Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 3)

“Henkilökohtainen ratkaisu” ja siihen liittyvä seurakunnan elämästä ulkopuolelle jättäytyminen ei tietysti tarkoita, että ihmisistä olisi tullut automaattisesti ateisteja, jotka täydellisesti kieltävät Jumalan olemassaolon. Kenties kyse on enemmän siitä, että monet haluavat itse määritellä, että millainen Jumala heillä on. - “Minä tiedän paremmin sen, että mitä Kristus tällä opetuksellaan tarkoitti”. Se voisi olla se lausahdus, joka parhaiten kuvaa monen ihmisen asennetta Raamattua ja koko kristillisyyttä kohtaan. Siinä ihminen haluaa itse määritellä Kirkon opetuksen uudestaan.

Tuossa vaiheessa kuitenkin ollaan jo pitkälti eksyksissä. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että ihminen näkee kaiken omien henkilökohtaisten etujen kautta, vaikka kristinusko on yhteisöllinen usko, joka toimii yhteiseksi hyväksi. “Henkilökohtaiset ratkaisut” johdattavat ihmisen vaatimaan, ellei jopati kaappaamaan mieluisat, helpot ja vaivattomat asiat itselleen. “Minä tiedän kaiken. En tarvitse Jumalaa, enkä armoa. Ristin kantaminen ja uhrautuvaisuus ei kuulu tällaiseen ajatteluun.

Elämän pitää olla helppoa ja vaivatonta. Sellainen on minun henkilökohtainen ratkaisu.”

Ja tätä emme voi estää, sillä ei ketään ihmistä saa pakottaa tiettyyn muottiin vastoin hänen tahtoaan. Usko perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Joku voi haluta ottaa yksilökeskeisemmän ajattelun ohjaamaan hänen uskonmukaista elämää. Näin ihminen pystyy tekemään, mutta siinä tapauksessa hänen uskonsa ei kuitenkaan ole kristinuskoa, vaan jotain muuta. Kun kristinuskoa muokkaa tarpeeksi paljon, niin se lakkaa olemasta kristinuskoa. Se on jotain muuta silloin.

Kaikesta huolimatta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että viimeiset 2000 vuotta Kristuksen opetus on ymmärretty väärin ja juuri nyt on tämä sukupolvi tehnyt sen suuren oivalluksen, joka avaa evankeliumin juuri sillä oikealla tavalla. Yleensä nykypäivän tulkinnat ovat sellaisia, että ne laskevat sitä rimaa ja niitä ihanteita, jotka meille on aiemmin asetettu. Arvomaailma alkaa muuttua yhä löyhemmäksi ja löyhemmäksi. Maallinen ajattelu kehittyy, mutta samanaikaisesti se on rapauttanut hengellistä ajattelua.

Hyvin usein hieman ivalliseen sävyynkin sanotaan, että Kirkko on se, joka moralisoi ja tuomitsee syntisen ihmisen. - Kirkon tehtävänä ei ole tuomita ihmistä, vaan se synti, jota ihminen niin herkästi tekee. Ja mitä on synti? - Se on kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja toisesta ihmisestä.

Yksilökeskeisessä ajattelussa ihminen on itse keksinyt uuden ja helpomman jumalan. Silloin ihminen on myös itse keksinyt määritellä sen, että mikä on syntiä ja mikä taas ei. Ja tällöin syntyy se ajatus, että “olen vapaa silloin, kun kukaan ei tule sanomaan minulle, että mikä on syntiä!”

Mutta synti on lopulta sitä, mikä johtaa aina huonoon lopputulokseen. Se ei välttämättä näy välittömästi. Hyvin usein synnin seuraukset alkavat näkyä viiveellä. Ihminen elää valheessa, jossa hän kuvittelee, että tästä on suurin hyöty minulle itselleni, koska minä tiedän mikä on minulle hyväksi.

