Rahan orjuudessa elävät

Ei liene epäselvää, että evankeliumin opetukseen kuuluu se, että emme kiintyisi rahaan ja omaisuuteen tarpeettomasti. Kristus on sanonut tämän seuraavasti: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24)

Vaikka tuo opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti ymmärrettävissä, niin siitä huolimatta sen noudattaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Voi tietenkin olla, että kun tarpeeksi monta kertaa kuulee puhuttavan tietyistä kristillisistä hyveistä, niin niihin turtuu ja niitä ei enää ota senkään vuoksi vakavasti. Niistä tulee lausahduksia, joita mielestämme ainoastaan hyvin hurskaiden ihmisten tarvitsee halutessaan noudattaa.

Mutta näistä asioista ei huvin vuoksi varoitella, sillä raha ja omaisuus saattavat helposti tehdä ihmisestä orjan, joka ei kykene muuta kuin palvelemaan tuota omaisuuttaan ja samalla tehdä kaikkensa, että hän saisi sitä lisää. Samalla käsitys onnellisuudesta ja elämisen arvoisesta elämästä muuttuu sellaiseksi, että niitä punnitaan ainoastaan rahassa.

Varmasti monet ajattelevat, että rahaan ja omaisuuteen ei voi kiintyä näin vahvasti. Ja varmasti vielä suurempi osa ihmisistä ajattelee, että jos minulla olisi yhtäkkiä enemmän rahaa, niin varmasti osaisin käyttää sitä vastuullisesti, enkä varmasti kiintyisi siihen liikaa.

Mutta rikkaus on huumeen kaltaista. Todellisuudessa hyvin harva pystyy vastustamaan yltäkylläisyydessä olemista, jos siitä kerrankin on päässyt nauttimaan.

Tai harva pystyy edes vastustamaan sitä, että jos tulisi sellainen mahdollisuus, että siitä voisi päästä nauttimaan. Esimerkiksi lottoarvontaan osallistuminen ei perustu järjellä pohdittuihin todennäköisyyslaskelmiin, vaan siihen vahvaan uskoon, että tuo olemattoman pieni mahdollisuus päävoittoon osuu omalle kohdalle. Onhan se mahdollisuus aina olemassa. Sehän on 1:15 000 000.

Ja jos päävoitto sattuisikin omalle kohdalle, niin osaisiko ihminen sitten käyttää oman pelastuksen kannalta oikein, vai tulisiko hänestä itsekkäämpi ja ahneempi?

Pelkistetysti voisi ajatella, että ihmisellä näyttäisi olevan luontainen taipumus olla ahne. Mutta ehkä kyse ei todellakaan ole ahneudesta, vaan voimakkaasta riippuvuussuhteesta, joka kohdistuu rahaan ja omaisuuteen. Ihmisestä on todellakin tullut silloin orja, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia irroittautua tuosta suhteestaan omin avuin.

Kristillisessä mielessä tuollainen suhde ei voi johtaa hyvään, koska pelkästään itselleen kerääminen on aina pois muilta. Mitä enemmän haluamme itsellemme, niin sitä enemmän sitä täytyy ottaa toisilta.

Ja kuinka ollakaan, aivan liian usein ihminen tulehduttaa välinsä lähimmäiseen juuri rahan takia. Saatanan on helppo mennä ihmiseen juuri rahaa ja omaisuutta apuna käyttäen. Ja kyse ei ole maailmanlaajuisesti ajateltuna enää pelkistä riidoista ja erimielisyyksistä, sillä rahan- ja vallanhimo ovat taustalla silloin kun maailmassa soditaan.

Kaikesta huolimatta raha ja omaisuus eivät itsessään ole pahoja. Ne ovat yksinkertaisesti välineitä, joita käytämme tässä maailmassa. Luonnollisesti meillä on suuri vastuu käyttää sitä oikein. Hyvin harva kykenee sellaiseen harkitsevaisuuteen ja itsehillintään, että hänestä ei tule orjaa näille asioille. Siksi sielun pelastuksen kannalta voi olla useinkin helpompaa, ettei niitä ole liikaa.

