Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Alkoholi ei todistetusti sovi kaikille

Sehän on meille kaikille jo tuttua ja suhteellisen selvää, että laktoosille herkkä ihminen ei käytä tuotteita, jotka sisältävät paljon laktoosia. Keliakiaa sairastavien taas kannattaa pitäytyä gluteenittomissa tuotteissa. Olisikin hyvä jos tämän itsestäänselvän omaan terveyteen liittyvän itsesuojelullisen toimenpiteen voisi soveltaa myös alkoholiin.

Tämä ajatus tuli mieleeni siitä, kun luin Savon Sanomien uutisen geenitutkimuksesta, jossa todettiin joka viidennellä tutkitulla olevan impulsiiviseen käytökseen altistava geeninonsa. Tästä on seurauksena se, että mahdollisuus väkivaltaiseen käytökseen kohoaa alkoholinkäytön yhteydessä. Tämä on vielä aivan erityinen geenipiirre meille suomalaisille. Aihetta on tutkittu jo aiemmin, joten tulokset eivät ole siinä mielessä täysin uusia. Alla pari linkkiä tästä uusimmasta uutisesta:
LINKKI Savon Sanomien uutiseen
LINKKI NBCNewsin englanninkieliseen uutiseen

Jos nyt pohdimme alkoholinkäyttöä ja siihen liittyviä on ongelmia, niin helposti alamme puhua "alkoholiongelmasta" vasta siinä vaiheessa, kun ihminen käyttää päivittäin alkoholia ja sen myötä on tullut myös monenlaisia muita lieveilmiöitä (rahat loppuvat ja ihmissuhteet tulehtuvat).

Alkoholi on kuitenkin ongelma jo siinä vaiheessa, kun siitä seuraa äärimmäisen harvoinkin pelkästään ongelmia ja kärsimystä. Jos ihminen esimerkiksi juo vaikkapa vain kerran vuodessa pari olutta, mutta sen seurauksena hän harjoittaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin silloin alkoholi on tälle ihmiselle ongelma.
Tähän ongelmaan ei löydy kuin pari ratkaisua. Ensimmäinen ratkaisu on se, että ei juo ollenkaan. Toinen vaihtoehto on se, että tämä ihminen soutaa autiolle saarelle, juo siellä sen kaksi olutta, rähisee pahaa oloaan vieressä töröttävällä männylle, selviää humalastaan ja palaa takaisin sitten ihmisten ilmoille.

Väkivalta on asia, jota ei tarvitse missään muodossa hyväksyä. Humalatila ei toimi koskaan oikeutuksena huonolle käytökselle, sillä jokainen vastaa itse juomisestaan. Tämä tutkimustulos tietenkin omalta osaltaan valottaa sitä, että miksi meillä on viikonlopun jälkeen sanomalehdet täynnä uutisia, joihin liittyy väkivalta tai toisen omaisuuden turmeleminen.

Olen itsekin tunnistanut tämän perisuomalaisen ongelman liittyen alkoholin yhteydestä väkivaltaan. Tämä on tullut esille esimerkiksi niin, että oloni on ollut huomattavasti levottomampi kulkiessani Helsingin keskustassa, kuin esimerkiksi Berliinissä tai Manchesterissä, joista ainakin nämä jälkimmäiset kuulostavat näin äkkiseltään vaarallisemmilta paikoilta. Ryöstetyksi voi tulla suurissa kaupungeissa ihan missä tahansa, mutta se, että humalainen ohikulkija vetää vastaantulijaa turpaan ilman mitään järkevää selitystä ovat varmasti paremmat Suomessa.

Käyskentelyä Berliinin yössä viime uudenvuoden alla. Olo ei ollut kuitenkaan turvaton.

Valtiovalta pyrkii monella eri tapaa rajoittamaan alkoholista aiheutuvia haittoja. Suurin osa esityksistä kuitenkin koskettaa kaikkia, jolloin kohtuudella alkoholia käyttävät ja omat rajansa tuntevat ihmiset kärsivät näistä samoista toimenpiteistä.

