Someähky

Tuossa edellisessä blogikirjoituksessa mainitsin, että voimavarani ovat olleet hieman rajalliset. Jos ajattelen minun ja varmaan monen muunkin ajankäyttöä, niin sosiaalinen media syö siitä aika suuren siivun. Nyt olen tässä miettinyt, että kuinka tarpeellista se on meille? Ja voisi tietysti kysyä jopa niin, että kuinka haitallisesta se voi olla meille?

Tarpeellista se on varmasti sosiaalisten suhteiden ylläpitämissä ja ylipäätänsä viestittämisessä ja esimerkiksi tiedottamisessa (jota esimerkiksi Nurmeksen ortodoksinen seurakunta tekee suhteellisen paljon facebookissa.) Tietysti sosiaalinen media voi tukea harrastusta, kuten valokuvausta tai sitten se voi toimia ihan viihdykkeenä.

Entäs se haitallisuus? Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti monenlaiset keskustelupalstat, joissa on kirjoittelu ajautuu lähes väistämättä negatiiviseksi ja toisia solvaavaksi, ellei joku ylläpitäjä ole koko ajan haukkana pitämässä keskustelua sivistyneisyyden rajoissa ja poistamassa painokelvottomia kommentteja.

Itse loin aikoinaan facebookkiin ryhmän nimeltä “Olen ortodoksi”. Se toimi ortodokseja yhdistävä some-ryhmänä aikana, jolloin kovinkaan monella seurakunnalla ei ollut vielä omia sivuja. Tuossa ryhmässä keskustelu säilyi hyvin pitkään hyvänä. Mutta toki sielläkin sitten homma karkasi käsistä ja siellä ehdittiin mennä henkilökohtaisuuksiin. Minä tietysti ylläpitäjänä ja kuitenkin someähkyn saaneena en heti älynnyt lukea kaikkia sinne tulleita loukkaavia viestejä läpi. Ne olisi pitänyt luonnollisesti poistaa ja asiattomuuksien kirjoittajat (heti taikka varoituksen jälkeen) poistattaa ryhmästä. Näin en kuitenkaan heti älynnyt tehdä. Niinpä koin tilanteen henkilökohtaisena epäonnistumisena ja päätin luopua siitä tehtävästä kokonaan viime keväänä. Nyt sitten nykyiset ylläpitäjät ovat päättäneet lakkauttaa tämän facebookissa olevan ryhmän kokonaan. Se on aikansa palvellut tarkoitustaan. Ryhmien ylläpitäminen on aikaa vievää hommaa ja ymmärrän varsin hyvin nyt sen, että siihen tehtävään on vaikea löytää ketään vapaaehtoista (jota yritin siihen Olen ortodoksi - ryhmään saada jo aikapäiviä sitten).

Toinen somen haitallisuuteen liittyvä asia on tiedon luotettavuus. Kuinka helppoa meitä onkaan harhaanjohtaa? Kuinka paljon me luemme uutisia tai kommentteja, jotka ovat vailla mitään totuutta? Virheellisen tiedon ja propagandan välittäminen on osa nykypäivän sodankäyntiä. Varsin hyvin tiedämme senkin, että sillä voidaan vaikuttaa jopa presidentinvaalien tulokseen.

Meille työnnetään informaatiota aivan valtavia määriä päivittäin. Sopii kysyä, että kuinka tarpeellista se on meille? Tuleeko meistä viisaampia, kun olemme jatkuvasti somessa? Meidän mielipiteitä ja kulutustottumuksia ohjataan jatkuvasti ja äärimmäisen voimakkaasti somen avulla. Näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä on sujut sen kanssa. Mutta pitääkö meidän olla sujut sellaisten asioiden kanssa, jotka saattavat johtaa meitä harhaan ja jotka saavat meissä huonot puolet esiin aivan uudella tavalla?

Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

Kaksi maailmaa

Suuren perjantain aamupalveluksen 12 kärsimysevankeliumin jälkeen ajelen kirkosta takaisin kotiin. Matkalla ohitan kaksi huoltoasemaa, jotka ainakin paikoitettujen autojen perusteella ovat täynnä ihmisiä. Jäin miettimään, että tässäkö on ihmisten Suuren perjaintain täyttymys? Toivottavasti kyse on vain matkustavaisista, eikä siitä että ihmiset istusivat oikeasti huoltoasemalla tappamassa aikaa, kun kaikki muut super- ja hypermarketit ovat suljettuina? Onhan tämä tietysti siinä mielessä hämmentävä päivä, että tänään saa pitää vapaata, mutta suurinta osaa ei kiinnosta että minkä vuoksi sitä oikeastaan vietetään. Jos heitä ei kiinnosta, niin kiinnostaisiko heitä sittenkin olla  ennemmin töissä? Ja miksi nuo ihmiset eivät halua olla kirkossa tällaisena päivänä? Päivänä, jona muistamme Kristuksen kärsimyksiä.

Mieleeni palautuu väistämättä kärsimysevankelimuluvuista ensimmäinen, joka on myös kaikkein pisin. Siinä Kristus sanoo opetuslapsistaan seuraavasti: "He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu." (Joh. 17:16). Nyt meidän on hyvä ymmärtää käsite "maailma" oikein. Tämä luomakunta, jossa me olemme ja kutsumme maailmaksi on hyvä, koska Jumala on nähnyt kaiken luomansa hyväksi. Sen sijaan tämän maallisen maailman ihanteiden ja elämänrytmin mukaan elävät ihmiset, tai voisiko sanoa, ne ihmiset joille Jumala on yhdentekevä edustavat sitä maailmaa, johon Kristus ei kuulu. Se on se maailma, joka on työntänyt Jumalan pois silmistään. Mutta onhan se tietysti vaivalloista ottaa Kristuksen risti kannattettavaksi tässä elämässä.

Kristus sanoo myös seuraavasti: "Minä olen ilmoittanut  heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu". (Joh. 17:14)
Johtuuko tämän maailman välinpitämättömyys tai jopa suoranainen viha kristittyjä kohtaan juuri Jumalan sanasta: totuudesta, joka selvästi herättää voimakkaita tunteita. Tämä maailma ei kestä totuutta ja sen vuoksi paras tapa välttää totuuden kuuleminen on vaientaa se kaikin mahdollisin keinoin. Johannes Kastaja heitettiin tyrmään ja lopulta mestattiin. Kristus ei edes ehtinyt virua vankilassa, vaan hänet pidätettiin yöllä ja jo seuraavana aamuna oli tuomittavana ja puoliltapäivin ristiinnaulittuna. Suurin osa apostoleista kärsi saman kohtalon. Heidät vaiennettin, vaikka he eivät olleet mitään vääryyttä tehneet.

Toinen erikoinen piirre meissä ihmisissä on se, että haluamme tehdä kaiken enemmistön mukaan, vaikka enemmistö ei aina ole oikeassa. On mukava kuulua sellaiseen muottiin (tai muotiin), jonka tämä maailma tunnistaa. Ei ole mukavaa poiketa valtavirrasta. Tällaisia ihmisiä katsotaan hyvin epäluuloisesti. Siksi saatamme jopa tietoisesti tehdä vääriä asioita, koska suurin osa muistakin ihmisistä tekee niin.

Onkin sanottu, että meidän ei tule sääliä tänä päivänä niinkään Kristusta, vaan meidän tulisi sääliä tätä meidän langennutta ihmiskuntaa, joka yhä uudelleen ja uudelleen toistaa samaa tragediaa: Ristiinnaulitsee Kristuksen, jos ei enää ruumiillisesti, niin kuitenkin henkisesti. Ja miksi? Siksi, että Hän opetti asioita, jotka vaivaat ihmisten omaatuntoa ja joka toimi toisella tavalla kuin enemmistö. Kristuksen seuraaminen toteutuu siinä, että me elämme totuuden mukaan ja uskallamme olla erilaisia.

Sosiaalisesta mediasta (taas ja taaskin)

Kun ihminen on tarpeeksi pitkään sosiaalisessa mediassa, niin jossain vaiheessa hän ei enää erota metsää puilta. Me ahmimme tuota informaatiota päivittäin lähes neuroottisesti. Toistamme  itsellemme hokemaa, että tällä tavoin voin olla yhteydessä toisiin ihmisiin ympäri maailmaa paljon enemmän mitä koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista.
Ja onhan se totta, että ennen vanhaan piti joko ottaa puhelimen luuri kauniiseen käteen, kirjoittaa kirje taikka postikortti tai sitten mennä itse ihan vierailulle. Oli miten oli, niin sosiaalisen median aikakaudella kaikki on paljon vaivattomampaa.

