Sakkeus (opetuspuhe)

Ennen varsinaista paaston valmistusajan alkamista kuulemme evankeliumiluvun Sakkeuksesta ja Kristuksesta. Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai seurakunnan lastenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat meidän ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi miten me käytämme aikaa ja rahaamme. Jos katsomme televisiota tai luemme lehtiä tai kirjoja, niin mitä aiheita ne käsittelevät? Jos keskustelemme muiden ihmisten kanssa, niin mitkä ovat keskustelunaiheita? Auttavatko nämä asiat meitä pelastuksen tiellä?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa.

Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Tämä on asia, joka koskettaa meitä kaikkia kristittyjä. 

Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.

Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.

Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

Synti Pyhää Henkeä vastaan

Monia on mietityttänyt se, että mikä on syntiä Pyhää Henkeä vastaan jota ei anneta anteeksi. Ohessa on opetuspuheeni, joka liittyy kyseiseen aiheesen.

Jeesuksen maineen levittyä alkoi Jerusalemista asti tulla oppineita tarkkailemaan Hänen opetustaan. Sen sijaan että he olisivat ottaneet oppia, niin he käänsivät kaiken päinvastaiseksi. Heidän mielestään Kristuksen ihmeet tapahtuivat paholaisen voiman avulla.

Kristus esittää heille vertauksen, jonka avulla hän selittää, että olisi järjetöntä jos paholainen ajaisi pahoja henkiä pois, koska se olisi käytännössä taistelua itse itseään vastaan. Mitä järkeä pahan olisi vapauttaa ihmisiä pahan vallasta?!

Lisäksi Kristus kuvailee myös vertauksen avulla sen, että voittaakseen jonkun, pitää olla tätä vahvempi. Heikko ei voi voittaa itseään vahvempaa.

Jumala kaikkivoimallisuudessaan on se, joka pystyy voittamaan sielunvihollisen vallan. Tämä voitto tulee täydellisimmin esille Kristuksen ylösnousemuksessa, jota pyhä Johannes Krysostomos kuvaa pääsiäishomiliassaan seuraavasti:

“Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:

kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.

Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:

"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla". (Jes.14:9) Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.

Se kukistui ja se saatettiin häpeään.

Se kukistui ja niin se kuoletettiin.

Se kukistui ja niin se menetti valtansa.

Se kukistui ja pantiin kahleisiin.

Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.

Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.

Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.

"Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi?”

Tämän jälkeen seuraa Kristuksen opetus, joka on herättänyt paljon kysymyksiä ja pohdintaa: Mikä on sitten herjaamista Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi? 

Evankelista Markus antaa meille tähän heti vastauksen selittämällä, että lainopettajien mielestä Jeesus toimi pahan hengen voimalla. Eli synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että hyvä muutetaan pahaksi ja myöskin siten, että paha muutetaan hyväksi.

Jos lainopettajat olisivat pelkästään pilkanneet Kristusta, niin sekin olisi ollut anteeksi annettavaa. Mutta kun he sen sijaan sanoivat, että Jumalasta lähtöisin onkin pahaa, niin se on anteeksiantamatonta.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on kuvattu myös tietynlaiseksi paatuneisuudeksi, josta ei ole paluuta. Lainopettajat eivät kertakaikkisesti nähneet Kristuksen toiminnassa mitään hyvää, vaan he olivat lukkiutuneet siihen näkemykseen, että Hänen toimintansa perustui pelkästään pahaan. He kuvittelivat olevansa oikeassa, vaikka he toimivat täydellisesti päinvastoin. Tässä tilassa he tekivät pahaa hyvällä omallatunnolla.

Samalla tavoin toimi Juudaskin myöhemmin. Hän kuvitteli tekevänsä oikein, kun kavalsi Kristuksen. Sen sijaan, että hän olisi katunut ja saapunut edes Kristuksen ristin juurelle pyytämään anteeksi, niin hän ennemmin riisti hengen itseltään; tuhoten näin viimeisenkin mahdollisuuden todelliseen katumukseen. Kyse ei tässä kohden olekaan siitä, että Jumala haluaisi rajoittaa armoaan, vaan oikeastaan ihminen omassa paatumuksessaan sulkee Jumalan armon itsensä ulkopuolelle.

