Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”

“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?

Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)

Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.

Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

Teofania

Niinä päivinä Jeesus tuli Galilean Nasaretista, ja Johannes kastoi hänet Jordanissa. Vedestä noustessaan Jeesus näki, kuinka taivaat aukenivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin. Ja taivaista kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt."

Heti sen jälkeen Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta. (Mark. 1:9-13)

Johannes Kastajan toiminnan kuvauksen jälkeen Markus kertoo lyhyesti Herran kasteesta. Tämä samainen evankeliumin kohta luetaan ortodoksisessa kirkossa nimenomaan Herran kasteen juhlan, eli Teofaninan aattona. Sana teofania tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Tästä tapahtumasta on käytetty myös sanaa epifania, joka hieman laajemmassa mielessä tarkoittaa ylhäältä tapahtunutta ilmestymistä. 

Kristuksen kaste herättää meissä varmasti kysymyksiä. Miksi Kristus otti ylipäätänsä kasteen vastaan? Juutalaisethan tulivat Johanneksen luokse sen vuoksi, että he halusivat kääntyä ja jättää entisen syntisen elämän ja puhdistua. Eihän sanoja kääntymys tai katumus voi edes liittää Jumalan Poikaan, Kristukseen, joka on synnitön.

Mutta kaikki on tapahtunut meidän tähtemme ja siksi, että me ymmärtäisimme sen kaiken, mitä Kristus on meille omana esimerkkinä osoittanut. Jos Kristus otti kasteen vastaan, niin kuinka paljon enemmän me olemmekaan sen tarpeessa? Ja jos kerran Kristus vetäytyi erämaahan rukoilemaan ja paastoamaan, niin kuinka tärkeää se on myös meille? Voimmeko väittää, että rukoileminen ja paastoaminen ovat ylimääräisiä asioita, jos kerran itse Kristuskin teki näin?

Mutta kysymys ei ole pelkästään Kristuksen meille asettamasta esimerkistä, sillä kaikki on tapahtunut myös meidän edestämme. Kristus otti kantaakseen täydellisesti meidän ihmisyytemme, mutta myös meidän syntimme. Ottaessaan vastaan kasteen, vesi ei ollut enää se mikä olisi pyhittänyt Kristuksen, vaan päinvastoin: Astuessaan Jordanin virtaan Kristus pyhitti vedet, jotta mekin tämän jälkeen saisimme todellisen kasteen, joka näkyvässä muodossa tapahtuu edelleen vedellä, mutta joka Johanneksen ennustuksen mukaisesti Jumalan ilmestymisen jälkeen tapahtuu nyt Pyhällä Hengellä. Ihminen ei voi olla kristitty ilman kastetta. Tämä on myös yksi tärkeä syy siihen, että ihminen kastetaan jo pienenä. Jo lapsuudesta lähtien tulee meidän aloittaa kristityn tien kulkeminen. Jokainen on seurakunnassa samanarvoinen, aivan kuten pyhä apostoli Paavali kuvannut sanoessaan:

“Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:26-28)

"Kehdosta hautaan" - KASTE

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa järjestettiin 24.11.2012 sävelhartaus (Juuassa, Valtimolla ja Nurmeksessa). Sävelhartaudessa lauloi seurakuntamme kirkkokuoro kanttori Maria Verikovin johdolla. Sävelhartauden yhteydessä kerroin ortodoksisen kirkon pyhistä toimituksista. Teemana oli "Kuinka ortodoksinen saattelee ihmistä kehdosta hautaan".
Idea tällaisen sävelhartauden järjestämiseen tuli kanttori Juhani Matsilta, joka on toteuttanut sitä Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa. Aion nyt laittaan blogiini tekstejä niistä asioista, joista kerroin tuolla sävelhartaudessa. Siinä tilanteessa puhuin huomattavasti suppeammin ja osittain alla olevasta tekstistä poiketen. Toivottavasti näistä teksteistä on hyötyä kaikille niille, joita kiinnostaa ortodoksisen kirkon pyhät toimitukset. Sävelhartaus on myös audiotallennettu ja toivon, että äänityksen laatu osoittautuu julkaisekelpoiseksi.
Haluan lopuksi vielä kiittää Nurmeksen ortodoksisen kirkkokuoron laulajia, jotka uhrasivat sapattipäivänsä lähimmäistensä iloksi ja Jumalan kunniaksi.

 
 
KASTE
Kristus on omakohtaisella esimerkillään osoittanut meille kasteen tärkeyden. Hän otti Johannekselta kasteen vastaan ennen julistustyönsä alkua ja viimeisenä ohjeena ennen taivaaseenastumista Hän käski opetuslasten kastaa ja välittää antamaansa opetusta eteenpäin.