Me näemme jo sen hinnan mikä pitää maksaa esimerkiksi siitä, että ihminen haluaa suurimman hyödyn itselleen juuri nyt. (Tai vaikkapa viimeisen 100 vuoden aikana). Se näkyy siinä että olemme tuhonneet luontoa, vahingoittaneet lähimmäisiä ja kiintyneet ennen kaikkea tarpeettomasti maalliseen ja turhaan. Uutisotsikot sen kertovat.

Kirkon opetus synnistä voi tuntua ankaralta. Ja jos haluamme niitä asioita korjata, niin joudumme menemään sen kuuluisan “oman mukavuusalueen” ulkopuolelle. Jos haluamme pysyä tuo mukavuusalueen sisäpuolella, niin silloin toimimme kuten sairas ihminen, joka hakeutuu sellaisen yrittää hakeutua sellaisen lääkärin luokse, joka sanoo hänelle “Olet täysin terve. Ole siis rauhassa ja jatka entiseen malliin.”

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 1)

Seurakuntatyötä tehdessäni olen joutunut toteamaan sen ikävän tosiasian, että kristittynä oleminen on yhä enemmän vastavirtaan kulkemista. Meidän Suomen oloissa tämä on tietysti pientä verrattuna siihen uuden marttyyriuden aikaan, jossa tietyissä maissa kristittynä oleminen ja uskonsa tunnustaminen voi merkitä päivittäistä hengenvaaraa.

Mutta tämä tietysti pistää miettimään sitä, että mikä kristityissä ja kristinuskossa on sellaista mikä pitää raivata pois näkyvistä? Tätä kysymystä voi pohtia nyt ihan vain Suomea ajatellen. Jumalasta puhuminen ei ole oikein enää soveliasta läheskään kaikissa tilanteissa. Sen lisäksi kristinuskoon liittyvät aiheetkin ovat tietyissä paikoissa kertakaikkisesti liikaa. Joissain päiväkodeissa ei saa ripustaa enää edes enkelien kuvia seinälle. Sen sijaan tontut, peikot ja muut menninkäiset ovat sallittuja. Kristillisyydessä on jotain mitä pitää selvästi peitellä, jottei nuori sukupolvi saa siitä “huonoja vaikutteita”.

Edustaako kirkko jotain sellaista vanhaa auktoriteettiä, jota vastaan saa nyt 2000 luvulla kapinoida ihan luvan kanssa? Joku haluaa kenties muistella kristinuskon historian epäkohtia, kuten ristiretkiä, inkvisitiota sekä noitavainoja ja sanoa että kirkko on jo näihin faktoihin perustuen ihan läpimätä. Tietysti voisi tässä tilanteessa heittää vastapallon ja kysyä, että ovatko ateismiin perustuvat valtiovallat olleet sitten erityisen suuria ihmisrakkauden esikuvia?

Joka tapauksessa kristinuskon heikkeneminen on tapahtunut lähes salakavalasti. Emmekö osaa pitää tietyistä oikeuksista kiinni? Ja pakkohan se on tunnustaa, että kirkko ei ole pahemmin pitänyt meteliä kun kristillisyyttä on lakaistu julkisuudesta ja julkisista paikoista pois. Vaikuttaa siltä, että Kristuksen opetus toisen posken kääntämisestä on tulkittu siten, että tässä pitää ottaa kaikki mukisematta vastaan, vaikka kyse olisi suoranaisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Suurin vahinko on tapahtunut siinä, että enemmistö ei ole tehnyt mitään. Ei ole otettu kantaa mihinkään, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuskin.

Koska enemmistö kristityistä ei ole ottanut kantaa mihinkään, niin sellaista massaa on helppo polkea. Valitettavasti enemmistöön kuuluvat myös ne, jotka osaavat maltillisesti ja järkevästi käsitellä uskonasioita. Eli kirkossa olevaa järjen ääntä on sammutettu samalla kun yhteiskuntaa vapautettu uskosta.