Meidän täytyy tietysti olla hyvin varovaisia tämän käsitteen kanssa, ettemme ryhtyisi leimaamaan ketään lähimmäisistämme sellaiseksi ihmiseksi, jonka synnit olisivat anteeksiantamattomia. Kristus on se, joka tämän voi sanoa.

Siitä huolimatta tämän tulee olla meille varoittavana opetuksena, ettemme käännä hyvää pahaksi ja toisaalta pahaa hyväksi. Eräänä esimerkkinä pahan kääntäminen hyväksi ovat uskon nimissä tapahtuva sortaminen ja jopa surmaaminen. Toisen ihmisen alistaminen ei koskaan voi olla oikeutettua. Siitä huolimatta sortajat ja suoranaiset murhaajat kuvittelevat tekevänsä hyvän työn, sekä ajattelevat saavansa tästä palkinnon iankaikkisessa elämässä. Tämä on juuri sellaista paatuneisuutta, jossa ihminen tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Meidän tulee luonnollisesti elää sellaisessa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa Kristusta kohtaan, että emme kääntäisi näin tärkeitä asioita nurinniskoin. Niin kauan kuin kuljemme Kristuksen mukana ja noudatamme Hänen tahtoaan, niin pysymme hyvällä tiellä. Kun eteemme tulee vaikea tilanne, niin kysykäämme itseltämme: “Mitä Kristus tekisi tässä tilanteessa?” tai “Mitä Kristus sanoo minulle viimeisellä tuomiolla, jos jätän tämän tekemättä tai teen sen tietyllä tavalla?”.

Jos sen sijaan emme ota Kristusta mukaan näihin tilanteisiin, niin silloin saatamme alkaa kuuntelemaan enemmän omia mielihalujamme, jotka saattavat lopulta kääntää hyvän pahaksi tai pahan hyväksi. Tämän vuoksi pitäkäämme Kristuksesta kiinni! Amen!

Pietarin ja Paavalin juhla (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Nämä kaksi ovat varmasti tunnetuimmat apostolit Uudessa Testamentissa. Heidän työnsä Evankeliumin ilosanoman eteenpäin viemisessä on myös hyvin merkittävää. Siksi pyhiä apostoleita Pietaria ja Paavalia voikin kutsua todellisiksi Kristuksen seuraajiksi ja uskon julistajiksi.

Mutta pyhien ihmisten muistojuhla ei ole vain muistelua, vaan heidän elämänkertansa pitäisi nimenomaan opettaa meitä. Helposti pidämme jokaista kirkkomme pyhää sellaisena ihmisenä, joka on pienestä pitäen toiminut kaikessa kuuliaisesti ja kaikin puolin esimerkillisesti. Tällaisiakin elämänkertoja löytyy aika paljon.

Näiden kahden apostolin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Paavali oli fariseus, joka ennen kääntymystään taisteli kiivaasti kaikkia kristittyjä vastaan. On siis selvää, että hän oli siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Mutta yhtä lailla voidaan todeta, että voimallisen kääntymyksen jälkeen hän teki kaikkensa, että sanoma Kristuksesta leviäisi mahdollisimman laajalle ja että seurakunnissa ihmiset viettäisivät todellista kristillistä elämää. Ensin Paavali oli vainonnut, mutta myöhemmin hän vahvisti seurakuntia. Ja kuten epistolasta kuulimme, niin hän joutui julistustyönsä takia kärsimään äärimmäisen paljon.

Apostoli Paavalin lähetyskirjeet ovat nimenomaan ohjeita näille uusille seurakunnille, jotka kamppailivat monien ongelmien kanssa. Monet näistä seurakuntien ongelmista ovat hyvin samankaltaisia mihin me yhä edelleen törmäämme tänäkin päivänä. Siksi onkin tärkeää, että evankeliumin lisäksi kuuntelemme tarkkaavaisuudella myöskin evankeliumia edeltävät epistolaluvut.

Vaikka apostoli Pietari ei Paavalin tavoin vainonnutkaan kristittyjä, niin hän teki jotain muuta: Pietari kielsi Kristuksen kolmesti!

