KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kirkasta vai tummaa? - Liturgisista väreistä ja tekstiileistä

Ortodoksiseen liturgiseen perinteeseen kuuluvat olennaisella tavalla kirkkotekstiilit ja niiden värit. On tietenkin selvää, että näitä liturgisia värejä ei käytetä sattumanvaraisesti, vaan niihinkin on olemassa ohjeet. Tästä huolimatta värien käyttö on monenkirjavaa eri puolilla maailmaa. Joissakin seurakunnissa taloudellnen tilanne voi yksinkertaisesti olla sellainen, että ei ole mahdollisuutta hankkia kaikkiin pyhäköihin kaikkia liturgisia värejä. Silloin on hyvä mennä sellaisella varhaisemmalla liturgisella värikäytännöllä, jossa käytetään joko kirkasta taikka tummaa kirkkovuoden ajankohdasta riippuen. Monesti tämä on ihan hyvä periaate.

Mitä värejä sitten käytämme?
Jos vilkaisemme papin vigilia-käsikirjan ohjeita, niin seraavat värit on mainittu:
valkoinen, kultainen, violetti, vihreä, punainen, tummanpunainen, tulenpunainen, keltainen, taivaansininen, musta.

Valkoinen on suurten Herran juhlien väri. Näitä ovat ylösnousemus, taivaaseenastuminen, kirkastuminen, syntymä ja kaste (Teofania).

Punaista väriä näyttäisi ohjeen mukaan olevan kolmea erilaista. Tässä palataan varmasti taas siihen alkuperäiseen yleisperiaatteeseen, että onko kyseessä kirkas vai tumma? Tumman punainen liittyy enemmän paastoon (joissakin paikoissa joulupaastona käytetty väri) ja Ristiin, kun taas kirkasta käytetään esimerkiksi apostolien juhlana ja venäläisessä perinteessä pääsiäiskaudella.



Ylhäällä tummanpunaista ja alhaalla kirkaampaa punaista sävyä.

Myös keltaisella ja kultaisella on ero. Kultaista käytetään monissa juhlissa, kun taas keltainen on arkiväri. Ehkä yleisin arkikeltaista kuvaava tekstiili on meillä nk "Tikkurilan silkki", jota löytyy edelleen monista pyhäköistä.

Ylhäällä arkisempaa "Tikkurilan silkkiä" ja alhaalla kultaista juhlaväriä.


Kirkkaan sininen on pääsääntöisesti Jumalansynnyttäjän juhlien väri, vaikka muutamia poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi joissakin paikoissa Herran kasteen juhlana (Teofaniana) käytetään sinistä. Tämä tietysti juontuu siitä, että vesi on tuossa juhlassa keskeinen asia. Meillä Suomessa taas sinistä käytetään  poikkeuksellisesti Itsenäisyyspäivänä Nikolaoksen juhlana, vaikka sininen ei liturgisena värinä liity mitenkään pyhään Nikolaokseen (esimerkiksi kultainen olisi parempi väri siihen juhlaan). On tietenkin selvää, että sinistä halutaan käyttää juuri itsenäisyyspäivän vuoksi, vaikka tämä ei teologisesti olekaan kovin perusteltua.
Vihreää käytetään pyhittäjien (luostarikilvoittelijoiden ja erakkojen) muistopäivinä. Moninssa paikoissa vihreää käytetään myös Helluntaina ja Palmusunnuntaina. Meillä Suomessa Palmusunnuntaina käytetään pääasiallisesti punaista, vaikka tämä näyttäisi olevan vakiintuneempi tapa nimenomaan roomalaiskatolisessa perinteessä.
Violetti käytetään Suuressa Paastossa. Niissä paikoissa missä käytetään mustaa liturgisenä värinä ja paaston arkipäivinä, niin niissä violettia käytetään silloin vain viikonloppuisin. Yleinen periaate on se, että violettia ei käytetä joulupaastossa, vaan silloin käytetään tummanpunaista. Meillä Suomessa joulupaastoon huomioiminen liturgisissa väreissä on hyvin seurakuntakohtaista.