Mutta meiltä vaaditaan kuitenkin tässä kaikessa medialukutaitoa. Käytän hyväksi nyt wikipediaa ja otan sieltä lainauksen:
Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse^[1], sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito^[1]. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten.<sup>[2]

Medialukutaitoa tosiaan tarvitaan. Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista mediajutuista oli se kuinka elokuvaohjaaja Steven Spielbergistä julkaistiin vuona 1993 ilmestyneen Jurassic Park elokuvaan liittyvä kuva, jossa ohjaaja poseerasi "kuolleen dinosauruksen" edessä. Voisi olettaa että nykyiseen koulusivistykseen kuuluu se että dinosauruksia ei enää ole. Tästä huolimatta kuva sai niin laajaa ja raivokasta palautetta, että todennäköisesti tuhannet ihmiset menivät tässä asiassa halpaan. Onko kyse sitten enää medialukutaidosta vai jo yleissivistyksen puutteesta? Onhan sekin totta, että joka neljäs amerikkalainen kuvittelee auringon kiertävän maata, joten miksei dinosauruksiakin sitten vielä olisi? Vai olisiko mahdollista, että nämä ihmiset eivät vain osaa erottaa sarvikuonoa dinosauruksesta?

Edellä mainittu esimerkki on eräänlainen kärjistetty tapaus medialukutaidosta tai pikemminkin sen puutteesta. Mutta sosiaalisessa mediassakaan harvemmin pääsemme käsiksi koko totuuteen. Me kyllä mainostamme sitä, että ihmisten on vaivatonta olla yhteydessä toisiinsa, mutta millaista tuo yhteydenpito tai itsensä esittäminen sitten on?

Itse pidin tässä noin puolen vuoden paaston Facebookista. Kaiken kaikkiaan hyvin virkistävä kokemus. Sain luettua monta hyvää kirjaa, kun täytin sitä aikatyhjiötä, joka syntyi kun en roikkunut kyseisellä sivustolla enää iltaisin. Yöpöydälleni alkoi siis ilmestyä kirjoja kännykän ja kannettavan sijaan. VAU!

Mutta takaisin itse asiaan. Palattuani takaisin huomasin, että sosiaalisessa mediassa me ihmiset pidämme monesti tietynlaisia kulisseja yllä. Me haluamme antaa muille mahdollisimman hyvän kuvan itsestämme. No sehän on ihan luonnollista tietenkin, koska näin teemme muulloinkin. Yhtä lailla voimme joskus antaa huonomman kuvan itsestämme, kun tarvitsemme enemmän myötätuntoa osaksemme. Lopulta kyse on pitkälti huomion- ja hyväksymisentarpeesta, joka saa ainakin osittaisen täyttymyksensä sosiaalisessa mediassa. (Kirjoittaa hän omassa blogissaan, joka on muuten oiva apuväline siinä, että tulee huomatuksi ja kuulluksi.)

Lapset ovat tietysti erityisessä vaaran vyöhykkeessä. Nykyisen kiireen keskellä lapset jäävät kotona monesti vähälle huomiolle ja he saattavat hakea huomiota ja hyväksyntää netistä. Se voi olla vaarallinen paikka, sillä netissä on myös niitä, joilla on pyrkimys suoranaiseen hyväksikäyttöön. Toivoa sopii, että meillä kouluissa kiinnitettäisiin erityisestä huomiota siihen, että mitä netissä kannattaa kirjoittaa ja julkaista. Sekin on tätä medialukutaitoa.

Sosiaalinen media on varmasti monelle pelastus ja jopa mahdollinen terapian lähde. Toisaalta siitä voi tulla harhamaailma, joka sitoo ihmisen pois todellisesta elämästä. Se on monelle mahdollisuus tuoda hyviä ajatuksia esille, mutta se on myös propagandan väline, jolla voidaan mustamaalata toisia ihmisiä. Sillä voidaan antaa hyvää ja rakentavaa palautetta sekä luoda ja ylläpitää ihmissuhteita, mutta esimerkiksi hetken kiukunpuuskassa sillä voidaan myös tuhota ihmissuhteita.

