KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Luomakunta ja lähimmäinen

Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» Jumala sanoi vielä: »Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Ja villieläimille ja taivaan linnuille ja kaikelle, mikä maan päällä elää ja liikkuu, minä annan ravinnoksi vihreät kasvit.» Niin tapahtui. Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. (1.Moos. 1:26 - 31)

Edellä on katkelma luomiskertomuksesta. Siihen itse asiassa kiteytyy pitkälti se, että miten meidän on ymmärrettävä oma suhteemme luomakuntaan. Ihmisen asema tässä luomakunnassa on erilainen kuin eläimillä, sillä Jumala antoi ihmisille luvan vallita eläimiä ja “kaikkea mikä maan päällä elää ja liikkuu”.
Meille ihmisille on annettu luomakunta haltuun, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme tehdä sillä mitä huvittaa. Lopulta kaikki kuuluu Jumalalle, kuten psalmissa sanotaan:
Herran on kaikki maa, maanpiiri ja kaikki, jotka siinä asuvat.” (Ps.23 LXX)



Meille ihmisille kaikki on annettu vain lainaan. Meillä on siis velvollisuus pitää hyvää huolta siitä, mitä meille on uskottu.
Tämä on itse asiassa perusperiaate kaikessa siinä miten me ymmärrämme omaisuuden. Jos me muistaisimme sen, että Jumala on antanut kaiken vain lainaan, niin lopettaisimme myös kadehtimisen. Sen mitä me näemme lähimmäisillämme olevan, ei lopulta ole heidän, vaan jotain minkä he ovat myös Jumalalta saaneet lainaan.
He ottavat kuoleman jälkeen iankaikkisuuteen yhtä paljon mukaansa maallista kuin kukin meistä. Eli ei yhtään mitään. Ainut mitä otamme mukaan on se, mitä meillä on sydämessämme.

Miksi siis kadehdimme? Jos jollekulle on paljon uskottu, niin häneltä tullaan myös paljon vaatimaan. Haluammeko paljon jotain itsellemme? Eikö meitä pelota yhtään, että joudumme tilille kaikesta siitä mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä? Eli käyttäneet mahdollisesti väärin sitä, mikä on meille uskottu.


Lyhyesti: Luomakunnassa olevat asiat on Jumala antanut lainaan ja vastuullisesti hoidettavaksi. Opetus on siis hyvin yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on näyttää olevan hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Se on sinänsä kummallista, sillä kyllä suurin osa ihmisistä onnistuu pitämään kirjastoista lainatuista kirjoistakin hyvää huolta. Miksi hän sitten ei osaa pitää samalla tavoin luomakunnasta huolta?

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sotilaspapiston rooli



Ortodoksisen kirkon sivuilla oli uutinen, jossa kerrottiin siitä, kuinka ortodoksista papistoa ja muita hengelliseen työhön osallistuvia osallistui Kainuun prikaatissa kertausharjoituksiin. Uutisessa oli myös valokuva, jossa allekirjoittanutkin seisoo muun joukon mukana.
Tällaiseen uutiseen suhtauduttiin pääosin myönteisesti, mutta toki siitä virisi myös keskustelua, että onko papin tehtävänä seisoa maastopuvussa puolustuvoimien järjestämässä tapahtumassa, jonka pääasiallisena tehtävänä on kouluttaa ihmisiä sotaa varten? Eikö siinä ole suuri ristiriita?
Kysymys ei tietenkään ole siinä mielessä helppo, sillä kristittyinä meidän pitäisi vastustaa kaikkea väkivaltaa ja sota edustaa sen äärimmäistä muotoa.
Heti alkuun onkin todettava, että ei kukaan tervejärkinen ihminen halua ikinä sotaa. Se on jotain mitä pitäisi välttää viimeiseen asti. Sitä eivät varmasti II maailmansodan aikana taistelleet veteraanit, eivät poliitikot tai kukaan kotirintamalla. Sitä ei halua kukaan tänäkään päivänä. Eivät varusmiehet eivätkä esimerkiksi ne jotka vakinaisesti palvelevat puolustusvoimien palveluksessa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva sanoikin, että hän meni töihin puolustusvoimiin nimenomaan sen vuoksi, että sota ei koskaan syttyisi.