Joskus näihin tekstiileiden monenkirjavuuteen käytetään jopa liiaksi voimavaroja. Tämä ei ole sinäänsä uusia ilmiö, sillä olen itsekin joskus maininnut, että me tosiaankin voimme vajota jopa tietynlaiseen esineiden palvontaan, kun keskitämme kaikki voimavarat ulkoisiin puitteisiin ja unohdamme varsinaisen sisällön. Mutta tämä huomautus ei tarkoita sitä, etteikö kaikki ulkoiset puitteetkin ole syytä pitää kunnossa. Kaiken pitää olla kaunista ja arvokasta. Näissä asioissa tulee kuitenkin säilyttää oikea suhteellisuudentaju. Kreikassa piispainkokous lähetti vuonna 2005 ohjeistuksen, jossa muistutettiin siitä, että liiallista koristeellisuutta tulisi välttää jumalanpalvelusvaatteissa. Yksinkertainen (ja kohtuullisen hintainen) voi monesti olla kauniimpi ja hartautta herättävämpi kuin loistelias ja kallis.

Kreikassa on jo aiemmin pohdittu jumalanpalvelustekstiileihin liittyviä asioita (The Synodic Committee of Religious Art, Music and Christian Monuments, 12th of October 2000) ja esimerkiksi siihen kiinnitettiin huomiota, että kirkkotekstiilejä tuottavilla ompelimoilla ei välttämättä kaikilla ole hyvää tradition tuntemusta. Sen seuraksena siellä valmistetut tekstiilit eivät vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Itse asiassa tämä ongelma ei koske vain kirkkotekstiilejä, vaan yhtä lailla ikonimaalausta tai kirkkomusiikkia. Tradition tuntemuksen puute on näkynyt meillä esimerkiksi jälleenrakennuskauden ikoneissa ja yhtä lailla aikojen saatossa on sävelletty vigiliaan ja liturgiaa veisuja, jotka eivät teologisessa mielessä palvele ainakaan liturgista tarkoitusta. Kysymys kuuluukin, että pystymmekö näissä asioissa pitäytymään traditiossa joka tukee parhammailla tavalla jumalanpalveluselämää?

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Johannes Kastajan syntymäjuhlana (opetuspuhe)

Vietämme pyhän Herran Edelläkävijän Johannes Kastajan syntymäjuhlaa. Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuvataan Johanneksen syntymää edeltäviä tapahtumia.


Voisimme tietysti tutkia moniakin yksityiskohtia, mutta kiinnittäkäämme huomiomme Sakariakseen. Hän ei uskonut sitä sanomaa, jonka Herran enkeli hänelle antoi ja tämän vuoksi hän muuttui mykäksi. Itse asiassa on syytä uskoa, että hän ei pelkästään tullut mykäksi, vaan myöskin kuuroksi. Tämän paljastaa se evankeliumin kohta, jossa paikalle kokoontuneet naapurit ja sukulaiset kysyivät viittomalla Sakariaalta lapsen nimeä. Eihän pelkästään mykälle tarvitse käyttää viittomakieltä, vaan kuurolle.



Sakariaan saama rangaistus uskon puutteesta oli ruumiillinen ja kestoltaan vain hetkellinen.  Siihen kuitenkin sisältyy opetus siitä, että jos ihminen ei luota Jumalaan, niin hän muuttuu sielultaan kuuroksi ja mykäksi. Ja tästä tilasta voi tulla hänelle pysyvä tila!



Miten ihminen voisi puhua tai edes kuulla jumalallisia asioita, jos hän kyseenalaistaa Jumalan kaikkivoimallisuuden. Tämä on yksi syy siihen, että Raamattu Kirkon opetus ei voi täydellisesti avautua niille, jotka eivät siihen halua uskoa. Ja jos edes Herran enkeli ei saanut Sakariasta uskomaan ihmettä, niin kuinka paljon vaikeampaa onkaan joidenkin ihmisten uskoa Evankeliumin sanomaa tänä päivänä?



Sakariaalta kysyttiin uskoa 2000 vuotta sitten. Yhtä lailla meiltä kysytään uskoa tänä päivänä. Pyyntö uskosta ja Jumalaan luottamisesta ei ole mahdoton. Tuolloin 2000 vuotta sitten, samoihin aikoihin enkeli ilmestyi myös eräälle toiselle ihmiselle kertoen asiasta, jota oli vielä mahdottomampi uskoa.



Tuo toinen henkilö oli Neitsyt Maria, jolle arkkienkeli Gabriel ilmoitti ilosanoman Kristuksesta. Maria ei tässä tilanteessa Sakariaan tavoin epäillyt, vaan hän sanoi: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” (Luuk. 1:38)



Maria onkin meille esimerkkinä kuuliaisesta Herran palvelijasta, joihin meidän kaikkien tulisi samaistua. Sakarias on taas meille varoittava esimerkki siitä, että meidän ei tule tarpeettomasti kyseenalaistaa Jumalan tahtoa.


