että tieteellinen järkeily näyttäisi olevan ainoa keino todistaa Jumalan olemassaolo. Valitettavasti tieteellinen järkeily ei ole jotain yli-inhimillistä, vaan tiede on ihmisen itsensä luoma järjestelmä hahmottaa tätä ympäröivää maailmaa. Tämä luo itsessään jo suuren ongelman. Miten voimme yrittää mahduttaa Jumalan sellaisen järkeilyyn perustuvan järjestelmän sisään, mihin Jumala ei kuitenkaan voi mahtua? Ainut keino onkin tuo hengellinen tie, jonka parhaimpana oppimisen keinona eivät ole internetistä saatavat tiedot taikka paksut kirjat, vaan Kirkon pyhät toimitukset, jotka vahvistavat ihmistä elämään rakkaudessa ja Jumalan tahdon mukaan. Tästä huolimatta tiede voi hyvällä tavalla tukea uskontoon liittyvää tutkimusta, vaikka se ei itsessään voi tehdä Jumalaa ihmisille tiettäväksi. Jumala tulee tiettäväksi ainoastaan sillä tavoin miten Kristus itse on sen sanonut: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:25-27)

Ehtoollisen asettamisen muisto (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tänään toimitettava liturgia on keskeinen juuri sen vuoksi, että siinä muistelemme Pyhää Ehtoollisen asettamista. Kuten tiedämme, niin Herran Pyhän Ehtoollisen tulisi kristityn elämässä olla kaiken keskipisteenä.

Tämä johtuu siitä, että tässä sakramentissa me todellakin yhdistymme Kristukseen ja sen kautta myöskin kaikkein selkeimmällä tavalla osoitamme olevamme myös Kristuksen seuraajia ja kristittyjä.

Meillä Suomessa on siinä mielessä muista maista poikkeava tilanne, että Kirkon jäsenyys määritellään sillä, että maksaako ihminen kirkollisveroa. Tämä on olosuhteet huomioonottaen ymmärrettävää, mutta se ei itsessään oikeastaan kerro sitä, että onko ihmisellä todellista yhteyttä Kristukseen. Parempi määritelmä olisi se, että osallistuuko ihminen säännöllisesti Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Kuten tiedämme, niin suurin osa ihmisistä ei osallistu säännöllisesti liturgiaan. Monet kuittaavat poissaolonsa seurakunnallisesta elämästä yksinkertaisella toteamuksella: “Minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan”.

Kyllä. Meillä pitää olla henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta ei se riitä! Jos haluamme olla kristittyjä, niin se vaatii, että meillä on elävä suhde Kristukseen. Sen perusedellytyksenä on myös säännöllinen ehtoollisyhteys. Kristitty ihminen ei ole yksi ihminen, vaan hän on kristitty, silloin kun hän on osa seurakuntaa. Tätä se oli nimenomaan varhaiskirkon aikana. Ehtoollisyhteys määritteli sen, että kuuluiko ihminen seurakuntaan vai ei.

Sana “ehtoollinen” tarkoittaa yksinkertaisesti illallista, vaikka toki meillä suomen kielessä se ymmärretään pyhän sakramenttina, jossa osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä. Kreikan kielessä käytetään ehtoollisesta sanaa “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, olla yhteydessä, tai liittyä johonkin. Yhtä lailla englannissa sana “Communion” kuvastaa tätä.

Eli Herran pyhä ehtoollinen ei ole vain symbolinen kuvaus kauan sitten toimitetusta Ehtoollisen asettamisesta, vaan se todellakin saattaa meidät yhteen Kristuksen kanssa ja samanaikaisesti yhdistää meidät myös toinen toisiimme. Ei vain täällä omassa seurakunnassa, vaan maailmanlaajuisesti Kirkon jäsenet yhdistyvät toinen toisiinsa Kristuksessa.

Ehtoolliseen emme voi osallistua välinpitämättömällä tai huolettomalla asenteella, vaan siihen tulisi valmistautua rukouksella ja paastolla. Nämä taas toimivat apuvälineinä siinä, että ymmärtäisimme, että Ehtoollinen on kaiken tavanomaisen yläpuolella.

Kaikessa kyse on siitä, että olisimme kelvollisia osallistumaan siitä, mikä on pyhää. Mutta milloin me sitten olemme kelvollisia osallistumaan? Mistä me tiedämme sen?

Ehkä tässä tulee esille juuri asian suoranainen nurinkurisuus. Me olemme kelvollisia osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta silloin kun tajuamme, että olemme kelvottomia osallistumaan siitä!

Kelvottomuus ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme välttelemään Ehtoollista kelvottomuuteemme vedoten, vaan aivan päinvastoin. Pyrimme osallistumaan siitä mahdollisimman usein, että säilyttäisimme kiinteän yhteyden Kristukseen.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on lainannut tässä asiassa pyhää Johannes Cassianusta, joka on sanonut seuraavasti:

“Me emme saa vältellä ehtoolliseen osallistumista siksi, että pidämme itseämme syntisinä. Meidän tulee lähestyä tuota sakramenttia sitä useammin sielumme parannukseksi ja henkemme puhdistukseksi, mutta sellaisella nöyryydellä ja uskolla, että itseämme kelvottomina pitäen - - (jotta) me yhä enemmän haluaisimme saada lääkettä haavoihimme.

On paljon parempi, että nöyrin sydämin ja tietäen, että emme ole koskaan kelvolliset pyhiin salaisuuksiin, otamme ne vastaan joka sunnuntai sairauksiemme parannukseksi kuin että ylpeyden sokaisemina ajattelemme, että vuoden kuluttua me tulemme kelvollisiksi ottamaan ne vastaan.”

(Schmemann 1982, Suuri paasto, s.141)

Tämä olkoon meillekin voimallisena muistutuksena. Oman kelvottomuuden ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vältellä Ehtoollista, vaan meidän tulisi siihen osallistua, jotta saisimme olla kiinteässä yhteydessä Kristukseen. Mikäli tuo yhteys katkeaa, niin silloin joudumme sellaiseen tilaan joka vie meitä vain ja ainoastaan poispäin Jumalasta.

Vahvistakoon erityisesti tämän päivän Ehtoollisen asettamisen muisto meitä siitä, että kysymys on salaisuudesta, johon jokaisen kristityksi itseään kutsuvan ihmisen tulee osallistua säännöllisesti, jotta se olisi meille “sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja Jumalan kunniaksi!”

Amen!