Mutta onko tähän sitten olemassa jotain hyvää ratkaisua?
- Kysymys taitaa olla ennen kaikkea asenteesta ja siitä, että ihminen ymmärtäisi, että alkoholi on hänelle suhteessa yhtä vaarallista kuin viljatuotteet keliakiaa sairastavalle. Tai oikeastaan alkoholi on siinä mielessä vielä vaarallisempaa, sillä siitä kärsivät sivulliset paljon enemmän.

Ratkaisu tähän ongelmaan on ihmisessä itsessään. Mutta tässäkin kohden valistustyö on siinä mielessä taitolaji, että sen tulee johdattaa ihminen oivaltamaan itse omat heikkoutensa. Pakko ja kieltolaki saavat aikaan yleensä uhon koko järjestelmää vastaan. Siinä mielentilassa ihminen ei edes halua oivaltaa näitä asioita. Pakkoa ja rajoitteitakin täytyy joissakin tilanteissa käyttää. Mutta onko se vaihtoehdoista ensimmäinen.

Mainitsen tässä lopuksi vielä kristinoppileirillä tehdystä valistustyöstä. Nuorille emme puhu enää sellaisella paatoksella, mitä aikoinaan raittiusliikkeissä tehtiin. Nuorille pyritään kertomaan alkoholiin liittyvistä asioista hyvin todenmukaisesti. Viina ei ole meille tabu, vaan esimerkiksi monissa maissa ja kulttuureissa aivan luonteva osa ruokailukulttuuria. Nuoren tulee ymmärtää mitä on kohtuus ja toisaalta mitkä ovat omat rajat. Lisäksi hänen tulee ymmärtää, että vastuu on kannettava kaikissa tilanteissa ja asiat eivät mene "viinan piikkiin", vaan aina omaan piikkiin.

Mikäli alkoholista muodostuu ongelma (vähäisessä määrin käytettynä) niin silloin pitää pystyä tunnustamaan tosiasiat. Se ei yksinkertaisesti sovi minulle ja minun täytyy välttää sitä. Joka viidennellä suomalaisella näyttää olevan erityisen vaaralliset mahdollisuudet siihen, että alkoholista seuraa jotain kielteistä myös muille. Se nyt on vain ihan tieteellisesti todistettu tosiasia.

Lapset ja väkivalta

"Lapsille pitäisi olla uutiset, joista selvä väkivalta on otettu pois, katsoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori Tytti Solantaus" (Karjalainen 7.11.2010) [linkki]

Olen samaa mieltä, vaikka kaikki eivät asiaa ota vakavasti. En tarkoita tällä sitä, että lapsi pitäisi kasvattaa jossain kuplassa. On kuitenkin asioita joita lasten ei tarviste nähdä esimerkiksi ennen kouluikää.
Kirjoitin joskus aikoinaan kolumnin paikalliselehteen siitä, että televisio toimii liian hyvänä roolimallina nuorten väkivaltaiselle käytökselle. Muistan, että joku sitten kuittasi jossain toisessa kirjoituksessa hieman rivien välissä tämän väittämäni vähän siihen tyyliin, että TV:n haittavaikutukset ovat liioiteltu klisee, jota ei kannata niin paljoa korostaa.

Olen tässä aika ajoin kehunut meidän perhettä maasta taivaseen siitä kun meillä ei ole digiboksia. Olen myös tuntenut vilpitöntä ylpeyttä (jos sellaista tilaa nyt on edes olemassa) siitä, että meidän perheeseen ei ole ostettu yhtään iltapäivälehteä moneen vuoteen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että en halua haaskata rahaa siihen, että toisten ihmisten onnettomuudet ja kuolemat toimivat myyntiotsikoina. Ehkä tärkeämpi syy on nyt se, että lapsieni ei vahingossakaan tarvitsisi lukea niitä juttuja, joita sieltä löytyy. Sellaisen lehden lukeminen loisi lapselle maailmankuvan, jossa onnettomuuksia, kuolemaa, väkivaltaa ja pahuutta on joka paikassa. (Sitä on paljon, mutta löytyy sitä hyvääkin) Ainoat näennäisesti positiiviset uutiset liittyvät urheilusuorituksiin ja julkkisten huvipursiin. Kai siinä yksi jos toinen lapsi alkaa ymmärtämään tämän elämisen menon oudolla tavalla niiden juttujen jälkeen.

