Sotilaspapiston rooli

Ortodoksisen kirkon sivuilla oli uutinen, jossa kerrottiin siitä, kuinka ortodoksista papistoa ja muita hengelliseen työhön osallistuvia osallistui Kainuun prikaatissa kertausharjoituksiin. Uutisessa oli myös valokuva, jossa allekirjoittanutkin seisoo muun joukon mukana.

Tällaiseen uutiseen suhtauduttiin pääosin myönteisesti, mutta toki siitä virisi myös keskustelua, että onko papin tehtävänä seisoa maastopuvussa puolustuvoimien järjestämässä tapahtumassa, jonka pääasiallisena tehtävänä on kouluttaa ihmisiä sotaa varten? Eikö siinä ole suuri ristiriita?

Kysymys ei tietenkään ole siinä mielessä helppo, sillä kristittyinä meidän pitäisi vastustaa kaikkea väkivaltaa ja sota edustaa sen äärimmäistä muotoa.

Heti alkuun onkin todettava, että ei kukaan tervejärkinen ihminen halua ikinä sotaa. Se on jotain mitä pitäisi välttää viimeiseen asti. Sitä eivät varmasti II maailmansodan aikana taistelleet veteraanit, eivät poliitikot tai kukaan kotirintamalla. Sitä ei halua kukaan tänäkään päivänä. Eivät varusmiehet eivätkä esimerkiksi ne jotka vakinaisesti palvelevat puolustusvoimien palveluksessa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva sanoikin, että hän meni töihin puolustusvoimiin nimenomaan sen vuoksi, että sota ei koskaan syttyisi.

Jos katsomme historiaa ja nykyistä maailmanpolitiikkaa, niin huomaamme, että omaisuuden ja vallan himoitseminen ei ole kadonnut tästä maailmasta mihinkään. Jos jätämme johonkin kohtaan tyhjiön, niin joku toinen sen keinolla tai toisella tulee täyttämään. Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että jos talon ovet jätetään lukitsematta ja taloa ei vartioida, niin varkaan on helppo tulla sisään. Sen sijaan tarkka huolenpito ja vartioiminen saa aikaan sen, että varas ei halua edes yrittää murtautumista. Tämä on varmasti kantavana ja kaikkien keskeisimpänä ajatuksena koko puolustusvoimien toiminnassa. Sota on vaihtoehdoista viimeinen ja siitä ei saa kaunista taikka hyvää asiaa, vaikka sitä miten yrittäisi pohtia.

Jos asiat menisivät kuitenkin niin pitkälle, että rauhanomaiset keinot olisivat loppuun kulutetut, niin silloin tulisi pohtia että mikä jäljellä olevista vaihtoehdoista olisi silloin se pienin paha. Pystyisimmekö vierestä seuraamaan, kun meille tärkeät asiat pyyhittäisiin pois väkivalloin? Katsoisimmeko ihan normaalisissa arkielämässäkään vierestä jos joku vieras kohtelisi kaltoin omaa puolisoa ja lapsia? Emmekö siinä tilanteessa puuttuisi asiaan?

Yhtä lailla pitää pohtia, että mitkä ovat sellaisia asioita jonka eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uhrauksia. Jos ajatellaan vaikkapa pelkästään itsenäisyyttä ja vapautta, niin ne antavat puitteet myös sanan- ja mielipiteenvapaudelle ja yhtä lailla ne takaavat vapauden myös oman uskonnon harjoittamiselle.

Puolustusvoimien tarkoituksena on taata, että meillä olisi rauha ja kriisin sattuessa sen tarkoituksena on taata, että meille tärkeät ihmiset ja meille tärkeät arvot voisivat edelleen säilyä tässä maassa.

Miten sotilaspapit sitten sopivat tähän kokonaisuuteen?

- He luonnollisesti tekevät sielunhoitotyötä siinä missä seurakunnissakin. Jumalanpalveluksia ja hartauksia toimitetaan ja kaikille tarjotaan mahdollisuutta osallistua kirkon sakramenteista myös kenttäolosuhteissa. Papit toimivat myös tukena ja eräänlaisena eettisenä omanatuntona siinä, että emme unohtaisi inhimillisyyttä. Jos tätä tukea ei olisi niin olisi hyvin mahdollista, että sotilaat alkaisivat tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Löydämme kyllä maailmasta esimerkkejä siitä kuinka sotavangit ovat sivistyneiden länsimaidenkin vankiloissa joutuneet käsittämättömien ja epäinhimillisten julmuuksien kohteeksi. Yhtenä esimerkkinä Abu Ghraibin vankila.