Osaammeko lukea tätä kaikkea oikein? Mikä on totta ja mikä satua? Mikä on ylimielistä rehentelyä ja suoranaista valhetta ja epätodellisten kulissien ylläpitämistä? Mihin päivitykseen taas kätkeytyy suoranainen ahdistuneen ihmisen avunpyyntö? Onko dinosauruksia sittenkin olemassa ja kuka tätä blogia oikeasti kirjoittaa?</sup>

Huonot uutiset ja koko totuus

 

Ihmiset janoavat uutisia ja tämän vuoksi he myös seuraavat valtamedioitten vyöryttämää uutisvirtaa. Tietoa pitää saada mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Mutta ihmisille ei haluta tuottaa mitä tahansa tietoa, vaan nimenomaan sellaista joka on valmiiksi pureskeltua ja joka takuuvarmasti kiinnostaa.

Liekö syy jonkinlaisen (”sivistyneen” länsimaisen ja nimenomaan suomalaisille tyypillisen) perusnegatiivisen ajattelun, mutta huonot ja kielteiset asiat näyttävät myyvän kaikkein parhaiten. Mikäli kyse ei ole maailmalla tapahtuneista pahoista asioista, niin sitten on kyse viihteestä, jossa julkkikset tilittävät oman elämänsä traagisista vaiheista, kuten lapsuuden traumoja ja avioerojaan. Eihän näitä onnettomuuksista ja muita vastoinkäymisistä sovi vähätellä, mutta tästä huolimatta uutisia lukevien ihmisten luulisi kaipaavan elämäänsä myös hyviä asioita.

Jos me sitten tutkimme valtamedioiden tulkintaa kirkon toiminnasta ja ihmisten reagointia siitä, niin tässä tahtoo itsekin muuttua perusnegatiiviseksi. Kuten joskus aiemminkin olen tilittänyt, niin olen sujut sen ajatuksen kanssa, että uskomaton (eli vailla vakaumusta oleva)  ihminen on rehellinen itselleen ja yhteisölle, kun hän eroaa siitä. Mutta viimeinen tikki näyttäisi monesti perustuvan uutiselle, joka ei välttämättä liity oman seurakunnan todellisuuteen millään tavoin.

Mikäli mediaan on uskominen, niin kristityt ylipäätänsä näyttäisivät muodostavat monessa suhteessa aika pahan yhteisön, jossa ei esimerkiksi hyväksytä seksuaalivähemmistöön kuuluvia, jossa pidetään demonisoivia ja radikaaleja puheenvuoroa, harjoitetaan hyväksikäyttöä ja pelataan kaikin puolin salakähmäistä ja kieroa peliä. Kyllähän tässä näyttäisi olevan tarpeeksi syytä menettää uskonsa moiseen yhteisöön ja siksi siitä voi hyvällä omallatunnolla erota.

Minä itse olen täysin samaa mieltä siitä, että epäkohtia ei pidä peitellä, vaan ne tulee tuoda esille ja korjata. Sen sijaan minua masentaa asioiden yleistäminen ja se että valtamedioissa meitä kirkon työntekijöitä kuullaan pääsääntöisesti silloin, kun asioihin liittyy jotain hyvin  kielteisestä.

Nuoria teologianopiskelijoita haluan tietenkin kannustaa ja rohkaista, mutta älkää toki luulko, että esimerkiksi iltapäivälehden toimittaja soittaisi ja kysyisi teiltä hyviä hengellisiä neuvoja tai sitä, että mitä hyvää seurakunnassanne on tapahtunut.

Näitä asioita ei kysytä, koska eivät ne kiinnosta suurta yleisöä. Kielteiset asiat kiinnostavat ja jos niistä paljastuisikin esille jotain hyvää, niin tällainen uutinen saisi julkaisutilaa postimerkin verran. Kysehän on tästä tutusta periaatteesta, että otsikoiden pitää olla suuria ja myyviä ja mikäli tämä suureen otsikko liittyvä uutinen osoittautuu perättömäksi, niin se voidaan oikaista parin rivin pienellä jutulla. Uutisia janoavat ihmiset haluavat näet tietää  syyllisen heti. Kun täydellinen totuus lopulta tulee esille ja syyllinen voi ollakin joku muu, niin tämä uutinen ei enää kiinnosta ketään. Se saa ”ansaitusti” tilaa sen postimerkin verran.