Entä sitten itse Edelläkävijä Johannes Kastaja ja hänen opetuksensa?
Varmasti yksi voimallisimmista opetuksista oli ensinnäkin Johanneksen omakohtainen esimerkki siitä, että totuuden puhumista ei tulisi peitellä. Itse opetuksessaan Johannes painotti sitä, että Kristuksen tulisi olla jokaisen ihmisen päämäärä. Johanneshan valmisti tietä Kristukselle ja hän valmisti samanaikaisesti ihmisiä kohtaaman Kristuksen.



Yhtä lailla hän on valmistanut ja valmistaa edelleenkin meitäkin kohtaamaan Kristuksen iankaikkisuudessa. Meidän ihmisten ei tulisi murehtia sitä, että mitä muut ihmiset minusta nyt ajattelevat, vaan meidän tulisi ajatella, että mitä Kristus sanoo meille viimeisellä tuomiolla.



Jotta voisimme pitää tämän tärkeän opetuksen mielessä, on meidän jatkuvasti muistettava se, että elänkö itsekkäästi janoten pelkästään ajallisia nautintoja jotka saan juuri nyt. Vai pystynkö katsomaan tätä hetkeä pitemmälle? Niin että pystyisin elämään Jumalan tahdon mukaan. Osoittaen rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiäni kohtaan ja näin keräten itselleni taivaallisia aarteita.



Helppoa tämä ei tietenkään ole. Monet kirkon pyhät ovat opettaneet, että hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua ihmisessä. Erään hienoimmista kuvauksista on esittänyt pyhä Basileios Suuri, joka on sanonut opetuspuheessaan seuraavasti:



On olemassa kaksi erilaista tietä. Toinen on leveä ja helppo, kun taas toinen vaikea ja kapea. On olemassa kaksi opasta, jotka kilpailevat keskenään matkailijan huomiosta. Nyt kun olemme vuosien varrella kasvaneet harkitsevaisuudessa, niin huomaamme, että elämässä yhdistyvät paheet ja hyveet. Pystymme sielumme silmäyksellä katsomaan ensin toista ja sitten toista ja laskemaan niiden perusteella seuraukset.

Syntisen ihmisen elämässä kaikki maailman mukavuudet ovat käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, kun taas vanhurskaan elämässä hyödyt näkyvät tulevaisuudessa.

Helppo, vailla kurinalaisuutta oleva elämä johtaa nautintoihin, joista pääsee nauttimaan nyt, ei myöhemmin. Sen sijaan pelastuksen tie on vaikea juuri tällä hetkellä, mutta se lupaa ihanan tulevaisuuden.

Sielu hämmentyy ja on epävarma laskelmissaan. Se suosii ennemmin nautintoja kun se on kiinnittynyt nykyhetkeen, mutta kun katse on kiinnittynyt iankaikkisuuteen, niin silloin se valitsee hyveiden tien.” (Basileios Suuren homilia psalmista 1, 5)



Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!


lauantai 6. kesäkuuta 2015

"Älkää tuomitko" (lauantain opetuspuhe)

 
Juuri luetun evankeliumiluvun (Matt. 7:1-8) eräs tärkeimmistä opetuksista liittyy siihen, että me emme  saisi tuomita lähimmäisiämme. Varmasti olemme hyvin tietoisia tästä Kristuksen opetuksesta, mutta kaikesta huolimatta sen noudattaminen voi olla hyvinkin vaikeaa.

Ihmisillä on suoranainen taipumus arvostella, vähätellä ja tuomita lähimmäisiään. Tämä saattaa tulla esille hyvin arkisissakin ja päällisin puolin viattomissakin tilanteissa. Kuinka helppoa on esimerkiksi seurata jääkiekkoa ja haukkua lyttyyn niin tuomarit, omat pelaajat  kuin myös vastapuolen joukkue. Siinä tilanteessa katsoja näyttää tietävän osaavan kaiken paremmin kuin itse kentällä olijat. Kuitenkin jokainen pystyy lyhyen itsetutkiskelun jälkeen toteamaan, että ei hän kykenisi tekemään käytännössä mitään ainakaan paremmin, jos hänelle lyötäisiin luistimet jalkaan ja työnnettäisiin kentälle.

Tämä edellä oleva esimerkki kuulostaa hyvin tutulta, mutta se ei valitettavasti ole ainut asia, jossa me ihmiset herkästi ryhdymme tuomitsemaan toisia. On äärettömän helppoa ryhtyä etsimään toisista ihmisistä huonoja puolia ja puhua niistä sitten omien ystävien kanssa.