- Muistamme varmasti kuinka opetuslapset pakenivat Getsemanen puutarhasta, kun Jeesus vangittiin. Pietarilla oli sen verran uteliaisuutta ja rohkeutta, että hän seurasi Jeesusta ylipapin palatsiin – tietyn välimatkan päästä.

Ensimmäisellä kerralla hän vain kielsi tuntevansa Kristusta. Toisella kerralla hän valalla vannoi, ettei tuntenut häntä. Ja kolmannella kerralla hän vannoi, samalla vieläpä kiroillen vahvisti aikaisemmat vakuuttelunsa!

Kuinka pitkälle tapahtumat olisivat edenneet, ellei kukonlaulu olisi keskeyttänyt tätä ja palauttanut Pietarin mieliin Jeesuksen sanoja: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” (Matt. 26:75) Pietari poistui paikalta ja itki katkerasti.

Pietarin toiminta muistuttaa meitä inhimillisestä heikkoudesta ja siitä, että ihminen ei halua erottautua suuresta joukosta. Me ihmiset olemme valmiita valehtelemaan ja jopa kieltämään toisen ihmisen, jos oma etumme sitä vaatii.

Me voimme tänä päivänä tehdä aivan samalla tavoin kuin Pietari teki. - Voimme tietoisesti pitää välimatkaa Kristukseen, niin ettei kukaan vain tunnista meitä Hänen seuraajikseen, jonka vuoksi meitä ryhdyttäisiin pitämään jotenkin outoina.

Tällaista välimatkaa Kristukseen voi tehdä esimerkiksi siten, ettei osoita ulospäin olevansa kristitty. Uskonmukaista elämää toteutetaan tällöin ainoastaan neljän seinän sisällä. Ristinmerkin tekeminen tai jokin muu avoin oman uskonsa tunnustamisen merkki voi käydä tällöin hyvin ylivoimaiseksi.

Ihminen voi myös avoimesti kieltää tuntevansa Kristusta. Tällöin hän välttää puheenaiheita, jotka liittyvät uskoon tai sitten hän ei uskalla kertoa esimerkiksi sitä, että käy säännöllisesti kirkossa tai paastoaa. Kristuksen kieltämistä on myös se, että ihminen tekee tietoisesti asioita, jotka ovat avoimesti sitä vastaan, mitä Kristus on opettanut.

Meillä on ihmisillä on todellakin kiusaus olla hyvin valikoivasti Kristuksen seuraajia. Nimellinen kirkon jäsenyys ei vielä tarkoita sitä, että ihminen voisi sanoa olleensa kristitty ja uskovainen. Uskovainen ihminen on sellainen, jonka elämässä Kristus on avoimesti läsnä ja joka kaikessa haluaa noudattaa Kristuksen opetusta.

Apostoli Pietarin elämänkerran opetus ei jää siihen, että hän kolmesti kielsi Kristuksen. Pietari sai mahdollisuuden hyvittää kieltämisen, kun ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla. Siellä Jeesus kysyi Pietarilta kolmesti, että rakastaako tämä häntä. Pietari vastasi myöntävästi ja kolmannella kerralla hän sanoi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17)

Pyhän apostoli Pietarin opetus on meille lopulta hyvin lohdullinen. Se muistuttaa osaltaan siitä synnistä, että me emme halua erottautua suuresta joukosta, vaikka sen vuoksi joutuisimme jopa kieltämään Kristuksen. Tässäkään tilanteessa kaikki toivo ei ole vielä mennyttä, sillä katumuksen sakramentissa Kristus ikään kuin kysyy meiltä jokaiselta: ”Rakastatko minua?”

Tähän kysymykseen myönteisesti vastaaminen edellyttää sitä, että me olemme valmiit toimimaan Jumalan tahdon mukaan. ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo”. (Joh. 21:18)

Tämä uskonmukainen elämä siis vaatii meiltä uhrauksia ja rohkeuttakin, jotta pystymme osoittamaan kaikille sen, että olen Kristuksen seuraaja ja ylpeä siitä! Kristittynä oleminen vie meitä sinne päin minne suurin osa ihmisistä ei ole ainakaan tällä hetkellä matkalla. Tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä ihmisiä, jotka kulkevat maallistumisen virran mukana. Kuinka helppoa onkaan lähteä ajelehtimaan tuon virran mukana, jossa päätä ei tarvitse vaivata sillä kysymyksellä, että vaikuttavatko tekoni minun sieluni pelastukseen?

