KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Siinailaisen sunnuntaina



Vietämme tänään pyhittäjäisämme Johannes Siinailaisen sunnuntaita. Hänet tunnetaan parhaiten kirjastaan "Portaat". Siinä hän kuvaa Jumalaa kohti kulkemista portaiden kaltaiseksi, jossa jokaisella askelmalla on oma merkityksensä lähestyttäessä Jumalaa. Toden totta. Emme voi yhtäkkiä pyhittyä, vaan kysymyksessä on pitkä kapuaminen, joka vaatii meiltä suuriakin ponnisteluja.

Kirkkomme opettajat ovat monin keinoin yrittäneet löytää apukeinoja siinä, että miten parhaiten voisimme taistella sielunvihollista ja syntiä vastaan. Syntihän on se perimmäinen asia, joka vie meitä kauemmaksi Jumalasta. Varmasti tiedämme myös sen, että jos haluamme korjata jonkin vian, niin meidän täytyy löytää sen aiheuttaja. Mutta paraneminen ei voi alkaa ennen kuin olemme tunnustaneet sen tosiasian, että jotain on vialla. Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että jokaisen tulisi pystyä myöntämään se tosiasia, että emme ole synnittömiä.

Suuren paaston ensimmäiseen viikkoon kuuluu Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, jonka keskeisin viesti on se, että "Minä olen tehnyt syntiä. - Armahda minua Jumala, armahda minua!"
Jotta voisimme ymmärtää synnin aiheuttajan, on meidän palattava itse syntiinlankeemukseen. Siinä ihminen tietoisesti kääntyi pois Jumalasta, koska hän halusi itse olla Jumala. Hän halusi tuon "kielletyn hedelmän", koska hän ajatteli, että Jumala ei tiedä mikä ihmiselle parhaaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuvitteli olevansa kaikkea ilman Jumalaa. -Luotu nosti itsensä omaksi luojakseen, joka oli kuitenkin sula mahdottomuus.

Mutta mitä syntiinlankeemuksessa sitten tapahtui? Ei tullut autuaan onnellista tilaa ja riemun tunnetta. Ihminen ei sittenkään tuntenut jumaloituvansa. Päinvastoin, tuli syyllisyys ja paha olo. Kaikkein surullisinta oli se, että ihminen ei tuolloinkaan halunnut myöntää, että hän oli toiminut väärin. Ensin hän häpeästä kätkeytyi Jumalalta. Hän tiedosti tehneensä jotain väärin ja tämän häpeän voimasta hän yritti kätkeytyä.

Jumalan kohtaaminen osoittautui kuitenkin väistämättömäksi. Siinä vaiheessa ihminen kiisti kaiken ja vyörytti syyn Jumalan niskaan. Aadam syytti naista, jonka JUMALA oli hänelle antanut ja Eeva taas käärmettä, jonka JUMALA oli luonut. Vikaa ei löytynyt itsestä, vaan kaikesta muusta ja erityisesti Jumalasta.

Syntiinlankeemuksessa ihminen kiisti oman syntinsä ja itse asiassa me toistamme tätä tilaa niin kauan kunnes kykenemme myöntämään, että "minä olen tehnyt syntiä". Tämän vuoksi hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyteen pyrkiminen edellyttää mieltä katumusta, eli mielenmuutosta. Synnistä ei pääse eroon muuta kuin myöntämällä, että se on olemassa. Samastahan asiasta on kysymys myös alkoholismissa: Ensimmäinen ja välttämätön askel raitistumisessa on se, että ihminen myöntää olevansa alkoholisti.


Suuren Paaston tarkoituksena on johdattaa meitä kohti Jumalaa. Tämän vuoksi katumus kuuluu erottamattomasti paastoon, koska se on ensimmäinen askel pois pahasta ja yhtä lailla se on askel lähemmäksi kohti Jumalaa. Sielunvihollinen tekee kyllä jatkuvasti työtä siinä, että tämä parantuminen ei edes alkaisi. Se kuiskuttaa korvaamme: "Ethän sinä ole tehnyt mitään syntiä, ainoastaan jotain pieniä arkisia paheita, joita kaikki muutkin tekevät. Sinulla ei ole siis mitään kaduttavaa."

- "Sinulla ei ole mitään varsinaista kaduttavaa" soi monen korvassa. Ja tämän on jo esteenä sille, että koko parantuminen voisi alkaa. Jos todella haluamme taistella sielunvihollista vastaan, niin meidän on myönnettävä itsellemme, että "onhan minussakin vikaa. Olen tehnyt syntiä". Koko kirkon rukouselämä nojaa siihen, että myöntää omat virheensä ja syntinsä ja huutaa yhä uudestaan ja uudestaan: "Herra armahda!"
- Kuinka monta kertaa sanat "Herra armahda" toistuvatkaan jumalanpalveluksissamme?

Suuren Paaston aika on parannuksenteon ja sitä kautta parantumisen aikaa. Tässäkin korostuu meidän vapaa tahtomme, sillä kaikki lähtee itsestämme liikkeelle. Kukaan ei pakota katumaan, sillä me emme voi muuttua ellemme itse halua. Me emme tee sitä pelkästään tavan vuoksi, koska silloin meiltä puuttuu palava into mielenmuutokseen. Emme tee sitä myöskään Jumalan pelostakaan, sillä vapaaseen tahtoon ei liity pelkoa. Katumus tapahtuu rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan.

Käyttäkäämme tämä Suuren Paaston aika hyödyksemme. Rukoilkaamme ahkerasti, käyttäkäämme aikaamme hengellisesti ravitsevan kirjallisuuden tutkimiseen. Tutkikaamme omia tekojamme ja tehkäämme mielenmuutos, jolloin rakkaudesta lähimmäisiämme ja Jumalaa kohtaan me todella haluamme uudistua.

Pyhä Johannes Siinailainen on opettanut katumuksesta seuraavasti: "Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. --Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen." (Portaat, 5.puhe)

Katumus ei ole siis surullinen eikä pelottava asia, vaan siihen sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua, että saamme taas kulkea lähemmäksi kohti Jumalaa. Koko paaston sanoma pitää sisällään toivon, ilon ja riemun. Ja kaiken huipentumana ilon ja riemun Kristuksen ylösnousemuksesta.


Pyhän Johannes Siinailaisen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda meitä. Amen.

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Kaikesta huolimatta paasto jatkuu



Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.
Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.
Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!
Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…
Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.