Jos raha on kerran väline, niin järjellä ajateltuna meillä ei pitäisi olla syytä kiintyä välineisiin. Emmehän yleensä sen kummemmin kiinny vasaraan, silityslautaan tai taskulamppuun. Pystymmekö mieltämään rahan välineenä, vai tuleeko siitä elämää suurempi asia?

Kristitylle raha ei ole automaattisesti paha asia, vaan se on väline hyvän tekemiseen. Meidän tulisi oikeastaan ajatella niin, että kaikki on annettu meille hetkellisesti haltuun ja Jumala on kaiken täällä maailmassa olevan varsinainen omistaja. Hän odottaa, että osaisimme käyttää meille uskotun rahan ja omaisuuden oikealla ja vastuullisella tavalla.

Kristus on viitannut tähänkin vertauksessaan hyvästä taloudenhoitajasta, joka hoitaa hyvin hänelle uskotun tehtävän ja näin hän on koska tahansa valmis vastaanottamaan isäntänsä. Tähän viitaten Kristus kysyy:

"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?” (Matt. 24:45)

Sama kysymys on osoitettu jokaiselle meistä. Osaammeko olla uskollisia ja viisaita palvelijoita, jotka hoitavat uskotun tehtävän hyvin?

Parempi myllynkivi kaulassa kuin harhaanjohtajana?

Aiemmin kerroin evankeliumin kohdasta, joka liittyi Pyhän Hengen herjaamiseen. Tämä on niitä harvoja Kristuksen opetuksia, jota voisi luonnehtia hyvin ankaraksi, koska siinä ei jää tilaa katumukselle ja anteeksiantamukselle. Löydämme kuitenkin myös toisen opetuksen, joka on eräässä mielessä myös hyvin ankara. Kristus sanoo seuraavasti:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.  Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kyllä tulla; mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee!”  (Matt. 18:3-7)

Mikä sitten on sellaista vähäisen viettelemistä, jonka ehkäisemiseksi myllynkivi kaulassa olisi parempi vaihtoehto? Kyse on tässä tapauksessa nimenomaan viattoman ja uskossaan vasta lapsenkaltaisen ihmisen harkitusta harhaanjohtamisesta. Eli kyse ei ole välttämättä lapsesta, vaan ihmisestä, joka uskon polulla ja Jumalan todellisessa löytämisessä on ottamassa ensimmäisiä askelia.

Olen monesti kuvaillut meidän ihmisten pelastukseen johtavaa tietä pitkospuiden kaltaisena. (Viimeksi kristinoppileiriläisille reilu viikko sitten). Siinä joudumme koko ajan katsomaan eteemme, jotta emme astuisi harhaan ja vajoaisi suohon tai kosteikkoon. Monesti voi käydä tietysti niin, että ihminen voi ottaa tahattomastikin harha-askelia ja sen vuoksi hän lankeaa. Tämä on tietysti helpommin anteeksi annettavissa ja siinäkään tarkoitus ei ole jäädä seisomaan kengät märkinä suohon, vaan (katumuksen kautta) palata takaisin pitkospuille.

Tämän edellä olevan vertauksen avulla ymmärrämme, että  toisen ihmisen vietteleminen on sitä, että joku asettaa pitkospuille kompastuskiviä tai sahaa nämä puut poikki, jotta joku varmasti lankeaisi, eikä pääse tämän vuoksi Kristuksen luokse. Asian tekee erittäin raskauttavaksi juuri se, että siinä kyse ei ole enää vain (harhaanjohtavan) ihmisen omasta pelastuksesta, vaan hän haluaa myös muiden joutuvan mahdollisimman kauas pelastukseen johtavalta tieltä.

Varmasti Kristus tuossa kohden viittaisi erityisesti fariseuksiin ja lainopettajiin, joista monet avoimesti toimivat Kristusta vastaan ja toisaalta johdattivat ihmisiä sellaiselle tielle, joka oli kaukana todellisesta Jumalan tuntemisesta ja pelastuksesta.

Harhaanjohtaminen harvemmin jää siihen, että ainoastaan yksi ihminen lankeaa, vaan yleensä tuo paha alkaa moninkertaistumaan, jolloin yhä useampi ihminen joutuu väärille teille. Ei siis ihme, että Kristus suhtautui tähän hyvin ankarasti ja käytti vertausta, että parempi olisi myllynkivi kaulassa kuin se, että niin moni ihminen joutuisi sen seurauksena pois Jumalasta ja pelastuksesta.