Mutta me joudumme tämän kysymyksen eteen enemmin tai myöhemmin. Tämän vuoksi miksi emme ottaisi oppia pyhistä ihmisistä, jotka osoittavat meille esimerkiksi sen, että meillä on todellakin mahdollisuus korjata aikaisempia erheitä ja ryhtyä seuraamaan Kristusta. Silloin voimme Pietarin tavoin sanoa: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17) Amen.

Kaikkien pyhien sunnuntai (opetuspuhe)

"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Tänä päivänä Kirkkomme viettää "Kaikkien pyhien sunnuntaita". muistelemme tänä päivänä siis kaikkia kirkkomme pyhiä ihmisiä. Niitä, jotka juuri evankeliumin sanojen mukaisesti ovat tunnustaneet olevansa Kristuksen puolella ja jotka ovat eläneet Hänen tahtonsa mukaan.

Mitä olisi Kirkko tänä päivänä ellei meillä olisi ollut marttyyreja, tunnustajia ja pyhittäjiä? Kristinusko olisi käytännössä kuihtunut jo heti alkuunsa Rooman keisareiden vainoissa, ellei olisi ollut niitä marttyyreja, jotka omalla toiminnallaan vahvistivat Kirkkoa. Ja millainen olisi ortodoksisuuden tila nyt Suomessa, ellei Karjalan sekä pohjoisen kolttien valistajat ja pyhittäjät olisi omalla toiminnallaan  vahvistaneet evankeliumin ilosanoman levittämistä täällä Pohjolassa?

Pyhien ihmisten muistaminen ja kunnioittaminen ei liity vain kaukaiseen historiaan, vaan se koskettaa meitä tänäkin päivänä. Juuri nyt me elämme uudenlaisen marttyyriuden aikaa. Monissa maissa kristittyjä vainotaan ja surmataan yhtä ankarasti kuin Rooman valtakunnan aikana. Ihmiset osaavat siis olla yhtä julmia ja barbaarisia vainoissaan, mitä he olivat 2000 vuotta sitten.

Marttyyrius on tietysti uskonsa tunnustamisen ja säilyttämisen äärimmäisin muoto. Länsimaissa kristityt eivät joudu samanlaisen ruumiillisen vainon kohteeksi, mutta meitä uskoa kuitenkin koetellaan. Meillä Suomessa kristittynä oleminen kysyy ennenkaikkea tahdonlujuutta siinä, että uskallamme elää Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka meitä koetetaan johdattaa kohti välinpitämättömyyttä ja arvottomuutta.

On tietenkin hyvin inhimillistä, etä haluamme tehdä asioita samalla tavalla kuin muut ja on varmasti vaikeaa yhtäkkiä erottua suuresta joukosta. Sen vuoksi uskokin halutaan  mieltää ”henkilökohtaisena asiana”, jonka ei tarvitse tulla tarpeettomasti julkisuudessa esille. 

Tämän päivän eräs suurista synneistä on se, että monet yrittävät osa-aikaistaa oman uskonsa ja suhteensa Kristukseen. Tällöin uskonmukaisesta elämästä poimitaan ainoastaan parhaimmat palat ja niitä toteutetaankin ainoastaan sopivan tilaisuuden tullen. Uskonmukaisessa elämässäkin kaiken pitäisi yhtäkkiä olla helppoa vaivatonta ja omasta mielestä epämiellyttävät asiat jätetään suosiolla pois. Tällä periaatteella Kirkon sääntöjä noudatetaan ainoastaan sen verran, että ne eivät liiaksi vaivaa ketään. Mutta onko tämä sitten tunnustautumista Kristuksen omaksi, jos me teemme sitä valikoiden ja omien mielihalujemme mukaan? Tätäkö Kristus meiltä odottaa?

Meidän täytyy tässä elämässä tehdä oikeita valintoja. Sellaisia valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Uskonmukainen elämä on sellaista, että me joudumme erottautumaan suuresta joukosta ja joudumme tekemään uhrauksia. Se on tietynlaista marttyyriutta, jossa me teemme uhrauksia tässä ajallisessa elämässä, jotta voisimme saavuttaa jotain iankaikkisuudessa.