Tässä kohden voisi ottaa vertaukseksi ilmapatjan. Kun siihen keskelle heittäydytään niin reunat alkavat pullistelemaan. Ilma ei siis häviä mihinkään, vaan se kerääntyy äärilaidoille. Näin on tapahtunut myös uskonnollisuudessa. Maltillisten ja järkevien ääni on tukahtunut, mutta sen sijaan radikaali aines on alkanut nostamaan enemmän ja enemmän päätään. Se ei koske vain kristillisyyttä, vaan myös muita uskontoja. Muistan lukeneeni artikkelin siitä, että nimenomaan maltillisia pitäisi tukea terrorismin vastaisessa sodassa, jotta ääriaines ei saisi liikaa jalansijaa. Tuntuu siltä, että hyvin monissa paikoissa toimitaan juuri päinvastoin, jolloin ääriaines pääsee kehittymään entistä enemmän.

Äärimmäisesti ajattelevissa ihmisissä on se huono puoli, että he eivät kykene sellaiseen järkevään ja myös empaattiseen ajatteluun, jossa he osaisivat astua tilanteen ulkopuolelle ja näkemään asiaa muiden kannalta. He ovat linnoittautuneet omiin poteroihin ja rakentava keskustelu on käytännössä mahdotonta tai hyödytöntä. Facebookissa ja muissa foorumeissa on hyvin huomannut sen kuinka ihmiset suoltavat omaa yksipuolista näkemystä kaikkien luettavaksi. Se ei perustu siihen että asioista keskusteltaisiin, vaan perimmäisenä ajatuksena on taistella oma näkemys myös muiden näkemykseksi. Se on sitä sitä sellaista “suvaitsevaisuutta”, jossa todellisuudessa suvaitaan vain ne jotka ajattelevat samalla tavoin kuin itse ajatellaan. 

Kaksi maailmaa

Suuren perjantain aamupalveluksen 12 kärsimysevankeliumin jälkeen ajelen kirkosta takaisin kotiin. Matkalla ohitan kaksi huoltoasemaa, jotka ainakin paikoitettujen autojen perusteella ovat täynnä ihmisiä. Jäin miettimään, että tässäkö on ihmisten Suuren perjaintain täyttymys? Toivottavasti kyse on vain matkustavaisista, eikä siitä että ihmiset istusivat oikeasti huoltoasemalla tappamassa aikaa, kun kaikki muut super- ja hypermarketit ovat suljettuina? Onhan tämä tietysti siinä mielessä hämmentävä päivä, että tänään saa pitää vapaata, mutta suurinta osaa ei kiinnosta että minkä vuoksi sitä oikeastaan vietetään. Jos heitä ei kiinnosta, niin kiinnostaisiko heitä sittenkin olla  ennemmin töissä? Ja miksi nuo ihmiset eivät halua olla kirkossa tällaisena päivänä? Päivänä, jona muistamme Kristuksen kärsimyksiä.

Mieleeni palautuu väistämättä kärsimysevankelimuluvuista ensimmäinen, joka on myös kaikkein pisin. Siinä Kristus sanoo opetuslapsistaan seuraavasti: "He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu." (Joh. 17:16). Nyt meidän on hyvä ymmärtää käsite "maailma" oikein. Tämä luomakunta, jossa me olemme ja kutsumme maailmaksi on hyvä, koska Jumala on nähnyt kaiken luomansa hyväksi. Sen sijaan tämän maallisen maailman ihanteiden ja elämänrytmin mukaan elävät ihmiset, tai voisiko sanoa, ne ihmiset joille Jumala on yhdentekevä edustavat sitä maailmaa, johon Kristus ei kuulu. Se on se maailma, joka on työntänyt Jumalan pois silmistään. Mutta onhan se tietysti vaivalloista ottaa Kristuksen risti kannattettavaksi tässä elämässä.