Kasteessa ihmisestä tulee Kristuksen seuraaja ja kristitty. Se ei tarkoita vaivoista vapaata ja helppoa maallista elämää, vaan se tarkoittaa sitä että ihminen pyrkii kaikessa elämän Jumalan tahdon mukaista elämää. Uskomme siihen, että Jumalan tahdon mukaan elävä ihminen on kaikissa toimissaan hyvä ihminen. Pieni lapsi ei tietenkään osaa elämässä olevia valintoja tehdä, vaan tästä hengellisestä kasvatuksesta vastaavat nimenomaan lapsen kummi ja vanhemmat. Ortodoksiseen kirkkoon kastettavalle tai liitettävälle riittää yksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluva kummi.

Me monesti miellämme kummin henkilönä, joka on lapsen vanhempien hyvä ystävä ja jolle nyt suodaan tämä kunniatehtävä. Kummin velvollisuutena nähdään se, että tämä tuo tai lähettää lahjan kummilapsensa syntymäpäiville. Kummeus on kuitenkin paljon enemmän. Kummia valittaessa hengellisillä asioilla on kaikkein suurin merkitys. Pitää ajatella, että kenestä olisi minun lapselleni suurin hengellinen hyöty? Ketkä pystyvät johdattamaan lasta kirkon yhteyteen? Kummin ensimmäinen ja kaikkein tärkein tehtävä onkin rukoilla oman kummilapsensa puolesta. Kummin tehtävä kestää läpi elämän.
Aikuisiällä ortodoksisuuteen liittyvä ihminen etsii itselleen myös kummin. Tässä yhteydessä korostuu nimenomaan se, että seurakuntaan liittyvällä on tukihenkilö seurakunnan sisällä, joka johdattaa hänet seurakunnan elämään, mutta yhtä lailla uskonmukaiseen elämään. Oma kummi pystyy auttamaan myös monissa asioissa. Seurakunnasta löytyy kyllä pappi, mutta monesti käy niin, että kummia on helpompi lähestyä kuin pappia, oli se pappi sitten millainen tahansa.

Itse kastetoimitus alkaa vedenpyhityksellä. Vesi on elämisen kannalta oleellisin asia. Se uudistaa ja pitää yllä elämää, mutta se pystyy myös hukuttamaan ja tuhoamaan.
Juutalaisuudessa kaste oli enemmänkin rituaalinen puhdistusmeno. Kristus antoi kasteelle kuitenkin aivan uuden merkityksen. Kaste on vanhan ihmisyyden hukuttamista ja syntymistä uuteen ihmisyyteen, jonka keskipisteenä on ylösnoussut Kristus. Ihmisestä tulee kasteen kautta kristitty ihminen, joka on Kristuksen puolella ja Hänen seuraajansa. Kristuksen varsinainen maanpäällinen julistustyö alkoi hänen omasta kasteestaan ja päättyi opetuslapsille annettuun kastekäskyyn, ennen taivaaseen astumista:
”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19-20)

Pappi kastaa lapsen kolmesti veteen ja ojentaa lapsen takaisin kummille / äidille. Tämän jälkeen lapsi kuivatetaan ja puetaan kastepukuun ja hänelle annetaan kaularisti, jolloin lausutaan myös nämä Jeesuksen sanat: ”Joka tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Kastetta seuraa mirhavoitelun sakramentti, jossa ihminen ottaa vastaan Pyhän Hengen armolahjan. Aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyvän kannattaa muistaa, että lapsena saatu kristillinen kaste (”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” sekä tietysti vettä käyttäen) on riittävä, eikä sitä toimiteta toistamiseen. Tällainen henkilö liitetään ortodoksiseen kirkkoon ainoastaan katumuksen sakramentin ja mirhavoitelun kautta. Tämä mirhavoiteella voitelu on ortodoksisen kirkon konfirmaatio, vahvistus, jossa jo muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta tulee  täysivaltainen (mutta ei äänivaltainen) seurakunnan jäsen. Mirhallavoitelussa pappi voitelee siveltimellä ristinmerkillä lapsen, kuten öljyvoitelussa. Tällöin hän käyttää kuitenkin mirhaöljyä, jonka on patriarkka siunannut Pyhän Hengen armolahjan välittämiseksi. Papin voidellessa mirhaöljyllä, hän sanoo joka kerralla ”Pyhän Hengen lahjan sinetti”. Ympärillä oleva seurakunta vahvistaa tämän sanoen jokaisen kerran jälkeen ”Amen”, joka tarkoittaa ”totisesti näin on”.