Sotilaspapisto toimii ihan normaaliolosuhteissa rauhanaikana varusmiehille henkisenä ja hengellisenä tukena ja turvana. Henkilökohtaisesti näen sotilaspapiston roolin äärimmäisen tärkeänä myös siinä, että siellä saadaan kosketus vielä siihen nuoreen sukupolveen, joista suurin osa tekee tuossa elämänvaiheessa katoamistempun normaalista seurakuntaelämästä. Nuorisotyötä tehneenä näen tämän vielä yhtenä mahdollisuutena (kristinoppileirin jälkeen) saada yhteys nuoriin aikuisiin, jotka ovat lähdössä itsenäisen elämän tielle. Olisi suoranainen vääryys jättää heidät siinä tilanteessa oman onnensa nojaan.

"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen"

Saatamme ajatella, että rauha käsitteenä on niin selkeä ja yksinkertainen, ettei sitä tarvitse sen erityisemmin pohtia. Rauha tarkoittaa kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään riidoista,  erimielisyyksistä ja konflikteista erossa pysymistä. Jälleen kerran joudumme laajentamaan itse sanan merkitystä. Hebreaksi rauhaa tarkoittava sana on shalom ja arabiaksi salaam. Tätä sanaa käytetään myös tervehdyksenä (aivan kuten ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluksissakin) ja sillä ei siis tarkoiteta pelkästään sitä, että joku saisi pysyä kaikessa rauhassa erossa ongelmista. Rauhalla tarkoitetaan sitä, että ihminen pääsisi osalliseksi kaikista hyvyyksistä. Rauhassa kaikkien välillä vallitsisi rakkaus. Kysymys ei ole siis passiivisesta tilasta vain tietoisesta rakastamisesta ja huomioimisesta. Lisäksi rauhaan sisältyy käsitys hyvästä terveydestä ja käytännössä kaikesta sellaisesta hyvästä, joka tekee ihmisestä onnellisen.

Jos nyt tutkimme tätä autuudenlausetta niin huomaamme heti sen, että Kristus ei julista autuaiksi niitä jotka elävät rauhassa tai rakastavat rauhaa. Autuaita ovat ne, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että ihmisillä olisi rauha. Rauhantekijä ei voi olla sivustakatsoja, vaan hänen tulee olla toimiva osapuoli. Psalmissa 34 sanotaan seuraavasti: ”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15) Tätä voisi kutsua rauhantekijän toimintaperiaatteeksi. Pahan karttaminen on hyvä alku, mutta sen lisäksi tulee tehdä hyvää ja lisäksi pyrkiä eheyteen ja jopa toimimaan tarvittaessa rauhanneuvottelijana.

Kun erimielisyydet ja riidat saavuttavat tietyn pisteen, niin riidassa mukana olevan oma-aloitteinen asioiden korjaaminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Riitely ja suoranainen vihanpito on sotaan rinnastettavissa oleva tila, jossa kummatkin osapuolet ovat kaivautuneet syvälle poteroihin, joista on hyvä puolustautua. Näissä tilanteissa tarvitaan kolmatta osapuolta, joka pystyy lähestymään ongelmaa ulkopuolelta ja auttamaan siinä, että rauha palautuisi. Ongelmia ei voida ratkoa passiivisuudella ja monissa yhteisöissä asiat valitettavasti riistäytyvät käsistä pelkästään sen takia, että paikalta ei löydy vastuullista rauhantekijää, joka auttaisi erimielisyyksien selvittämisessä.

Sanonta ”nukkua yön yli” tai ”aika parantaa haavat” ovat tietyissä tilanteissa hyviä viisauksia, mutta niitäkään ei voi jatkaa loputtomiin. Jos asioihin ei missään vaiheessa puututa, niin tilanne pahenee entisestään. Rauhaa rakastavat ihmiset, jotka pysyttelevät mielestään kaikkien ongelmien ulkopuolella, saattavatkin täysin tiedostamattaan olla kasaamassa sellaisia ongelmia, jotka putkahtavat esiin äkkiarvaamatta. Yleensä siinä vaiheessa tilanne on vieläpä karannut niin pahasti käsistä, että asioiden korjaaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Elikkä näennäisesti rauhan kannalla olevat ihmiset voivat ääneti hyväksyä asioita, jotka vievät yhä syvemmälle ja syvemmälle rauhattomuutta.