Evankeliumin opetus on luonnollisesti varoittava esimerkki meille kaikille myös tänä päivänä. Ihmisten hyväuskoisuutta käytetään edelleen hyväksi ja suurimman vastuun kantavat tietysti ne jotka ovat auktoriteetin asemassa. Harhaan voidaan johdattaa niin kirkon piirissä, politiikassa tai perheen sisälläkin. Kuinka moni ihminen voikaan joutua väärille teille sen takia?

Evankeliumia laajemmin selitettynä - mikäli olisi aikaa ja voimia

Olen joskus aiemminkin valitellut sitä, että seurakunnissamme kuulemme evankeliumin teksteistä ainostaan pienen osan. Sunnuntaipäivien lukukappaleet seuraavat tiettyä järjestystä ja ne toistuvat samankaltaisesti joka vuosi. Tämä “lukujärjestys” (käytän tässä yhteydessä sanaa lukujärjestys, vaikka sana perikooppi olisi varmasti oikeaoppisempi) on tietysti laadittu jo suhteellisen varhain sillä perusteella, että oleelliset luvut sijoittuvat sunnuntai- ja lauantaipäiville. Itse asiassa vasta myöhemmin laadittiin evankeliumitekstien lukujärjestys myös arkipäiville.

Mutta olkoot sunnuntaipäivien tekstit kuinka oleellisia tahansa, niin on sääli, että meillä jää kuulematta hyvin paljon sitä muuta evankeliumin opetusta, joka ei missään nimessä ole vähäpätöistä. Hieman jo urautuneena pappina tämä koko asia tietysti herättää kahdenlaisia tuntemuksia. Ensinnäkin, kun tismalleen samat sunnuntaipäivien tekstit toistuvat vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa on alkanut tuntua siltä, että mitä minä tästä nimenomaisesta asiasta voisin vielä kertoa jotenkin uudella tavalla? Hienojen ideoitten pajatso on alkanut tyhjentyä tietyistä aiheista. En näet halua kierrättää sanasta sanaan samoja opetuspuheita vuodesta toiseen, mutta kuinka monella uudella eri tavalla voit vielä selittää esimerkiksi sapattina parantamisesta tai pahojen henkien karkoittamisesta? Aasinsiltoja voi tietysti rakentaa aiheeseen kuin aiheeseen, joten kyllä varmasti aina jotain uutta pystyy puhumaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, että jos meille annettaisiinkin yhtäkkiä aivan uudet sunnuntaipäivien tekstit, niin olisiko minulla voimia, haluja ja aikaa laatia uusia opetuspuheita, vai haikailisinko takaisin niiden tuttujen ja turvallisten aiheiden perään?

Voimia ja aikaa. - Siinäpä hyvä kysymys. Varmasti jokaisella papilla on tiettyjä asioita ja päämääriä, jotka haluaisi omassa työssään toteuttaa. Itselläni on edelleen sellainen ajatus, että tietyt ortodoksisuuteen liittyvät asiat pitäisi osata ymmärrettävästi opettaa kaikelle kansalle. Liturgiaa olen yrittänyt pintaraapaisun verran selittää ja samoin joitakin muita asioita, mutta ehkä suurin haaste olisi selittää evankeliumin tekstejä laajemmin, kuin vain sunnuntaipäivien tekstien verran.

Tämä ei oikeastaan ole edes ylimääräinen asia, sillä meidän kaikkien tulisi kuulla, ymmärtää ja noudattaa Kristuksen opetusta. Ja ymmärtäminen edellyttää nimenomaan sitä, että asia opetetaan selkokielellä. Olisi tietysti mukavaa jos kirjahyllystä voisi ottaa sellaisen kirjan, jossa evankeliumi olisi luku luvulta selitetty meille selkein sanoin (jonka nyt 12-vuotiaskin voi ymmärtää). Sellaista ei valitettavasti löydy suomeksi ja esimerkiksi englanninkielisetkin eepokset ovat sisällöltään hieman vaihtelevia.