Ortodoksiseen perinteen kuuluu myös kirkottaminen. Kirkottaminen on juutalaisuudesta säilynyt perinne tuoda lapsi neljäntenäkymmenentenä päivänä temppeliin. Äidille ja lapselle annetaan näin synnytyksen jälkeen 40 päivää*) aikaa levätä ja olla hyvin omintunnoin poissa kirkosta. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö jo aiemmin voisi tulla kirkkoon. Kirkottamisessa luetaan joitakin rukouksia, mutta sen pääpaino on Ehtoollisessa, johon seurakunnan uusi jäsen osallistuu ensimmäisen kerran ja ensimmäisten joukossa. Jos kummi on paikalla, niin hänen tehtävänä olisi viedä lapsi vastaanottamaan Ehtoollista. Kirkkoon tuomisen merkitystä ei sovi väheksyä, sillä se on myös usein seurakuntalaisten ja seurakunnan uuden jäsenen ensikohtaaminen. Seurakunta on yhteisö, joka iloitsee jokaisesta uudesta jäsenestään. Aiemmin itse kastetoimitus oli erottamattomassa yhteydessä liturgiaan. Joissakin seurakunnissa onkin pyritty elvyttämään kasteliturgiaa, jossa nimensä mukaisesti kaste toimitetaan liturgiassa. 

*) Monesti vasta itse kastekin toimitetaan yli 40 päivän kuluttua synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen soveltanut tässä 40 päivän perinteessä sitä, että kasteen jälkeen lapsi pitää tuoda 40 päivän sisällä kirkotettavaksi ja osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta.
 

Perisuomalaista taikauskoa liittyen lapsen nimenantoon

Kaikki odottivat jännittyneinä sen yhden päivän, että mikä nimi tulikaan naapurimaan pikkuiselle prinsessalle. Nimi julkistettiin siis aika nopeasti ja miksikäs ei. Mitäs sitä nyt viivyttelemään niinkin oleellisessa asiassa kuin nimeämisessä. Ihmisen persoona saa aivan uuden merkityksen, kun hänelle annetaan nimi. Itse asiassa kaikki nimetön on hyvin epämääräistä, johon emme saa luotua luontevaa yhteyttä. Jo antiikin ajan perinteessä ja juutalaisuudessakin lapsesta tuli perheen jäsen juuri siitä hetkestä alkaen, kun hänelle annettiin nimi.

Juutalaisessa ja sitä kautta myös kristillisessä perinteessä nimi annetaan virallisesti kahdeksantena päivä. Kristillisessä perinteessä nimenanto on siis aivan oma (hyvin lyhyehkö) toimituksensa, joka tapahtuu ennen kastetta. Lasta voi kutsua hänen omalla nimellään jo ennen nimenantokin.

Blogini otsikko antaa varmasti ymmärtää, että aion nyt kritisoida meidän suomalaista nimenantoperinnettä. Olette aivan oikeassa. En ryhdy nyt tekee uskonnollista ja kulttuurista salapoliisityötä, mutta uskallan väittää, että aika monissa paikoissa lasta ryhdytään kutsumaan hänen oikealla nimellä lähes välittömästi.

Ainakaan sitä ei tapahdu, että lapsi on nimetön 2-3 ensimmäistä elinkuukauttaan ja kaiken huipuksi hänen nimeään ei vahingossakaan tahdota lausua ääneen ennen kastetta. Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta taikauskosta, jossa jokin onnea tuottava lumous särkyy välittömästi, jos lapsen nimi paljastuu liian aikaisin. Monissa kasteissa lapsen nimi toimitetaankin papille hyvin taitellussa lapussa, jolloin kukaan paikallaolija ei vahingossakaan saa vihjeitä tulevasta nimestä. Ennen kuin se sitten muutamaa minuuttia myöhemmin lausutaan ääneen.

En ole jaksanut enkä viitsinyt ryhtyä kritisoimaan tätä outoa perinnettä, mutta kyllä tässä alkaa aika hölmistynyt olo olemaan, jos verrataan tätä meidän touhua muuhun maailmaan. Missä muualla oikeasti pantataan nimen ääneen lausumista näin pitkään?

Kenenkään edellä mainitulla tavalla toimineen ei tarvitse nyt tästä kirjoituksesta vetää hernettä nenään. Oudotkin tavat tarttuvat, kun niitä tarpeeksi paljon tehdään. Mutta vastaisuudessa voisi toimia toisin. Mitä jos sittenkin ihan reilusti kutsuttaisiin isoon ääneen lasta hänen omalla nimellään heti alusta alkaen.

Jälleen kerran voisimme ottaa mallia länsinaapurista, jossa pikkuinen prinsessa sai itselleen nimen kohtuullisen ajan kuluessa.

