Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 3)

“Henkilökohtainen ratkaisu” ja siihen liittyvä seurakunnan elämästä ulkopuolelle jättäytyminen ei tietysti tarkoita, että ihmisistä olisi tullut automaattisesti ateisteja, jotka täydellisesti kieltävät Jumalan olemassaolon. Kenties kyse on enemmän siitä, että monet haluavat itse määritellä, että millainen Jumala heillä on. - “Minä tiedän paremmin sen, että mitä Kristus tällä opetuksellaan tarkoitti”. Se voisi olla se lausahdus, joka parhaiten kuvaa monen ihmisen asennetta Raamattua ja koko kristillisyyttä kohtaan. Siinä ihminen haluaa itse määritellä Kirkon opetuksen uudestaan.

Tuossa vaiheessa kuitenkin ollaan jo pitkälti eksyksissä. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että ihminen näkee kaiken omien henkilökohtaisten etujen kautta, vaikka kristinusko on yhteisöllinen usko, joka toimii yhteiseksi hyväksi. “Henkilökohtaiset ratkaisut” johdattavat ihmisen vaatimaan, ellei jopati kaappaamaan mieluisat, helpot ja vaivattomat asiat itselleen. “Minä tiedän kaiken. En tarvitse Jumalaa, enkä armoa. Ristin kantaminen ja uhrautuvaisuus ei kuulu tällaiseen ajatteluun.

Elämän pitää olla helppoa ja vaivatonta. Sellainen on minun henkilökohtainen ratkaisu.”

Ja tätä emme voi estää, sillä ei ketään ihmistä saa pakottaa tiettyyn muottiin vastoin hänen tahtoaan. Usko perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Joku voi haluta ottaa yksilökeskeisemmän ajattelun ohjaamaan hänen uskonmukaista elämää. Näin ihminen pystyy tekemään, mutta siinä tapauksessa hänen uskonsa ei kuitenkaan ole kristinuskoa, vaan jotain muuta. Kun kristinuskoa muokkaa tarpeeksi paljon, niin se lakkaa olemasta kristinuskoa. Se on jotain muuta silloin.

Kaikesta huolimatta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että viimeiset 2000 vuotta Kristuksen opetus on ymmärretty väärin ja juuri nyt on tämä sukupolvi tehnyt sen suuren oivalluksen, joka avaa evankeliumin juuri sillä oikealla tavalla. Yleensä nykypäivän tulkinnat ovat sellaisia, että ne laskevat sitä rimaa ja niitä ihanteita, jotka meille on aiemmin asetettu. Arvomaailma alkaa muuttua yhä löyhemmäksi ja löyhemmäksi. Maallinen ajattelu kehittyy, mutta samanaikaisesti se on rapauttanut hengellistä ajattelua.

Hyvin usein hieman ivalliseen sävyynkin sanotaan, että Kirkko on se, joka moralisoi ja tuomitsee syntisen ihmisen. - Kirkon tehtävänä ei ole tuomita ihmistä, vaan se synti, jota ihminen niin herkästi tekee. Ja mitä on synti? - Se on kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja toisesta ihmisestä.

Yksilökeskeisessä ajattelussa ihminen on itse keksinyt uuden ja helpomman jumalan. Silloin ihminen on myös itse keksinyt määritellä sen, että mikä on syntiä ja mikä taas ei. Ja tällöin syntyy se ajatus, että “olen vapaa silloin, kun kukaan ei tule sanomaan minulle, että mikä on syntiä!”

Mutta synti on lopulta sitä, mikä johtaa aina huonoon lopputulokseen. Se ei välttämättä näy välittömästi. Hyvin usein synnin seuraukset alkavat näkyä viiveellä. Ihminen elää valheessa, jossa hän kuvittelee, että tästä on suurin hyöty minulle itselleni, koska minä tiedän mikä on minulle hyväksi.

Me näemme jo sen hinnan mikä pitää maksaa esimerkiksi siitä, että ihminen haluaa suurimman hyödyn itselleen juuri nyt. (Tai vaikkapa viimeisen 100 vuoden aikana). Se näkyy siinä että olemme tuhonneet luontoa, vahingoittaneet lähimmäisiä ja kiintyneet ennen kaikkea tarpeettomasti maalliseen ja turhaan. Uutisotsikot sen kertovat.

Kirkon opetus synnistä voi tuntua ankaralta. Ja jos haluamme niitä asioita korjata, niin joudumme menemään sen kuuluisan “oman mukavuusalueen” ulkopuolelle. Jos haluamme pysyä tuo mukavuusalueen sisäpuolella, niin silloin toimimme kuten sairas ihminen, joka hakeutuu sellaisen yrittää hakeutua sellaisen lääkärin luokse, joka sanoo hänelle “Olet täysin terve. Ole siis rauhassa ja jatka entiseen malliin.”