Rauhan vastakohta on avoin vihanpito, sota tai yleensä sellainen tila, jossa yhteytemme toiseen ihmiseen on rikkoutunut. Monesti syyt erimielisyyksiin ovat käsittämättömän mitättömät ja joskus ne perustuvat puhtaisiin väärinkäsityksiin. Sen lisäksi on olemassa myös ihmisiä, joita voisi kutsua rauhantekijöiden vastakohdiksi, riidankylväjiksi. He nauttivat siitä, että voivat provosoida toisen ihmisen vihaan ja suoranaiseen raivoon. Monesti he toimivat selän takana levittäen huhuja ja asioita, joiden he toivovat johtavan välirikkoihin. Nykyään internetin keskustelupalstat houkuttelevat näitä ihmisiä puoleensa. Meidän on hyvä oppia tunnistamaan se, että milloin kyse on riidankylväjästä ja jättää tällaisen ihmisen kommentit omaan arvoonsa.

Lähes kaikissa ortodoksisen kirkon yleisimmissä jumalanpalveluksissa luetaan Suuri ektenia, jota kutsutaan myös ”Rauhan ekteniaksi”. Siinä rukoillaan ”rauhaa korkeudesta” ja ”koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan seurakunnille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä”. Tämä keskinäinen yhteys on saavutettavissa silloin, kun ihmisten välillä vallitsee rauha. Rauha on oikeastaan perusedellytys sillä, että me voimme toimia avoimesti lähimmäistemme kanssa.

Jumalan lapsia ovat kaikki ne, jotka haluavat kaikessa edistää ja rakentaa rauhaa. Tämä jo siitäkin syystä, että Jumala on monien lukemattomien määreiden lisäksi ”Rauhan Jumala”. Profeetta Jesajan ennustus viittaa myös tähän: ”Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on Hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes. 9:5-6)

Kun kerran Kristukseen Rauhan Ruhtinaana, niin silloin rauhantekijöitä ovat myös kaikki ne jotka pyrkivät luomaan ehyen suhteen ihmisen ja Jumalan välille. Tällöin rauha ei ole pelkästään ulkoista rauhaa, vaan siihen liittyy myös sisäinen rauha. Ihmisen tulisi rakentaa myös omaa sisäistä rauhaansa, joka auttaa häntä kulkemaan kohti Jumalaa. Monestihan me viittaamme rukoilemiseen myös sanalla ”hiljentyä”. Se ei tarkoita sitä, että kaiken tulisi olla täysin äänetöntä, sillä esimerkiksi meidän jumalanpalvelukset ovat pääsääntöisesti eteenpäin soljuvaa rukousta, jossa ei pidetä pitkiä taukoja. Hiljentyminen on ennen kaikkea ihmisen sisäisen rauhan ja hiljaisuuden kehittymistä, jossa hän voi yhä enemmän kiinnittää huomiotaan Jumalaan ja yhä vähemmän turhiin maallisiin asioihin. Tietysti maallisiakin asioita täytyy hoitaa, mutta rukouksessa me saamme jättää ne taaksemme. Liturgiassa tämä tulee hyvin selvästi esille juuri Kerubiveisussa, jossa meidän tulisi ”heittää pois kaikki maalliset huolet.”

Ehkä juuri rauhaan liittyen meidän on tutkittava vielä erästä Kristuksen opetusta, joka saattaa herättää meissä paljon kysymyksiä. Seuraavassa Kristuksen opetuksessa rauha näyttäisi olevan kaikkea muuta kuin lähellä:

"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 10:34-39)

