Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Suuren lauantain opetuspuhe

Vietämme nyt Suuren lauantain liturgiaa, joka varhaisessa perinteessä oli nimenomaan kasteliturgia. Suuri paasto oli opetettaville erityistä valmistautumisaikaa. Nyt valmistautuminen on päättynyt ja opetettavat olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Tuo Kristuksen seuraaminen edellytti opetettavilta ja edellyttää meiltä aivan samalla tavoin sitä, että maailma sen itsekkäine ihanteineen on jätetty taakse. Kun me käännymme Kristuksen puoleen, niin me samalla käännämme selän maailmalle.

Jos me mietimme sitä, että mikä on tuo maailma, minkä kristityn pitäisi jättää taakseen, niin meidän on hyvä palata eilisen aamupalveluksen ensimmäiseen evankeliumilukuun, joka kaikessa pituudessa menee helposti meiltä ohi. Se pitää sisällään Kristuksen jäähyväispuheen opetuslapsilleen ja rukouksen heidän puolestaan. Tämä Kristuksen opetus liittyy läheisesti meidän kristittyjen elämään myös tänä päivänä.

Kristus sanoo opetuslapsilleen, että maailma vihaa heitä, aivan kuten se on vihannut Häntä. Mitä me ymmärrämme sanalla “maailma”? Se ei tarkoita tätä luomakuntaa itsessään, sillä kaiken minkä Jumala on luonut on hyvää.

Maailmalla Kristus tarkoittaa sitä ihmisten muodostamaa yhteisöä, joka haluaa elää itseriittoisesti ilman Jumalaa. Tuo maailma on jotain, missä Jumala halutaan pitää kaiken ulkopuolella.

Maailma elää omassa itsekeskeisyydessään ja sen pyrkimyksenä on vetää kaikki ihmiset elämään samanlaisessa välinpitämättömyydessä. Tämän maailman ruhtinas on juuri Saatana, jonka pääasiallisin pyrkimys on vieraannuttaa ihminen pois Jumalasta.

Tämän saman kuvauksen olemme oppineet jo Jobin kirjasta. Saatana ei huvin vuoksi aiheuttanut Jobille kärsimystä, vaan sen tarkoituksena oli saada Job luopumaan Jumalasta. Sielunvihollinen koettelee meitä monin eri keinoin, jotta me lankeaisimme ja kääntyisimme pois Jumalasta. Meidän ei tarvitse asennoitua näihin koettelemuksiin sillä tavoin, että me niiden vuoksi epäonnistuisimme, vaan voimme nähdä ne myös mahdollisuutena, joidenka kautta voimme vahvistua omassa uskossamme.

Kristus jäähyväispuheessaan muistuttaa opetuslapsiaan ja tätä kautta kaikkia seuraajiaan siitä, että maailma ei tule tuntemaan heitä, vaan se pitää heitä ulkopuolisina ja vihaa heitä. Tämä tapahtuu siitäkin huolimatta, että kristityt ihmiset pyrkisivät kaikessa toimimaan oikein ja rakastamaan lähimmäisiään.

Koska kristityt toimivat toisin kuin tämän maailman ihanteiden mukaan on tapana toimia, niin kristityt ovat silloin erilaisia kuin muut. Ja me varsin hyvin tiedämme sen, että erilaisuuteen suhtaudutaan epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Tästä ajattelusta kumpuaa myös rasismi, josta me tänäkin päivänä saamme kuulla ja nähdä niin paljon surullisia uutisia.

Mutta Kristus ei puhunut pelkästään maailman ja kristittyjen välisestä kuilusta, vaan myös siitä, että Hän tuli tähän maailman osoittamaan sen, että mikä on syntiä.  Kristus toi Jumalan tuntemisen ja totuuden esille ihmisille. Siitä huolimatta on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta Kristuksen sanoja ja elämään Jumalan tahdon mukaan. Aiemmin ihmiset saattoivat vedota siihen, että eivät he tienneet, että mikä on Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristus kuitenkin on tuonut meille kaikille tiettäväksi sen, että mikä on Jumalan tahdon mukaista ja millaista elämää meidän tulisi elää. Me emme voi enää vedota tietämättömyyteen, kuten esimerkiksi pieni lapsi, joka ei kertakaikkisesti vielä ole oppinut sitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun Kristus tuli tähän maailmaan, niin hän opetti meidät tuntemaan Jumalan ja avasi meille pelastuksen tien. Jos kaikesta huolimatta ihmiset eivät halua toimia sen mukaan, niin voiko siitä muka Jumalaa enää syyttää. Juuri tämän vuoksi Kristus on sanonut, että he eivät olisi syyllisiä, jos he eivät olisi kuulleet Hänen opetustaan.