Sana “pyhä” tarkoittaa jotain sellaista, mikä on erotettu, tai voisiko jopa sanoa että korotettu tämän kaiken maallisen tavallisuuden yläpuolelle. Pyhiä ovat ne kaikki kirkon kunnioittamat pyhät ihmiset, joita me tänään erityisesti muistamme. Mutta näidän kanonisoitujen pyhien lisäksi voimme puhua pyhistä myös hieman toisessa yhteydessä.

Jokainen kristitty on kulkemassa tuota pyhittymisen tietä. Siinä vaiheessa kun meidät on kastettu ja mirhallavoideltu, niin olemme vastaanottaneet Pyhän Hengen armolahjan ja meistä on tullut Kristuksen seuraajia. Sen myötä mekin olemme eräässä mielessä pyhiä.

Tätä termiä myös apostoli Paavali käytti puhutellessaan seurakuntaa. Heti roomalaiskirjeen alussa hän sanoo seuraavasti: “Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia, tervehtii kaikkia Roomassa olevia Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä.” (Room. 1:1)

- Paavalille seurakunnan jäsenet olivat pyhiä!

Sen vuoksi tässäkin liturgiassa ennen Ehtoollista osoitetaan Herran Pyhää Ruumista ja todetaan voimallisin sanoin, että “Pyhät pyhille”. Eli nämä tavallisesta ruuasta erotetut ehtoollislahjat annetaan tavallisesta maallisuudesta erotetuille ihmisille. Pyhät lahjat annetaan pyhille. Kristuksesta, Jumalasta osallistuvat ne, jotka ovat Kristuksen omia.

Tuota pyhyyttä emme voi omalla kohdallamme kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, sillä aivan kuten pyhä sanana tarkoittaa jotain, mikä on tavallisuudesta erotettua, niin tulee meidänkin osata erottautua tavallisuudesta. Meidän tulee kyetä elämää toisten ihanteiden mukaan, miten maallistuneessa maailmassa eletään ja meidän tulee yhtä lailla osata valmistautua ja suhtautua oikealla tavalla Herran Pyhään Ehtoolliseen.

Jos emme näin tee, niin silloin me jättäydymme tuon pyhyyden ulkopuolelle. Meitä todellakin kutsutaan pyhiksi tässä liturgiassa. Tuo nimitys ei ole itsestäänselvyys, vaan meidän tulee ansaita se. Ja lähtökohtana sen ansaitsemiselle on se, että me tunnustaudumme Kristuksen omiksi, jolloin meitä voidaan kutsua pyhiksi. Tästä Kristus muistuttaa sanoessaan: "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa".

Luukkaan 3. sunnuntai (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän Evankeliumiluku kertoo meille Kristuksen ihmeteosta, jossa Hän herättää Nainin kaupungissa lesken ainoan pojan. Ennen kuin Kristus herätti pojan kuolleista Evankeliumissa kerrotaan, että Hänen kävi sääliksi tätä naista.

Tämähän on oikeastaan hyvin ymmärrettävää, sillä tuohon aikaan ei ollut minkäänlaista sosiaalihuoltoa, joka olisi pitänyt huolta yksinäisistä ihmisistä. Perhekunta ja nimenomaan omat lapset pitivät huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Itse asiassa ei meidänkään tarvitse palata ajassa taakse päin kuin muutamia vuosikymmeniä, niin Suomessa toimittiin aivan samalla tavoin.

Evankeliumin kertomuksessa tuo nainen oli siis aiemmin jäänyt leskeksi; ja nyt ainoa poika, joka olisi tässä tapauksessa pitänyt hänestä huolen oli kuollut. Tilanne oli siis hyvin surullinen. Tuo suru kuitenkin kääntyi iloksi ja suureksi hämmästykseksi, kun Kristus herätti tuon pojan kuolleista.

Evankeliumi todistaa meille Kristuksen suurista ihmetöistä ja tekee selväksi sen, että Kristus on Jumalan Poika, jolla on kaikki valta niin eläviin kuin kuolleisiin. Kristus ei tehnyt näitä ihmeitä kunnianhimosta tai saadakseen vaikutusvaltaa ihmisten silmissä.