Rahan orjuudessa elävät

Ei liene epäselvää, että evankeliumin opetukseen kuuluu se, että emme kiintyisi rahaan ja omaisuuteen tarpeettomasti. Kristus on sanonut tämän seuraavasti: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24)

Vaikka tuo opetus on kaikessa yksinkertaisuudessaan helposti ymmärrettävissä, niin siitä huolimatta sen noudattaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Voi tietenkin olla, että kun tarpeeksi monta kertaa kuulee puhuttavan tietyistä kristillisistä hyveistä, niin niihin turtuu ja niitä ei enää ota senkään vuoksi vakavasti. Niistä tulee lausahduksia, joita mielestämme ainoastaan hyvin hurskaiden ihmisten tarvitsee halutessaan noudattaa.

Mutta näistä asioista ei huvin vuoksi varoitella, sillä raha ja omaisuus saattavat helposti tehdä ihmisestä orjan, joka ei kykene muuta kuin palvelemaan tuota omaisuuttaan ja samalla tehdä kaikkensa, että hän saisi sitä lisää. Samalla käsitys onnellisuudesta ja elämisen arvoisesta elämästä muuttuu sellaiseksi, että niitä punnitaan ainoastaan rahassa.

Varmasti monet ajattelevat, että rahaan ja omaisuuteen ei voi kiintyä näin vahvasti. Ja varmasti vielä suurempi osa ihmisistä ajattelee, että jos minulla olisi yhtäkkiä enemmän rahaa, niin varmasti osaisin käyttää sitä vastuullisesti, enkä varmasti kiintyisi siihen liikaa.

Mutta rikkaus on huumeen kaltaista. Todellisuudessa hyvin harva pystyy vastustamaan yltäkylläisyydessä olemista, jos siitä kerrankin on päässyt nauttimaan.

Tai harva pystyy edes vastustamaan sitä, että jos tulisi sellainen mahdollisuus, että siitä voisi päästä nauttimaan. Esimerkiksi lottoarvontaan osallistuminen ei perustu järjellä pohdittuihin todennäköisyyslaskelmiin, vaan siihen vahvaan uskoon, että tuo olemattoman pieni mahdollisuus päävoittoon osuu omalle kohdalle. Onhan se mahdollisuus aina olemassa. Sehän on 1:15 000 000.

Ja jos päävoitto sattuisikin omalle kohdalle, niin osaisiko ihminen sitten käyttää oman pelastuksen kannalta oikein, vai tulisiko hänestä itsekkäämpi ja ahneempi?

Pelkistetysti voisi ajatella, että ihmisellä näyttäisi olevan luontainen taipumus olla ahne. Mutta ehkä kyse ei todellakaan ole ahneudesta, vaan voimakkaasta riippuvuussuhteesta, joka kohdistuu rahaan ja omaisuuteen. Ihmisestä on todellakin tullut silloin orja, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia irroittautua tuosta suhteestaan omin avuin.

Kristillisessä mielessä tuollainen suhde ei voi johtaa hyvään, koska pelkästään itselleen kerääminen on aina pois muilta. Mitä enemmän haluamme itsellemme, niin sitä enemmän sitä täytyy ottaa toisilta.

Ja kuinka ollakaan, aivan liian usein ihminen tulehduttaa välinsä lähimmäiseen juuri rahan takia. Saatanan on helppo mennä ihmiseen juuri rahaa ja omaisuutta apuna käyttäen. Ja kyse ei ole maailmanlaajuisesti ajateltuna enää pelkistä riidoista ja erimielisyyksistä, sillä rahan- ja vallanhimo ovat taustalla silloin kun maailmassa soditaan.

Kaikesta huolimatta raha ja omaisuus eivät itsessään ole pahoja. Ne ovat yksinkertaisesti välineitä, joita käytämme tässä maailmassa. Luonnollisesti meillä on suuri vastuu käyttää sitä oikein. Hyvin harva kykenee sellaiseen harkitsevaisuuteen ja itsehillintään, että hänestä ei tule orjaa näille asioille. Siksi sielun pelastuksen kannalta voi olla useinkin helpompaa, ettei niitä ole liikaa.

Jos raha on kerran väline, niin järjellä ajateltuna meillä ei pitäisi olla syytä kiintyä välineisiin. Emmehän yleensä sen kummemmin kiinny vasaraan, silityslautaan tai taskulamppuun. Pystymmekö mieltämään rahan välineenä, vai tuleeko siitä elämää suurempi asia?

Kristitylle raha ei ole automaattisesti paha asia, vaan se on väline hyvän tekemiseen. Meidän tulisi oikeastaan ajatella niin, että kaikki on annettu meille hetkellisesti haltuun ja Jumala on kaiken täällä maailmassa olevan varsinainen omistaja. Hän odottaa, että osaisimme käyttää meille uskotun rahan ja omaisuuden oikealla ja vastuullisella tavalla.

