KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Mistä on maallistunut joulu tehty?



Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.
Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.
Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.
Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.
Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?
Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Opetuspuhe omaisuutta keräävästä miehestä

Päivän Evankeliumi kertoo meille Kristuksen vertauksen miehestä, joka halusi turvata maallisen elämänsä. Hän ahkeroi ja keräsi satoaan ja kartutti näin omaisuuttaan, jotta hänellä olisi kaikkea mitä hän saattaisi elämässään tarvita.

Juuri kun hän omasta mielestään oli saavuttanut riittävästi kaikkea tuli kuitenkin hänen maallinen elämänsä tien päähän. Jumala sanoi tälle miehelle: "Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?"

Tämä Kristuksen vertaus, samoin kuin esimerkiksi vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ovat meille varmasti jossain mielessä pelottaviakin. Päällisin puolin menestyvä ihminen elää rauhassa elämäänsä aiheuttamatta sen enempää harmia lähimmäisilleen. Siitä huolimatta tällaisen ihmisen tuomio iankaikkisuudessa on niin ankara. Miksi näin?

Meidän ei tarvitse tietenkään tehdä hyvin lyhytnäköistä johtopäätöstä ja sanoa, että kaikki joilla vähänkin enemmän rahaa ja omaisuutta joutuvat kärsimään iankaikkisuudessa. Siitä ei ole lopulta kysymys. Jumala antaa joillekin myös hyvin paljon maallisia hyvyyksiä, eikä meidän sovi niitäkään ylenkatsoa.

Tässäkin Kristuksen vertauksessa ei voida kieltää sitä tosiasiaa, että tämä mies oli saanut kaiken hyvän ylhäältä Jumalalta. Kun tätä satoa kertyi aina vain enemmän, niin hän teki niin kuin kuka tahansa olisi saattanut tehdä, eli hän rakensi suuremmat varastot.

Mutta tämänkin vertauksen opetus on siinä, että kuinka paljon me tarvitsemme kaikkea itse ja paljonko meidän tarvitsee laittaa lopulta varastoon pahan päivän varalle?
Jos ajattelemme vielä tätä vertausta, niin löydämme siitä ainoastaan yhden virheen kristilliseltä kannalta, joka lopulta koitui tämän miehen tuomioksi. Kysymys oli hänen lausahduksestaan: "Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi." (Luuk. 12:19)

Missään vaiheessa hän ei ajatellut muita ihmisiä. Hän ei esimerkiksi todennut: "Minulla on nyt moneksi vuodeksi kaikkea hyvää ja voin antaa tuosta paljosta myös niille, jotka ovat avun tarpeessa tai elävät köyhyydessä." Tämä olisi ollut tässä tapauksessa se oikea suhtautuminen suureen satoon. Toisaalta tämä vertaus muistuttaa siitä tosiasiasta, että mitään ei voi laskea omaisuuden varaan, koska kukaan meistä ei voi tietää omaa hetkeä, jolloin siirrymme tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Kristuksen opetukseen perustuen jokaisen kristityn tulisi elää niin, että hän huomioisi lähimmäisensä. Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan kuinka varhaisseurakunnassa kaikki oli yhteistä, niin ettei kukaan kärsinyt puutetta. (Kts. Ap.t. 4:32-37)

Ei tämä lähimmäisen huomioiminen aina ole niin helppoa ja itse asiassa juuri tuosta varhaisseurakunnankin elämästä on meillä muistutuksena myös Ananias ja Safira.
Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan pariskunnasta, miehestä nimeltä Ananias ja hänen vaimostaan nimeltä Safira. Hekin myivät maatilansa monen muun tavoin, jotta saattoivat antaa siitä kertyneet rahat apostoleille, jotka taas jakoivat ne köyhille ja puutteessa oleville.
Valitettavasti Ananias ja Safira yhdessä tuumin pistivät osan saaduista kaupparahoistaan piiloon ja antoivat hyväntekeväisyyteen ainoastaan osan. Kumpainenkin vielä erikseen kielsi pistäneensä rahaa sivuun ja seurauksena oli se, että he kuolivat yllättäen. (Kts. Ap.t. 5:1-11)

"Omastaan" luopuminen on vaikeaa. Senhän me tiedämme varsin hyvin. Meidän on kuitenkin hyvä oppia tuntemaan se, että missä kulkee raja välttämättömän ja ylenpalttisen välillä. Helposti me totumme kaikkeen hyvään ja monessa suhteessa ylenpalttisiinkin asioihin. Ryhdymme lopulta pitämään näitä asioita itsestäänselvyyksinä, emmekä pidä niitä siksi missään suhteessa turhina.

Onneksi Kirkko on antanut meille apukeinon tässä asiassa. Se on paasto. Olemme vähän aikaa sitten siirtyneet joulupaaston aikaan. Tämä paasto saattaa mennä meiltä huomaamatta ohi, koska se ei näy samalla tavoin meidän jumalanpalveluksissa.
Ei ole Ennenpyhitettyjen lahjain liturgioita, ei ole Efraim Syyrialaisen paastorukouksia polvistumisineen, eikä vigiliajumalanpalveluksissa veisata "Synninkatumuksen ovet" veisua. Mutta tästä huolimatta me vietämme paastoa!

Palatkaamme vielä Evankeliumin sanomaan, siinä kysymys oli siitä, että osaamme tarvittaessa luopua ja nimenomaan ymmärtää mikä on elämässämme välttämätöntä ja mikä vähemmän tärkeää. Paasto omalla tavallaan opettaa meitä punnitsemaan asioita. Se opettaa meitä katsomaan itseämme peiliin ja muistuttamaan, että tarvitsenko kaikkia näitä asioita, jotka ympärilläni on?

Voisinko luopua niistä vähemmän tärkeistä asioista? Ja osaisinko luopua asioista niin, etten vain piilota niitä tuon Kristuksen vertauksen miehen tavoin varastoon, vaan osaisin käyttää niitä lähimmäiseni auttamiseen.

Rukoilkaamme siis, että Jumala johdattaisi meitä toimimaan aina tässä paaston hengessä, jolloin rakkaudella ja ymmärryksellä toimisimme lähimmäistemme hyväksi.


Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt aina ja iankaikkisesti. Amen.