Opetuspuhe kasteliturgiassa

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa Eukaristia ja osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Aikojen saatossa kaste kuitenkin eriytyi omaksi toimitukseksi, josta tuli lopulta sen luontoinen, että se käsitettiin ikään kuin yksityisenä toimituksena, joka oli suljettu muulta kuin lähipiiriltä.

Tuo edellä mainittu ajattelu ”yksityisestä toimituksesta” on kirkolle kuitenkin täysin vieras. Ainoa yksityinen ja henkilökohtainen toimitus on katumuksen sakramentti. Kaikkien muiden toimitusten tulisi olla sellaisia, että seurakunnalla on mahdollisuus päästä mukaan saattamaan ihmistä elämäntilanteesta toiseen.

Pyhä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Hän antaa selkeän ohjeen siitä, että seurakunnan jäsenten on tarkoitus tukea toinen toistaan ja yhtä lailla esimerkiksi kasteessa riemuita uudesta jäsenestään. Juuri tämän vuoksi kasteliturgia kuuluu oleellisella tavalla kirkon Traditioon. Se on ensinnäkin sidoksissa Eukaristiaan ja toiseksi se mahdollistaa koko toimivan seurakunnan läsnäolon tässä riemujuhlassa.

Mutta kenties meidän on hyvä tässä tilanteessa pysähtyä miettimään, että miksi kaste toimitetaan?

Vastauksen kasteen toteuttamiseen kuulimme jo evankeliumiluvussa, jossa Kristus antoi opetuslapsilleen ja sitä kautta meille kaikille käskyn kastaa kaikki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste on ihmisen uudestisyntymistä ja liittymistä Kristukseen.

Me näemme kasteen monesti puhtaasti ulkoisena toimituksena, jossa ihminen yksinkertaisesti vain kastetaan. Moni voi kokea sen pelkkänä rituaalina, ellei hän näe pintaa syvemmälle. Kirkon pyhät mysteerit ovat kuitenkin sen luontoisia, että niihin kätkeytyy toinen ulottuvuus, jotta emme pysty tutkimaan ulkoisesti. Juuri siksi näitä toimituksia kutsutaan mysteerioita, eli salaisuuksiksi, koska me emme voi niitä tyhjentävästi selittää.

Ajatellaan vaikkapa Ehtoollista. Me näemme edessämme leivän ja viinin ja me osallistuessamme siitä maistamme leivän ja viinin, mutta kuitenkin tunnustamme ja tiedämme, että kyseessä ei ole vain leipä ja viini, vaan osallisuus Kristuksen Ruumiista ja Verestä.

Entäs sitten pappeuden sakramentti? Me näemme edessämme ihmisen, joka on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin tunnustamme, että tämä ihminen edustaa Kristusta ja armolahjan saaneena hän saa myös toimittaa pyhiä toimituksia. Me myös pyydämme häneltä siunausta, koska tiedämme, että kyseessä ei ole papin omakohtainen siunaus, vaan Kristuksen siunaus.

Me voisimme vielä puhua katumuksesta, sairaanvoitelusta tai avioliitosta, mutta varmasti käsitämme, että kaikki mysteerit pitävät sisällään jotain paljon enemmän. Ne ovat toimituksia joissa Jumalan armo, Kristuksen läsnäolo ja Pyhän Hengen toiminta ovat todellista. Ne avautuvat meille uskon kautta. Ulkopuolinen voi nähdä nämä kaikki toimitukset puhtaasti rituaaleina, mutta jos meillä on kykyä käyttää meidän hengellisiä silmiämme, niin me löydämme näistä paljon enemmän. Voimme olla varmoja siitä, että ne vaikuttavat aina.

Kastekäskyssä on vielä eräs kohta, jonka saatamme helposti sivuuttaa. Kristus käskee kastamaan, mutta hän myös sanoo: ”ja opettakaa heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä ole käskenyt teidän noudattaa”. (Matt. 28:20)

Täydellinen kristitty ei ole vielä hän, joka on kastettu, vaan se joka osaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän vastuullamme on opettaa kasvava ihminen toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Kun tutkimme evankeliumia, niin emme me voi välttyä siltä tosiasialta, että Kristuksen opetuksen mukaan elävä ihminen on hyvä ihminen. Sellainen, joka osaa huomioida lähimmäisensä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

Tuo opetuksellinen vastuu on kummeilla, vanhemmilla ja muilla läheisillä. Nykypäivänä tuo kristillisten periaatteiden mukaan kasvattaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Maallistuminen on nostanut esiin sellaisiakin ihanteita, joissa itsekkyys käy muiden hyvinvoinnin edelle. Kristillinen rakkaus perustuu kuitenkin siihen, että kykenemme kaikissa tilanteissa ajattelemaan lähimmäistemme parasta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!