Kristus on viitannut tähänkin vertauksessaan hyvästä taloudenhoitajasta, joka hoitaa hyvin hänelle uskotun tehtävän ja näin hän on koska tahansa valmis vastaanottamaan isäntänsä. Tähän viitaten Kristus kysyy:

"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?” (Matt. 24:45)

Sama kysymys on osoitettu jokaiselle meistä. Osaammeko olla uskollisia ja viisaita palvelijoita, jotka hoitavat uskotun tehtävän hyvin?

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.

Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.

Oikeauskoiset kristityt

Pitävätkö ortodoksit itseään muita parempina?
Tällaisiakin aatoksia voi syntyä, kun tutkitaan suurennuslasilla jumalanpalveluksiamme, joissa samaan hengenvetoon mainitaan erikseen "oikeauskoiset kristityt" ja pelkät "kristityt". Ekumenian nimissä mutkia on jo paikoitellen oikaistu ja puhutaan pelkästään kristityistä.

Mutta onko nimitys "oikeauskoinen kristitty" lopulta niin väärä?
Meidän on syytä erottaa kaksi asiaa, jotka menevät helposti sekaisin. On olemassa tervettä itsekunnioitusta, johon liittyy terve ylpeys omasta yhteisöstä ja siitä mitä olet. Sitten on myös olemassa ylimielisyyttä ja epätervettä ylpeyttä, joka vahvistaa sitä asennetta, että minä olen hyvä ja muut huonoja.

Meillä tulee olla tuota tervettä itsekunnioitusta, koska se vaikuttaa siihen, että miten me toimimme ja mitä me saamme aikaiseksi. Jos ihminen pitää omaa uskoaan asiana joka on muita huonompi tai se ei millään tavoin saa erottua mistään muusta, niin silloinhan se muuttuu eräällä tavalla yhdentekeväksi. Jos meiltä puuttuu tuo terve ylpeys ja siihen liittyvä itsekunnioitus, niin silloinhan seurauksena on vääjäämättä välinpitämättömyys omaa uskoa kohtaan ja tätä taas seuraa usein kirkosta eroaminen. Oman uskon arvostaminen ja sen korostaminen omassa liturgisessa elämässä ei tarkoita muiden uskon vähättelemistä.

Tästä voimmekin jatkaa siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Hyvin lyhyt vastaus olisi sellainen, että kristitty ihminen on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja hän uskoo Kristukseen. Tätä kaikkea voisi tarkentaa sillä tavoin, että jo varhaiskirkon kristityt uskoivat Kristuksen tekemiin ihmeisiin ja opetukseen sekä tietysti Hänen ylösnousemukseensa. Eli näitä määreitä voisi pitää jonkinlaisena minimivaatiumksena siinä, että ihmistä voidaan kutsua kristityksi.

Mutta mikä onkaan tilanne meillä täällä Suomessa?
Evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän gallupin mukaan 41% uskoi Jeesuksen olevan Jumalan poika. Hänen ylösnousemukseen uskoi 36% ja Raamatun ihmeisiin 34% haastatelluista. Saatanaan uskoi 31% ja Kristuksen toiseen tulemiseen 28%.
Tässä valossa voidaankin kysyä, että kuinka monta kristittyä meillä lopulta onkaan Suomessa?

Mielenkiintoisen lisän tähän kyselyyn olisi tehnyt kysymys, että "Oletko viimeisen 20 vuoden aikana osallistunut sunnuntaijumalanpalvelukseen?" Tämä kysymyksen muotoilu sen vuoksi, että kyllähän aika moni on olosuhteiden pakosta osallistunut esimerkiksi kasteisiin ja hautajaisiin, joten kysymys "Oletko viimeisen 20 vuoden aikan käynyt kirkossa" antaisi eräässä mielessä väärän tuloksen. Joka tapauksessa prosenttiluku ei tulisi tämänkään kysymyksen vastauksissa olemaan kovin ihmeellinen, vaikka alkukirkon kristityille jumalanpalvelukseen osallistuminen oli kaikki kaikessa.

Mutta takaisin siihen oleelliseen kysymykseen, että ketkä ovat kristittyjä?
Mainitsin tuossa aiemmin näitä kriteerejä, joiden perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi. Vaatimukset eivät lopulta ole mahdottomia, mutta tästä huolimatta meillä prosenttiluvut uskon perusasioihin ovat pelottavan matalat. Voimmeko kutsua sellaisia ihmisiä kristityiksi, jos he eivät usko Raamatun ihmeisiin ja Kristuksen ylösnousemukseen ja Hänen toiseen tulemiseen?

Ovatko tällaisen ihmiset "tapakristittyjä" vai kenties "nimellisesti kristittyjä" vai yksinkertaisesti "kirkon kannatusjäseniä"? Joku saattaa haluta korrektiuden nimissä kutsua edelleen kaikkia kastettuja kristityiksi, jottei kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi tai tästä tarpeettomasti loukkaantuisi.