Miksi sitten minä tässä taas näistä asioista tilitän?

Tilitän siksi, että minua suoraan sanottuna surettaa meidän ihmisten yksinkertaisuus. Se, että janoamme uutisia juuri pahoista ja huonoista asioista ja elämän suola on television viihdesarjat ja näissä esiintyvien ihmisten yksityiselämän uudet käänteet. Minua surettaa se, että valtamediat eivät ole oikeasti kiinnostuneet oikeasta seurakuntatyöstä ja todellisista hengellisistä asioista, vaan ainoastaan huonoista uutisista ja epäkohdista. Minua surettaa se, että monet ihmiset eroavat kirkosta näiden uutisten perusteella, unohtaen sen, että mitä omassa seurakuntayhteisössä oikeasti tapahtuu. Minua surettaa se, että totuus jää monesti hämärän peittoon ja meille tarjotaan ainoastaan olettamuksia tai yksipuolisia (ja hyvin myyviä) näkemyksiä, joita kirkon nimissä tarjoavat ihmiset, joilla ei ole mitään todellista kosketusta todellisen seurakuntatyön kanssa.

Minua surettaa se, että ihmisiä pistetään koko ajan halvalla. Kaikkein surullisinta on se, että me ihmiset olemme sujut kaiken tämän kanssa. Mutta eihän tässä lopulta ole mitään uutta ja yllättävää. Juuri näinhän maailma toimii ja juuri tästä myös Kristus seuraajiaan varoitti.

Mutta toisaalta saammehan me seurakuntatyötä tekevät myös kiitosta ja myönteistä palautetta. Saamme sitä juuri seurakuntalaisilta ja tämä on paras kiitos.

Entäs se totuus?

Riippuu siitä, että mitä etsii. Jos kyse on kirkon opetuksesta ja hengellisistä asioista, niin vastaus löytyy omasta seurakunnasta ja siinä minäkin voin pappina auttaa. Jos se taas liittyy joihinkin muihin suuriin otsikoihin, niin silloin asiaa on turha kysyä tällaiselta tavalliselta seurakuntapapilta. Voin esittää ainoastaan yksipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka eivät siinä suhteessa voi tuoda esille koko totuutta. Huvittavaa tässä kaikessa on kuitenkin se, että suurin osa isoista uutisista perustuu monesti yksittäisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin.

Mutta kuten olemme jo varmasti sen oppineet, niin tärkeintähän ei ole lopulta koko totuus, vaan se että uutiset olisivat mahdollisimman huonoja!

Johannes Kastajan mestaus (opetuspuhe)

Pyhän Johannes Kastajan tsasouna Rasimäellä

Päivän evankeliumiluvussa pyhä evankelista Markus kuvaa meille päivän muistojuhlan tapahtumia. Alueen neljännesruhtinaana toimi Herodes Antipas, jonka isä Herodes Suuri oli ollut suuri rakentaja, mutta myös julma hallitsija, jonka muistamme surmauttaneen myös Betlehemin poikalapset Jeesuksen syntymän jälkeen.

Herodes Antipas ei välttämättä ollut yhtä julma kuin isänsä, mutta ei hänenkään hovissa vietetty erityisen hyveellistä elämää. Jos siihen aikaan olisi ollut juorulehtiä, niin ne olisivat varmasti kertoneet Herodeksen hovin juonitteluista ja moraalittomuuksista suurin kirjaimin.

Monille nämä hovissa tapahtuneet juonittelut ja muut säädyttömyydet olivat viihdettä, mutta hurskaille ja Jumalaa pelkääville tämä tällainen toiminta oli paheksuttavaa. Pyhä Johannes Kastaja tuomitsi synnin suureen ääneen, eikä hän säästellyt sanojaan myöskään silloin, kun kysymys oli hallitsijaperheestä.

Valitettavasti kaikilla ei ollut kykyä hyväksyä sitä totuutta, joka koski heidän omaa elämäänsä. Herodias ei halunnut kuulla tällaista ja hän olisi ollut valmis surmauttamaan Johanneksen heti. Tähän Herodes ei kuitenkaan suostunut. Herodes ei itsekään pitänyt siitä, että häntä arvosteltiin, mutta kuitenkin hän halusi kuunnella Johannesta, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan ottaa tämän ohjeista vaarin.