Tämä päivä on todellakin suuri kasteen juhla meille jokaiselle. Me ikään kuin tänä päivänä palautamme mieliimme sen, että mihin me olemme kasteessa sitoutuneet. Me olemme lupautuneet luopua kiusaajasta ja samalla tämän maailman itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden ihanteista. - Silläkin uhalla, että me silloin joudumme kestämään tämän maailman vihaa.

Me olemme kasteessa lupautuneet seuraamaan Kristusta. Ja kasteen kautta me olemme myös liittyneet Kristukseen. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä juuri Kristuksen ylösnousemuksessa meidät kaikki on nostettu ylös synnin orjuudesta ja paratiisin portit ovat meille avoinna!

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme. Kunnia Sinulle!

Ja keitäs me taas olimmekaan!

Olen aikaisemminkin kertonut blogissani tästä aiheesta ja varmasti joku psykologi voisi selittää tästä paljon selvemmin, mutta kirjoitanpa silti taas…

Aatokseni lähtivät liikkeelle eräästä brittisarjasta, jossa eräs kartanonherra tylytti vaimoaan monin eri sanankääntein. Myöhemmin hän pyysi anteeksi vaimoltaan ja sanoi, että ei ollut oma itsensä siinä tilanteessa kun nämä sanansa sanoi. Vaimo totesi siihen, että päinvastoin; kerrankin tämä mies sanoi jotain, mikä osoitti hänen todellisen luonteensa.

Tämä pieni episodi brittisarjasta pisti miettimään todellakin sitä, että mitä me ihmiset todellisuudessa olemme. Tuleeko todellinen minämme esille juuri vihanpuuskassa? Ovatko kohteliaisuudet ja hyvä käytös vain tekaistua julkisivua? Onko paha vallannut ihmisen, vai käykö hän vai jatkuvaa sisäistä kamppailua, jossa aika ajoin paha saa yliotteen?

Näitä ajatuksia joutuu väkisinkin miettimään kun seuraa mediaa ja siinä olevia keskusteluja. Miksi niin usein vilpitön ja täysin asiallinen keskustelu muuttuu ilkeäksi ja asiattomaksi? Onko se pelkästään sitä, että joku ihminen provosoituen tulistuu ja näin menettää hetkeksi malttinsa ja sanoo jotain harkitsematonta, vai näyttääkö hän siinä tilanteessa todellisen minänsä?

Jos me ajattelemme omaa minäämme ja omaa käytöstämme, niin kyllähän me osaamme olla hyvinkin erilaisia ihmisiä eri tilanteessa. Jo pelkästään puhetyylimme ja käytöksemme on riippuvainen paljolti siitä, että missä seurassa olemme. Olemmeko kotona, töissä vai kavereidemme seurassa. Tällaiset käytöskoodit ovat tietysti aivan luonnollisia kasvokkain kohdatessa. Mutta entä sitten tuo netti ja eritoten siellä olevat keskustelufoorumit? - Käyttäydymmekö siellä tieten tahtoen ilkeämmin mitä todellisuudessa olemme, vai paljastammeko siellä sittenkin todellisen luonteemme?

Onko kyse hyvän ja pahan taistelusta meidän sisässämme vai yritämmekö vain esittää jompaa kumpaa jossakin tilanteissa?

- Aika vakavia asioita pohdittavaksi, eikö totta?

Mitkä asiat ovat lopulta pahoja?

Laitan seuraavaksi otteen esitelmästäni, joka minun on tarkoitus pitää jossain vaiheessa seurakunnassa. Aiheena on pahuus ja toisaalta se, että miten me voimme taistella pahaa vastaan. Koska kyseessä on ote laajemmasta kokonaisuudesta, niin teksti alkaa ja päättyy hieman veitsellä leikaten. Jossain vaiheessa laitan kokonaisena tuon esitelmän kaikkien nähtäväksi. Kunhan saan sen ensin valmiiksi...