Tässä kohden Kristus viittaakin siihen, että kaikki eivät ole valmiita hyväksymään hänen opetustaan ja tämä tulee lopulta jakamaan jopa perhekuntia kahtia. Jumalan valtakuntaan pyrkivillä elämäntavat ovat toisenlaiset kuin esimerkiksi niillä, jotka haluavat kulkea maallisten ihanteiden mukaan. Yhä tänäkin päivänä monissa perheissä syntyy vakaviakin ristiriitoja sen vuoksi, että toinen haluaisi viettää uskonmukaista elämää ja toinen taas ei.  Tässä yhteydessä voisi puhua suoranaisesta kateudesta Kristusta kohtaan, jossa esimerkiksi aviopuolisoa ei haluta laskea hyvällä omallatunnolla pyhäpäivinä kirkkoon, vaan hänen oletetaan toimivan toisen osapuolen tahdon mukaan. Vaikka Kristus kannustaakin pyrkimään kaikessa rauhaan ja tätä kautta pyrkimään kohti Jumalan valtakuntaa, niin Hän ei salaa meiltä elämän tosiasioita. Ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Tämän saman muistutuksen meille antaa venäläistyylinen risti, jossa alhaalla oleva vinopuu osoittaa sekä ylös että alas päin, viitaten ryöväreihin, joista toinen halusi Kristuksen kanssa paratiisiin ja toinen omassa paatuneisuudessa vajosi pois Kristuksesta.

Jumalan tahdon mukainen elämä saattaa vieraannuttaa meitä esimerkiksi tietyistä sosiaalisista ympyröistä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän kaikessa tulisi olla edelleenkin rauhantekijöitä. Meidän ei tule ylläpitää vihamielistä suhdetta toisiin ihmisiin, vaikka he eivät kykene näkemään asioita samalla tavoin kuin me. Lisäksi on hyvinkin mahdollista, että lähimmäisemme saattaa jossain vaiheessa ymmärtää meidän uskonmukaisen elämän merkityksen ja tätä kautta hän on valmis sovinnontekoon. Useimmiten elämän ja iankaikkisuuden merkitys avautuu joillekin vasta jonkin onnettomuuden tai muunlaisen menetyksen myötä. Rauhantekijä on aina valmis vastaanottamaan avosylin ihmisen, joka haluaa taas kääntyä puoleemme. Kristitty ei siis ole vihaa ylläpitävä ihminen, vaan hän on rauhantekijä. Siitäkin huolimatta, että Kristuksen seuraaminen voi viedä meitä eri suuntaan verrattuna valtaosaan muista ihmisistä.

Yhden miehen tappaminen ei palauta pilvenpiirtäjiä pystyyn

Olen hämmentyneenä seurannut uutisia Osama bin Ladenin kuolemasta. Miestä on tietysti etsitty jo vuosia, joten hänen löytyminen ja surmaaminen ei nyt ollut mitenkään täydellinen yllätys.

Kenties minua enemmän häiritsivät ne karnevaalikuvat New Yorkista, jossa ihmiset pomppivat riemusta tasajalkaa. Heidän silmissään oikeus ainakin jossain mielessä on nyt tapahtunut, kun tuo pahamainen terroristi teloitettiin omassa kodissaan. Kaiken kukkuraksi tästä ollaan jo kohta tekemässä elokuvaakin. (linkki) Tämä kaikki tuntuu hyvin käsittämättömältä.

Minulla ei ole omakohtaisesta kokemusta siitä, että miltä tuntuu olla terrorismin uhri. Esimerkiksi läheisensä menettäminen WTC-iskussa tai siellä lähistöllä oleminen tuona surullisen kuuluisanana päivänä on ollut varmasti äärimmäisen traumaattinen kokemus.

Mutta voiko ihminen riemuita siitä, että toinen ihminen tapetaan?
Kuolemanrangaistukselle haetaan oikeutuksia mitä moninaisemmilla tavoilla. Mielestäni se on kuitenkin asia, mitä ei pitäisi yksinkertaisesti toteuttaa.

Jos tappamisen hyvityskeinona käytetään tappamista, niin eivätkö kummatakin seiso lopulta silloin samalla rivillä?

Mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä on mahdotonta sanoa. Vaikea kuvitella, että maailmanrauhakaan olisi yhtään sen lähempänä.

Romahtaneet pilvenpiirtäjät eivät nouse pystyyn, eivätkä surmatut palaa takaisin henkiin, vaikka kaikki maailman bin Ladenit tapettaisiin. Kuvista päätellen monille tuli kuitenkin hyvä mieli ja monen mielestä oikeus on nyt tapahtunut.

Jostain kumman syystä minua ei kuitenkaan hymyilytä nyt yhtään.