Kristus sanoo myös seuraavasti: "Minä olen ilmoittanut  heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu". (Joh. 17:14)
Johtuuko tämän maailman välinpitämättömyys tai jopa suoranainen viha kristittyjä kohtaan juuri Jumalan sanasta: totuudesta, joka selvästi herättää voimakkaita tunteita. Tämä maailma ei kestä totuutta ja sen vuoksi paras tapa välttää totuuden kuuleminen on vaientaa se kaikin mahdollisin keinoin. Johannes Kastaja heitettiin tyrmään ja lopulta mestattiin. Kristus ei edes ehtinyt virua vankilassa, vaan hänet pidätettiin yöllä ja jo seuraavana aamuna oli tuomittavana ja puoliltapäivin ristiinnaulittuna. Suurin osa apostoleista kärsi saman kohtalon. Heidät vaiennettin, vaikka he eivät olleet mitään vääryyttä tehneet.

Toinen erikoinen piirre meissä ihmisissä on se, että haluamme tehdä kaiken enemmistön mukaan, vaikka enemmistö ei aina ole oikeassa. On mukava kuulua sellaiseen muottiin (tai muotiin), jonka tämä maailma tunnistaa. Ei ole mukavaa poiketa valtavirrasta. Tällaisia ihmisiä katsotaan hyvin epäluuloisesti. Siksi saatamme jopa tietoisesti tehdä vääriä asioita, koska suurin osa muistakin ihmisistä tekee niin.

Onkin sanottu, että meidän ei tule sääliä tänä päivänä niinkään Kristusta, vaan meidän tulisi sääliä tätä meidän langennutta ihmiskuntaa, joka yhä uudelleen ja uudelleen toistaa samaa tragediaa: Ristiinnaulitsee Kristuksen, jos ei enää ruumiillisesti, niin kuitenkin henkisesti. Ja miksi? Siksi, että Hän opetti asioita, jotka vaivaat ihmisten omaatuntoa ja joka toimi toisella tavalla kuin enemmistö. Kristuksen seuraaminen toteutuu siinä, että me elämme totuuden mukaan ja uskallamme olla erilaisia.

Yhteiskunta kristityn tukena...tai taakkana

Palasin hiljattain takaisin Kreikasta. Tuo matka kirvoitti mieleeni ajatuksia siitä, että ympäristö ja yhteisö (ja yhteiskunta) todellakin vaikuittavat yksilön hengelliseen elämään.
Jos ajattelemme kristillisyyttä esimerkiksi Kreikassa, niin sehän tulee esille hyvin monella eri tavoin: Kirkkoja on rakennettu hyvin tiheään. Pieniä pyhäköitä on maaseutu täynnä. Tämän lisäksi teiden ja katujen varsilla olevia pienen kirkon muotoisia "ikonostaaseja" on luvuton määrä.

Pieniä kirkkoja löytyy käytännössä kaikkialta.

Kaupoissa ja tavernoissa on ikoneita seinillä ja autojen taustapeileissä roikkuvat ristit tai pienet ikonit. Ihmiset tekevät ristinmerkkejä kulkiessaan kirkkojen ohi ja kirkolliset juhlat ja paastokaudet näkyvät katukuvassa ja ravintoloiden ruokalistoissa. Papit kulkevat poikkeuksetta kaduilla viitassa. Koska tahansa kulkiessasi saatat aistia suitsukkeen tuoksun.  Kreikassa luostareiden määrä on suuri ja niissä kilvoittelevien ihmisten kasvoilta heijastuu sellainen ilo ja elämänmyönteisyys, mitä muutoin näkee kovin harvassa.

Vuosi sitten patriarkan vierailua mainostettiin suurin julistein Haniassa.