Kaikki ihmeet tapahtuivat yksinkertaisesti siitä syystä, että Kristuksen myötä oli taivasten  valtakunta tullut todelliseksi ihmisten keskelle. Tuossa valtakunnassa sairaudet ja kuolema menettävät merkityksensä. Siksi siellä minne Kristus meni, niin nämä asiat ikään kuin täysin luonnollisella tavalla alkoivat väistyä. Samalla tavoin sielunvihollisen ote ihmisistä alkoi murtua ja monet pahojen henkien vaivaamat tulivat terveiksi. Mutta muistakaamme, että lopullinen täyttymys ja voitto Paholaisesta tapahtuu vasta Kristuksen toisessa tulemisessa.

Evankeliumi on täynnä Kristuksen ihmeitä ja niiden on tietysti omalta osaltaan tarkoitus vakuuttaa meitä ja vahvistaa uskoamme. Tästä huolimatta paljon on niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Itse asiassa tämä samainen ongelma tapahtui jo Kristuksen maanpäällisen julistustyön aikana.

Vaikka Kristus oli tehnyt paljon ihmeitä, niin siitä huolimatta fariseukset tulivat Kristuksen luokse ja vaativat Häneltä jotain erityistä merkkiä. Nämä kaikki aiemmat Kristuksen ihmetyöt eivät siis olleet vakuuttaneet heitä, vaikka he olivat nähneet ne omin silmin!

Varmasti tilanne olikin juuri sellainen, että mikään Kristuksen teoista ei olisi riittänyt vakuuttamaan heitä, vaan he olisivat odottaneet jotain vielä suurempaa. Mikä voisi olla vielä suurempaa? - Pitäisikö tähtien pudota taivaalta, että joidenkin epäusko voisi muuttua uskoksi?

Me todellakin painimme yhä edelleen saman ongelman kanssa. Aina löytyy niitä, joita Kristuksen ihmeet ja ylösnousemus eivät vakuuta. Nämä ihmiset haluavat sanella omat ehtonsa Jumalalle, jotta he jollain tavalla alkaisivat uskoa. Mutta mistä lähtien ihmisen ja Jumalan suhde on ollut sellainen, että ihminen voisi sanella Jumalalle ehtonsa siitä, että millä tavoin Hänen pitäisi vaikuttaa täällä maan päällä? - Me ihmisetkö sen voimme määritellä?

Tämä samainen epäusko on vaivannut ihmiskuntaa jo Vanhan Testamentin ajoista lähtien. Löydämme viittauksia siitä, kuinka juutalaiset eivät halunneet luottaa Jumalaan: “He ovat nähneet minun kirkkauteni ja ne suuret teot, jotka tein Egyptissä ja täällä autiomaassa, mutta siitä huolimatta he tottelemattomuudessaan ovat yhä uudestaan koetelleet minun kärsivällisyyttäni.” (4.Moos. 14:22).

Kysymys on juuri siitä, että luotammeko Jumalaan. Mikäli tuota luottamusta ja turvautumista, tai edes tietynlaista kaipausta ja mielenkiintoa Jumalaa kohtaan ei löydy, niin millä silloin tuota uskoa voidaankaan vahvistaa?

Kristuksen kohtaamisen tulisi vahvistaa uskoa, mutta se vaatii meiltä tuota tietynlaista aloitetta. Muistamme varmasti evankeliumin kertomuksen Sakkeuksesta, joka uteliaisuudesta kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen. Ei hänkään vahvasti uskonut Kristukseen, mutta hän oli kuitenkin kiinnostunut Kristuksesta ja siitä tuli hänelle todellinen uskon vahvistus, kun Kristus tuli aterialle hänen kotiinsa.

Kristuksen kohtaaminen vahvistaa uskoa tai sitten toisaalta se voi osoittaa myös ihmisen todellisen uskon olemattomuuden ja Jumalan kieltämisen. Oli miten tahansa, niin Kristus tuo totuuden esille. Ei pelkästään sitä totuutta, minkä Jumala on halunnut saattaa ihmisten tietoon, vaan myöskin sen, että millainen jokainen ihminen on sydämeltänsä. Vanhurskaan Simeonin ennustuksen mukaisesti: “Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:35)

Kun tutkimme evankeliumia, niin me huomaamme kuinka Kristuksen toiminta saattoi monet ihmiset Jumalan yhteyteen, mutta toisaalta myöskin monen kohdalla tapahtui juuri päinvastoin. Monet nousivat Kristusta vastaan ja samalla paljastivat millaisia he todellisuudessa olivat.