Asioiden määritteleminen hyväksi tai pahaksi ei ole kuitenkaan niin mustavalkoista kuin haluaisimme sen olevan. Oivallisen esimerkin löydämme lääkkeestä. Kohtuullisella käytöllä monet lääkeaineet ovat ihmisille hyödyksi. Kohtuuttomalla käytöllä ne muuttuvat huumeeksi ja tekevät ihmisestä sen orjan. Tuo ihminen on tuossa riippuvuussuhteessaan valmis tekemään monia rikoksia, jotta hän saisi päivittäisen annoksensa. Lääkeaine ei siis itsessään ole paha asia, vaan väärinkäytettynä se muuttuu pahaksi. Tämä sama sääntö pätee erinomaisesti rahaan, jonka me kristillisissä piireissä tuomitsemme pahaksi, vaikka vasta rahan ja muun omaisuuden  itsekäs ja ahne käyttö aiheuttaa muille kärsimyksiä ja tekee siitä pahan. Näitä esimerkkejä voisimme ottaa monista muistakin arkipäiväisistä asioista, mutta on yksinkertaisempaa todeta, että jokin asia itsessään ei ole paha, vaan se muuttuu pahaksi vasta väärällä käytöllä.

Muistamme evankeliumista kohdan, jossa paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa. Kiusauksia oli kolme, jotka liittyivät vatsanpalvontaan, ulkoisen kunnian tavoitteluun ja valtaan. Vatsanpalvonnan voi yleistää myös mukavuudenhaluun ja ylellisyyteen. Kunnian tavoittelussa taas omaa asemaa pönkitetään muiden silmissä ja monesti toisten kustannuksella. Vallanhimo taas siihen, että ihminen on valmis vahingoittamaan toisia oman edun nimissä. Sodathan perustuvat vallanhimoon.
Kuitenkaan ruoka, kunnioitus ja valta eivät ole automaattisesti pahasta, sillä me tarvitsemme sopivan määrän ruokaa. Me tarvitsemme tervettä kunnioitusta, jotta jaksamme tehdä työtämme ja olla onnellisia. Terve kunnioitus kuuluu normaaliin kanssakäymiseen joka paikassa ja tietysti myös perheen sisällä. Vallan kautta taas mahdollistetaan se, että esimerkiksi poliitikot muiden puolesta johtavat maatamme vastuullisesti. Valta on välttämätöntä myös viranomaisilla, jotta he pystyvät hoitamaan tehtävänsä kunnolla. Nämäkin kolme asiaa muuttuvat pahoiksi vasta  itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kautta. Lyhyesti voisi sanoa, että juuri tuo rakkaudettomuus mahdollistaa pahan.
Rakkaudettomuus on siis tuota pahuutta, vaikka monesti me haluaisimme leimata tietyt tunnetilat pahoiksi. Viha on yksi väärinymmärretyimmistä ja toisaalta myös väärinkäytetyimmistä ihmisen tunteista. Vihastuminen on tunne, joka on annettu meille sitä varten, että meillä olisi voimaa taistella epäoikeidenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Vihastumisen tulee kuitenkin olla vain hetkellinen tunteenpurkaus, sillä pitkäaikainen viha ei ole tervettä. Pitkävihaisuus sumentaa ihmisen järjen ja tarpeeksi pitkään vihassa elänyt ihminen alkaa katkeroitumaan, joka tilana on vielä vihaakin pahempi. Katkeroitunut ihminen on hyvin vaikea enää muuttaa tilaansa ja käytännössä silloin on ylitetty se piste josta on lähes mahdotonta enää kääntyä takaisin. Vihastuminen tai ehkä hieman lempeämmin sanottuna kiivastuminen on ihmiselle annettu tunnetila joka antaa voimaa, mutta väärinkäytettynä se polttaa sillat ihmisen ja hänen lähimmäistensä väliltä.