Itse olen kokenut tuon kristillisen ympäristön äärimmäisen hyvänä ja rohkaisevana asiana. Tuntuu aivan siltä kuin rukouselämä ja ylipäätänsä uskonmukainen elämä on tuossa ympäristössä helpompaa. Tietynlaisen hengellisen rauhan saavuttaminen tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin jossain toisessa ympäristössä. Ja juuri tämänkaltaisessa ympäristössä myös ihmeet ovat paljon tavanomaisempia.

Meillä Suomessa on valitettavasti syntynyt hieman kieroutunut käsitys koko uskonnosta ja uskonmukaisesta elämästä. Olen joskus käyttänyt tästä ilmiöstä nimitystä "Mä ja Jeesus", jossa usko on eristetty täysin yksilölliseksi asiaksi. Usko on toki henkilökohtainen asia, mutta samanaikaisesti uskonmukaisen elämän tulisi olla hyvin julkinen ja yhteisöllinen asia. Varhaiset kristityt ymmärsivät oman uskonsa nimenomaan yhteisöllisenä asiana, jonka keskipisteenä oli yhteenkokoontuminen liturgiaan (joka sanana viittaa julkiseen toimintaan yhteiseksi hyväksi). Tuon yhteisön ulkopuolelle jättäytyminen oli käytännössä jättäytymistä kristinuskon ulkopuolelle. Hieman kärjistetysti voidaan todeta, että ihminen voi toki olla monella tapaa uskovainen ilman seurakunnallista yhteisöllisyyttä, mutta tietoisesti siitä ulos jättäytyvää ihmistä ei silloin voida kutsua kuitenkaan kristityksi (ainakaan siinä muodossa miten sen varhaisemmin on ymmärretty).

Kreetan arkkipiispa Ireneos jakamassa antidoraa ihmisille kirkon edustalla.

Mainitsin tuossa aiemmin ihmeet ja sen, että ympäristö voi joko tukea tai sitten käytännössä estää ihmeiden tapahtumisen. Siellä missä on paljon epäuskoa tapahtuu myös hyvin vähän voimallisia tekoja. Tämän saman ilmiön me löydämme myös evankeliumista. Esimerkiksi evankelista Markus kuvaa Jeesuksen toiminnan olleen käytännössä mahdotonta hänen kotikaupungissaan ihmisten epäuskon vuoksi. - "Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa". (Kts Markus 6:1-6)

Epäuskoinen yhteisö tekee hengellisestä kilvoittelusta lopulta todella vaikeaa ja se varmasti voi  monella tapaa ajaa kristittyjä jopa suoranaiseen epätoivoon. Jos me katsomme mihin suuntaan tämä meidän länsimainen ja sivistynyt yhteiskuntamme on kehittymässä, niin se on menossa juuri siihen suuntaan, jossa kristitty ihminen alkaa tuntea olevansa vieraalla maalla.

Tätä ei meidän sovi pitää tätä mitenkään uutena asiana. Edesmennyt arkkipiispa Paavali lainasi monesti erämaaisiä ja hän on käyttänyt esimerkiksi seuraavaa tarinaa opetuksessaan:
"Ennen oli erämaassa tuhansia kilvoittelijoita. Eräs oppilas kysyi kerran vanhukselta, tuleeko aina olemaan näin paljon kilvoittelijoita, hengen kantajia ja ihmeiden tekijöitä. "Ne, jotka tulevat meidän jälkeemme tekevät vain puolet siitä, mitä me teemme." "Entäpä sen jälkeen?" kysyi oppilas. "Viimeisinä aikoina eivät kilvoittelijat tee tunnustekoja, mutta heillä tulee olemaan niin paljon kiusauksia, että se, joka silloin säilyttää uskonsa, tulee olemaan Jumalan valtakunnassa korkeammalla paikalla kuin me, jotka teemme ihmeitä."
(Elina Karjalainen, Arkkipiispa Paavali - Legenda jo eläessään 1973, s. 131)

Vältelläänkö kristinuskoa nyt tosissaan?

