KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus(osa 6)

Kristillinen rakkaus toteutuu sillä tavoin, että Jumalaa kohtaan osoitettu rakkaus tulee esille palvontana ja jatkuvana kiitoksena. Palvonta on siitä erityistä, että sitä ei osoiteta muita ihmisiä kohtaan, vaan ainoastaan Jumalaa kohtaan. Lähimmäisiä kohtaan meidän tulee osoittaa rakkautta. Ja nimenomaan sillä periaatteella, että se ei saa perustua tietynlaiseen kaupankäyntiin.

Kaiken tämän edellämainitun lisäksi on olemassa se kompastuskivi, jossa ihminen ei suuntaa rakkautta Jumalaa tai lähimmäisiä kohtaan, vaan ulkoisia asioita kohtaan, joiden on tarkoitus olla tässä elämässä pelkästään apuvälineitä tai työkaluja. Parhaimpana esimerkkinä näistä ovat tietenkin raha ja omaisuus, joita ihminen voi alkaa rakastamaan tai vielä pahempaa, jopa palvomaan. Ulkoisten asioiden rakastaminen tai palvonta ei jää itsessään siihen, vaan ne aiheuttavat aina sen, että se on kaikilta muilta pois. Ihminen unohtaa Jumalan ja lähimmäisiä hän alkaa laiminlyömään tai jopa hyväksikäyttämään (jotta saisi itselleen mahdollisimman suurimman hyödyn). Ihminen kuvittelee tässä tilassa saavansa itse kaikkein eniten, vaikka lopulta ulkoisten asioiden rakastaminen tekee hänestä niiden orjan ja hän menettää jopa oman vapautensa. Siinä tilassa ihminen ei enää kykene määrittelemään, että mitä hän tekee, vaan kaikkea toimintaa säätelevät nuo ulkoiset ja katoavat asiat. Tästä voi hyvänä esimerkkinä mainita vaikkapa TV-ohjelmat tai kännykkäohjelmat, jotka alkavat sanella sitä, että miten ihminen käyttää omaa aikaansa.

Jumala on antanut ihmiselle suuren lahjan, joka on vapaa tahto. Ja tuo vapaus kulkee käsi kädessä rakkauden kanssa, sillä ihmisen voi pakottaa tekemään monia asioita, mutta rakastamaan häntä ei voi pakottaa. Vapaus on antanut ihmiselle vallan suunnata tuota rakkauttaan mihin hän haluaa. Valitettavasti rakkauden voi suunnata myös sellaisia asioita kohtaan, jotka vievät ihmistä pois Jumalasta. Itsekkyys ja siitä kumpuava itserakkaus ajavat ihmisen kauas Jumalasta. Ja mitä kauemmas ihminen Jumalasta on ajautunut niin sitä vähemmän hän todellisuudessa on vapaa ja oikeastaan sitä vähemmän hän on enää edes ihminen. Kirkon tärkeimpänä tehtävänä on opastaa ihmistä kasvamaan oikeanlaiseen rakkauteen, joka tekee hänestä vapaan ja oikean ihmisen. Sellaisen ihmisen joksi Jumala on hänet tarkoittanut. Kristus on asettanut meille Kirkon pelastuslaitokseksi, joka auttaa meitä pysymään oikealla tiellä. Varmasti tässä valossa ymmärrämme paremmin sen, että tiivis yhteys Kirkkoon ei olekaan ylimääräinen asia, joka olisi rinnastettavissa johonkin harrastukseen.

Edellä on tuotu esille joitakin oleellisia asioita jotka liittyvät ortodoksisuuteen. Huomaamme selvästi sen, että ortodoksisuutta ei voida edes ryhtyä kuvaamaan luettelomaisesti irrallisina asioina, vaan se vaatii laajempaa tarkastelua. Ortodoksisuus on todellakin jotain mikä vaikuttaa koko ihmisen elämäntapaan ja siihen, miten hän näkee asiat ympärillään. Koska kyse on nimenomaan elämäntavasta, niin se pitää osata suhteuttaa myöskin siihen, että millaisessa ympäristössä ihminen elää. On ilmiselvää, että luostarikilvoittelija elämäntapa poikkeaa siitä millainen on esimerkiksi perheellisen ihmisen arki. Kummankin kristillinen elämä on kuitenkin yhtä arvokas ja tärkeä.

Kaiken tämän lisäksi ortodoksinen ihminen näkee aina tämä ajallisen elämän tuolle puolelle, jossa on iankaikkisuus. Hän ei esimerkiksi näe kuolemaa kaiken loppuna, vaan uuden iankaikkisen elämän alkuna. Ihmisellä on elämässään selkeä päämäärä, jota kohti hän kulkee. Hän näkee kaiken ajallisen Jumalalta saatuna lahjana, jota tulisi vastuullisesti käyttää, niin että kaikilla olisi hyvä olla. Tällainen ihminen ei takerru liiaksi kaikkeen maalliseen ja katoavaiseen, vaan hän rakentaa elämänsä sellaisten arvojen varaan, jossa hän kerää evankeliumin opetuksen mukaisesti aarteita taivaaseen. Ja nämä katoamattomat aarteet ovat mitattavissa nimenomaan rakkaudella. Ortodoksina oleminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi vähätellä ympärillämme olevia asioita, vaan yksinkertaisesti nähdä ne asioina joita voimme käyttää hyödyksi pelastukseen johtavalla tiellä. Maallisessa ajattelussa nähdään erheellisesti elämä sellaisena, jossa ihminen on vapaa silloin kun hän voi tehdä mitä huvittaa. Kristillisessä ajattelussa taas ihminen on vapaa silloin kun hän on yhteydessä Jumalaan ja elää Jumalan tahdon mukaista elämää.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.
Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.
Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)
Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.


Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.