Jos katsomme historiaa ja nykyistä maailmanpolitiikkaa, niin huomaamme, että omaisuuden ja vallan himoitseminen ei ole kadonnut tästä maailmasta mihinkään. Jos jätämme johonkin kohtaan tyhjiön, niin joku toinen sen keinolla tai toisella tulee täyttämään. Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että jos talon ovet jätetään lukitsematta ja taloa ei vartioida, niin varkaan on helppo tulla sisään. Sen sijaan tarkka huolenpito ja vartioiminen saa aikaan sen, että varas ei halua edes yrittää murtautumista. Tämä on varmasti kantavana ja kaikkien keskeisimpänä ajatuksena koko puolustusvoimien toiminnassa. Sota on vaihtoehdoista viimeinen ja siitä ei saa kaunista taikka hyvää asiaa, vaikka sitä miten yrittäisi pohtia.

Jos asiat menisivät kuitenkin niin pitkälle, että rauhanomaiset keinot olisivat loppuun kulutetut, niin silloin tulisi pohtia että mikä jäljellä olevista vaihtoehdoista olisi silloin se pienin paha. Pystyisimmekö vierestä seuraamaan, kun meille tärkeät asiat pyyhittäisiin pois väkivalloin? Katsoisimmeko ihan normaalisissa arkielämässäkään vierestä jos joku vieras kohtelisi kaltoin omaa puolisoa ja lapsia? Emmekö siinä tilanteessa puuttuisi asiaan?
Yhtä lailla pitää pohtia, että mitkä ovat sellaisia asioita jonka eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uhrauksia. Jos ajatellaan vaikkapa pelkästään itsenäisyyttä ja vapautta, niin ne antavat puitteet myös sanan- ja mielipiteenvapaudelle ja yhtä lailla ne takaavat vapauden myös oman uskonnon harjoittamiselle.
Puolustusvoimien tarkoituksena on taata, että meillä olisi rauha ja kriisin sattuessa sen tarkoituksena on taata, että meille tärkeät ihmiset ja meille tärkeät arvot voisivat edelleen säilyä tässä maassa.

Miten sotilaspapit sitten sopivat tähän kokonaisuuteen?
- He luonnollisesti tekevät sielunhoitotyötä siinä missä seurakunnissakin. Jumalanpalveluksia ja hartauksia toimitetaan ja kaikille tarjotaan mahdollisuutta osallistua kirkon sakramenteista myös kenttäolosuhteissa. Papit toimivat myös tukena ja eräänlaisena eettisenä omanatuntona siinä, että emme unohtaisi inhimillisyyttä. Jos tätä tukea ei olisi niin olisi hyvin mahdollista, että sotilaat alkaisivat tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Löydämme kyllä maailmasta esimerkkejä siitä kuinka sotavangit ovat sivistyneiden länsimaidenkin vankiloissa joutuneet käsittämättömien ja epäinhimillisten julmuuksien kohteeksi. Yhtenä esimerkkinä Abu Ghraibin vankila.


Sotilaspapisto toimii ihan normaaliolosuhteissa rauhanaikana varusmiehille henkisenä ja hengellisenä tukena ja turvana. Henkilökohtaisesti näen sotilaspapiston roolin äärimmäisen tärkeänä myös siinä, että siellä saadaan kosketus vielä siihen nuoreen sukupolveen, joista suurin osa tekee tuossa elämänvaiheessa katoamistempun normaalista seurakuntaelämästä. Nuorisotyötä tehneenä näen tämän vielä yhtenä mahdollisuutena (kristinoppileirin jälkeen) saada yhteys nuoriin aikuisiin, jotka ovat lähdössä itsenäisen elämän tielle. Olisi suoranainen vääryys jättää heidät siinä tilanteessa oman onnensa nojaan.