Mutta kaikesta huolimatta jokaiselle tulee pelastuksen sanomaa tarjota. Ketään ei voi etukäteen tai jotenkin automaattisesti leimata epäuskoiseksi. Meidän tehtävänä on viedä evankelimin sanomaa, tuota Kristuksen tuomaa totuutta maailmaan. Jos me sen tuomme esille siinä muodossa kuin se kuuluu tuoda, niin se kyllä kantaa tarvittavaa hedelmää. Pahempaa on se, jos muokkaamme tuota totuutta ihmisten mieleiseksi ja sillä tavoin yritämme houkutella ihmisiä luoksemme. Se ei ole silloin totuutta.

Pysykäämme luottavaisin mielin yhteydessä Kristukseen ja julistakaamme sanoin ja teoin totuutta. Se on jokaisen meidän velvollisuus!

Johannes Kastajan juhlana (opetuspuhe)

Vietämme tänään Pyhän Herran edelläkävijän Kastajan Johanneksen syntymäjuhlaa. Evankeliumiluku kuvaa meille selkeästi Johanneksen syntymää edeltäviä tapahtumia. Tämän vuoksi voimmekin keskittää huomiomme itse Johannes Kastajaan. 

Evankelista Markus kuvasi Johannes Kastajaa lainaten profeetta Malakiaa (3:1):

”-- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien. Ääni huutaa autiomaassa: "Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!" (Mark. 1:2-3)

Sanansaattaja ja enkeli tarkoittaa tässä tapauksessa sanana samaa asiaa. Jumala esimerkiksi lähetti enkelin kulkemaan juutalaisten edellä, kun nämä pakenivat Egyptistä. Enkeli johdatti ja valaisi heille tietä autiomaassa kohti luvattua maata. Arkkienkeli Gabriel toi Sakariaalle ilmoituksen Johanneksen syntymästä ja samalla tavoin ilosanoman Neitsyt Marialle Kristuksen syntymästä.

Johannes Kastajallekin on monissa ikoneissa kuvattu siivet, koska hän Herran enkelin tavoin oli sanansaattaja, joka johdatti ihmisiä autiomaassa pelastuksen tielle. Juutalaiset olivat monta sataa vuotta odottaneet uutta voimallisesta profeettaa, joka olin nyt saapunut heidän keskelleen. Johannes oli lisänimensä mukaisesti ”Herran edelläkävijä”.

Johannes kannusti ihmisiä tekemään kääntymyksen ja toimimaan sillä tavoin, että hyvät teot todellakin myös näkyisivät käytännössä. Johanneksen vietti itse hyvin yksinkertaista elämää muistuttaen kaikkia siitä, että maallinen yltäkylläisyys ei ollut tarpeellista. Hän asui, pukeutui ja söi yksinkertaisesti. Johannes todellakin eli niin kuin opetti. Miten uskottavaa olisi opettaa jotakin asiaa, jos sitä ei itse missään muodossa itse noudattaisi?

Evankeliumissa viitattiin siihen, että Johannes olisi oleva suuri Jumalan mies, joka ei joisi viiniä eikä väkijuomaa. (kts Luuk. 1:15) Jumalalle omistautuneet ja Jumalaa palvelevat eivät juoneet viiniä, eivätkä myöskään väkijuomaa. Tämä koski myös pappeja, jotka valmistautuivat toimittamaan jumalanpalvelusta.

Kristus sanoi myöhemmin, että ihmiset pitivät Johannes Kastajaa riivattuna, koska hän ei syönyt eikä juonut. Ihmiset pilkkasivat Johannesta tämän hurskaan ja yksinkertaisen elämän vuoksi. Kuinka helposti ihmiset edelleenkin pilkkaavat uskovaisia ihmisiä ja heidän tapojaan, jotta heidän oma syntinen elämäntapansa saisi näennäisen oikeutuksen. Juuri tämän vuoksi uskonnollisuutta tänä päivänä väheksytään. Kirkon vaientamisen uskotaan vaientavan myös omantunnon äänen, jolloin kaikki muuttuu itselle sallituksi. 