Pyhän Johannes Kastajan kohtaloksi koitui lopulta juhlat, jossa Herodes teki harkitsemattoman lupauksen, jota hän ei kehdannut perua. Muissa olosuhteissa hän olisi tämän saattanut tehdäkin, jotta syytön ihminen ei olisi joutunut kärsimään mestausta. Oma julkisuuskuva kävi oikeudenmukaisuuden edelle ja tämän vuoksi Johannes kuoli.

Pyhän Johannes Kastajan mestaukseen liittyvistä tapahtumista voidaan mainita ainakin kaksi oleellista opetusta, jotka liittyvät toisiinsa. Ensinnäkin se, että totuuden puhumisesta joutuu usein maksamaan kovan hinnan. Toiseksi, ihminen ei aina pysty olemaan oma itsensä, koska hän haluaa toimia toisten silmissä jotenkin edustavasti tai muutoin miellyttää heitä.

Kummatkin näistä edellä mainituista seikoista ovat kuitenkin asioita, jotka kuuluvat kristityn ihmisen perushyveisiin. Lyhyesti voisi sanoa, että kysymys on totuudesta ja rehellisyydestä.

 Meidän tulisi pitäytyä totuudessa, vaikka monissa tilanteissa totuuden sanominen voikin saattaa meidät epäedulliseen asemaan. Totuuden vastakohta on valhe, jonka avulla me taas haluamme päästä helpommalla.

Ihmiset mieluusti kuuntelevat sellaisia asioita, jotka miellyttävät heitä itseään. Hyvin harva haluaa kuulla totuutta, koska silloin he varmasti tuntisivat piston sydämessään. Kuinka moni ihminen on valmis ottamaan totuudenmukaista palautetta vastaan? Eikö paljon mukavampi ole kuunnella pelkästään myönteisiä asioita itsestään joka voi olla pelkkää hölynpölyäkin, koska siitä tulee niin hyvälle mielelle.

Jostain syystä Herodes kuunteli vangittua Johannes Kastajaa, vaikka tämän totuudenmukainen puhe varmastikin vaivasi häntä. Herodes ei kuitenkaan kuuntelemisesta huolimatta tehnyt parannusta, eikä muuttanut tapojaan. Siinä mielessä Herodes piti Johanneksenkin puhetta enemmänkin itselleen viihteenä.

Kenellä tahansa on vaarana toimia Herodeksen tavoin. Me saatamme kuunnella mieluusti esimerkiksi apostoli Paavalin lähetyskirjeitä ja evankeliumia ja tuntea piston sydämessä. Tästä huolimatta meidän on lähes mahdotonta ottaa sitä askelta, että me todellakin pystyisimme noudattamaan kuulemaamme opetusta.

Evankeliumista löydämme Kristuksen omakohtaisen opetuksen ja myös todistuksen Hänen ylösnousemuksestaan. Liturgiassa osoitetaan meille evankeliumikirjaa ja sanotaan ”Tämä on viisautta!”

 – Evankeliumin opetus on sitä viisautta ja totuutta, jota meidän tulisi noudattaa.

Olemme varmasti huomanneet, että tänä päivänä Kirkko on joutunut yhä useammin ja useammin suoranaisen hyökkäyksen kohteeksi. Jotkin tiedotusvälineistäkin suoranaisesti hakemalla hakevat syitä, jotta voisivat tuoda nimenomaan kristinuskoa esille mahdollisimman kielteisesti. Muihin uskontoihin ei kuitenkaan haluta kajota, koska tämähän voitaisiin tulkita suoranaiseksi rasismiksi.

Kirkko joutuu hyökkäyksen kohteeksi, koska se julistaa totuutta. Maailmassa noudatetaan sellaisia ihanteita, jotka eivät kestä kristillistä totuutta. Tämän vuoksi kirkko halutaan vaientaa. Aivan samalla tavoin kuin Herodias halusi vaientaa Johannes Kastajan.

Meidän ei kuitenkaan tule antaa myöten ja luopua siitä totuudesta, jonka löydämme Evankeliumista. Kristus on totuus ja jos haluamme pysyä Kristuksessa, niin silloin pysymme siinä totuudessa, jonka Hän on meille opettanut. Pyhän evankelista Johanneksen sanojen mukaisesti Kristus on ”täynnä armoa ja totuutta. - -  Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh. 1:14,17) Amen.