Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.
Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.
Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?
Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.
Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.
Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?
Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.
Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.
Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.