Tässähän olisi siis oikeasta jollekin kunnon työsarkaa, jos edes yhden evankelistan tekstit olisi selitetty alusta loppuun ymmärrettävästi ja nimenomaan ortodoksisen tradition valossa. Korostan nyt tätä uskoon liittyvää tulkintaa, sillä olen kyllä nähnyt kommentaareja (englanniksi), joissa tradition valo on ollut hyvin tieteellistä. Näissä kommentaareissa 90% Kristuksen ihmeistä on pyritty selittämään auki järkeilemällä. Milloin on vedottu siihen, että Jairuksen tytär on ollut vain tajuton eikä kuollut, milloin taas halvaantumisesta parantuminen on perustunut puhtaasti psykologiaan ja milloin taas selitetty kuinka Kristus on yksinkertaisesti nähnyt omin silmin kalaparven järvessä ja pyytänyt väsyneen Pietaria heittämään verkon oikealle puolelle. Tällainen tieteellisen järkeilyn raamatuntulkinta on ollut hyvin masentavaa luettavaa. Oikeastaan tämä tulkinta käy kyllä varsin hyvin yksiin sen vallitsevan “kristillisen” ajattelutavan kanssa. Meillä Suomessa ainoastaan 20-30% ihmisistä (joitakin vuosia sitten tehdyn gallupin perusteella) ylipäätänsä uskoo Kristuksen ihmeisiin tai edes ylösnousemukseen. Voisi oikeastaan kysyä, että mitä evankeliumi antaa sellaiselle ihmiselle, joka ei lähtökohtaisesti usko sen keskeisimpään sanomaan, eli ylösnousemukseen ja toisaalta myös Kristuksen voimatekoihin?

Mutta takaisin tuohon selkokieliseen ortodoksiseen kommentaariin. Mistä me sen teemme? Kuulen jo korvissani, jonkun sanovan: “Tee sinä se, kun kerran sellaisen perään haikailet”. - Niin. Voisin yrittää. Tosin, puuttellisella kielitaidollani en pystyisi edes ammentamaan kreikan- tai venäjänkielisestä kirjallisuudesta mitään, joten käytännössä sen täytyisi olla olla valmiiksi pureskellun englanninkielisen kirjallisuuden kääntämistä ja suodattamista sellaiseksi, että tulkinta perustuu uskoon, eikä siihen että kaikki pitäisi järkeilemällä selittää auki. Niin. Kyllä sellaista voisin tehdä, mutta mistä saan aikaa ja voimia?

Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

Usko Kristuksen ylösnousemukseen

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Edellä oleva lainaus apostoli Paavalilta vastaa jo siihen kysymykseen, että miksi pääsiäisen on keskeisin juhla koko kirkkovuodessa. Kristuksen ylösnousemus on koko uskon perusta ja ilman sitä kaikki jäisi vajaaksi. Ylösnousemuksessa kuolema menettävää valtansa ja paratiisin portit avautuvat. Kristuksen ylösnousemus on hengellisen riemumme suurin lähde. Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden iankaikkisen elämän alku. Kristuksessa kukaan ei ole enää kuollut!
Kaikesta huolimatta usko Kristuksen ylösnousemukseen vaatii itsessään meiltä uskoa. Me emme voi kutsua itseämme kristityiksi, jos emme usko Kristuksen ylösnousemukseen!

Mutta mitä jos ihminen ei kykene uskomaan itse ylösnousemukseen?
Uskomme ei tietenkään ole vailla todistusta, siitä evankelistat ovat pitäneet huolta. Evankeliumi pitää sisällään Kristuksen opetuksen lisäksi todistuksen Hänen ylösnousemuksestaan. Monet ihmiset eivät kuitenkaan pidä evankelistojen kirjallista todistusta tarpeeksi vakuuttavana.