Oli miten oli, niin termi "oikeauskoinen kristitty" on kuitenkin enemmän kuin oikeutettu. Haluammeko sen sitten tarkoittavan pelkästään ortodokseja? Siinäkin tulee tavallaan se ongelma, että ortodoksisenkin kirkon jäsenistäkään aivan kaikki eivät usko näihin edellä mainittuihin uskon perusasioihin. Ovatko he tästä huolimatta silloin "oikeauskoisia kristittyjä"?

Ollaan nyt sitten oikein höveleitä ja sanotaan, että kaikki kastetut ovat kristittyjä. Silloinhan voisimme tietysti tulkita sanaa "oikeauskoinen kristitty" ekumenian nimissä yli kirkkokuntien rajojen silläkin tavoin, että se yksinkertaisesti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka uskoo siihen mitä Kirkko opettaa.

Tämä kaikki on tietysti taas minun, yksittäisen maalaispapin pohdintaa... Mutta väänsimmepä tämän asian millaiseksi tahansa, niin mielestäni on aivan oikein korostaa liturgisessa elämässä sitä, että meitä kristittyjä on moneen lähtöön. Ja ensimmäisenä me jumalanpalveluksissa haluamme muistaa nimenomaan niitä, jotka uskovat siihen mitä Kirkko opettaa.

Maalitauluna kirkko

Elämme outoja aikoja. Jos olisin blogissani älähtänyt jokaisesta kirkonvastaisesta uutisesta tai kirjoituksesta tässä muutaman kuukauden sisällä, niin tässä en muuta olisi puuhastellutkaan. Nyt kuitenkin aion hitusen älähtää. En yksinkertaisesti voi muuta kuin ihmetellä sitä outoa vimmaa, jolla nyt on etsimällä etsitty kielteisiä asoioita kristillisyydestä.

Onhan se tietenkin totta, että kirkkoa ei ole aiempina vuosikymmeninä rohjettu kritisoida kovinkaan suorasanaisesti. Kirkko on aikaisemmin nauttinut sellaisesta ulkoisesta arvostuksesta ja tätä kautta myös koskemattomuudesta, että huonot uutiset on jätetty suosiolla julkaisematta. Nyt ovat jääneet taakse nuo leppoista ajat ja kritisointia on harjoitettu ihan kunnolla. Ollaan käytännössä otettu takaisin sitä, mitä aiempina vuosina ei ole voitu ääneen sanoa tai kirjoittaa.

Olen itse sitä mieltä, että epäkohdat on syytä tuoda esiin ja ne on pystyttävä asianmukaisesti käsittelemään. Kirkon piirissä on tapahtunut paljon sellaista, mikä on ollut hyvinkin kaukana kristillisistä ihanteista. Mutta kyllä näitä epäkohtia on nyt osattu myös hakemalla hakea ja otsikoita tunnetusti paisutella aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Toki kirkollisia asioita käsitellään joskus harvoin sesonkiluontoisesti myös positiiviseen sävyyn (hyvin pintapuolisesti kuitenkin). Palmusunnuntain alla uutisoidaan virpomisperinteestä ja kesällä taas praasniekoista. Ihan hyvä juttu, mutta tähän ne hyvät uutiset tahtovat tyssätä. Muita positiivisia asioita ei muka ole, tai sitten niitä ei vain haluta käsitellä. Mihinkä unohtui esimerkiksi diakonia-, nuoriso- ja sielunhoitotyö ja niistä saadut hyödyt?
Toisaalta milloinkas hyvät uutiset olisivat olleet hyvin myyviä?

Tällainen uutisointi sopii hyvin nykypäivän uskonnonvastaiseen toimintaan, tai oikeastaan olisi syytä tarkentaa, että erityisesti kristinuskon vastaiseen toimintaan. Yksipuolisessa uutisoinnissa on se huono puoli, että sillä muokataan myös lukijoitten asenteita. Kansa uskoo edelleen siihen mitä uutisista lukevat, oli se sitten totta tai tarua. Ja kun tarpeeksi jauhetaan siitä kuinka paljon huonoja asioita uskonnossa on, niin tokihan siihen aletaan ihan tosissaan kohta uskomaan.

En lopulta ole vieläkään ymmärtänyt sitä, että mikä uskonnossa on niin pahaa, että sitä vastaan on näin agressivisesti taisteltava? Totta kai uskonnolliset epäkohdat ovat pahoja asioita ja kirkossakin tapahtuu väärinkäytöksiä, koska ihan tavalliset ihmiset sielläkin toimivat. Mutta niin tapahtuu väärinkäytöksiä sairaaloissa, poliisi- ja oikeuslaitoksissa ja politiikassakin. Tästä huolimatta ihmisten usko näihin systeemeihin ei ole horjunut.