Johannes opetti siis jo omalla elämällään ja esimerkillään ihmisiä. Kuitenkin kaikkein voimallisin hänen opetuksistaan liittyy katumukseen. Johannes yksinkertaisesti käski ihmisten ”kääntyä”. Tuota sanaa kääntyminen ei voi kertakaikkisesti ymmärtää tai tulkita väärin. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen tulee korjata sitä suuntaa mihin hän sillä hetkellä on kulkemassa.

Kääntyminen ja mielenmuutos ovat todellista vasta silloin kun ne näkyvät meidän teoissamme. Meillä voi olla vaarana jättää katumus puolitiehen. Me voimme tiedostaa, että nyt teemme jonkin asian väärin ja se harmittaa meitä suuresti. Voidaan jopati sanoa, että kadumme sellaisia tekoja. Siitä huolimatta meiltä saattaa puuttua se todellinen halu muuttua, jolloin samat synnit toistuvat päivästä toiseen. Tämän vuoksi Johannes Kastaja sanoikin: ”Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8) Pelkkä katuminen ei riitä, jos se ei näy mitenkään muutoin ihmisessä!

Tämän samaisen asian voi rinnastaa myös esimerkiksi evankeliumin kuulemiseen. Me tulemme kirkkoon kuulemaan evankeliumia ja kuultuamme sen, meidän täytyy ymmärtää ja noudattaa kuulemaamme. Tehdä evankeliumin sana eläviksi meissä. Jos me pelkästään kuuntelemme, emmekä noudata sitä, niin kaikki jää puolitiehen.

Pyhä Johannes Kastaja oli tunnettu suorasanaisuudesta. Hänen opetus ei ollut kaunisteltua, varovaista tai mielistelevää, vaan hän sanoi suoraan kaiken sen, mitä hänen oli määrä puhua. Totuuden tuominen suoraan esiin vetosi moniin ihmisiin ja sen vuoksi paljon ihmisiä kerääntyi kuulemaan Johannesta. Mutta paljon oli niitäkin jotka eivät sietäneet kuulla Johannesta. Johannes sai kärsiä totuuden esiintuomisesta ja yhtä lailla Kristus sai fariseusten ja lainopettajien vihan totuudenpuhumisesta.

Johanneksen esimerkki totuuden esiintuomisesta on meille hyvä muistutus juuri tänä päivänä, jolloin kristillisiä arvoja halutaan vähätellä.  Johannes Kastajakin toi kaiken esille sopivaan ja sopimattomaan aikaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hän ryhtynyt muuttamaan julistustaan sen vuoksi, että joku läsnäolijoista saattaisi pahoittaa mielensä. Hän toi totuuden esille muuttumattomana.

Pyhä Johannes Kastaja antaa meille esikuvan yksinkertaisesta elämästä, hiljentymisestä, katumuksen tärkeydestä ja muuttumattoman totuuden esiintuomisesta. Meidän onkin hyvä kääntyä rukouksissa hänen puoleensa:

”Pyhä Herran edelläkävijä Kastaja Johannes, rukoile Jumalaa meidän puolestamme. Amen!”

Tuomaan sunnuntai (opetuspuhe)

Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuspäivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?

Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy.

Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei tee hänestä hyvää uskovaista. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä. Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella tai osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. 

Lohdullisen sanoman tästä kaikesta antaakin Tuomaksen ja Kristuksen kohtaaminen. Kristus ei syyllistä Tuomasta, vaan toteaa, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka he eivät saisikaan kohdata heti näkyviä todisteita uskonsa vahvistamiseksi.

Me elämme aikakautta, jossa tieteeseen vedoten todistellaan sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kuitenkaan kukaan tämän ajan älyniekoista ei ole tieteellisin keinoin saanut ihmisten sydämiin sitä iloa ja riemua, jota he voivat kirkosta ammentaa. Ja erityisesti tämä korostuu juuri nyt, kun vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta. Siinä me saamme aivan erityisellä tavalla yhdessä ammentaa sitä iloa, riemua ja valkeutta, mitä Kristuksen ylösnousemus meille antaa.

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.

Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?