KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Vain lainassa

Hyvin monesti ongelmia lähimmäistemme kanssa aiheuttaa se, että jollakin toisella näyttäisi olevan jotain enemmän kuin minulla itselläni. Kiukuttelu, välirikot, konfliktit ja suoranaiset sodat. Kaikki nämä ongelmat johtuvat useimmiten siitä, että jollakin toisella näyttäisi olevan (tai olisi edes mahdollisuus saada) jotain enemmän kuin itsellä on. Juuri noissa tilanteissa meiltä tahtoo unohtua, että kristillinen asenne kannustaisi meitä olemaan kiintymättä sellaiseen, mikä ei ole meidän omaamme.

Mutta mikä on meidän omaamme? Eikö meillä ole aika paljon sellaista minkä olemme tässä maailmassa oikeutetusti ansainneet ja se kuuluu meille?
Jos me ajattelemme kaiken kuuluvan meille itsellemme, niin se tulee vaikuttamaan meidän koko elämänasenteeseemme. Joku viisas on sanonut, että me viemme tästä ajallisesta elämästä tasan tarkkaan saman verran omaisuutta mukanamme mitä olemme tänne syntyessämme tuoneet. Eli pelastuksen mahdollisuutta ei mitata tavaroiden määrässä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aineellisilla asioilla olisi merkitystä. Kysymys onkin siitä, että mitä me niillä teemme ja miten olemme niihin kiintyneet.

Evankeliumi ja monet kirkon pyhät ovat muistuttaneet, että periaatteessa kaikki on meille annettu ainoastaan lainaan. Meille on uskottu talentteja, jotka meidän tulisi käyttää oikealla tavalla. Me olemme yhtä lailla palvelijoita, joille on uskottu taloudenhoito. Kummassakin tapauksessa tulee se hetki, jolloin isäntä saapuu ja pistää jokaisen vastuuseen siitä, että miten tuo tehtävä on onnistuttu hoitamaan. Mikään ei tässä maailmassa ole meidän ikiomaamme, vaan kaikki kuuluu lopulta Jumalalle.
Jos siis kykenisimme suhtautumaan esimerkiksi omaisuuteen sillä tavoin, että se on vain hetkellisesti annettu meidän vastuulle, niin emme kiintyisi siihen väärällä tavalla. Ja jos pystyisimme ajattelemaan koko elämäämme ikään kuin se on annettu meille vain lainaan, niin silloin osaisimme olla aivan eri tavalla kiitollisia jokaisesta elämämme päivästä, mutta pystyisimme myös suhtautumaan kuolemaan ja iankaikkisuuteen terveemmällä tavalla.


Meille on päivänselvää se, että kirjastosta lainatut kirjat pitää palauttaa ja vieläpä moitteettomassa kunnossa. Tiedämme sen, että vuokra-asunto ei ole meidän omamme, tai että ystävältä lainattu auto pitää palauttaa heti käytön jälkeen. Miksi emme osaisi suhtautua muihinkin asioihin yhtä järkevällä asenteella? Aineelliset asiat eivät ole meidän, mutta meidän tulisi käyttää niitä vastuullisesti. Koko luomakunta on meidän ihmisten käyttöön annettu, mutta meidän ei tule sitä väärällä tavalla turmella. Aivan kuten on oman elämämme. Tuo ajatus kiteytyy erääseen hautakiveen kirjoitettuihin sanoihin: “Kiitos lainasta.”

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Teemme niin kuin muutkin ortodoksit maailmassa, paitsi….

