KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Radiohartaus vuoden takaa

Mitä merkitsee Kristuksen seuraaminen?
Me monesti odotamme, että kristittynä oleminen takaa meille hyviä asioita tässä ajallisessa elämässä. Kuitenkin moni on huomannut, että kristittynä oleminen ja uskonmukaisen elämän toteuttaminen ei vapautakaan meitä vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.

Vaikuttaa enemmänkin siltä, että kristitty ihminen saa ponnistella tässä maailmassa tavanomaista enemmän. Tämä saattaa herättää ristiriitaisia tunteita. Mitä me lopulta hyödymme Kristuksen seuraamisesta?

- Vietämme edelleen pääsiäiskautta ja riemuitsemme Kristuksen ylösnousemuksesta. Tämän riemun keskellä on hyvä muistaa erään veisun sanat, jossa julistetaan, että “ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”.
Me emme voi puhua ylösnousemuksen ilosta ja riemusta ilman että muistamme myös Kristuksen ristin ja kärsimykset. - Jokaisella meistä on oma risti kannettavanansa.

Kun kohtaamme elämässä vastoinkäymisiä, niin meidän tulisi muistaa että Kristus ei luvannut meille vaivoista vapaata elämää. Tämä ei varmasti koskaan tule olemaankaan kaikkia ihmisiä houkuttava tarjous. Miksi lähtisin seuraamaan Kristusta, joka ei tarjoakaan minulle helppoa elämää, vaan sen sijaan ristin kannettavakseni? Eikö minun olisikin paljon helpompaa lähteä kulkemaan sellaista tietä, jossa saan nauttia tästä ajallisesta elämästä paljon vapaammin?

Tässä kohden meiltä kysytäänkin harkitsevaisuutta ja sitä, että pohtisimme mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Jos me olemme kiinnittyneet ainoastaan tähän ajalliseen elämään, niin silloin haluamme kaiken itsellemme tässä ja nyt. Kenties tämä on juuri sitä maallistuneisuutta. Emme huomaa toisen ihmisen tarpeita emmekä ajattele iankaikkisuutta.

Evankeliumista kerrotaan kuinka Kristus monessa yhteydessä moitti fariseuksia ja lainopettajia ulkokultaisuudesta. Kaikesta hurskaudestaan huolimatta nämä halusivat nimenomaan kiitosta ja kunnioitusta. He eivät ajatelleet muiden tarpeita ja omaa pelastustansa, vaan sitä mitä muut ihmiset heistä ajattelisivat.
Elämä oli muuttunut heidän silmissään näytelmäksi ja tästä tuli heidän elämäänsä ohjaava ajatus. Ja kun he olivat saaneet nämä ulkoiset puitteet muiden silmissä upeiksi, niin Kristuksen sanojen mukaisesti: “Totisesti he olivat palkkansa jo saaneet”.
Huono puoli tässä kaikessa on se, että jos me todellakin haluamme kaiken juuri nyt, niin mitä meille jää vastaanotettavaksi sitten iankaikkisuudessa?

Meitä kristittyjä kannustetaan keräämään aarteita taivaaseen. Rakkaus on ainoa asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajallisesta elämästä iankaikkisuuteen. Lähes poikkeuksetta rakkaus kysyy myös uhrautuvaisuutta ja suoranaista kärsimystä, josta tämän maailman ihannoima helppous ja vaivattomuus voi olla hyvinkin kaukana.

Kumman tien sitten haluamme valita? Sen ulkoisesti helpon tien, jossa voimme elää itsekkäästi, vai sittenkin sen tien, joka pitää sisällään uhrautuvaisuuden ja vaivannäön? Sen tien ja sen elämän, jonka kulkemisesta saatava voittopalkinto on vielä edessä päin.

Kristus on antanut meille omakohtaisen esimerkin siitä, että lopullinen voitto vaatii äärimmäisiä uhrauksia. Ristin kärsimyksiä voi olla vaikea käsittää. Itse asiassa niitä on mahdoton sovittaa yhteen tämän maailman ihanteiden kanssa. Apostoli Paavali sanookin, että maailman silmissä me julistamme suoranaista hulluutta.

Mutta lopulta kyse ei ole vain kärsimyksestä, vaan myös suuresta ilosta ja riemusta, joka on tullut todeksi Kristuksen ylösnousemuksessa. Ei siis ihme, että me julistamme tätä pääsiäisen suurta iloa ja riemua vielä monta kymmentä päivää varsinaisen juhlapäivän jälkeen ja yhä uudestaan ja uudestaan muistutamme toisiamme ylösnousemuksen riemusta tervehtimällä toinen toisiamme sanoilla:

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuomaan sunnuntai (opetuspuhe)



Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen ylösnousemuksen juhlasta on kulunut nyt viikko. Evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemuspäivän illan tapahtumiin, jolloin opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana.

Muistamme varsin hyvin, että jokin aika takaperin oli Kristuksen uskollisten seuraajien joukko lyöty hajalle. Opetuslapset olivat paenneet Getsemanen puutarhasta, jossa Kristus vangittiin. Ainut opetuslapsi jolla oli edes jonkin verran rohkeutta oli Pietari, joka hänkin ylipapin palatsin pihalla lopulta kolmesti kielsi edes tuntevansa Kristusta. Kaikki toivo oli siis hävinnyt.