Helsingin Sanomissa oli 20.1.2011 uutinen (LINKKI), jossa kerrottiin joidenkin euroedustajien suuttuneen uudesta kouluihin tarkoitetusta EU-kalenterista. Hanke maksoi 5 miljoonaa euroa ja kalentereista on otettu 3 miljoonan kappaleen painos, josta Suomeen on tulossa kymmeniä tuhansia kappaleita. Suuttumuksen aiheena oli se, että kalenterissa ei ole mainintaa kristillisistä juhlista, kuten joulusta ja pääsiäisestä. Sen sijaan siitä löytyy koko joukko muita uskonnollisia juhlia liittyen esimerkiksi islamilaisuuteen, hindulaisuuteen ja juutalaisuuteen.

EU:sta kerrottiin, että kristillisten juhlien puuttuminen oli kuulemma inhimillinen erehdys, joka tullaan korjaamaan seuraavaan kalenteriin. Oli syy tarkoituksellinen tai tahaton, niin jostain se kuitenkin kertoo. Tarkoituksellinen jättäminen pois olisi avointa syrjintää ja tahatonkin unohdus kuvastaa suoranaista välinpitämättömyyttä kristinuskoa kohtaan.

Sivistyneissä länsimaissa kristinuskoon on alettu ottaa välimatkaa ja se nähdään ilmiönä, joka ei kuulu nykyaikaan. Muihin uskontoihin ei ole soveliasta puuttua ankaralla kädellä, sillä se voidaan tulkita rasismiksi. Tässä kaikessa saattaa olla kysymys myös kapinahengestä, jossa pöydälle lyödään kaikki ne kortit, joissa kristinuskoa voidaan tarkastella kielteisesti. Tällaisia asioita ovat tietysti historian saatossa olleet inkvisitiot, noitavainot, pakkokäännytykset ja uskonsodat. Nykypäivän kielteisinä ilmiöinä on esille nostettu esimerkiksi hyväksikäyttötapaukset ja kirkon kanta seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Nämä kaikki ilmiöt ovat faktoja, mutta aiheiden yksipuolinen (ja perehtymätön) käsittely sekä pelkkien kielteisten uutisten esille nostaminen vaikuttaa kovin tarkoitushakuiselta.

Tuossa jokin aika takaperin pohdiskelin ääneen sitä, että ottaako esimerkiksi Helsingin Sanomat toimittajiksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat vakaumuksellisia ateisteja? Vaimoni totesi siihen, että kyse taitaa olla enemmän siitä, että siellä työskentelevät ihmiset sattuvat olemaan nuorekkaita pääkaupunkilaisia, joista monet näkevät uskonasiat hyvin eri valossa. Ei siinä sen kummemmasta taida olla kysymys.

Yhdysvaltalainen teologi, filosofi ja kirjailija David Bentley Hart näkee nykyisen kehityksen olevan osa maallistuvaa kulttuurista muutosta, jossa kuvitellaan, että moraaliset arvot säilyvät samana ilman kristinuskoakin. Tämän seurauksena kuitenkin tulevat yhteiskunnan arvoksi ja eettiseksi malliksi länsimaisen valtion yleiset toimintatavat. Kulttuuriset arvot muuttuvat silloin sellaiseksi, että mikä on käytännöllistä ja tuottoisaa. Kaikki tähtää silloin taisteluun aineellisen hyvinvoinnin herruudesta.

Edellä mainittu voi kuulostaa liioiteltujen uhkakuvien lietsonnalta. Kaikesta huolimatta tulevaisuus tuntuu hieman pelottavammalta, jos nämä uhkakuvat toteutuvat edes vähäisessä määrin. On jo tänä päivänä totta, että aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu on alkanut jakaa ihmisiä yhä selkeämmin rikkaisiin ja köyhiin. Siitä on tosiaan tämä kaikkien tuntema kristillinen tasajako kaukana.