Oikeastaan tässä yhteydessä palaan vielä edelliseen blogikirjoitukseen, jossa kerroin siitä, että vanhemmilla tulisi olla yhteistä aikaa perheensä kanssa. Kyse ei ole vain kanssakäymisestä, vaan myös roolimallina olemisesta. Mikäli vanhemmat ovat paljon poissa ja sitten kun ovat kotona, niin edelleen kuitenkin psyykkisesti poissa, niin totta kai lapsi imee voimakkaammin vaikutteita muualta. Vanhemmat eivät ole silloin auttamassa ja korjaamassa sitä, että tässä maailmassa paras isänmalli ei olekaan Sylvester Stallone tai Dolph Lundgren. Tai että Salkkarien maailmankuva ei ehkä edusta sitä parasta mahdollista. Tai sitä, että kaikkien menestyvien ja kauniiden naisten ei pidäkään näyttää 30 kiloisilta (anorektikoilta).

Kasvattamiseen liittyy vastuu. Jos tuo vastuu sysätään syystä tai toisesta televisolle tai internetin viihdyttävään maailmaan, on hyvin mahdollista että jäljet ovat myös sen mukaiset. Esimerkiksi väkivaltaviihde ei välttämättä kehitä ihmistä parhaimmalla mahdollisella tavalla. - Kas kummaa!

Mutta ovatko vanhemmat sitten muuttuneet tietoisesti välinpitämättömiksi omia lapsiaan kohtaan? En oikein jaksa uskoa siihen. Kyse taitaa jälleen kerran olla siitä hektisestä maailmanmenosta jonka imussa me olemme. Kun ihminen pääsee siitä hetkeksi irtaantumaan, niin hän täyttää aivonsa niillä kuvilla mitä media työntää hänelle eri kanavilta. Lapset saa pidettyä poissa jaloista sillä, että antaa heidän katsoa tuota samaa roskaa.

Sohvaperunoiden sukupolvi, here I come!!!

Aseet eivät yksinään tapa

En ole vielä ehtinyt ottaa sen kummemmin kantaa siihen, mitä tapahtui vuodenvaihteessa. Lehtien otsikoista ja uutisista olemme lukeneet jo aivan tarpeeksi, joten turha tässä on yksityiskohtiin enää mennä. Mutta aina kun jotain näin järjetöntä ja dramaattista tapahtuu niin herää kysymys, että mitä olisi voinut tehdä tapahtumien ehkäisemiseksi?

Poliittisilta päättäjiltä luonnollisesti odotetaan sanoja ja vielä enemmän tekoja. Ilmeisesti sielläkin päässä ollaan vahingosta viisastuttu, kun osataan ihan suorilta sanoa, että "aselakia pitää kiristää". Tämän lausahduksen voi tietysti opettaa vaikka papukaijalle, joten se ei vakuuta ainakaan minua, eikä ehkä muitakaan.

Onhan se totta, että aselain kiristäminen auttaa varmasti, mutta aseetkin ovat lopulta työvälineitä ihmisen vihan ja katkeruuden hirvittävissä purkauksissa. Jälleen kerran yritetään oikotietä onneen ja saada hommat ratkaisua ulkoisesti "fiksulla" tavalla. Ehkä tämä fiksuus tiivistyy uutisessa, jossa eräässä päiväkodissa on pohdittu, että voivatko lapset enää leikkiä pyssyleikkejä.