Minä näen kirkon yhtenä oleellisena tehtävänä sen, että sen opetuksen kautta ihmisellä säilyy käsitys siitä, että millainen on hyvä ihminen, joka osaa ajatella muutoinkin kuin puhtaasti taloudellisesti tai  itsekkäästi. Kirkko opettaa siitä, että mitä on kiitollisuus ja kunnioitus ja mitä toisen ihmisen huomioiminen. Kirkko näyttää meille Kristuksen kautta sen, mitä on todellinen uhrautuvaisuus ja rakkaus. Kirkko opettaa meidät ymmärtämään sen, että meidän ei tarvitse kieltää kuolemaa ja nähdä sitä jotenkin lohduttomana asiana. Kirkko antaa meille ihanteiden kautta päämäärän ja suunnan, jotta meidän olisi turvallista kulkea elämän tietä. Mikä näissä asioissa on niin ihmistä turmelevaa?

Ja jos tämä kaikki tuntuu vastenmieliseltä, turhalta ja mahdottomalta, niin sen mukaan ei tarvitse elää. Jos kristillisyys on turhaa ja samantekevää, niin silloin siitä ei tarvitse välittää, vaikka siihen eri tilanteissa törmäisikin. Jos johonkin tapahtumaan kuuluu jotain uskonnollista, niin siihen ei tarvitse osallistua. Tai voi tietenkin olettaa, että tietynlainen toleranssi olisi olemassa myös uskonnottomalla.  Minä ainakin pystyn sujuvasti kuuntelemaan puhetta urheilusta ja viihdesarjoista, vaikka kumpikaan asia ei minua pahemmin kiinnosta. Minä en ole vaatimassa, että nämä asiat pitää sulkea pois kaikkialta sieltä, minne minä tai lapseni ovat menossa. Jos uskonto närästää joitakin todella paljon, niin sillon kyse ei ole enää ateismista tai uskonnottomuudesta. Kyse on uskonnosta, jossa pyritään tuhoamaan uskonnolliset asiat. Ja nämä ihmiset ovat tässä uskossaan ja sen fanaattisuudessa aivan toisella tasolla kuin monet konservatiivisiksi luonnehditut kristityt.

Maalitauluna on kirkko ja ampujia löytyy niin mediasta, vapaa-ajattelijoista kuin byrokraateista. Itse en ainakaan pysty mukautumaan sellaiseen arvotyhjiöön, johon joillakin on kova vimma rynniä. Jälleen kerran korostaisin sitä, että ihmisten tulisi luoda käsitys omasta kirkosta ennenkaikkea oman kokemuksen ja oman seurakunnan kautta. Jos kuitenkin haluaa masentaa itseään ja keskittyä pelkästään huonoihin uutisiin, niin siitä vaan lööppejä lukemaan. Kaikki uskontoon liittyvä ei kuitenkaan ole niin pahaa ja turhaa mitä annetaan ymmärtää.

Yksinkertaisesta ja hyvästä valistuskirjallisuudesta...onko sitä?

Heti alkuun todettakoon, että tämä kirjoitukseni ei ole maksettu kirjamainos tai esittely. Luettelen ainostaan nimeltä muutaman (omasta mielestäni) hyvän valistuskirjan.

Sattumanvarainen otos omasta kirjahyllystäni.

Seurakuntamme kirjahyllyyn on koetettu haalia monenlaista kirjallisuutta. Siellä on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin vähän sellaista kirjallisuutta, joka sopisi alkupaloiksi ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Tämä on suoranainen ongelma meillä Suomessa. Netistä toki löytyy toki paljon hyvää ja suositeltavaa, mutta esimerkiksi minä koen jatkuvan ruudulta lukemisen rasittavana asiana. Kirja tuntuu edelleen mukavimmalta vaihtoehdolta, joka on helppo ottaa luettavaksi niin kotona yöpöydältä, kuin laukusta esim. junamatkalla.

Kyllähän meillä on uskonnollista kirjallisuutta saatavilla, mutta onko se lopulta niin helppolukuista? Muistan kuulleeni toteamuksen siitä, että papin tulisi kirkossa pitää  sellainen opetuspuhe jonka 12-vuotiaskin ymmärtää. Koululaisjumalanpalveluksessa ymmärtämämyksen ikärajaa on syytä laskea entisestään.

Tällä en halua vähätellä ketään, mutta ovathan juuri yksinkertaiset helpot asiat on helppo sisäistää ja oppia. Opetuspuhetta pitävän papin helmasyntinä (mitä se sana sitten todellisuudessa tarkoittaakin) voi pitää sitä, että liian paljon asiaa halutaan mahduttaa liian lyhyeen hetkeen ja lisäksi vaarana on ryhtyä pitämään kuulijakuntaa teologisen koulutuksen saaneena. Tämän seurauksena ihmiset palaavat kirkosta onnellisina koteihinsa muistamatta yhtikäs mitään siitä, mitä pappi on yrittänyt heille selittää.

Mutta takaisin kirjallisuuteen. Mitä helppolukuista kirjallisuutta meillä on lopulta ortodoksisuudesta ja mitkä kirjat kuvaisivat ymmärrettävällä tavalla esimerkiksi  evankeliumin opetuksia ja jumalanpalveluksiamme?
- Rehellisesti sanottuna näitä kirjoja ei ole paljoa ja minun on vaikea nimetä niistä montaakaan. Kaikesta huolimatta aion nyt mainita muutaman kirjan nimeltä.

