Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”

“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?

Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)

Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.

Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

Taisteluni informaatioähkyä vastaan

Tietokone, kännykkä ja televisio kuuluvat meidän jokapäiväiseen elämään. Niistä on paljon hyötyä, mutta monen muun asian tavoin ne väärinkäytettynä alkavat hallitsemaan meidän elämäämme. Suuren paaston aikana tein radikaalin päätöksen ja jätin facebookin käytön kokonaan pois. (Mutkan kautta olen kuitenkin mukana seurakunnan fb sivujen päivityksessä ja eihän sitä tiedä milloin palaan takaisin linjoille). Ja onhan jostain luopuminen näemmä antanut kipinän uusille asioille. - Olen tätä nykyä Instagrammissa.

Mutta tulin vain siihen tulokseen, että tuosta facebookista on minulle oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Onhan se tietysti mukava lukea toisten kuulumisia ja laittaa sinne omia juttuja, mutta koko homma alkoi muuttua aika neuroottiseksi. Ei tuntunut enää oikein terveeltä lueskella illalla sängyssä facebookkia kännykästä ja sitten aamulla taas ensimmäisenä katsomassa, että onkohan mitään ihmeellistä tapahtunut yön aikana. Tällaisiako ovat meidän nykyihmisten ilta- ja aamurukoukset?

Samanlaisella otteella olen nyt tarttunut uutisten seuraamiseen. Olin huomannut että autolla ajaessani tasatunneista alkoi tulla "pyhiä hetkiä", jolloin normaali keskustelu vaiennettiin, kun uutislähetystä oli pakko kuunnella. Samalla tavoin kotona tietokoneen avulla tuli seurattua uutisia reaaliajassa aivan liian usein.

Kaiken kukkuraksi nuo uutiset alkoivat ihan toden teolla ahdistamaan. En halua kieltää maailmassa tapahtuvaa kärsimystä ja vääryyksiä, mutta tilanne ei parannu sillä, että lisään omaa henkistä ahdistusta seuraamalla näitä uutisia jatkuvasti. Esimerkiksi se taitaa olla vallanhimon laki, että suurvaltojen on säännöllisesti "vapautettava" tiettyjä maita ja maanosia kansakunnan edun nimissä, vaikka samanaikaisesti monissa muissa maissa tapahtuu käsittämätöntä veritekoja tai käynnissä on suoranainen kansanmurha. Nämä asiat vaatisivat oikeasti muiden maiden puuttumista asiaan.
En halua kieltää tai ummistaa silmiäni näiltä asioilta, mutta minun ei ole pakko niitä myöskään seurata sillä tavoin, miten olen niitä aiemmin seurannut.

Vaikuttaa siltä, että kyllähän ne oleelliset uutiset työntyvät läpi joka oven ja ikkunan raosta tai tuuletusräppänöistä. Ei niitä tarvitse hakemalla hakea. Kaupan kassalla tulee viimeistään päivitys keltaisen lehdistön kuumimmista lööpeistä. Niitä en ole vieläkään onnistunut täysin sivuuttamaan.  Mutta suuren paaston aikana aloittamani mediapaasto on myös poikinut hedelmää. En vieläkään tiedä mikä maa voitti euroviisut ja se on kuulkaas aikamoinen saavutus!

Onko pakko lukea jos siitä tulee pahalle päälle?

Menimmepä minne tahansa ja teimmepä mitä tahansa, niin joudumme vastaanottamaan informaatiota todella paljon. Uskallan väittää että me olemme alkaneet uupumaan herkemmin tämän kaiken tietotulvan keskellä. Tästä huolimatta me emme osaa pitää näppejämme erossa tietokoneesta tai televisiosta, vaan haluamme ahnehtia lisää kaikkea mahdollista.

Mutta onko tämä kaikki oikeasti välttämätöntä?
Erityisesti olen alkanaut pohtia tätä kaikkea senkin vuoksi, että yhä useammat asiat ovat alkaneet nostamaan verenpainettani tarpeettomasti. Meillä ihmisillä taitaa kuitenkin olla taipumusta suoranaiseen henkiseen masokismiin, jossa yhä uudestaan ja uudestaan menemme sellaisille nettisivuille, joista tulee vain pahalle päälle.  Yleensä kyse on internetin keskustelufoorumeista tai uutissivustoista, mutta Facebookissakin on alkanut yhä enenevässä määrin tulemaan vastaan kaikkea sellaista mikä on alkanut ihan tosissaan turhauttamaan.

Kiroilemme itseksemme kun huomaamme, että taas täällä käsitellään asioita jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Facebook on oiva esimerkki siitä, kuinka joihinkin uutisiin tai päivityksiin tekisi mieli kommentoida, että "ei voisi vähempää kiinnostaa!!!" Mutta jos asia ei kerran kiinnosta, niin miksi siihen pitäisi sitten edes reagoida kommentoimalla?
Kaikesta epäkiinnostuksestamme huolimatta palaamme lukemaan noita omasta mielestämme typeriä asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Eli ei voi vähempää kiinnostaa, mutta kiinnostaapa kuitenkin!