Mutta mikä sitten on vakuuttavaa? Kuinka monta todistajaa ja silminnäkijää pitäisi olla, että ihmisten usko Kristuksen ylösnousemukseen vahvistuisi? Nykyisen oikeustajumme mukaan yhdenkin todistajan lausunto riittää siinä, että asia nähdään luotettavaksi. Eihän todistajien vähäinen määrä voi kumota tapahtuman uskottavuutta.
Otetaan vertaus nykypäivästä. Ajatellaan että minä ajaisin autollani kolarin kotikaupungissani ja vika olisi selvästi minun. Tähän kolariin löytyisi vieläpä pari silminnäkijää todistajaksi, joten asianhan pitäisi olla selvä. Voisinko minä sitten kumota todistajien luotettavuuden ja lausunnon sillä, että kaupungissa oli onnettomuushetkellä 8500 muuta ihmistä, jotka eivät nähneet kyseistä kolaria. Minuthan pitäisi vapauttaa silloin kaikista syytteistä.
Pitäisimme tällaista ajatusta naurettavana, mutta kaikesta huolimatta jotkut haluavat kumota evankelistojen todistuksen sillä perusteella, että silminnäkijöitä ei ole tarpeeksi.

Kristuksen opetuslapset antavat meille omalla toiminnallaan vankkumattoman todistuksen ylösnousemuksesta. Miten voi olla mahdollista, että tuo Getsemanen puutarhasta paennut joukko alkaisi yhtäkkiä myöhemmin julistamaan voimallisesti ylösnousseesta Kristuksesta? Miten tämä oppimattomien kalastajien joukko, jonka vahvin edustaja kolmesti kielsi Kristuksen oli yhtäkkiä Helluntaina puhumassa Kristuksesta suurelle kansanjoukolle? Miten nämä lukittujen ovien takana piileskelleet opetuslapset kiersivät yhtäkkiä julistamassa kaikille Kristuksen ylösnousemuksesta ja Johannesta lukuunottamatta jokainen heistä kärsi marttyyrikuoleman julistuksensa  tähden?
Kukaan ei valheen tai huijauksen tähden kykenisi tällaiseen muutokseen. Kukaan ei vaarantaisi henkeään ja näkisi sellaista vaivaa, ellei itse olisi nähnyt ylösnoussutta Kristusta! Nämä opetuslapset ja heidän kanssassa olleet naiset, jotka ensimmäisenä todistivat ylösnousemuksen ovat itsessään todistajia meille. Miksi siis haluaisimme epäillä näiden todistajien kertomuksen paikkaansapitävyyttä? Tuntuu suoranaiselta hulluudelta kuulla kuinka ihmiset haluavat kieltää Kristuksen ylösnousemuksen epäillen evankelistoja, mutta samanaikaisesti he lukevat horoskooppeja ja uskovat kaikenlaisia huhupuheita ja juoruja joiden alkuperästä ei ole mitään tietoa.

"Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh. 12:24)

Näillä sanoilla Kristus puhui kärsimystensä edellä. Hän viittasi tässä itseensä, mutta ei pelkästään itseensä, vaan myös kaikkiin marttyyreihin, jotka tultaisiin surmaamaan uskonsa tähden. Me tiedämme sen, että juuri marttyyrien veri on vahvistanut Kirkon perustan. Ilman näitä uhrauksia kristittyjä ei enää olisi. Ja näidenkin uhrausten perustana on usko kuolleista ylösnousseeseen Kristukseen.

Varhaiskirkon aikana ihmeet olivat arkipäivää. Maallistumisen ja epäuskon myötä myös ihmeitä alkoi tapahtumaan vähemmän. Tänä päivänä ei tarvita ihmeitä, sillä evankeliumin tulisi vakuuttaa jokaisen ihmisen jolla on kyky vastaanootta sen ilosanoma. Tänä päivänä meiltä edellytetään ennenkaikkea uskon säilyttämistä.
Me saatamme kysyä itseltämme, että miten minä voin uskoa sellaiseen mikä ylittää koko inhimillisen käsityskyvyn?
Ei meidän tarvitse selittää ihmeitä tai ylösnousemuksen salaisuutta tyhjentävästi, sillä ne ylittävät käsityskykymme. Miten luotu voisi yhtäkkiä selittää sellaista mitä ainoastaan hänen Luojansa psytyy tekemään? Vastasyntynyt lapsi ei kykene puhumaan tai kävelemään, mutta hieman vanhempi taas pystyy. Ihminen on tuon vastasyntyneen kaltainen suhteessa omaan Luojaansa. Ei häneltä voi vaatia mitään sellaista mihin hänellä ei ole kykyä.