Kenties huomiota voisi kiinnittää pyssyleikkien sijaan siihen, että millaista asennekasvatusta kansalle annetaan tällä hetkellä. Kansallissankarimme Matti Nykänen saa edelleen kylpeä uutisotsikoiden etusivulla (ja suosionsa huipulla) mätkittyään taas kerran vaimoaan. Vaikka minkään juorulehden toimitus ei tätä myöntäisikään, niin nämä otsikot omalla tavallaan ihannoivat miestä, joka hakkaa omaa vaimoaan.

Ihmiset on kyllästetty väkivallalla, jolloin mielenterveyden horjuessa tämä väkivalta nähdään ratkaisuna silloin, kun vakavia ongelmia alkaa syntyä. Aseita ei käytettäisi väärin, elleivät ihmiset olisi omaksuneet vääränlaista käsitystä siitä ja sen käyttämisestä.

Löydämme hyvän rinnastuksen myös alkoholista. Ajatellaanpa vaikka Kreikkaa, jossa viiniä käytetään ihan arkipäiväisenä ruokajuomana ja jota tarjotaan myös pienissä määrin alaikäisille. Lisäksi siellä käytetään myös vahvempiakin juomia. Alkoholismi ja viinan väärinkäyttö eivät ole kuitenkaan ongelmia Kreikassa, sillä siellä ihmiset osaavat käyttää sitä oikein. Siellä viinaa ei käytetä ensisijaisena kotihoitomuotona huonoon oloon tai ahdistukseen.

Aselaista hokemisen voisi jättää vähemmälle ja voisi ryhtyä miettimään ennemmin sitä, että miten mielenterveyden ongelmia voitaisiin ratkaista paremmella tavalla. Lisäksi kannattaisi miettiä ihan yleisellä tasolla sitä, että kuinka paljon haluamme median avulla ruokkia ihmisiä väkivallalla. Aselain muutoksen lisäksi suosittelisin lakia, jossa jourulehtiä kiellettäisiin ihannoimasta viinaa ja väkivaltaa ja ihmisiä, jotka niitä jatkuvasti käyttävät.

Erään berliiniläisen museon näyttelytiloista löytyy muistutuksia myös aseista, sodasta ja väkivallasta...

Vaiettu asia 1

Viime viikolla oli otsikoissa muutama vaiettu asia. Ensinnäkin oli Sofi Oksasen haastattelu, joka herätti paljon keskustelua. On tietysti totta, että lehdet mieluusti poimivat räikeimmät kannanotot ja painottavat niitä, koska niistähän lukijat innostuvat.

Suomessa innostuttiin haukkumaan Oksasta siitä, että hän näillä kannanotoillaan tahraa Suomen mainetta. Mutta pystyykö joku muka kumoamaan sen väittämän, etteikö hyvin moni suomalainen mies olisi alkoholiin ja väkivaltaan taipuvainen?

Ilmeisesti nyt osuttiin arkaan paikkaan. Kysymyksessä on selvä suomalainen tabu. Asia, josta ei saa puhua, tai joka tulisi sivuuttaa ilman sen suurempaa hämminkiä. Asioiden kieltäminen ei kuitenkaan paranna mitään, vaan sama touhuhan jatkuu silloin entiseen malliin.

Mutta kuka haluaa puhua asiasta ja myöntää, että "meidän perheen isännällä on huono itsetunto ja se aina ryyppää useaan otteeseen joka viikko ja siinä samassa suutuspäissään pieksee muutkin perheenjäsenet lemmikkieläimiä myöten. Eihän se kivalta kuulosta, mutta se ei myöskään hävitä tuota faktaa pois maan päältä.

Samaisen asian on esittänyt aikoja sitten Eppu Normaali biisissään "Murheellisten laulujen maa". Tästä biisistä kaikki tykkäävät, vaikka kannanottona se on tismalleen sama, mitä Sofi Oksanen tässä taannoin sanoi.