Olisi tietenkin helppoa jos kaiken voisi yksinkertaistaa ja sanoa, että on hyviä tai pahoja (synnillisiä) ihmisiä. Mutta asia ei mene aivan niin. Ortodoksisessa kirkossa ei puhuta perisynnistä, sillä sitä emme peri. Sen sijaan me ihmiset olemme tässä maailmassa alttiita lankeemuksille, jonka seuraukset ovat pahoja. Kirkon piirissä käytämme usein pahoista ajatuksista, puheista ja teoista sanaa synti, joka lyhyesti sanottuna tarkoittaa kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Tässä yhteydessä voi myöskin muistuttaa siitä, että ortodoksisessa kirkossa ei puhuta ”kuolemansynneistä”, sillä jokainen synti vie pois Jumalasta. Toiset synnit vievät nopeammin ja niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisemmat, mutta kaikesta huolimatta suunta on sama.

"Autuaita kärsivälliset, he perivät maan"

Nöyryys ja kärsivällisyys ovat todellisia hyveitä, joiden avulla ihminen pystyy taistelemaan ylpeyttä ja äkkipikaisuutta vastaan. Meillä on kuitenkin taipumus tulkita väärin kristillinen kärsivällisyys sekä hyvän ja lempeän ihmisen malli, jonka Kristus omakohtaisesti antaa sanoessaan: ”- - katsokaa minua: minä ole sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29) Tämä opetus käsitetään helposti vaikenemiseksi kaikissa tilanteissa sekä kaiken mahdollisen palautteen vastaanottamiseksi ilman vastalauseita. Kristityn ihmisen oletetaan olevan sellainen, joka ei sano mitään kielteistä, vaikka tähän olisi lopulta oikeutettu syy.

Autuuden lauseiden kärsivälliset ovat vanhan käännöksen mukaan hiljaisia (vielä vanhemmassa käännöksessä sävyisät). Tästä huolimatta sanan alkuperäinen tarkoitus ei ole viitata täysin passiiviseen ihmiseen, joka ei reagoi mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Kreikankielinen sana (οι πραεις) kuvaa enemmänkin tilaa, joka on kahden ääripään välillä.

Kärsivällisyys ei siis ole alistumista kaikkeen tai omista oikeuksistaan luopumista. Ihmisen täytyykin korottaa ääntään silloin, kun hän näkee epäoikeudenmukaisuutta tai sellaisia asioita jotka vaativat asioiden pikaista korjaamista. Oman mielipiteen sanominen on myös kristityn ihmisen perusoikeus. Monet kirkon pyhät tulivat tunnetuiksi nimenomaan siitä, että he taistelivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heillä oli rohkeutta avata suunsa ja kritisoida jopa hallitsijoita, jos näiden toiminta soti kristillisiä periaatteita vastaan. Samanlaista rohkeuttahan ilmeni Johannes Kastajalla, joka ei epäröinyt tuoda sanomaansa myös Herodekselle ja Herodiaalle. Varmasti tiedämmekin sen, että tuotuudenpuhujia ei tuolloin, eikä vieläkään yleensä taputeta päähän. Tämän vuoksi Johanneskin mestattiin.

Kristus itsekin osoitti sen, että väärintekoja ei tarvitse hyväksyä. Voimallisimmin tämä tuli esille, silloin kun Kristus ajoi kauppiaat ja rahanvaihtajat pois temppelistä. Tuossa yhteydessä viitattiin myös psalmiin 69, jossa sanotaan seuraavasti: ”Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut, ja minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua.” (Ps. 69:9    1992)

Jotta voisimme laajentaa käsitystämme kärsivällisyydestä, on meidän pohdittava myös vihan merkitystä. Ihmiselle on annettu erilaisia tunnetiloja, joista viha on yksi. Viha ei ole rakkauden vastakohta, vaikka siksi se monesti tulkitaankin. Vihan tarkoituksena on antaa ihmiselle voimaa taistella vääryyttä vastaan. Väärinkäytettynä vihasta tulee kuitenkin paha asia.