Edelleen pitäisin äärimmäisen kauniina ortodoksisuuden kuvauksena Nikolai Saikin kirjaa "Vanhan Valamon esilukija kertoo" (1981). Harva meistä on luostariin menossa, mutta hänen kaunis ja yksinkertainen tapa kertoa näistä ortodoksisuuteen liittyvistä asioista upposi minuun jo 12-vuotiaana. Tätä kirjaa on kuitenkin nykyään vaikea löytää.
Toinen hyvä kirja on Alexander Menin kirja "Ihmisen poika" (2005), jossa on suhteellisen yksinkertaisesti kerrottu Kristuksen toiminnasta ja  opetuksesta sekä valotettu samalla sen ajan historiaa ja kulttuuria. Pari ensimmäistä lukua on historiallista katsausta, joka saattaa puuduttaa jonkun. Voin kuitenkin rohkaista, että näiden lukujen jälkeen kirja muuttuu paljon mielenkiintoisemmaksi. Tätä kirjaa on saatavilla varmasti monesta paikasta.

Yksinkertaista ja hyvää kuvausta liturgiasta on vaikea löytää. Ehkä eräs mainitsemisen arvoinen kirja on Arkkipiispa Paavalin "Uskon pidot" (1986). Tämän lisäksi en tahdo muistaa, että meillä olisi selkeää suomenkielistä kirjaa nimenomaan liturgiasta.

Ortodoksisista uskonnonopetuskirjoista voin mainita rovasti Stefan Holmin "Ortodoksinen uskontokirja - Kirkon jäsenenä" (2007), joka on sisällöltään hyvä. Tätä kirjaa voivat lukea siis muutkin kuin ysiluokkalaiset.

Varmasti moni löytää muitakin hyviä kirjoja, mutta minä edelleen peräänkuulutan yksinkertaisuutta ja ymmärrettävyyttä. Esimerkiksi Alexander Schmemannin kirja "Maailman elämän edestä" on hyvä, mutta toisaalta se on sisällöltään jo sen verran raskas (mutta sitäkin asiapitoisempi), että se ei mene yksinkertaisesta peruskirjallisuudesta.

Nykytilanne ortodoksisen kirjallisuutemme suhteen on sellainen, että kirjoja  tuotetaan pitkälti hyvin omista (kirjoittajan tai kustantajan) lähtökohdista. Suurin osa luostareiden toimesta julkaistuista kirjoista on lähes väistämättä suunnattu syvemmän hengellisen tutkiskelun omaaville ihmisille. Jos minun pitäisi suositella jotain helppoa luettavaa ortodoksisuudesta kiinnostuneille, niin silloin nunna Kristodulin lapsille tarkoittama "Pienet pyhiinvaeltajat" (2003) päihittää Filokalian mennen tullen. (Tämä siis enemmän tällaisena vertailevana toteamuksena, vaikkakin meillä kotona luetaan lapsille iltasaduksi Pieniä pyhiinvaeltajia.) Maallikkokäyttöönkin hyvän jumalanpalveluskirjallisuuden kääntämisessä on Lintulan luostarissa tehty arvokasta työtä ja erityisesti nunna Ksenian "Kiitosakatistos" (2010) on tästä hyvänä esimerkkinä.

Luostariväen kirjallisuudesta mainittakoon vielä (pappis)munkki Serafimin kirjan "Tie Ylösnousemukseen" (2006), joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen erityisesti Suuren paaston aikana. Lisäksi arkkimandriitta Arsenin (nyk. piispa Arsenin) "Ortodoksinen sanasto" (1999) on omalta osaltaan mielenkiintoinen, vaikka se varmasti sopii paremmin niille, jotka ovat jo enemmän olleet kosketuksissa ortodoksiuuden kanssa.

Sanon tässä samaan hengenvetoon sen, että olen tietoinen siitä, että kirkossamme  ollaan kohta julkaisemassa uutta kirjaa, jossa painopiste on juuri valistuksellisessa puolessa ja kohderyhmä on ymmärtääkseni katekumeenit, eli kirkkoonliittyjät. Ainut harmi on siinä, että tämä kirja olisi pitänyt julkaista vähintään 20 vuotta sitten.

Kysymys kuuluu siis edelleen, että missä on meidän hyvä ja yksinkertainen valistuskirjallisuus?