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään,
jossa jo esi-isät juovuksissa tottakai
hakkasivat vaimot, lapset jos ne kiinni sai

Perinteisen miehen kohtalon
halus' välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä,
enkä koskaan viinaa juo
muuten juon talon

Lumihanki kutsuu perhettä talvisin,
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isien
Mut kun työnvälityksestä työtä ei saa,
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa

Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa viinakauppaa

Se miehen epätoivoon ajaa,
kun halla viljaa korjaa
Keskeltä kylmän mullan hiljaa
kylmä silmä tuijottaa
kun kirves kohoaa

Keskeltä kumpujen, mullasta maan
isät ylpeinä katsovat poikiaan
Työttömyys, viina, kirves ja perhe
lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää
ei mittaa järki, eikä Kärki määrää,
jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit
ja kiinni pysyvät taivahan portit
Einari Epätoivosta
ne kertovat

Selittämättömät teot

Uutisista löytyy lähes päivittäin järjettömiä tekoja, joille ei siis kerta kaikkiaan löydy mitään perusteluita. Tietysti, onhan se niin, ettei väkivalta ole ikinä oikeutettua tai perusteltua, mutta sen jotenkin tajuaa edes vähäisessä määrin silloin kun taustalla vaikuttaa esimerkiksi kateus yms.

Jotkut teot ovat tapahtuneet kouluissa, jotkut hoitokodeissa tai sitten kaupungilla keskellä kirkasta päivää. Monesti tällaiset teot kuitataan sillä, että ihmisellä on mielenterveysongelmia ja sillä selvä.
Ensimmäisinä hoitokeinona ruuvattiin aselakia tiukemmaksi ja lisäksi ihmisten taustoja halutaan selvittää tarkemmin ennen työhönottoa. Hyvää ensiapua, mutta ei itse ongelman ratkaisu.

Mutta ehkä tämän päivän ongelma on siinä, että hyvää tahtoa riittää oireiden lievittämiseen ja peittämiseen, mutta itse sairauteen ei haluta kiinnitää huomiota. Uskallan väittää, että ahdistuneisuutta ja henkistä pahoinvointia voidaan lievittää sillä, että ihminen saa huomiota osakseen. Sillä, että hän kokee tulleensa kuulluksi. Tällaiset äärimmäiset teot ovat äärimmäinen keino saada itselleen huomiota.

Hyvää tahtoa siis on korjata oireita lainsäädännöllä jotka liittyvät aselakiin ja työhönottoon. Mutta mitäs jos sen lisäksi lähdettäisiin myös ihan alusta asti liikkeelle. Ihan siitä, että päiväkotien ja koulujen ryhmäkoot pidettäisiin inhimmillisissä mitoissa. Se takaisi jo sen, että yksittäinen ihminen ei jäisi niin helposti syrjään tai joutuisi kiusatuksi.

On aivan turha kuvitella, että asiat korjaantuvat lopullisesti, jos samanaikaisesti luodaan pohjaa sille, että yksittäinen ihminen ei pääse kuuluviin eikä näkyviin, eikä saa tuota huomiota osakseen. Jos meininki ei tästä muutu, niin meillä on 15 vuoden kuluttua monta kertaa ahdistuneempaa porukkaa kulkemassa kaduilla. Nurkkaan ajatelulla ja ahdistuneella ihmisellä vain mielikuvitus on rajana sille, että miten hän saa itsensä kuuluviin.

Mutta mikäs tässä sitten on se ongelma? Miksi esimerkiksi näitä ryhmäkokoja ei pienennetä? Kysymys on tietysti RAHASTA. Meidän pitää säästää! Pienet koulut lakkautetaan ja lapset ajetaan suurempiin yksiköihin. Sama toimii kaikilla muillakin aloilla. Ainoastaan suuret yksiköt kannattavat.

Johtopäätös: Taloudellinen hyöty näyttää käyvän henkisen hyvinvoinnin edellä.