KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

lauantai 5. tammikuuta 2019

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************



Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät


Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.
  • Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 


Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana! 
- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.
Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.


Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Mistä on maallistunut joulu tehty?



Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.
Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.
Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.
Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.
Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?
Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.