KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta



Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.
Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?
Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?


Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.
Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.
Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

torstai 17. lokakuuta 2019

Itsekkyyden kyllästämä maailma

Tämän blogin alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia tietynlaisena kanavana, jonka kautta saisin purkaa ajatuksiani. Harvakseltaan olen viime aikoina kirjoittanut, mutta se ei tarkoita sitä, että päässä ei olisi enää ajatuksia jäljellä. 
Kun katsoo maailman uutisia, niin verenpaineen lisäksi nousee myös monenlaisia ajatuksia, joista osa on kyllä varmasti täysin painokelvottomia. Uutiset herättävät surua ahdistusta ja suoranaista vihaakin. Ehkä eniten turhauttaa se itsekkyyden määrä mikä on johtanut suuriin kärsimyksiin. Oman edun ja vallan tavoittelu johtaa vääjäämättä siihen, että muut joutuvat kärsimään. Ja lähes poikkeuksetta kärsijöinä ovat täysin viattomat ihmiset.
Luontoa tuhotaan sen vuoksi, että saataisiin mahdollisimman suuri hyöty irti juuri nyt. Ja tietysti hyödyn saajana on se oman maan kansalaiset, eivät muut. Valitettavasti ilmaston lämpenemistä ei voi rajoittaa omien valtiorajojen ulkopuolelle, joten jossain vaiheessa luonnon riistäminen kostautuu. Valitettavasti sitä ennen kärsivät kuitenkin ne ihmiset, jotka tällä hetkellä asuvat jo maailman köyhimmillä alueilla!

Maailmassa soditaan. Pitäisi melkein jo myöntää, että III maailmansota on meneillään Lähi-Idässä. Syyriasta on tullut sotatanner, jossa suurvallat testaavat sotakoneistoaan ja jossa pyritään saamaan tietynlainen strateginen ote ja vaikutusvalta. Vielä jaksetaan puhua eri alueiden vapauttamisesta, vaikka kyseessä on rehellisesti miehittäminen. Mutta koska miehittäminen kuulostaa niin pahalta, niin voidaan puhua myös turvavyöhykkeen perustamisesta.
Näiden sotatoimien johdosta suuri joukko ihmisiä on kuollut ja vielä suurempi joukko on joutunut lähtemään maanpakoon. Ei kukaan vapaaehtoisesti kodistaan luovu, vaan siihen ajaa tässä tapauksessa kuolemanpelko. Se olotila, jossa oma ja läheisten henki on todellakin vaarassa joka hetki. Me emme Suomessa tietenkään ymmärrä mitä on todellinen kuolemanvaara. Ehkä jotkut ovat kokeneet sen hetken hyvin nopeasti, kun ovat joutuneet esimerkiksi liikenneonnettomuuteen tai likipiti tilanteeseen. Tietynlaisen kuolemanpelon voi kokea myös sairaalassa, jos terveyttä uhkaa jokin vakava sairaus. Muutoin meillä (sotien jälkeen syntyneillä) ei ole harmainta hajua siitä kuolemanpelosta minkä sota tuo tullessaan. Suomessa oleville rasistisille huutelijoille olisi hyvä tarjota matkaa nälänhätä- tai sotatoimialuille, jotta he ymmärtäsivät ne syyt miksi joku pakenee omasta kodistaan kauas kylmään pohjolaan saakka.

Kaiken kurjuuden alkusyy on todellakin itsekkyys ja vallantavoittelu. Sille voisin antaa myös toisen nimen: “Saatananpalvonta” - Mistä näin jyrkkä nimitys?
Tutkikaamme erästä evankeliumin kohtaa. Siinä Jeesus oli kasteen jälkeen erämaassa paastoamassa ja jossa paholainen alkoi koetella häntä. Viimeinen kiusaus kuului seuraavasti:
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: »Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.» (Matt. 4:8-9)


Tätä valtakuntien tavoittelua niin monet yrittävät tälläkin hetkellä. Itsekkäistä syistä tietenkin. Mutta samalle he yhä uudelleen ja uudelleen sortuvat tähän kolmanteen kiusaukseen, jossa he täysin vapaaehtoisesti antavat itsensä pahan valtaan. Ja siellä missä paha toimii, niin siellä on aina kärsimystä ja kuolemaa. Hedelmistään puu tunnetaan, olivat puheet tai aikomukset kuinka kaunokielisiä ja hurskaita tahansa.