Jos joku nyt vastaa tähän viimeiseen kysymyykseen, että "Kirjoita sinä", niin kiitos kohteliaisuudesta. Seurakuntatyötä tekevän papin (tai ainakin minun) on kuitenkin vaikea löytää aikaa pitkäjänteiseen kirjalliseen työhön. Melkein pitäisi ottaa virkavapaata, jotta tämä olisi mahdollista.  Siihen asti kirjalliset tuotokset jäävät hajanaisiksi ja jopa epäjohdonmukaisiksi.
Sanon tässä vielä senkin, että Suomessa on monta henkilöä (ja nyt en yritä vihjata itseeni), joilla olisi meille paljon annettavaa myös kirjallisesti. Mutta monesti unohtuvat ne kannustuksen sanat ja suoranaisen mahdollisuuden antaminen tällaiseen toimintaan. Ihan lopuksi pitää (nyt hieman itsekriittisestikin) todeta, että suurinta meteliä itsestään pitävät eivät läheskään aina ole niitä kaikkein lahjakkaimpia.

Kristinoppileiri (9.päivä)

Leiriolosuhteissa vietetyt vuorokaudet ovat päättyneet ja jäljellä on enää huominen päätösliturgia.
Kristinoppileirin varsinainen opetus on loppusuoralla ja huomisen jälkeen nuoret ovat taas omillaan. Toki heillä on edelleen kodin ja koulun uskontokasvatus, mutta varsinainen ortodoksisuuden tehokurssi on nyt päättynyt.

Toteutuivatko kristinoppileirin tavoiteet? Tähän en voi antaa vielä suoraa vastausta ja ehkä liian tulosvastuulliseksi on turha edes yrittää pyrkiä.

Pyysimme tänään hieman palautetta, jonka nuoret saivat jälleen kerran antaa nimettömänä. Siinä kysyttiin esimerkiksi sitä, että mitä kristinoppileiristä jäi parhaiten mieleen ja mikä kirkollinen toimitus koettiin kaikkien puhuttelevimpana ja mielenkiintoisimpana? Lisäksi kysyttiin ihan yleisellä tasolla, että mikä leirissä oli mukavinta ja mikä ei niin mukavaa.

Kerron teille näistä vastauksista lisää huomenna. Nyt minun pitää kuitenkin mennä lepäämään. Sen verran rankkaa tällainen leiri nyt tällaiselle "vanhukselle" jo on...

Yksinkertaisen valistustyön tarve

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että Venäjän ortodoksisen kirkon terveet uudistukset tyrehtyivät vallankumouksen ja uuden ateistisen yhteiskunnan myötä. Näyttää kuitenkin siltä, että uudistuksia kuitenkin taas tapahtuu.

Juuri pidetyn piispainkokouksen päätöksistä on uutinen myös meidän kirkkokuntamme sivuilla: http://www.ort.fi/fi/index.php?we_objectID=8607

Kokouksessa kiinnitettiin huomiota papiston koulutukseen, aikuisopetukseen ja kirjallisuuden tuottamiseen. Mieltäni lämmitti nimenomaan tuo valistustyöhön panostaminen. Se on seikka mihin meilläkin on onneksi alettu kiinnittämään enemmän ja enemmän huomiota.

Yksi valistustyön päämääristä on se, että me järjellä pohdimme niitä uskonasioita, jotka ovat meidän inhimmillisen käsityskykymme rajoissa. Valitettavasti me helposti miellämme uskon asiaksi, johon ei tarvitse liittää järkeä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Usko ilman järkeä muttuu tapauskovaisuudeksi, joka voi itse asiassa olla hyvin vaarallista. Kristus oli usein törmäyskurssilla fariseusten ja lainopettajien kanssa liittyen uskonmukaiseen elämään. Esimerkiksi sapattikäskyn noudattaminen oli kuin punainen vaate fariseuksille.

Elämme nyt aikaa, jossa ihminen janoaa lisää tietoa lähestulkoon kaikesta. Uutisia seurataan tiiviisti ja internetin myötä kätemme ulottuvilla on suunnaton määrä tietoa, johon verrattuna kaupunginkirjaston tekstimäärä alkaa näyttää pikkulapsen kuvakirjalta.

Viime marraskuussa toteutettu aikuiskristinoppikoulu (Pohjois-Karjalassa) osoitti sen, että kiinnostus uskonasioihin on suuri. Yksi keskeisimmistä palautteista olikin se, että tällaista opetusta pitää saada lisää. Opetus oli sisällöltään yksinkertaista perustietoa.

Tällä hetkellä meillä tuotetaan sellaista kirjallisuutta, joka pitää sisällään melko syvällistä teologiaa. Asia ei ole sinäänsä mitenkään ihmeellistä, sillä kirjoituspöydän ääressä istuvat "teologian ammattilaiset" (papit, luostariväki ja muut kirjanoppineet).

Viime papiston kokouksessa tuli esille eräs edesmenneen arkkipiispa Paavalin neuvoista opetuspuhetta pitävälle papille. Opetuspuheen (saarnan) tulee olla sellainen, että 12-vuotiaskin sen tajuaa. Tämä toteamuksen tarkoituksena ei ole vähätellä kirkkokansaa. Kyllä minunkin mieleeni jää paljon enemmän silloin, kun puhe on yksinkertaista ja selkeää. Tämä neuvo tulisi ottaa hyvin vakavasti.