Vihastuminen on siis oikeutettu tunnetila, mutta sitä ei saa käyttää loukkaavassa mielessä toista ihmistä vastaan. Oikeastaan viha ei saisi koskaan muuttua sillä tavoin henkilökohtaiseksi asiaksi, jonka voimalla me ryhdymme rakentamaan muuria itsemme ja tuon toisen ihmisen välille. Vihaa voisi verrata tuleen, sillä monestihan sanomme ihmisen ”tulistuvan”. Tiedämme hyvin sen että tuli sammuu, ellei sitä ruokita säännöllisesti. Sama asia on ihmisen vihassa. Viha ei kasva eikä voimistu ellemme tietoisesti ruoki ja ylläpidä sitä. Kristus on itse varoittanut vuorisaarnassaan siitä, ettemme vihastuksissa loukkaisi lähimmäistämme: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:21-22)

Tässä yhteydessä voidaan lyhyesti vielä käsitellä edellä olevan lainauksen nimityksiä hölmö ja hullu. Jälleen kerran me emme suomen kielessä pysty täydellisesti kääntämään näitä sanoja. Lisäksi meillä viljellään näitä nimityksiä täysin sattumanvaraisesti. Raamatun kehyksissä  hölmöksi nimitettiin ihmistä, jota pidettiin vähäjärkisenä ja tyhmänä henkilönä. Nimittelijän asenne oli siis ylimielinen tuota hölmöksi pitämäänsä henkilöä kohtaan. ”Hullu” nimityksellä ei niinkään haluttu kritisoida toisen järjenjuoksua, vaan hullu on  enemmän tietoisesti moraalittomuutta tekevä henkilö. Vanhassa raamatunkäännöksessä psalmi 14 kuuluu seuraavasti: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa.” (Ps.14:1) Jumalan tahdon vastaisuus ja Jumalan kieltäminen on siis hulluutta. Siinä ei ole kyse ihmisen älykkyysosamäärästä. Ymmärrämme siis sen, että hulluksi nimittämällä halutaan tahrata toisen ihmisen maine, koska tällöinhän hänen katsottiin täydessä järjessään toimivan väärin. Kysymys on siis paljon vakavammasta asiasta.

Todellinen kärsivällisyys on sitä, että ihminen pystyy ensinnäkin hillitsemään äkkipikaisuutensa ja johonkin henkilöön kohdistuvan vihansa, jottei siitä pääsisi kehittymään kaunaa, joka lopullisesti tulehduttaisi suhteemme toisiin ihmisiin. Kärsivällisellä ihmisellä on kyky vastaanottaa palautetta siitä kiivastumatta. Kärsivällinen ihminen kykenee rauhassa kuuntelemaan. Kärsivällinen ihminen pystyy hallitsemaan vääränlaiset tunnekuohut. Käytännössä tämä tarkoittaa juuri sitä, että me emme anna vihalle tilaa väärissä paikoissa ja tilanteissa. Monesti sanonta ”nukkua yön yli” on hyvä muistutus siitä, että liian voimakkaan tunnekuohun vallassa ei ole syytä keskustella, ellei kyse ole sitten sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka vaatii pikaista toimimista. Vihan vallassa oleva ihminen ei toimi kuten järkevä ihminen toimisi. Kärsivällisyys on siis itsensä hallitsemista ja tunteiden osoittamista oikealla tavalla. On siis tilanteita joissa ihminen voi osoittaa kiivautensa, mutta samanaikaisesti meillä tulee olla harkitsevaisuutta siinä, että kiivautemme tulee esille oikein perustein, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeita tahoja kohtaan ja oikealla tavalla.

Kärsivällisyyteen liittyy myös se, että kykenemme vastaanottamaan elämässä erilaiset vastoinkäymiset. Kärsimättömän ihmisen on vaikeaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää, koska hän ei myöskään halua ottaa minkäänlaista ristiä kannettavakseen. Kukaan meistä ei tietenkään halua elämäänsä raskaita ja vaikeita asioita, mutta meidän on tunnustettava se tosiasia, että elämä ei voi olla täysin vaivoista vapaata. Kärsivällisyys antaa ihmiselle voimaa selvitä näistä vastoinkäymisistä aivan toisella tavalla.

Mitä sitten tarkoittaa se, että ”he perivät maan”. Raamatun pelastushistoria on osoittanut sen, että ”luvatulla maalla” on ollut suuri merkitys. Maan perimistä ei tässä tapauksessa tarvitse ensimmäisenä ymmärtää muiden kansojen hallitsemisena, vaan lupauksena hyvästä. Psalmissa 37 sanotaan seuraavasti: ”Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.” (Ps. 37:11) Kristitylle ihmisille lupaus maan perimisestä on ennen kaikkea lupaus iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta. Kristus itse mainitsee tästä puhuessaan viimeisestä tuomiosta:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” (Matt. 25:34)