Uutisten suhteen en oikein tiedä mitä ajatella. On tietenkin selvää, että uutisten seuraaminen on yleissivistävää, joten täydelliseen uutispimentoon ei tarvitsisi jättäytyä. Jonkinlainen suodatin olisi kuitenkin paikallaan.
Itse olen jonkin aikaa seurannut päivän uutisotsikoita Ampparit sivustolta (LINKKI). Oivalliseksi sivun tekee se, että siellä on olemassa personointi kohta, jolla käytännössä voi suodattaa epämieluisat uutisotsikot pois. Jos ei pidä urheiluista tai viihteestä, niin nämä uutiset eivät enää pomppaa silmille suodattamisen jälkeen. Lisäksi uutisia voi rajata myös alueellisesti, jos ei esimerkiksi ole kiinnostunut länsirannikon uutisista.

Mutta tästä aiheesta on itse asiassa mukavan lyhyt matka joulupaastoon (joka alkaa huomenna 15.11.) Ehkä paastossa olisi hyvä muistaa juuri tämä "personointi", jossa voisimme suodattaa tarpeettomat ja suoraan sanottuna haitalliset asiat pois silmistämme ja samalla pois mielestämme. Meidän ei ole pakko mennä tuijottamaan sellaisia asioita, joista tulee vain pahalle päälle. Jos sitä keskittyisikin vain sellaisiin asioihin, joista oikeasti hyötyä.

Selvää on se, että nettineuroosista kärsiville voi tulla lieviä vieroitusoireita, kun tietokoneen tai television ääressä ei tule roikuttua niin paljoa. Mutta pahin pakotus menee ohi varmasti jo muutamassa päivässä.

Älkäämme siis tietoisesti kiusatko itseämme seuraamalla turhia asioita, vaan kylmän rauhallisesti jättäkäämme ne pois. Jos emme pysty tähän, niin silloin emme enää hallitse näitä asioita, vaan ne hallitsevat meitä. Ja siitä pitää olla jo oikeasti huolissaan.

Kenen varassa on käsityksemme ortodoksista kirkosta?

Tuohon otsikossa olevaan kysymykseen on helppo vastata. - Kaikki nojaa Kristukseen ja me ihmiset yritämme parhaamme mukaan toimia Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä mukaan. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Yksittäiset asiat ja ihmiset saattavat vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, että miten monet muut näkevät ja käsittävät koko ortodoksisuuden. Otan tässä muutaman esimerkin.

Olen yrittänyt silloin tällöin seurata ortodoksisuuteen liittyviä keskustelupalstoja. Tällä tavoin olen halunut selvittää, että mitkä asiat askarruttavat ihmisiä ortodoksisuudessa. Saan sieltä siis hyviä ajatuksia omaan seurakuntatyöhön. Tuntuu kuitenkin siltä, että monet kirjoitukset saavat siellä inspiraationsa suoraan saatanasta. Siis mitään muuta johtopäätöstä en ole asiasta kyennyt vetämään.
Esimerkiksi jonkun ihmisen vilpittömään kysymykseen ortodoksisuudesta on tullut suoranaisen törkeitä ja loukkaavia vastauksia. Keskustelu usein päättyy tämän onnettomaan viestiketjun aloittajan toteamukseen siitä, että "hyvä etten ole vielä liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, kun siellä on tällaisia ihmisiä" / "taidanpa erota kirkosta kun sain tällaisen vastauksen".

Mistä lähtien noiden nimettömien törkeyksien kirjoittaja jossain keskustelupalstalla on edustanut kaikkia ortodokseja?!? Tai mistä me lopulta tiedämme hänen olevan edes ortodoksi?!

Siirrytäänpä sitten bittimaailmasta hieman elävämpään ympäristöön. Yhtä lailla monen ihmisen ruusuisen suitsukkeen kyllästämä käsitys ortodoksisuudesta on voinut rakentua yhden ihmisen varaan. Mitä sitten tapahtuukaan, jos tämä ihminen ei toimi enää odotusten mukaan? - Yleensä silloin lyödään hanskat tiskiin ja päätetään, että "nyt on korkea aika lähteä täältä, jos ortodoksit ovat kerran tällaisia".

Monet ihmiset edustavat varmasti ortodoksista kirkkoa siitä hetkestä alkaen, kun he laittavat tuon mustan viitan ylleen. Tämän jälkeen on sitten yksi ja se sama, että onko viitta käytännössä päällä tai ei. Tekemisesi on nyt sama kuin ortodoksinen kirkko. Jokainen vastaa tietysti omista edesottamuksista.

Haluaisin kuitenkin vyöryttää vastuuta kokonaiskuva hahmottamisesta enemmän myös niille, jotka tätä kaikkea seuraavat joko median välityksellä tai sitten ihan livenä. Ortodoksisuus on jotain paljon enemmän, mitä me pystymme näkemään. Meidän ihmisten yhtenä heikkoutena on löytää ensimmäisenä kaikki kielteinen ja painaa se syvälle mieliimme.
Jos saisimme 10 kohdan palautteen toimistamme, jossa mainittaisiin 9 hyvää asiaa ja 1 huono, niin me emme muistaisi mitään muuta kuin sen yhden huonon.