Olisiko meidän uskomme sitten vahvempi jos ihmeitä tapahtuisi enemmän tai jos me jopa näkisimme jonkun nousevan kuolleista?
Jatkuvasti tapahtuvat ihmeet eivät kuitenkaan olisi meille ihmeitä, vaan hyvin äkkiä aivan tavallisia asioita. Eli tämän päivän ihme olisi seuraavana päivänä tavanomaisuus ja joka päivä vaatisimme yhä suurempi asioita jotta vakuuttuisimme jostakin. Ja totta on se että vailla uskoa oleva ihminen ei uskoisi Kristukseen, vaikka joku nousisikin kuolleista, sillä hän on sydämessään tehnyt jo valinnan. Meidän ei tule kuitenkaan tuomita tällaista ihmistä, sillä paatunutkin Kristuksen vihollinen voi kuin ihmeen kautta muuttua. Näinhän kävi apostoli Paavalille. Kaikki on siis mahdollista.

Mitä voimme sanoa ihmisen uskosta?
Todellinen kristitty taistelee joka päivä oman uskonsa kanssa. Me emme tule autuaiksi silloin kun uskomme sokeasti, vaan silloin kun yritämme toimia ihanteiden mukaan. Ihminen on ottanut suuren askeleen kohti Jumalaa jos hän haluaa uskoa ja haluaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan, vaikka hän ei inhimillisessä heikkoudessaan tähän kykenisikään. Yhtä lailla ihminen on ottanut suuren askeleen pois Jumalasta jos hän ei halua edes yrittää uskoa tai hän kuvittelee, että hengellinen välinpitämättömyys voidaan kuitata aina Jumalan armolla. Ihminen ei sanele Jumalalle sitä, että missä kulkee armahtavaisuuden raja!

Mutta uskossa Kristuksen ylösnousemukseen me emme saa  tarpeettomasti epäröidä. Pääsiäisen sanoma ei ole yhdentekevä, sillä  se sanelee lopulta sen, että millainen on uskomme. "Kristus nousi kuolleista!" ja vastaus: "Totisesti nousi!" ei ole vain riemullinen tervehdys pääsiäisjuhlan aikaan. Se on myös uskontunnustus. Me joko uskomme siihen tai sitten emme. Ei ole olemassa välimuotoa uskossa ylösnousemukseen. Kristitttynä olemisen tie alkaa aina ylösnousemuksen riemusta. Ja joka vuosi me vietämme uudestaan tuota ylösnousemuksen juhlaa, jotta emme unohtaisi sitä totuutta, joka tekee meistä kristittyjä. Siihenhän kaikki lopulta perustuu:

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne." (1.Kor. 15:14)

Lasten pääsiäinen Juuassa. Kuva: Kalervo Konttinen

Rikas mies ja Lasarus (opetuspuhe)

Kristus puhuu meille tänään lähimmäisenrakkaudesta. Evankeliumissa kerrottiin kahdesta henkilöstä, joiden elämä erosi toisistaan hyvin paljon. Rikas mies vietti yltäkylläistä elämää. Hän oli kiinnostunut ainoastaan siitä, että hänellä itsellään oli kaikkea tarpeeksi ympärillään. Hän oli niin sokeutunut omaan itsekeskeisyyteensä, ettei hän kyennyt näkemään köyhää Lasarusta, joka makasi hänen porttinsa pielessä.

Tuolla köyhällä Lasaruksella ei taas ollut mitään maallista omaisuutta ja hänen osansa olikin kerjätä muilta huomiota ja almuja, jotta hän saisi edes elämälleen tarpeellisen ravinnon.

Väistämätön kuitenkin tapahtui, sillä kumpikin kuoli ja he siirtyivät iankaikkisuuteen. Evankeliumissa sanotaan rikkaasta miehestä pelkästään se, että kuoltuaan hänet haudattiin. Sen sijaan Lasarus pääsi enkelten saattelemana Abrahamin huomaan.

Lasarus sai iankaikkisuudessa hyvän osan, mutta tuo rikas mies joutui suunnattomaan kärsimykseen, josta hän toivoi edes hetkellistä helpotusta. Jos rikkaan miehen ja Lasaruksen ajallisessa elämässä oli elintasossa suunnaton kuilu, niin nyt tuo kuilu oli siirtynyt myös iankaikkisuuteen ja näiden kahden henkilön osat olivat vaihtuneet.