Nyt nämä opetuslapset olivat kuitenkin kokoontuneet yhteen. He kuitenkin pelkäsivät suunnattomasti, että joutuisivat jakamaan opettajansa kohtalon, joten he olivat tämän tähden piiloutuneet lukittujen ovien taakse.

Tämä joukko oli kuitenkin hämmentynyt, sillä he olivat kuulleet Kristuksen haudan olevan tyhjä. Naiset olivat aamuvarhaisella menneet haudalle, jossa he olivat kohdanneet näyn: Enkeleitä, jotka olivat sanoneet heidän turhaan etsivän elävää kuolleitten joukosta. Naiset veivät tämän sanan opetuslapsille. Nämä eivät kuitenkaan uskoneet tätä naisten tuomaa ilosanomaa.

Kaikki muuttui kuitenkin yhtäkkiä, kun Kristus itse ilmestyi opetuslasten keskelle. Tämä oli varmasti järisyttävä kokemus näille opetuslapsille, jotka olivat käytännössä luopuneet kaikesta toivosta.

Ainoastaan Tuomas ei ollut paikalla ja hän ei myöskään uskonut näiden muiden opetuslasten sanomaa. Hänen epäilyksensä oli suuri. Kaikki muut opetuslapset ja mirhaa tuoneet naiset heidän joukossaan vakuuttivat, että Herra oli ilmestynyt heille. Siitä huolimatta Tuomas vaati käsin kosketeltavia todisteita, jotta hän uskoisi, että Kristus todella oli noussut kuolleista.

Viikkoa myöhemmin tuo samainen joukko oli taas koolla ja tällä kertaa Tuomas oli heidän kanssaan. Kristus ilmestyi jälleen heille ja välittömästi hän alkoi puhutella tuota epäilyksen vallassa ollutta Tuomasta, joka ei voinut lopulta muuta kuin huudahtaa: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Tähän Jeesus vastasi: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20: 28-29)

Mitä me sitten opimme tästä kaikesta?
Tuomaksen suurin synti ei lopulta ollut se, että hän epäili Kristuksen ylösnousemusta. Itse asiassa sitä voidaan pitää jossain mielessä terveen ihmisen merkkinä. Alituisessa koetuksessa oleva usko kehittyy.
Paikallaan oleminen ei tuo toivottuja tuloksia. Jos joku sanoo oman uskonelämänsä olevan vesiselvää, vailla mitään epäilyksiä, saattaa hän todellisuudessa viettää hyvin paikallaan olevaa uskonelämää, joka ei tee hänestä hyvää uskovaista. Epäilykset monesti johdattavat ihmistä kohti parempaa ja vahvempaa uskoa.

Erään tärkeän seikan me monesti unohdamme, kun pohdimme tätä evankeliumilukua. Miksi Tuomas ei ollut paikalla ensimmäisellä kerralla? Tämä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta olisiko kysymys siitä, että pettynyt ja murheen murtama Tuomas halusi vetäytyä yksinäisyyteen, eikä halunnut olla muiden opetuslasten kanssa?

Tämän vetäytymisen seurauksena hänellä ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, kun tämä ensimmäisen kerran ilmestyi opetuslapsille. Kristuksen kohtaaminen edellytti yhteisöä, eli yhteen kokoontunutta seurakuntaa!

Tuomaksella ei ollut mahdollisuutta kohdata Kristusta, koska hän oli jättäytynyt tuon seurakunnan ulkopuolelle. Tämä jos mikä, on vakava muistutus meille siitä, että seurakunnan merkitys on itse asiassa hyvin suuri.

Ihmisellä on suuri kiusaus epätoivon hetkellä vetäytyä omaan kuoreensa. Yhtä lailla ihminen monesti kuvittelee, että henkilökohtaisesti hoidettu suhde Jumalaan on niin kaiken kattava, että siinä ei tarvitse yhteisöllisyyttä.

Kristuksen kohtaaminen jää kuitenkin vaillinaiseksi, jos jättäydymme yhteisön ulkopuolelle. Me pystymme tietysti toteuttamaan henkilökohtaista rukouselämää itsenäisesti, mutta se ei vielä riitä. Me emme esimerkiksi pysty sovittamaan syntejämme pelkällä kotioloissa lausutulla rukouksella tai osallistumaan Herran pyhästä Ehtoollisesta muualla kuin kirkossa. Kuinka merkittävää on myös se, että suuri joukko ihmisiä pyrkii yhdessä kohti samaa päämäärää. 

Lohdullisen sanoman tästä kaikesta antaakin Tuomaksen ja Kristuksen kohtaaminen. Kristus ei syyllistä Tuomasta, vaan toteaa, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka he eivät saisikaan kohdata heti näkyviä todisteita uskonsa vahvistamiseksi.

Me elämme aikakautta, jossa tieteeseen vedoten todistellaan sitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Kuitenkaan kukaan tämän ajan älyniekoista ei ole tieteellisin keinoin saanut ihmisten sydämiin sitä iloa ja riemua, jota he voivat kirkosta ammentaa. Ja erityisesti tämä korostuu juuri nyt, kun vietämme Kristuksen ylösnousemuksen juhlakautta. Siinä me saamme aivan erityisellä tavalla yhdessä ammentaa sitä iloa, riemua ja valkeutta, mitä Kristuksen ylösnousemus meille antaa.