Sama koskee kirkkoa, jossa toimivat tavalliset ihmiset. Haluammeko löytää kaiken sen hyvän keskeltä juuri ne kielteiset asiat, jotka sitten ohjaavat meidän käsitystämme ja toimiamme liittyen koko kirkkoon. Meidän ei tarvitse edes etsimällä etsiä niitä kielteisiä asioita, sillä monet tiedotusvälineet tekevät sen kyllä puolestamme. Hyviä asioita on myös paljon, mutta niitä ei yleensä löydetä keskustelupalstoista tai uutisotsikoista.

Pystyisimmekö sittenkin tarkastelemaan asioita hieman laajemmin? Monesti ortodoksisuuden syvintä olemusta edustaa tuhat kertaa paremmin se pieni mummonen sen pienen tsasounan perällä verrattuna siihen, että mitä meille halutaan suurieleisesti tarjota.

Vastauksia ortodoksisuuteen kannattaa etsiä suoraan kirkosta. Kuvassa päiväkodin vieraita tutustumassa ortodoksisuuteen kirkon seinien suojassa.

Lapset ja väkivalta

"Lapsille pitäisi olla uutiset, joista selvä väkivalta on otettu pois, katsoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori Tytti Solantaus" (Karjalainen 7.11.2010) [linkki]

Olen samaa mieltä, vaikka kaikki eivät asiaa ota vakavasti. En tarkoita tällä sitä, että lapsi pitäisi kasvattaa jossain kuplassa. On kuitenkin asioita joita lasten ei tarviste nähdä esimerkiksi ennen kouluikää.
Kirjoitin joskus aikoinaan kolumnin paikalliselehteen siitä, että televisio toimii liian hyvänä roolimallina nuorten väkivaltaiselle käytökselle. Muistan, että joku sitten kuittasi jossain toisessa kirjoituksessa hieman rivien välissä tämän väittämäni vähän siihen tyyliin, että TV:n haittavaikutukset ovat liioiteltu klisee, jota ei kannata niin paljoa korostaa.

Olen tässä aika ajoin kehunut meidän perhettä maasta taivaseen siitä kun meillä ei ole digiboksia. Olen myös tuntenut vilpitöntä ylpeyttä (jos sellaista tilaa nyt on edes olemassa) siitä, että meidän perheeseen ei ole ostettu yhtään iltapäivälehteä moneen vuoteen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että en halua haaskata rahaa siihen, että toisten ihmisten onnettomuudet ja kuolemat toimivat myyntiotsikoina. Ehkä tärkeämpi syy on nyt se, että lapsieni ei vahingossakaan tarvitsisi lukea niitä juttuja, joita sieltä löytyy. Sellaisen lehden lukeminen loisi lapselle maailmankuvan, jossa onnettomuuksia, kuolemaa, väkivaltaa ja pahuutta on joka paikassa. (Sitä on paljon, mutta löytyy sitä hyvääkin) Ainoat näennäisesti positiiviset uutiset liittyvät urheilusuorituksiin ja julkkisten huvipursiin. Kai siinä yksi jos toinen lapsi alkaa ymmärtämään tämän elämisen menon oudolla tavalla niiden juttujen jälkeen.

Oikeastaan tässä yhteydessä palaan vielä edelliseen blogikirjoitukseen, jossa kerroin siitä, että vanhemmilla tulisi olla yhteistä aikaa perheensä kanssa. Kyse ei ole vain kanssakäymisestä, vaan myös roolimallina olemisesta. Mikäli vanhemmat ovat paljon poissa ja sitten kun ovat kotona, niin edelleen kuitenkin psyykkisesti poissa, niin totta kai lapsi imee voimakkaammin vaikutteita muualta. Vanhemmat eivät ole silloin auttamassa ja korjaamassa sitä, että tässä maailmassa paras isänmalli ei olekaan Sylvester Stallone tai Dolph Lundgren. Tai että Salkkarien maailmankuva ei ehkä edusta sitä parasta mahdollista. Tai sitä, että kaikkien menestyvien ja kauniiden naisten ei pidäkään näyttää 30 kiloisilta (anorektikoilta).

Kasvattamiseen liittyy vastuu. Jos tuo vastuu sysätään syystä tai toisesta televisolle tai internetin viihdyttävään maailmaan, on hyvin mahdollista että jäljet ovat myös sen mukaiset. Esimerkiksi väkivaltaviihde ei välttämättä kehitä ihmistä parhaimmalla mahdollisella tavalla. - Kas kummaa!

Mutta ovatko vanhemmat sitten muuttuneet tietoisesti välinpitämättömiksi omia lapsiaan kohtaan? En oikein jaksa uskoa siihen. Kyse taitaa jälleen kerran olla siitä hektisestä maailmanmenosta jonka imussa me olemme. Kun ihminen pääsee siitä hetkeksi irtaantumaan, niin hän täyttää aivonsa niillä kuvilla mitä media työntää hänelle eri kanavilta. Lapset saa pidettyä poissa jaloista sillä, että antaa heidän katsoa tuota samaa roskaa.

Sohvaperunoiden sukupolvi, here I come!!!