Rikas mies oli kuitenkin vielä kuoltuaankin siinä kuvitelmassa, että hän voisi käskeä Abrahamia ja Lasarusta, kuin omia palvelijoitaan. Tämä osoittautui mahdottomaksi, jolloin hän pyysi, että hänen sukulaisiaan voitaisiin varoittaa, etteivät he saisi samanlaista kohtaloa iankaikkisuudessa.

Rikas mies ei ollut siis kiinnostunut kaikkien pelastuksesta, vaan hänen huolikehäänsä kuului iankaikkisuudessakin ainoastaan hänen hyvä veli – piirinsä. Mutta tämäkin oli mahdotonta ja Kristuksen opetus päättyy toteamukseen: "--ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista".

Tähän Kristuksen opetukseen liittyy monta mielenkiintoista kohtaa, jotka saattavat herättää meissä kysymyksiä. Voimme esimerkiksi tutkia Abrahamin toteamusta: ”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa.” (Luuk. 16:25)

Evankeliumissa ei millään tavoin mainita sitä, että olivatko rikas mies tai Lasarus uskovaisia. Huomio kiinnittyi enemmänkin omaisuuteen. Onko todella niin, että maallisen hyvinvoinnin seurauksena ihminen joutuu kärsimään iankaikkisuudessa? Viekö rikkaus ihmistä vääjäämättä kohti helvettiä?

- Tästä ei ole kuitenkaan lopulta kysymys, vaan siitä, että miten omaisuutta käytetään ja mitkä asiat ovat elämässä lopulta tärkeitä?

Kristus on sanonut esimerkiksi seuraavasti: "--joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava". (Mark. 8:35)

Jos ihmisen koko elämän päämäärä on menestyksen ja maallisen hyvinvoinnin saavuttaminen toisten kustannuksella, niin siitä ei voi yksinkertaisesti seurata mitään hyvää iankaikkisuudessa. Kysymys on nimenomaan siitä, että mitkä asiat ovat ihmiselle tärkeitä.

Jos kaiken päämäärä on maallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys, niin silloin menestyvä ja rikas ihminen on tässä elämässä saanut juuri sen palkinnon mitä hän on kaikkein eniten halunnut. Kristuksen sanoja lainatakseni: ”Totisesti he ovat jo palkkansa saaneet!”.

Kirkon ja kristittyjen tehtävänä on päivästä päivään julistaa ylösnoussutta Kristusta ja palauttaa kaikkien mieliin Kristuksen opetus. Päivän evankeliumi on voimakas muistutus siitä, että miten meidän tulisi tätä elämää. 

 Meidän on myönnettävä se tosiasia, että vastaan tulee myös tilanteita, jossa tätä ilosanomaa ei haluta kuulla. Kristus itse kiteytti tämän siihen, että vaikka joku nousisi kuolleista, niin se ei voi kääntää heidän päätään. Valinta maallisen ja taivaallisen välillä on jo tapahtunut!

Kaiken tämän opetus on meille yksinkertainen. Meillä tulisi olla kyky huomioida lähimmäisemme. Meidän elämämme onnellisuus ja päämäärä ei voi rakentua maallisten ihanteiden varaan. Kristityn ihmisen päämäärä ei voi olla sellainen, että koko elämänvaelluksen pitäisi olla päivästä toiseen yhtä yltäkylläistä juhlaa, aivan kuten oli tuolla rikkaalla miehellä. Tuollaisen itsekeskeisyyden rinnalla, jopa koiratkin pystyivät osoittamaan enemmän huomiota köyhää Lasarusta kohtaan

Kaikilla saa olla omaisuutta, mutta jos annamme itsekkyydelle vallan, niin silloin järkemme sumentuu, emmekä kykene silloin enää osoittamaan toisia kohtaan rakkautta. Kristuksen opetusta noudattaen, pitäkäämme siis elämässämme asiat oikeassa tärkeysjärjestyksessä, jolloin palkka on oleva suuri taivaissa. Amen.