Me tarvitsemme tietysti syvällistä hengellistä opetusta ja teologista kirjallisuutta. Jokin on kuitenkin pielessä 3/4 osaa opetuksesta ja kirjallisuudesta pitää sisällään asioita, joita emme tahdo ymmärtää sitten millään. Itse olen ryhtynyt lukemaan taas kirjoja, joita jouduin tenttimään ensimmäisenä opiskeluvuonna. Vasta nyt olen alkanut edes vähäisessä määrin ymmärtämään niiden sisällöstä jotain. Olenko ainut näin yksinkertainen?

Isä Mikko Sidoroff opettaa aikuiskriparilaisia Sikrenvaaran leirikeskuksen kirkossa.

Hyviä kokemuksia aikuiskripasta

Aikuisten kristinoppileiri päättyi juuri. Kestoltaan leiri oli tietysti aika lyhyt, sillä käytettävissä oli ainoastaan yksi viikonloppu. Itse asiassa aikaa olisi tarvittu paljon enemmän jotta olisimme voineet käydä läpi kaikki ne asiat, jotka ihmisten mieliä askarruttivat.
Ennen kuin ryhdyn kertomaan sen enempää aikuskripan sisällöstä niin todettakoon, että minulle jäi siitä erittäin hyvä mieli. Olo on sellainen, että pitäisi päästä sinne takaisin jatkamaan keskenjääneitä aiheita.

Keskityn nyt opetukselliseen sisältöön, vaikka se ei ollutkaan leirin itsetarkoitus. Isä Mikko (Sidoroff) totesikin siellä hyvin, että yhdessä rukoileminen ja toisten ihmisten kohtaaminen ja ajatusten vaihtaminen ovat sitä leirin tärkeintä antia... Syömistä unohtamatta!

Lauantai piti sisällään koko pääasiallisen opetuspaketin. Isä Mikko puhui aamupäivällä ortodoksisesta ihmiskäsityksestä ja siitä, että miksi Jumala meidät tänne loi. Siihen liittyy oleellisesti rakkaus ja meidän jokaisen vastuu. Toisena kokonaisuutena oli itse kirkko ja se, että mitä me ymmärrämme sen yhteisöllisyydellä ja jumalanpalveluksilla. Isä Ionnis vieraili myös tuolloin leirillä ja kertoi näkemyksiään asiasta.

Iltapäivän opetuspaketti alkoi kirkossa, jossa kävimme läpi ihmisten pelkoja liittyen kirkkokäytökseen ja sitä, että miksi kirkon kynnys voi nousta monelle liian korkeaksi. Tätä keskustelua olisi voinut käydä melkein loputtomiin. Kysymyksiä heräsi niin ristinmerkin tekemisestä, paastosta ennen Ehtoollista, pukeutumisesta ja siitä, että milloin ja minne sen tuohuksen voi sytyttää. Täytyy myöntää, että monet käytännön jumalanpalveluselämään liittyvät asiat ovat kaikkea muuta kuin vesiselviä. Vika ei missään nimessä ole seurakuntalaisten, vaan kirkon työntekijöiden (esim. minun), jotka eivät ole muistaneet tehdä tätä arvokasta valistustyötä tarpeeksi.

Viimeinen iltapäivän opetussetti liittyi kirkkomusiikkiin, jota piti Joakim Pietarinen. Opetuksen aiheena oli yleensä kirkkomusiikin teologia ja siihen liittyvät käytännön asiat. Kaikilla oli mahdollisuus lukea jumalanpalvelustekstejä resitatiivisella lukutavalla. Leiriläiset saivat toimia lukijoina leirin jumalanpalveluksissa. Pitää tässäkin kohden todeta, että seurakunnissa on paljon potentiaalisia lukijoita, joille ei ole yksinkertaisesti annettu mahdollisuutta toteuttaa lahjojaan. Toivottavasti tämä rohkaisi osallistujia toimimaan lukijoina myös omissa seurakunnissaan (kanttorinsa siunauksella).

Sunnuntaina toimitettiin opetusliturgia, jossa proskomidi toimitettiin keskellä kirkkoa. Lisäksi muutamissa kohdissa liturgiaa pysähdyttiin selostamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Opetusliturgioita toivottiin myös normaaliin seurakuntakäytäntöön.

Käsittääkseni kaikki olivat erittäin tyytyväisiä koko viikonloppuun. Jatkista toivottiin mahdollisimman pian. Eräänä toiveena oli järjestää sellainen opetuspaketti, joka keskittyisi pelkästään Suureen paastoon ja sen jumalanpalveluksiin. Siinä ohessahan katumustakin voisi käsitellä ihan omana lukuna. Seurakuntien vastuulle jääkin nyt suunnata voimavaroja tähän aikuiskasvatukseen.SIKRENVAARAN LEIRIKESKUKSEN KIRKKO, JOKA AVOIMUUDELLAAN PALVELEE JUURI OPETUSTARKOITUSTA.