Joissakin tilanteissa taas haluamme luoda välittömästi omat johtopäätökset toisesta ihmisestä hänen ulkonäkönsä tai puhetyylin perusteella. Kuinka moni vakavan sairauskohtauksen saanut ihminen on jätetty heitteille ja vaille pikaista hoitoa ainoastaan siksi, että ohikulkijat ovat luulleet tämän olleen vain humalassa?

Kuinka helppoa onkaan luoda omat johtopäätökset toisesta ihmisestä, vaikka emme välttämättä tiedä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan? Ulkoiset asiat eivät kerro kaikkea. Tämän varmasti muistamme jo Kristuksen vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista, jossa ulkoisesti hurskas fariseus olikin sisäisesti omahyväisyyden turmelema.

Koska me emme voi tietää kaikkea toisesta ihmisestä ja koska kukaan meistä ei ole synnitön, niin tämän vuoksi meillä ei ole yksinkertaisesti varaa ryhtyä tuomitsemaan toista. Valitettavan usein ihminen voi luoda johtopäätöksensä toisesta ihmisestä pelkkien kuulopuheiden ja juorujen perusteella. Kuinka totuudenmukaisia ne voivat sitten enää olla, jos me emme voi tietää täyttä tuotuutta toisesta edes normaalin kanssakäymisen myötä.



Kaikissa tilanteissa meidän olisi ensimmäisenä syytä tutkia itseämme, omia tekojamme ja kysyä vielä, että MIKSI minä haluaisin tuomita lähimmäiseni? MITÄ hyötyä niistä kielteisistä ajatuksista ja puheista voi lopulta olla?
Jo lyhyen pohdinnan jälkeen voimme todeta, että me emme löydä hyviä perusteluja toisten tuomitsemiselle. Vielä vähemmän meille on niistä  kielteisistä ajatuksista ja puheista mitään hyötyä. Joudumme kuitenkin jossain vaiheessa vastuuseen omista sanoistamme ja miten me silloin voimme puolustautua?

Tuomitseminen ei lopulta ole vähäpätöinen asia. Jos näet tutkimme rukouskirjaa tai pyhien ihmisten opetuksia niin huomaamme, että näistä asioista meitä varoitetaan jatkuvasti. Kuinka monessa rukouksessa me esimerkiksi pyydämme Jumalalta anteeksiantoa nimenomaan sellaisille synneille, jossa olemme tuominneet lähimmäisiämme.

Pyhien opetuksissa tämä sama opetus toistuu monissa kohdin. Esimerkiksi pyhä Maksimos Tunnustaja on sanonut seuraavasti:
Joka ahkeroi toisten syntien etsimisessä tai omien epäluulojensa nojalla tuomitsee veljeään, ei ole vielä edes pannut alulle katumustaan. Hän ei ole ryhtynyt tutkimaan itseään, että oppisi tuntemaan omat syntinsä, jotka totisesti ovat lyijyäkin raskaammat. Hän ei tiedä, mikä ahdistaa ihmisen sydäntä kun hän etsii turhuutta ja rakastaa valhetta, hän ei enää tutki omia tekojaan, vaan pitää lukua toisten synneistä, olivatpa ne sitten todellisia tai pelkästään hänen omien luulottelujensa tuotteita.” (Filokalia II, s.111-112)

Tuomitsemisessa kyse on lopulta siitä, että ihminen ottaa itselleen sellaisen roolin, joka ei kuulu hänelle. Jumalan edessä jokainen ihminen saa lopullisen tuomion ja siksi kenenkään ei tarvitse maan päällä ryhtyä toimimaan Jumalana. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö yleisen järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden vuoksi maalliset tuomioistuimet voisi toimia.

Meidän ihmisten päämääränä on rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Tuomitseminen vei meitä väistämättömästi sellaiseen suuntaan, jossa me rakastamisen sijaan vieraannumme lähimmäisistämme ja myös Jumalasta.

Ihminen voi muuttua ainoastaan silloin, jos hän kääntää itsessään olevat kielteiset asiat myönteisiksi. Tämän vuoksi toisten puolesta rukoileminen toimii parhaimpana lääkkeenä silloin, kun mieleemme herää kielteisiä ajatuksia läheisistämme. Viha, tuomitseminen, kateus ja kaikenlaiset muut sielunvihollisen meihin kylvämät ajatukset voidaan torjua sillä, että näiden sijaan yksinkertaisesti rukoilemme tuon toisen ihmisen puolesta. Rukous on rakkautta ja rakkaus johdattaa meidät pelastukseen.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!