Voisi ajatella että ajan mittaan ihminen tottuu tiettyihin asioihin ja pitää niitä sitten itsestäänselvyytenä. Joskus tilanne voi olla kuitenkin aivan päinvastainen. Omalla kohdallani pääsiäisen viettäminen muista ortodokseista poiketen eri aikaan on alkanut vaivata minua vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän. Ehkä siihen on vaikuttanut se, että nykyisen sosiaalisen median myötä pystymme seuraamaan hyvinkin tarkkaan sitä, että mitä muualla maailmassa tapahtuu.
Ennen muinoin me ihmiset elimme aika autuaan tietämättöminä siitä, että mitä muualla maailmassa tarkalleen ottaen tapahtuu. Toki jo tuolloin oli uutisten kautta sekin mahdollista, mutta harvemmin niissäkään on kovin laajasti uutisoitu sitä, että milloin ja miten ortodoksit viettävät pääsiäistä muualla maailmassa. Tänä vuonna viikon ero kahden kalenterin välillä korostaa entisestään tätä kuilua. Ortodoksit Suomessa viettävät nyt ylösnousemusjuhlasta alkanutta Kirkasta viikkoa, kun taas kaikki muut ortodoksit maailmassa ovat vielä Kristuksen kärsimysten äärellä Suuressa viikossa, joka edeltää pääsiäistä. Oloni on siis hyvin ristiriitainen. Oloani ei myöskään helpota se, että menee pitkä tovi ennen kuin nämä kaksi kalenteria seuraavan kerran sattuvat sillä tavoin kohdalleen, että pääsiäistä vietettäisiin yhtäaikaa.

Kalentereista, niiden eroista ja oikeellisuudesta voisi esittää pohdintoja varmasti sivukaupalla (ja niin on myös tehty), mutta ehkä pitää pohtia enemmän sitä, että miksi me edelleen olemme eri kalenterissa kuin muut ortodoksit. Ovatko syyt hieman kansalliset? Ortodoksit Suomessa ovat halunneet kuulua erottamattomana osana yhteiskuntaan ja siksi pääsiäistä pitää viettää samaan aikaan kuin kaikki muutkin suomalaiset sitä viettävät. Tietysti syyt ovat varmasti myös hyvin käytännölliset. Suomessa oleva 1,5% ortodoksivähemmistö ei ole voinut sanella esimerkiksi työnantajalleen sitä, että he näkevät oikeutenaan viettää Suurta perjantaita tai toista pääsiäispäivää eri aikaan kuin muut. Sama koskee tietysti koulunkäyntiä tai muita asioita, jotka liittyvät pääsiäisen pyhiin. Myös monet seka-avioliitossa elävät saattaisivat kokea tilanteen ristiriitaisena. Vai kokisivatko sittenkään? Ja onko tuota muutakaan edellä mainittua yhteiskunnallista painetta enää kohta olemassa ollenkaan?

Maallistuminen on edennyt vauhdilla. Sen huomaa jo siitä, että hyvin monet kaupat ja kuppilat ovat täysin normaaliin tapaan auki kaikkina pääsiäisen pyhinä. Katukuvasta et välttämättä huomaa sitä, että kyseessä olisi pääsiäinen. Jos yhteiskunta näyttää pitävän tätä suurinta kristillistä juhlaa yhdentekevänä, niin silloinhan ei pitäisi olla suurtakaan merkitystä sillä, että pieni ortodoksivähemmistö viettää sitä eri aikaan. Suuri (pitkä) perjantai ja 2. pääsiäispäivä ovat toki vielä vapaapäiviä, mutta rohkenen väittää, että nykyinen politiikka on ohjaamassa meitä siihen, että suurin osa kristillisistä vapaapäivistä tulee vielä häviämään. Sillä pitäähän meidän tehostaa tuottavuutta, jotta kilpailukykymme säilyy. Eikö totta?

Onko meillä mitään todellista syytä viettää pääsiäistä eri aikaan kuin muut ortodoksit sitä viettävät? Aika ajoin olen kuullut muissa teologisissa asioissa niitä kommentteja ja lausahduksia, joiden perusteena on käytetty sitä, että “kun muutkin ortodoksit maailmassa tekevät näin” tai “se on yleisortodoksinen käytäntö”. Jos nämä ovat joissain tilanteissa päteviä perusteita, niin miksi me sitten vietämme pääsiäistä eri aikaan kuin muut? En edelleenkään halua ottaa kantaa siihen, että mikä kalenteri on oikeassa ja mikä väärässä. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että haluaisin viettää pääsiäistä samaan aikaan kuin muut maailman ortodoksit.